Mirja Kokko: Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa. Acta Universitatis Tamperensis 1704. 342 sivua. Tampere University Press 2012.Tänään on syytä iloita jälleen virkeän ja laadukkaan lastenkirjallisuudentutkimuksen puolesta.
Mirja Kokon Suomen kirjallisuuden väitöskirja Sureva mieli sanoin ja kuvin. Läheisensä menettäneen lapsen kokemus Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjoissa tarkastetaan tänään Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen luentosalissa 1097 klo 12 alkaen.
Vastaväittäjänä on dosentti Kai Mikkonen Helsingin yliopistosta ja kustoksena professori Mari Hatavara.
Kokon aineistona on ollut Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen neljä lastenkirjaa, Elisabet, nalle ja pikkuveli jota ei ole (Tammi 1994) ja Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004) kaksine itsenäisine jatko-osineen. Ensimmäinen on lajityypiltään lastenromaani ja jälkimmäiset kuvakirjoja, tosin lajissaan hyvin impressionistisia.
Elisabet, nalle ja pikkuveli, jota ei ole kuvaa pienen tytön keinoja käsitellä varhain kuolleen pikkuveljensä menetystä yhdessä joululahjaksi saamansa nallen kanssa. Kristiina Louhen mustavalkoiset tussipiirrokset myötäelävät tytön tuntemuksia herkästi ja elämyksellisesti. Muistan kirjan ilmestyessä miettineeni, kuinka se löytäisi otollisimman kohderyhmänsä, kirjan intensiteetti oli jotain, mihin valtavirran lastenkirjallisuudessa ei tuolloin oltu totuttu.
Tyttö ja naakkapuu ja sen itsenäiset jatko-osat Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi (Tammi 2005 ja 2006) muodostavat ns. Tyttö-trilogian, jossa surutyötä kuvataan pitkän ajan kuluessa. Tytössä ja naakkapuussa alakouluikäinen tyttö työstää isänsä äkillistä kuolemaa.
Kirja pyrkii antamaan surulle kasvot ja mielenmaiseman. Moniin muihin kuolemaa keskusteemana käsitteleviin kuvakirjoihin verrattuna se on käsittelytavaltaan poikkeuksellisen intiimi, koska tunteet siilataan isättömäksi jääneen tytön minäkerronnan kautta. Kerronnallinen ratkaisu tuo surun lähemmäksi kirjaa lukevaa ja kuuntelevaa lasta. Kun kaikki turha on karsittu juonesta pois, voi kirjan lukija tai kuulija keskittyä vain olennaiseen ja kuulostella omia tunteitaan.
Riitta Jalonen on Suomen Lääkärilehden artikkelissaan vuonna 2006 kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan, jossa "kuunnellaan lapsen hiljaista sisäistä puhetta". Hän uskoo kirjan "voivan avata lapselle portin omaan mieleen, sen monenlaisiin tuntemuksiin". Kirjan viestinä on, että "ihmiselläkin on monenlaisia tunteita, joita ei tarvitse hävetä. Surustakin voi puhua ääneen".
Rouva Huu on vasta lukenut tuhtia, analyyttistä väitöstutkimusta sadan sivun verran, mutta sen ansiot ovat tähänkin mennessä jo ilmeiset. Kokon tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mistä kuolema-aiheisissa lastenkirjoissa löytyy lohdutus, ja kuinka rakentuu kuva lapsen selviytyisestä suuren menetyksen jälkeen. Kokko olettaa, että tarinamaailman sureva lapsi voi tarjota tärkeän samastumiskohteen, joka voi parhaimmillaan toimia jopa eräänlaisena kuvallisena tai kirjallisena vertaistukena. Näitä nyansseja Kokko tutkii kerronnallisten ja kuvallisten rakenteiden huolellisessa analyysissään.
Kokon tutkimus tuo kiinnostavia näkökulmia myös lasten traumaterapiaan ja uskoisin sen kiinnostavan myös monia lastensuojelussa työskenteleviä ammattilaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti