Punainen tulitikkutyttö

H. C. Andersen & Kveta Pacovská: Pieni tulitikkutyttö. Suomentaneet Martti ja Sirkka Rapola. 26 sivua. Lasten Keskus 2005.

Vuoden viimeisenä päivänä kuuluu asiaan lukea jokin kuvitettu versio H. C. Andersenin surullisesta Pieni tulitikkutyttö -sadusta. Uudenvuoden aaton juhlahumussa voi samastua kylmässsä värjöttelevän ja ylenpalttisesta juhlinnasta osattomaksi jäävän tytön kohtaloon.

Kun kuulin, että Lasten Keskus aikoo julkaista H. C. Andersenin syntymän 200-vuotisjuhlan kunniaksi Kveta Pacovskán kuvituksen Andersenin satuun Pieni tulitikkutyttö, terhakoiduin heti ja näin toteutuksen silmissäni: paljon punaista, ronskia värinkäyttöä ja äärimmäistä pelkistystä.

Silti lopputulos hätkähdytti minua. Toteutus on vielä abstraktimpi kuin aiemmin suomennetussa Pacovskán Keskiyönteatterissa (Lasten Keskus 1993). Tästä kirjasta sukeutui nopeasti kaksivuotiaan esikoisen erityiskiinnostuksen kohde – sillä seurauksella että kotikirjahyllyn nykyinen nide on jo toinen laatuaan: ensimmäinen luettiin rikki!

Pieni tulitikkutyttö on yksi Andersenin lyhimmistä ja samalla ilmaisuvoimaisimmista ja siten myös visuaalisimmista saduista. Nykylasten suosikkisatu se ei kuitenkaan ole: nyttemmin se on löytänyt paikkansa esimerkiksi kuolemaa kuvaavien lastenkirjojen teemaluetteloista.

H. C. Andersenin kuolemakuvaus myötäilee 1800-luvun lastenkirjallisuuden armollista käsitystä hurskaan lapsen kuolemasta: tyttö pääsee taivaan iloihin yhdessä jo aiemmin kuolleen isoäitinsä kanssa.

Pienen tytön kuoleman kuvauksen voi sadussa tulkita syytökseksi koko yhteiskunnalle, joka ei reagoi kuolemaan tai tee voitavaansa lapsen kuoleman estämiseksi. Andersen tarjoaa kuitenkin kristillisen lohdutuksen kertomalla, että tyttö pääsee taivaaseen rakkaimpiensa luokse, mutta samaan aikaan hän kuitenkin tunnustaa tytön kuoleman ennenaikaiseksi ja siten turhaksi.

Kveta Pacovskán tulkinta sadusta on ekspressiivinen, jossain määrin jopa hyökkäävä. Hän käyttää sekatekniikkaa, johon hän on yhdistänyt erilaisia väripintoja (mm. hopeafoliota) ja yllättäviä muotoja.

Räikeänväriset tulitikut tuntuvat suorastaan ilkkuvan tytön lohdutonta tilannetta. Tilikirjan lehdelle Pacovská on piirtänyt groteskin-naiivisti kuvatun tytön kasvot, jotka katsovat suoraan lukijaa ja kuvan katsojaa kohti. Onko tyttö nostanut kätensä suun peitoksi osoittamaan mykkyyttään ja kohtalon varaan heittäytymistään?

Lohduttoman harmaalle aukeamalle kuvattu talo on saanut foliopainatusta ikkunoihin. Rappukäytävän syvänne, jossa tyttö värjöttelee, loistaa hehkuvan punaisena.

Katsoja voi tulkita harkitusti käytetyn punaisen värin kapinan, uhman, elämäntahdon tai tuskan ilmaisijaksi. Pacovskán ilmaisu muistuttaa lapsen impulsiivista piirtämistä: kaikkea on vaikea selittää – ja tuskin on tarpeenkaan.

Pacovskán tulkinta Pienestä tulitikkutytöstä on ravisteleva – se herättää monenlaisia ja ristiriitaisiakin tunteita – ja on näin ollen varsin yhteneväinen sadun herättämien mielleyhtymien kanssa.

Teksti on ladottu sivulle tasaiseksi blokiksi. Se antaa koko sadulle juhlallista “jykevyyttä”. Tekstiä on höystetty punaisella tehostevärillä hyvin minimalistisesti mutta tehokkaasti kohtauksessa, jossa tyttö sytyttää ensimmäisen tulitikun.

Tsekkiläinen kuvittaja, graafikko Kveta Pacovská (s. 1928) on palkittu vuonna 1993 H. C. Andersenin mitalilla. Pacovskán taidenäkemykseen voi perehtyä teoksessa The Art of Kveta Pacovská (Michael Neugebauer Verlag 1991).

Teksti on muokattu ja laajennettu versio alunperin Kuvittaja-lehden numerossa 1/2006 ilmestyneestä arvostelusta.

Rouva Huu toivottaa lukijoilleen onnekasta uutta vuotta. Jatketaan hyvien lasten- ja nuortenkirjojen lukukokemusten jakamista taas ensi vuonna!

Jokainen päivä lapsen kanssa on suuri seikkailu

Mervi Lindman: Memmuli karkaa sirkukseen. 40 sivua. Tammi 2009.

Vanhempien lisääntynyt kiire ja huolet näkyvät hentoisesti myös uusissa kuvakirjoissa. Memmuli karkaa sirkukseen ei ole nimensä puolesta mikään rankka angstikirja, mutta juuri siksi se on hyvä muistutus vanhemmille tarttua hetkeen ja nauttia kiireettömästä laatuajasta yhdessä lasten kanssa.

Memmuli kaipaa isän apua hevosleikissään, mutta isä on uppoutunut sanomalehden lukuun ja sitten pitää imuroida ja äitikin näkyy piiloutuneen ison tiskivuoren taakse.

Memmuli äkämystyy ja päättää karata sirkukseen. Siellä tyttö saa kaikkien jakamattoman huomion ja ihailua osakseen.

Mervi Lindman yhdistää lapsen tunteet, mielikuvituksen ja todellisuuden tarinaansa, joka on vankasti lapsen puolella.

Hauskan viitteellisesti Lindman antaa Memmulin huoneen lattialla lojuvien kirjojen – P. L. Traversin Maija Poppasen ja Georges Duplaixin Tammen kultaiset kirjat –sarjaan kuuluvan Sirkus Pomeranssin – kautta tunnustusta innoittajilleen. Kuvituksesta selviää myös syy Memmulin sirkusaiheisiin leikkeihin: hän on hiljaittain käynyt itsekin sirkuksessa ja saanut siitä muistoksi sirkusjulisteen.

Kuten lastenkirjoissa aina, päästään tässäkin kuvakirjassa Memmulin kokemista vääryyksistä huolimatta onnelliseen ja tyveneen loppuun: vanhemmat ovat Memmulin sirkusleikin aikana oivaltaneet laiminlyöntinsä ja paistaneet sovinnon eleenä ison läjän lättyjä!

Sama aihe, vanhempien ja lasten maailman kohtaamattomuus, on esillä myös Petra Heikkilän Hipun laatikkoleikissä (WSOY 2009), jonka Rouva Huu jättää jääviyssyistä pelkälle maininnalle.

Kirjassa Hippu-possun vanhemmat ovat hankkineet uuden television. Hippu pitkästyy vanhempien tv:n töllötykseen ja keksii itse paljon kivaa luovaa tekemistä television pakkauslaatikosta…

Hirnuvia kesämuistoja

Saara Niemi ja Johanna Viitanen: Hekla säntää kesään. Kuvitus Johanna Viitanen ja Jenni Viitanen. 96 sivua. Vudeka 2009. Ulkoasun suunnittelu Inari Savola.

Hevosaiheiseen tietokirjallisuuteen erikoistuneen Vudeka-kustantamon Hekla säntää kesään on korkeatasoinen ja myös ulkoasultaan tyylikäs hevosharrastajien kotimainen toivekirja.

Vudeka on vuonna 2004 perustettu, Läyliäisissä toimiva erikoiskustantamo, joka julkaisee pääosin kotimaisin asiantuntijavoimin tehtyjä hevosaiheisia tietokirjoja. Hekla-kirja soveltuu fiktiota ja faktaa (eli ns. faktiota) jouhevasti yhdistävän otteensa vuoksi mainiosti myös lapsille ja nuorille.

