Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Melukylän joulu. Suomentanut Kerttu Piskonen. 32 sivua. WSOY 1964. 9. painos 2003.
Astrid Lindgrenin joulukuvasto on yleispohjoismainen ja idyllinen, ja niinpä siinä riittää paljon tarttumapintaa suomalaiseenkin joulunviettoon.
Lindgrenin menneen ajan joulussa on peittelemätöntä nostalgiaa, mutta myös kansatieteellisesti tarkkaa juhlapyhien ja tapojen kuvausta. Monin kohdin Melukylän ja Vaahteramäen Eemelin joulunvietto pohjaakin Lindgrenin omiin 1910–1920-lukulaisiin lapsuuden jouluihin Smoolannin Vimmerbyssä.
Lindgrenin lapsikuvaus on saanut verrattoman tulkin Ilon Wiklandin kuvituksista. Ne tihkuvat sellaista lokoisaa lämpöä ja viihtyisyyttä, että kaakeliuunin lämmön ja kuusen tuoksun pystyy aistimaan kuvista vaivatta.
Melukylän lasten yhteisöllisyys, joulunpyhien perinteet ja lasten luonteva osallistuminen kodin moniin jouluvalmisteluihin saavat aikuisen haikailemaan jotain jo iäksi kadotetuksi uskomaansa.
Nykyisen tavarapaljouden ja joulukrääsän ahdistamaa aikuista hivelee myös Melukylän lasten arkeen kuuluva niukkuuden estetiikka. Kaikkea on sopivasti, ja lasten joululahjatoiveetkin ovat kovin vaatimattomia.
“On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee", sanoi Anna, ja siihen on Melykylän joulun lukijankin helppo yhtyä.
Lastenromaanin muotoisessa Melukylän lapset -kirjassa on myös kuvattu minua pienenä erityisesti kiehtonut kohtaus, jossa lapset lähtevät Jenny-tädin kutsuille isoon kartanoon joululomalla ja saavat nukkua kaikki leveässä siskonpedissä. Minulla raukalla ei koskaan ole ollut niin paljon samanikäisiä sukulaisia, että moinen lokoisa nukkumismuoto olisi ollut mahdollista toteuttaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti