Päivi Alasalmi: Satu ”Enkelin laulu” teoksesta Sinnikäs meripoika. Satuja. Kuvittanut Riikka Jäntti. Gummerus 2011.
Perinteinen sadunkerronta on vielä voimissaan, jos mittarina käytetään Päivi Alasalmen kahta satukokoelmaa Turhamainen aasi (2009) ja tuoreinta Sinnikästä meripoikaa.
Sinnikäs meripoika -kokoelmasta tekee mieli nostaa näin joulun alla esille satu "Enkelin laulu". Siinä on selvästi vaikutteita H. C. Andersenin melankolisista saduista.
Alasalmi on elollistanut huopatontun, joka karaisee pehmeän luontonsa ja päättää vihdoin tunnustaa rakkautensa naapurissa asuvalle ihanaiselle enkelille.
Monet vuodet huopatonttu oli katsellut ikkunastaan kultahiuksista, valkomekkoista enkeliä. Enkelillä oli kädessään kynttilä ja hän näytti laulavan. Enkeli piti silmiään kiinni, ja siitä tonttu arvasi, että hänen laulunsa täytyi olla niin kaunista, että oikein sieluun sattui, kun sitä esitti. Tänä vuonna huopatonttu tekisi kaikkensa päästäkseen kuulemaan enkelin laulua, eikä kukaan voisi estää häntä. Tätä ajatusta hän oli hautonut pimeässä juuttisäkissä kivitontun litistämänä lähes vuoden, ja jokainen tietää että hyvin suunniteltu on puoleksi tehty.
Vaaroja uhmaten huopatonttu lähtee kosioretkelle. Naapurin ärhäkkä Halli-koirakaan ei saa sitä pyörtämään takaisin ja ohi ajava hevosreki on vähällä syöstä tontun lumipenkkaan, mutta tonttu painelee eteenpäin ja suunnittelee mielessään puhuvansa enkelin pyörryksiin.
Vaan toisin käy. Rakkaus on sokeaa, sen saa tontturiepu ankarimman mahdollisimman kautta tuta. Enkeli on nimittäin "ontto kuin oravankolo". Sillä ei olekaan samanlaista sielua ja tunnetta kuin tontulla itsellään:
Hän nosti katseensa ja katsoi ihailemaansa enkeliä. Se makasi suullaan hänen tossujensa edessä eikä ollut moksiskaan. Huopatonttu auttoi sen pystyyn ja ihmetteli, kun enkeli ei kivahtanut mitään. Kun hän tutki tarkemmin sen mekkoja ja kasvoja, hän näki, että mekko oli kakkupaperia ja kasvot ryppyisestä sanomalehdestä pyöritetty ja puserrettu pallo. Silminä sillä oli kirjaimia ja korvina numeroita. Sen suu oli peukalolla painettu musta monttu. Sen kädet olivat harmaata pahvia, samanlaista, mihin kauppaliikkeessä käärittiin kilotavarana myytävät rautanaulat ja savuläski.
Niine hyvineen huopatonttu nielee väreilevän sydämensä takaisin paikalleen ja tonttu palaa nöyränä kotimökkiinsä uskollisen kivitontun kaveriksi.
Riikka Jäntin tussipiirtimen tyyli muistuttaa paljon Helga Sjöstedtin 1940–1950-lukujen satukuvituksia. Erityiskiitoksen ansaitsee kustantaja, joka on rohkeasti uskonut mustavalkokuvituksen voimaan.
Rouva Huu samastuu hyvin Alasalmen sadun sankareihin.
Oheinen huopatonttu on omaa tekoa ja sen toverina perheen joulupöydässä on jo 20 vuotta ollut aikoinaan Turusta kirpputorilta kahdella markalla ostettu jugend-enkeli, kopea ja omassa ylhäisessä yksinäisyydessään parhaiten viihtyvä vanerikaunotar.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti