Tässä
tunnelmaltaan vähän haikeampi joulukirja, joka muistuttaa siitä, että kaikilla
ei välttämättä ole lähtökohtaisesti aina jouluun erityisen virittäytynyt mieli.
Kuvakirja muistuttaa myös hienovaraisesti, että jouluna muistellaan kuolleita
läheisiä.
Tuomon isä on
äskettäin kuollut auto-onnettomuudessa. Äiti on surullinen, ja Tuomo uskoo,
ettei voi enää koskaan viettää oikeaa joulua.
Isoisä kutsuu
heidät maalle jouluksi. Luonnonrauha, paksut luminietokset ja isoisän
huolenpito rauhoittavat Tuomon mielen.
Tuomo kävi innokkaasti ruoan kimppuun, mutta sitten häntä hävetti oma ruokahalunsa. Isähän oli kuollut ja äitikin niin surullinen… Tuomo lakkasi syömästä.
Vasta kun äiti hymyili kehottavasti ja söi itsekin, Tuomo jatkoi syömistään.
Aterian jälkeen äiti sanoi miettivästi: ”Olin ihan unohtanut, miten kaunista täällä on.” Hetken kuluttua hän sanoi vilkastuen: ”Tiedätkö, että isä on kasvanut täällä? Tämä oli hänen kotinsa. Aikaisemmin kävimme täällä usein, kun isoäitikin vielä eli. Sinä olit silloin vielä hyvin pieni. Sinun isoäitisi oi hyvin ystävällinen ihminen.” Sitten äiti kertoi Tuomolle isoäidistä.
”Kun hän kuoli, luulimme ettei isoisä tulisi täällä yksin toimeen. Mutta se oli tyhmästi ajateltu. Eihän isoisä ole yksin, hänellähän on metsä ja kaikki eläimet!” Sitten äiti tarinoi isoisästä, kunnes Tuomon silmät pikku hiljaa painuivat umpeen.
Tuomo saa
joululahjaksi kolhiintuneen puuhevosen eikä voi täysin peitellä pettymystään.
Isoisä kertoo, että hevonen oli Tuomon isän rakkain lelu. Yhdessä he ehostavat hevosen entiseen loistoonsa.
Saksalainen kuvakirja
on kuulaan-kaunis surutyön kuvaus. Eugen Sopkon kuvitus ei sievistele surua ja
väsymystä Tuomon ja äidin kasvoilla.
1 kommentti:
Hellyttävää! Tämän ääreen on hidastettava.
Lähetä kommentti