Kirja kertoo islanninhevostammojen vapaasta ja vaiherikkaasta laidunkesästä. Laitumen johtaja on hieman äkäilevä Alma, joka kaitsee kolmivuotiaan Hekla-tamman lisäksi Neriaa, Tärppyä, Hallaa ja Liiraa.

Verkkainen kesätunnelma saa uusia sävyjä, kun Alma synnyttää juhannusyönä orivarsan. Hekla varttuu kesän aikana ja syksyllä se on jo varma ja vakaa aikuinen tamma, jota odottavat varmasti tulevana vuonna jo aivan uudet haasteet.

Saara Niemen ja Johanna Viitasen teksti hengittää kauniisti hevosen rytmiin; kuvitus ei personoi hevosia makeilevasti, vaan kunnioittaa niiden ominaisarvoa sellaisenaan.

Syyskuun ensimmäisenä aamuna sumu ottaa laitumen syliinsä. Lehmät ja hevoset joutuvat vaihtamaan kuulumisia aidan vieressä. Sitä kauempana kaikki häviää usvaan. Hekla pysyy lauman keskellä. Siinä tuntuu turvalliselta, vaikka metsä ja pellot katoavat näkymättömiin.

Johanna Viitasen värivalokuvissa pääosassa ovat myös hevoset – ihmisiä ei kuvissa näy, vaikka kirjan päätteeksi annetaankin tietoa kesälaitumen monista hoitotoimista ja ihmisen vastuusta hevosiin nähden.

Kauniin eleettömästi kirja kiinnittää lukijan huomion luonnon ja eläinten symbioottiseen suhteeseen.

Hevostietouden lisäksi kartutetaan lukijan lajitietämystä myös muutamilla hevoshaan villikukkasilla. Johanna Viitasen japanilaisen haikuperinteen mukaan tehdyt kuulaat, vapaasti tekstatut runot istuvat hyvin taittoon, johon modernia otetta tuovat myös Jenni Viitasen retrohenkiset piirroskuvitukset lukujen taitoskohdissa.

Muisto ei koskaan lopu

Riitta Jalonen: Tyttö ja naakkapuu. Kuvittanut Kristiina Louhi. 45 sivua. Tammi 2004. 4. painos 2005.







Eilen joulupäivänä tuli ensiesityksenä TV 2:n myöhäisiltapäivässä Sami Keski-Vähälän käsikirjoitukseen perustuva, Laura Joutsin ohjaama 25 minuutin miniatyyrielokuva Tyttö ja naakkapuu. Se perustuu Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen vuonna 2004 ilmestyneeseen samannimiseen lastenkirjaan, joka palkittiin Finlandia junior -palkinnolla.

Alkuperäisteoksen herkkyys välittyi hienosti Keski-Vähälän ja Joutsin tulkinnassa. Pääosan esittäjä Ronja Kuoppamäki oli lastenkirjahahmoon verrattuna hivenen särmikkäämpi tyttö, joka oli nimetty Tyttö-trilogian (2004–2006) vastaisesti uudella nimellä Sarista Emiliaksi.

Riitta Jalosen kirjaan verrattuna elokuva keskittyy tytön muistojen lomassa enemmän inhimilliseen kohtaamiseen – äidin (näyttelijä Irina Pulkka) ja tyttären arkiseen surutyöhön isän (takautumajaksoissa isää näyttelee Jarkko Pajunen) äkillisen kuoleman jälkeen.

Jalosen kirja antaa surulle kasvot ja mielenmaiseman. Moniin muihin kuolemaa pääteemanaan käsitteleviin lastenkirjoihin verrattuna Tyttö ja naakkapuu on käsittelytavaltaan poikkeuksellisen intiimi, koska kerronta tapahtuu isättömäksi jääneen tytön minä-kerronnan kautta. Kerronnallinen ratkaisu tuo surun lähemmäksi kirjaa lukevaa tai kuuntelevaa lasta. Kun kaikki turha on karsittu juonesta pois, voi kirjan lukija/ kuulija keskittyä vain olennaiseen ja kuulostella omia tunteitaan.

