Timo Parvela & Virpi Talvitie: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen. 127 sivua. Tammi 2012.
Ensinnäkin: Tämän kirjan selkäpiitä karmivaa nimeä ei ole mitään syytä säikkyä!
Ja toiseksi: Timo Parvelan & Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä –sarja on kirjastonhoitajien puskaradion mukaan vallan kiitettävästi löytänyt lukijansa.
Se ei olekaan ihme, sillä hyvistä kotimaisista ääneenlukukirjoista on hurja pula.
Tekijäkaksikko Parvela & Talvitie on luonut sympaattisen miljöön, jonka keskiössä ovat huomiohakuinen ja toimissaan joskus äkkiarvaamatonkin Maukka-kissa ja vastinparinaan rauhallinen ja elämänkokemuksensa viisastuttama Väykkä-koira.
Maukan ja Väykän arki tuntuu olevan jatkuvaa ”kissanhännänvetoa” ja suukopua siitä, kumpi on oikeassa. Eläinyhteisöön kuuluvat myös Kana von Got, Lehmä Muukkonen, Lammas Bääkkönen, Possu Röhkötin ja Ankka Kvakström.
Viime keväänä ilmestyneessä, jännityksen täyteisessä kirjassa Maukka, Väykkä ja suuri seikkailu ystävykset kohtasivat Karhu Murhisen, joka pelottavasta nimestään huolimatta on piskuinen päästäinen. Murhisen äiti oli nimittäin kaukaa viisas, ja varusti kaikki poikasensa pelkoa herättävillä nimillä…
Viidennessä Maukka ja Väykkä –sarjan kirjassa Murhinen anastaa pääosan. Se muuttaa Maukan ja Väykän luo asumaan ja koulii monin eri tavoin kaksikon luonnetta jalommaksi ja auttaa niitä näkemään monet arkisetkin asiat aivan uudessa valossa. Murhinen ei anna pienen kokonsa olla esteenä toteuttaessaan kutsumustaan ja ryhtyessään kylän poliisiksi.
Murhisen rinnassa sykkii myös niin suuri sydän, että se rakastuu palavasti Possu Röhköttimeen.
Päästäisen elämänkierto on kissan ja karhun ikään verraten paljon nopeampi. Murhinen itse suhtautuu tähän tyynesti ja opettaa Maukalle ja Väykällekin monta tärkeää asiaa elämästä – ja kuolemasta. 
Täysikuu tekee Väykän levottomaksi. Se lähtee ulvomaan kuuta.
Murhinen ja Maukka seuraavat huolestuneina ystävänsä elkeitä:
- Pitäisiköhän meidän… Maukka aloitti, mutta sen lause keskeytyi ulkoa kuuluvaan syvään ja voimalliseen ulvontaan. Se oli täynnä kaipausta johonkin, jota ei voinut koskaan saavuttaa, mutta ei se silti ollut surullista. Kissa huomasi niskakarvojensa nousseen pystyyn. Päästäinen kyyristyi hiukan, mutta sekin kuunteli lumoutuneena nousevaa ja laskevaa ääntä, joka kuului välillä lähempää, välillä hieman kauempaa, aivan kuin joku olisi sinkoillut villinä ympäri pihamaata. Vaikka ääni vain jatkui ja jatkui, eivät Maukka ja Murhinen silti pelänneet. Pikemminkin niiden mielen täytti outo, pakahduttava tieto siitä, että ne olivat olemassa. Villi riemu, joka sai ne hengittämään kiivaasti. Vaikka ne olivat tuvassa kaikkien astioiden ja huonekalujen keskellä ne tunsivat olevansa yhtä luonnon kanssa. Osa metsää, osa maata, tuulen ja auringon lapsia. Lopulta, juuri ennen kuin ulvonta loppui, ne näkivät mielessään kuvan esi-isiensä ketjusta. Kissoja ja päästäisiä sukupolvi toisensa jälkeen ammoisiin aikoihin saakka. Ja sitten tuli hiljaista.
Parvelassa on tarinankertojan vikaa. Hän nostattaa suuria tunteita ja lukija aivan aidosti herkistyy pienen päästäisen kauniin kuoleman kuvauksessa.
Rouva Huu toivoisi Parvelan innostuvan myös perinteisestä sadunkerronnasta. Näitä kykyjään hän kokeili muutamassa tilaussadussa ja –tarinassa Satusaari-antologiassa (mm. ”Susi” –niminen satu Raisulan kylä –osassa, Weilin+Göös 2004).
Kuvittaja Virpi Talvitien ja Parvelan tiimityö on jälleen omaa luokkaansa. Jokaisessa luvussa on alkuvinjetti ja kuvitus on muutoinkin runsasta. Kuvat ovat usein myös mielenmaisemia ja ne kutsuvat kuvan katsojan solahtamaan sisään kirjan miljööseen: keinumaan tähtitaivaan alle ystävysten kanssa, sinnittelemään Murhisen kanssa aattoyönä sankassa lumipyryssä tai hautautumaan kylän eläinten kanssa heinäsuovaan.
Lastenkirjakuvittajat käyttävät nykyisin tietokonetta monin eri tavoin apuna kuvituksen ”sävyttämisessä”.
Rouva Huun silmään näyttää siltä, että esimerkiksi räsymattojen ja verhojen tekstuuriin olisi todennäköisesti haettu apua kopioimalla kuva-aieheita muualta ja liittämällä nämä käsivaraisen kuvituksen oheen. Kollaasielementtejä ei välttämättä paljaalla silmällä enää nykyisin edes huomaa: niin hyvin ja luontevasti ne istuvat kokonaisuuteen.
Ensimmäinen Maukka ja Väykkä –kirja ilmestyi Parvelan oman, lyhyen aikaa toimineen Itupiikki-kustantamon kautta Talvitien mustavalkokuvituksen kera vuonna 2007. Sittemmin Tammi otti siitä uuden laitoksen, jossa kuvitus muutettiin neliväriseksi.
5 kommenttia:
Maukka ja Väykkä -kirjat ovat todellakin hyviä ääneenlukukirjoja! Parvela osaa hienosti ujuttaa tekstiin myös aikuista ilahduttavia jujuja. Ostin ensimmäisen Maukan ja Väykän 4-vuotiaalle pojanpojalle ja "määräsin" vanhemmat lukemaan sitä iltasaduksi. Poika kun mielestäni kaipaa kuvakirjojen oheen jo vähän vaativampaa tekstiä. Ja niinhän se kirja luettiin melko nopeaan ja mamma sai määräyksen hommata lisää Maukkaa ja Väykkää.
Kiva kuulla.
Maukat ja Väykät sopivat myös ääneen luettaviksi päiväkodeissa ja kouluissa ja kaikin mokomin myös lasten vanhempien kahdenkeskisiinkin lukusessioihin.
Maukan ja Väykän monien ristiriitojen ja erilaisten luonteiden sähköistämästä yhteiselosta saa nimittäin hyviä vinkkejä myös parisuhteen hoitoon.
Eikös Parvelalta ole syksyllä tulossa satukirja: iltasatuja luvassa, ihan nimekkeen kera!
Kiitos taas valppaudesta, Valkoinen kirahvi!
Hyvänen aika: WSOY:n kirjasanomat onkin jäänyt saamatta ja tämä ilouutinen siten rekisteröimättä:
Timo Parvelan Hyvän mielen iltasatuja ilmestyy Virpi Pennan kuvittamana lokakuussa ja tulee siis totiseen tarpeeseen!
Toinen lyhyisiin satuihin liittyvä ilonaihe on niin ikään syksyllä ilmestyvä, Tammen kustantama Sari Peltoniemen ja Liisa Kallion Gattonautti ja muita arkisatuja, josta Päijät-Hämeen kesäyliopiston seminaarissa jo sai vähän maistiaisia etukäteen.
Hienoa että eturivin lastenkirjailijat tarttuvat haasteeseen kirjoittaa satuja myös nykylapsille.
Kyllä vain: molemmat ovat lukulistallani. Peltoniemen kuvituksia pääsin jo kurkistamaan ja ai että oli hienon näköistä jälkeä - hyvää kannattaa odottaa!
Lähetä kommentti