Sukupolvet kohtaavat kauniisti ja yllättävästi

Ulf Stark & Anna Höglund: Voitko vislata Hanna. Suomentanut Tarja Teva. 58 sivua. Schildts 2005.
















Ulf Starkin ja Anna Höglundin kuvakirja on jälleen mainio todiste siitä kursailemattomuudesta, jolla ruotsalaiset osaavat työstää kipeitäkin aiheita, ilman paatosta ja patetiaa.

Starkin tarina kertoo kuolemasta, mutta samalla myös nykylasten ja vanhusten välisestä sukupolvikuilusta. Peralla ei ole isoisää ja niinpä hänen ystävänsä Uffe lupaa "järjestää" hänelle sellaisen vanhainkodista.

Kirjan hiukan harhaanjohtava nimi juontuu samannimisestä ruotsalaisesta kansansävelmästä "Kan du vissla Johanna" jonka Pera opettelee uuden isoisänsä avittamana viheltämään.




Poikien alkuperäinen halu hyötyä rahallisesti isoisästä hälvenee nopeasti, sillä he saavat kosolti uusia elämyksiä ja antavat siinä sivussa myös vanhukselle tämän janoamaa elämänhalua.

Kuolemasta puhutaan hyvin viitteellisesti. Pera tuntee isoisänsä äkillisen kuoleman äärellä pikemminkin kiukkua kuin surua.

Linnut livertävät puistossa. Me tunnemme kaikki tuoksut nenässämme. Mutta emme löydä setää. Sitten me jatkamme matkaa vanhainkodin kahvilaan.
Siellä Saara-täti huomaa meidät.
– Ottaisitteko te kahvia, pojat, hän kysyy.
– Kiitos emme, Pera vastaa. – Me etsimme isoisää.
Silloin täti nousee seisomaan. Hän pyyhkii suunsa lautasliinaan. Sitten hän laskee kätensä Peran olalle.
– Hän ei ole enää täällä, hän sanoo. – Isoisäsi on lähtenyt meidän luotamme.
– Hän on varmaan eksynyt, Pera vastaa. – Niin kuin aina.
Saara-täti kietoo kätensä Peran kaulaan. Sitten hän sanoo, että Peran isoisä on nyt taivaassa. Hän sanoo, että he hyvästelevät Nils-sedän kappelissa lauantaina.
Silloin Pera suuttuu niin että kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä. Hän riuhtaisee itsensä vapaaksi tädin sylistä.
– Ja minä kun olin opetellut viheltämään ja kaikkea! hän parkuu.

Pojat haluavat mennä Peran isoisän arkun ääreen viheltämään pojan vihdoin oppiman kansansävelmän, viimeisenä lahjana isoisälle. Tällainen spontaanius on ristiriidassa aikuisille usein tyypilisen pönäkän surutyön kanssa. Jäähyväisten jälkeen pojat lähtevät lennättämään leijaa.

Elämä jatkuu, painottaa Ulf Stark kauniisti ja silti kuolemaa mitenkään rienaamatta.




Anna Höglundin naivistinen kuvitus luottaa lapsen kykyyn tulkita kuvien välittämiä mielenmaisemia. Lasten ja vanhuksen yhteisillä muistoille ja tunteille on jätetty paljon tilaa.

Tämän kuvakirjan jälkijättöinen suomentaminen, 13 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, on hyvä todiste siitä, kuinka suomalaiset kustantajat lämpenevät hitaammin vaikeiksi koetuille aiheille.

Joulu on perinteisesti lasten juhla ja tämä näkyy joulun aikaan myös lastenkirjallisuuden näkyvillä pitämisenä eri medioissa. Astrid Lindgrenin kirjoista tehdyistä tv-sarjoista oli poimittu jouluaaton ratoksi jouluaiheisten kohtausten kimara.

Teemalla esitettiin uusintana jälleen kerran Rudolf Koivusta ja Raul Roineesta kertova hieno dokumentti, Juho Gartzin ohjaama Rudolf Koivu – satua koko elämä.

Joulunpyhiin ajoittui myös Ylen ykkösen Perheen aika- ja Viikon taiteilija- ohjelmat, joissa molemmissa sattuman summana oli äänessä lastenkirjailija Tuula Korolainen. Ja keskiviikkona Timo Harakan kymmenminuuttisessa haastattelussa TV 1:ssä oli Vilja-Tuulia Huotarinen.

Tänään esitettiin TV 2:n lastenohjelmapaketissa Ulf Starkin Voitko vislata Hanna -kuvakirjaan pohjaava tv-elokuva Vaari vuodelta 1992.

Elokuvasta on tullut Ruotsissa niin suosittu ja rakastettu, että sitä esitetään joka jouluaatto samaan tapaan kuin Raymond Briggsin sarjakuvaan perustuvaa Lumiukkoa konsanaan.

Rouva Huu säästää tämän ruotsalaisen herkun katsomisen vasta myöhempään iltaan. Joskus toivoisi, että sähköisten medioiden lasten- ja nuortenkirjallisuuteen pohjaavista ohjelmista olisi mahdollista saada etukäteen tietoa. Nyt tuntuu, että ohjelmiin törmää lähinnä sattumalta ja joskus liian myöhään. Onneksi monia näistä tässä luetelluistakin on mahdollista kuunnella ja katsella myös YLE Areenan kautta.