Tyttö yrittää konkretisoida ikävän ja muiston olemusta:

Minä tiedän ikävän. Se on sellaista, jonka tuntee joka puolella itsessään. Eniten se tuntuu vaatteiden sisällä, mutta minä en tarkalleen tiedä missä. Joskus se sattuu kurkkuun ja korviinkin. Kurkusta tulee jotenkin paksu ja korviin pistelee niin kuin olisi pakostakin juossut oikein kovaa vaikka ei olisi yhtään jaksanut.

Kukaan ei näe siihen paikkaan, jossa ikävä eniten tuntuu. Äidilläkin on sellainen paikka. Äiti on pitänyt sylissä ja kertonut.
Vaikka en ole vastannut, olen minä kuunnellut mitä on sanottu. Kun on istunut sylissä, se paikka, jonne ei näe, on pienentynyt.

– – Muistoa ei unohda, vaikka sitä ei koko ajan ajattelisikaan. Se elää minun sisälläni ja kulkee mukana. Muisto ei koskaan lopu. Jos muisto olisi leikki, niin se ei päättyisi ollenkaan, vaikka pitäisi kerätä leikkitavarat pois ja mennä syömään.

Jalosen tekstille on tyypillistä verkkaisuus, paikalleen pysähtyminen ja aistivoimaisuus. Jalonen ei selitä tapahtunutta puhki.

Tyttö kertoo kuolemasta koulutovereilleen ilmoitusluontoisena asiana ja haluaa selvästi ohittaa asian nopeasti, koska kokee sen vaikeaksi.Todennäköisesti tyttö myös jännittää sitä, että hänen asemansa luokkayhteisössä tulisi jotenkin muuttumaan isän kuoleman takia.

Surevan lapsen hivenen flegmaattinen olemus näkyy myös Kristiina Louhen pastelliliitutekniikalla tekemissä kuvissa esiintyy seesteisen oloinen, mutta hyvin totinen tyttö, jonka sisimpiä ajatuksia voi vain arvailla. Louhen kuvitus visuaalistaa tytön kuoleman tuntoja herkin nyanssein.

Louhen kuolemakuvat ovat lohtukuvia ja ne konkretisoivat kuoleman käsitettä osin eri kuvastolla ja symboleilla kuin teksti. Muutamat Kristiina Louhen kuvituskuvat ovat lähes sellaisinaan taltioituneet myös tv-elokuvaan.

Tyttö ja naakkapuu -kirjaa lukeva aikuinen ja lapsi vakuuttuvat siitä, että tyttö selviää surustaan. Hän on saanut kasvaa vanhempiensa ainokaisena ja silmäteränä; perhe on viettänyt paljon aikaa yhdessä, ja näiden onnellisten muistojen varaan tyttö voi ankarimmassa surussaankin heittäytyä. Jalosen teksti valaa alakuloisesta pohjavireestään huolimatta toivoa tulevaisuuteen.

Tytön ja äidin surutyön myöhempiä vaiheita kuvataan Tyttö ja naakkapuu -kirjan itsenäisissä jatko-osissa Minä, äiti ja tunturihärkki ja Revontulilumi (Tammi 2005 ja 2006).

Tyttö ja naakkapuu -elokuva nähdään uusintana uudenvuoden päivänä 1.1.2010 klo 13.

Lastenkirjahylly suosittelee!

24. luukku: Jouluyön ihme

Astrid Lindgren: Tallin joulu. Kuvittanut Lars Klinting. Suomentanut Päivö Taubert. 24 sivua. WSOY 2002.

Äiti kertoo pojalleen tarinaa ensimmäisen jouluyön ihmeestä. Poika sijoittaa sielunsa silmin jouluevankeliumin tapahtumat itselleen tuttuun talvimaisemaan.

Lars Klintingin kuvallinen tulkinta Marian ja Joosefin majoittumisesta luminietosten keskelle hämyisään talliin on hartaan tunnelmallinen.

Astrid Lindgrenin Tallin joulu ilmestyi alunperin jo 1960-luvulla Harald Wibergin kuvittamana. Lindgrenin yksinkertainen, olennaisen kiteyttävä ilmaisu vetoaa pieneenkin lapseen.

