24. luukku: ”Kaikki tapahtuu aivan kohta – tapahtuu, jos vain jaksan odottaa”

Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Niin kuin kaikki vasta alkaisi, 40 sivua, Kaisaniemen Dynamo 2000.

Tämä pieni kaunis kirja oli tarkoitus  esitellä jo vuosi sitten, mutta sitten se joutui kummasti hukan teille hetkeksi.  

Kirja on esineenä tavattoman kaunis: siinä on huurtunutta pakkaslasia jäljittelevä paperisuojus ja sen  alta paljastuu vielä kaunis kluuttipäällys, lukunauhoineen kaikkineen. 

Kaisaniemen Dynamo on Helsingin Vuorikadulla toimiva mainostoimisto, jolla on ollut omintakeinen liikelahja: vuodesta 1995 se on julkaissut suomalaisten kirjailijoiden aiemmin julkaisemattomia tekstejä painosmäärältään rajatussa ja numeroituina kappaleina julkaistussa Dynamon pienessä suomalaisessa kirjakerhossa.

Tätä kirjaa on painettu 700 kappaletta, ja rouva Huun kirja on 60. numeroitu kappale. 

Kirjasta löytyy omiste  Hannu Mäkelältä, muistona Lohjalla kesäkuussa 2014 järjestetystä Hannu Mäkelän tuotannon ympärille keskittyneestä seminaarista ja vierailusta Sitarlassa.

Tarina tai tuokiokuva on selvästi Mäkelän oma lapsuudenmuisto. Samoja aineksia ja välähdyksiä Helsingin Kalliossa vietetystä lapsuudesta löytyy myös hänen muistelmistaan. 

Pienen pojan elämä tihentyy kerrostalopihan kaverien kanssa vietettyihin hetkiin. 

Eräänä tiettynä joulukuisena päivänä kerrostalon piha on kuitenkin autiona. 

Tarinassa kuvataan yhden loputtoman pitkältä tuntuvan päivän kiertoa. Poika tarkkailee äitiään, tämän alati huolestunutta olemusta, ilmeitä ja eleitä, isoveljen levottomuutta ja pullopiiloa sohvan uumenissa ja isosiskon levollista keskittymistä käsityöhön.

Malttamaton odotus tihentyy Kristiina Louhen sävykkäissä akvarelleissa.
Kristiina Louhen kuvitusta Hannu Mäkelän kirjaan Niin kuin kaikki vasta alkaisi 
(Kaisaniemen Dynamo 2000). 

 – – ja minä nojaan ikkunalautaan, katson ja katson. Piha on ja pysyy tyhjänä. Ilmassa on sadetta joka viiruttaa ikkunaa, sadetta joka muuttuu rännäksi, lumen näköiseksi. Sataa rättejä, niin kuin niitä jotka vastapäisen talon vanha nainen aina parvekkeella pudisti, nämä vain ovat valkeita.

Poika yrittää kirittää aikaa kulumaan nopeammin ja lukee Hector Henri Malot´n kirjaa Koditon. Ehkä poikakin on oikeasti löytölapsi, hän kuvittelee mielessään ja yrittää kai siten selittää kodin aika-ajoin itselleen vierasta ilmapiiriä ja tehdä arjesta vähän ylevämpää.

Tarinan tunnelma on melankolinen. 

Lukija herkistyy kuuntelemaan pojan tavoin vanhan kerrostalon äänimaisemaa.

 – – Täällä salissa on radio auki aina. Vakavaa laulua, pianoa, naisen ääntä. Maa on niin kaunis,  vaikka sataa räntää ja on pimeää, yksi kynttilä palaa jo, rätisee, kuusen oksilla toiset kynttilät,  odottavat että ne saa illalla sytyttää. Mutta siihen on aikaa. Katson kuusta, punaisia palloja ja pumpulia ja nauhoja ja hopeaa, ja lintuja, vielä niitä on jäljellä pari, sinisenhopeisia lintuja, punaista kyljessä ja pyrstönä höyhen, ohuen ohueita lintuja niin keveitä että lentävät melkein itse, ja särkyvät kun eivät jaksa enää – vuosi vuodelta niitä on aina vain vähemmän. Uusia ei saa, kukaan ei enää tee, sanoo äiti. Mutta silti ne lentävät vain, yhä vain, yhä tässäkin, pienen häipyvän hetken.

"Ovikello soi, kohta, soi se, vaikkei vielä soikaan… ja joku tulee ja pyykkikorissa
lahjat enkä minä näe, kuka siinä on, vaikka tiedänkin." Kristiina Louhen kuvitusta
Hannu Mäkelän kirjaan Niin kuin kaikki vasta alkaisi (Kaisaniemen Dynamo 2000). 

Ja lopulta aika joutuu. Veli häipyy tielleen, sillä äidin tuoksun ja ihon ja käden liikkeet poika tunnistaisi heti. 

Kenties pukin tuomasta pärekorista löytyy vielä sellaisiakin lahjoja, joita poika ei ole yläkaapista jo kertaalleen löytänyt?

Lastenkirjahylly ja rouva Huu toivottavat leppeää joulun aikaa kaikille.