Matkailu avartaa

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. 271 sivua. Otava 2009. Ulkoasu ja kansi: Markus Pyörälä.

Salla Simukka: Meno-paluu. 156 sivua. WSOY 2009.

Terhi Rannelan Mira ja Kerttu ja Salla Simukan Tapio ja Moona ottavat etäisyyttä kotimaan kuvioihin. Riuhtaisu tutuista kuvioista tekee kaikille hyvää, vaikka erilaiset kulttuurit ja maailmankatsomukset asettavat nuoret toki myös perimmäisten kysymysten äärelle.

Salla Simukan Tapio ja Moona –sarja on esimerkki hyvästä sarjasta, jossa sarjamuoto puoltaa paikkaansa. Jokaisessa osassa on jokin kantava teema ja motto, mutta kirjojen johtoajatusta ei välttämättä väännetä rautalangasta. Simukka tuuppaa lukijansa ottamaan kantaa nuoruuden ydinkysymyksiin omaan ajatteluun inspiroivalla tavalla.

Sarjan kahteen päähenkilöön huomaa vaivihkaa kiintyvänsä. Moniin muihin vastaaviin viihteellisiin nuorten sarjoihin verrattuna henkilöt myös oikeasti kehittyvät sarjan mittaan. Tapiolla ja Moonalla on myös menneisyys, yhdessä ja erikseen.

Nähtäväksi jää, kuinka käy heidän tulevaisuutensa. (Romanttista toiveajattelua tahi ei, mutta olisiko Tapion ja Moonan suhde sittenkin kehittymässä platonisesta muuhun, intiimimpään suuntaan?)

Tapio ja Moona ovat ystävystyneet prometheus-leirillä, missä Moona oli ohjaajana ja pari vuotta nuorempi Tapio leiriläisenä. Tapio on sosiaalisesti estoinen tiedemiestyyppi, jonka lukkoja Moona tulee tiedostamattaan avanneeksi.

Meno-paluussa Moona on ottanut Tapion turvakseen matkalle Berliiniin, kun tyttö tapaa isänsä ja tämän uuden perheen kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Kahden viikon aikana Moonan tunteet ailahtelevat, mutta pärskähtelevän pinnan alla kytee myös muutoksen ja kasvun mahdollisuus. Matkan päätteeksi Moonakin joutuu tarkistamaan aiempaa penseää käsitystään isän uudesta vaimosta, Elisestä.

Tapio haluaa vasiten käydä Münchenissä ihailemansa fyysikon Max Planckin kunniaksi perustetussa tiedeinstituutissa. Toinen Tapion matkan kohokohta on vähemmän harkittu: hän saa spontaanin ensisuudelmansa junassa matkalla Müncheniin tuntemattomalta tytöltä.

Moonan valokuvaharrastuksen kautta kirjaan tulee rajattuja kuvakulmia. Lukujen näkökulmat vuorottelevat yleensä Tapion ja Moonan välillä, mutta toisinaan teksti taipuu draamadialogiksi tai matkapäiväkirjaksikin.

Rannelan Mira ja Kerttu –sarja on Simukkaa selvästi viihteisempi; sen puolesta puhuu muun muassa Rannelan vuolaus, jolla hän linkittää tarinaa tiukasti ilmestymisajankohtaansa mm. teini-idoleita ja muotisuuntauksia mainitsemalla.Kirjan lopusta löytyy kirjan soundtrack, luettelo musiikista, joka on inspiroinut Rannelaa tai soinut taustalla itse kirjoittamisen aikana!

Terhi Rannelakaan ei tyydy tavanomaiseen sarjakirjan formaattiin.

Edellisessä Amsterdam, Anne Frank ja minä –kirjassa (2008) kuvauksen kohteena oli Kerttu, ylelliseen ja tuhlailevaan elämään boheemin kirjailijaäitinsä kanssa tottunut perheen ainokainen, mutta nyt lukija kiinnostuu enemmän Mirasta, jolle Intian matka on ensimmäinen pitkä ulkomaanmatka. Mira on moderni Tuhkimo: äitipuoli käskyttää häntä siekailematta, ja Mira ei saa ääntään korotetuksi ja puolustettua oikeuksiaan.

Rannela on tietoinen klassisen tyttökirjan konseptista, ja niinpä Mirakin liittyy hauskasti vanhojen tyttökirjojen taiteellisesti luovien tyttöjen kavalkadiin. Vielä matkan jälkeenkin Intia kajastelee Miran mielessä siinä määrin, että hän järjestää koulun päättötyönä Intiasta vaikutteita ammentavan taidenäyttelyn.

Siihen nähden että matkailu on nykynuorille jo arkipäiväistä ja matkan kohteet entistä eksoottisempia, ei turismimatkailusta ole juurikaan ilmestynyt nuortenromaaneja. Terhi Rannela onnistuu välittämään Intian paikallisvärit, äänet ja jopa tuoksut elämyksellisesti, muta ei kaihda tuoda esille myös maan räikeää sosiaalista eriarvoisuutta ja turismin varjopuolia. Viihteellisestä käsittelytavastaan huolimatta Rannela sivistää lukijaansa pätevästi Intian historialla ja kulttuurilla.

Kohtaaminen intialaisen teiniäidin kanssa paahteisella rannalla herättää tyttöjen oikeudentunnon. Kotiin päästyään Mira hankkii äitinsä kanssa intialaisen kummilapsen. Tällainen sosiaalisen omantunnon herääminen ja halu vaikuttaa konkreettisilla teoilla asioihin näyttää sukeutuvan jo trendiksi lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Aiemmin Lastenkirjahyllyssä on jo ollut esillä Marja-Leena Tiaisen Maiju ja Bao (Tammi 2009). Toissavuonna ilmestyi Esko-Pekka Tiitisen Villapäät (Tammi 2008). Raili Mikkanen ja Marjo Nygård ovat julkaisseet myös tietokuvakirjan Kummisisko (Tammi 2008).

Simukan ja Rannelan romaaneja yhdistää matkailun lisäksi toinenkin asia: luonteva ja konstailematon lesborakkauden kuvaus. Tapiolla on kaksi äitiä ja Kerttu ja Mira seurustelevat tässä kakkososassa jo aivan luontevasti keskenään.

Salla Simukka oli esikoisromaanillaan Kun enkeli katsovat muualle (2002 WSOY) ensimmäinen lesborakkauden kuvaaja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.