maanantai 12. joulukuuta 2011

12. luukku: "Joulu on vain kerran vuodessa", sanoi Elli-täti


Laura Ingalls Wilder: Luku ”Joulu” lastenromaanista Pieni talo suuressa metsässä. Kuvittanut Garth Williams. Suomentanut Heidi Järvenpää. Runot suomentanut Kirsi Kunnas. 194 sivua. Gummerus 1961. 7. painos 2004.













[Varoitus: Tämänpäiväisessä joulukirjakalenterissa esiteltävän jouluteemaisen katkelman ja koko kirjasarjan kohdalla Rouva Huu ei pysty noudattamaan mitään pidättyväisyyttä. Kyse on lapsuuteni merkittävästä kirjasarjasta, jota tätini kartutti aina merkkipäivinäni ja jouluisin ollessani noin kymmenvuotias. ]

Samanaikaisesti kun tätini ryhtyi kartuttamaan Pieni talo preerialla –kirjasarjaa, alkoi Suomen televisiossa pyöriä melodramaattinen ja minut aina kyynelehtimään saava Michael Landonin ohjaama tv-sarja.

Preerian uutterasta väestä kertova tv-sarja pohjatui vain siteeksi Laura Ingalls Wilderin (1867–1957) alkuperäisiin romaaneihin, mutta tunnepohja oli sama: perheyhteyden kaunis korostaminen, vaikeuksista voittoon AINA tekeytyvät juonenkäänteet ja perheen hyveellinen elämä tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen niin kirjan sivuilta kuin televisiostakin.



Laura Ingalls Wilder ryhtyi kirjailijaksi vasta vanhoilla päivillään tyttärensä kannustamana. Ensimmäinen "Pioneer Girl" -käsikirjoitus ei kuitenkaan vielä kiinnostanut kustantajia.

Sen pohjalta hän muokkasi kuvakirjatekstin When Grandma Was a Little Girl ja siitä syntyi lopulta laajennettu kertomus Little House in the Big Woods, joka ilmestyi vuonna 1932, kun Ingalls Wilder oli jo 65-vuotias.

Vuoteen 1943 mennessä sarja oli jo karttunut kahdeksaan osaan. Ingalls Wilder tallensi kirjoihinsa 1870–1880-lukujen uudisraivaajien elämää Wisconsinissa, Kansasissa, Minnesotassa ja Etelä-Dakotassa.

Sarjan avausteoksen Pieni talo suuressa metsässä Joulu-nimisessä luvussa kuvataan Lauran perheen joulunviettoa Wisconsinin pienessä harmaassa hirsimajassa:

Joulu oli tulossa.

Pieni hirsimaja oli melkein lumen sisässä. Korkeat kinokset kohosivat seinän vierillä ja ikkunain takana, ja kun isä aamuisin avasi oven, oli sen takana lunta Lauran päätä korkeammalla. Isä otti lapion ja loi lumen pois, ja sitten hän lapioi polun navetalle, missä hevoset ja lehmät olivat lämpimästi ja mukavasti pilttuissaan.






Ingallsin perhe saa jouluksi vieraita, kun Elli-täti ja Pekka-setä sekä serkut Pekka, Aura ja Ella saapuvat joulun viettoon. '

Pitkien välimatkojen vuoksi sukulaisten vierailulla on suuri yhteisöllinen merkitys koko perheelle. Serkukset telmivät sydämensä kyllyydestä lumessa. Äidin jouluvalmisteluita eri ruokalajeineen kuvataan antaumuksella.


Vaikka Ingalls Wilder ei aivan tietoisesti kirjoittanutkaan historiallista faktaa omasta lapsuudestaan, niin jälkipolvet ovat arvostaneet erityisesti hänen jopa kansatieteelliseen tarkkuuteen yltänyttä työn kuvaustaan.

Muistan lapsena ihannoineeni Ingallsin perheen ahdasta ja vaatimatonta asumista. Garth Williamsin kuvituskuva, jossa serkukset nukkuvat hirsimökin lattialla vieri-vieressä siskonpedissä, on ollut minulle tärkeä symbolikuva sukurakkaudesta ja hyvänolon tunteesta:





Joulupäivän aamuna lapset kurkistavat joulusukkiinsa. Sieltä löytyy kaikille lämpimät punaiset lapaset ja pitkä punavalkoraidallinen piparminttukaramelli!

Laura saa kuitenkin yhden erityisen lahjan, räsynuken.

Se oli niin kaunis, ettei Laura osannut sanoa sanaakaan. Hän vain puristi nuken lujasti syliinsä ja unohti kaiken muun. Hän ei edes huomannut, että kaikki katsoivat häneen, kunnes Elli-täti sanoi:
– Oletteko koskaan nähneet lapsella suurempia silmiä?





Pieni talo preerialla –kirjasarjan kohdalla on hyvin konkreettisesti toteutunut yli sukupolven siirtynyt rakkaus kirjaan: heti lukemaan opittuaan tytär, tällä hetkellä 18 v., nimittäin omi kirjasarjan vaivihkaa omaan kirjahyllyynsä ja pari vuotta sitten katsoimme yhdessä tv-sarjan uusintaa joulun pyhien aikaan.

Suurella tyydytyksellä totesin tuolloin, että tytär liikuttui ihan samoissa kohdissa kuin minäkin!

5 kommenttia:

kirsti k kirjoitti...

Yhyy, marssin tästä paikasta kirjahyllylle ja alan lukea. Rakastin Pieni talo preerialla -kirjasarjaa, mutta jostain syystä en ole tarttunut siihen kolmeenkymmeneen vuoteen. Sen teen nyt, puhallan pölyt. Kiitos, Rouva Huu!

Anneli kirjoitti...

Noin kymmenvuotiaana minäkin sain lahjaksi Pieni talo preerialla! Vieläkin muistan sen oranssinpunaisen kannen ja kirjan paksuuden. Ihmeellinen kirja. Muita sarjan osia en ole lukenut, kun en niitä lahjaksi saanut.

Terhi kirjoitti...

Käynnissä raivokas kirjahyllyjen tyhjennys. Kun nämä kirjat ovat tulleet vastaan, hymyillen olen puhaltanut pölyt ja laittanut takaisin hyllyyn. Ehkä totta tosiaan voisi olla uudelleen lukemisen aika?

Rouva Huu kirjoitti...

Vanhan sananlaskun mukaan jaettu ilo on AINA moninkertainen ilo.

Rouva Huu on riemastunut tämän postauksen synnyttämästä reagoinnista.

On ollut hauskaa lukea kuinka hiukan eri-ikäiset lastenkirjaentusiastit tunnustavat mielenliikutuksensa Ingalls Wilderin kirjojen äärellä.

Totta tosiaan, preeriallahan osattiin jo - nykytermein ilmaistuna - KOTOILLA, eli vietettiin monien pienien askareiden kyllästämää aikaa läheisten kanssa.

Uusintapainoksia, pyytää Lastenkirjahyllyn Ingalls Wilder -fanikerho Pirkanmaalta !!!

Omista alkuperäisistä lapsuuden kirjoistani on käsittämättömästi hävinnyt sarjan loppupään osa Onnen kultaiset vuodet.

kirsti k kirjoitti...

Minulla on Onnen kultaiset vuodet, mutta Luumujen poukama ja Hopeajärven rannalla puuttuvat. Onnen kultaiset vuodet on vähän tylsän näköinen, kun kannessa ei ole kuvaa. Ilmeisesti siinä on ollut paperikannet, jotka ovat kadonneet matkan varrella.