Niin yö kului. Lapsi nukkui seimessään, eläimet ja paimenet seisoivat ääneti ympärillä, kaikkialla oli hiljaista. Ja vanhan tallin yläpuolella loisti joulutähti. Sillä yö jolloin kaikki tämä tapahtui oli jouluyö. Jouluyö kauan sitten. Se ensimmäinen.

Lastenkirjahylly toivottaa satunnaisille ja säännöllisille lukijoilleen leppeää, rauhallista joulun aikaa – ja tietysti myös antoisia lukuhetkiä lasten- ja nuortenkirjojen parissa.

23. luukku: Joulu on jo ovella!

Hannele Huovi: Matka joulun taloon. Joulun satuja ja runoja. Kuvittanut Virpi Talvitie. 33 sivua. Tammi 2001. 2. painos 2002.

Hannele Huovi, Virpi Talvitie ja Soili Perkiö: Matka joulun taloon. Runojen sävellykset ja sovitukset Soili Perkiö. Satujen lukija Hannele Huovi, laulajat ja soittajat Maija Karhinen & kump. Lasten Parhaat Kirjat 2001. CD-levy, kesto. 64 min.

Hannele Huovin ja Virpi Talvitien Matka joulun taloon on kaikkien joulun ystävien ehtymätön tunnelmakirja, joka viipyilee lumisateisissa pakkasmaisemissa, alkuillan sinisessä hetkessä ja kynttilän kajossa.

Hannele Huovi on koonnut runo- ja satukuvakirjaansa jouluaiheisia satuja, tarinoita ja runoja aiemmista kokoelmistaan.

Huovi on selkeästi yksi tunnustuksellisemmista ja asiaan paneutuneimmista nykylastenkirjallisuuden joulukirjailijoista: sen verran taajaan hän on tähän vuotuisjuhlaan tuotannossaan palannut!

[Rouva Huukin on usein päätynyt – monien muiden ehdokkaiden joukosta – lainaamaan nimenomaan Huovin tunnelmallisia joulurunoja omiin joulutervehdyksiinsä. Tänä vuonna moni sai Karvakorvan runopurkki -kokoelmasta (Tammi 2008) runon Sydänlintu, jonka kupeessa poseerasi Birger Kaipiaisen salamyhkäinen lintu...]

Moderneissa, mutta vanhaa joulusatuperinnettä silti taidokkaasti myötäilevissä joulutarinoissa Huovi esittelee omaa tonttu-identiteettiään vasta etsiviä pikkutonttuja. Tonttu Tosi Pikkuinen joutuu pienen kokonsa ja kokemattomuutensa vuoksi kiireisten tonttujen syrjään sysimäksi, kunnes Joulumuori kaappaa tontun kainaloonsa ja kertoo tontun olevan riittävän hyvä sellaisenaan, sillä on nimittäin tontuntoimessa tärkeitä rakastamisen, leikin, ilon, hellyyden ja auttavaisuuden taitoja.

Liina Jänöliinin oikea joulu -satu on hauska ja vertauskuvallisenakin luettava tarina siitä, että ei ole vain yhtä oikeaa tapaa joulun viettoon. Jouluvalmisteluissaan äärimmäisen jämpti Liina Jänöliini paheksuu muiden metsän eläinten leväperäistä jouluun asettumista. Itse luen veikeän tarinan rivien välistä myös maahanmuuttajien ja monikulttuuristen perinteiden Suomeen leviämisen jälkeen Suomeen vuosituhannen taitteessa jo rantautuneita suvaitsevaisuudenkin kaikuja.

Oleellinen osa kirjan lumousta lepää myös Virpi Talvitien kuvituksessa.

Talvitie levittää joulun väripalettia sävykkääksi, siihen mahtuu tiukkuvan pakkasen sinistä, huuruista harmaata, okranruskeaa, oranssia ja jopa keltaista. Talvitie hyödyntää usein koulun piirustustunniltakin tuttua raapetekniikkaa töissään: niistä syntyy kevyen-ilakoiva ja silti hyvin rauhallinen tunnelma.

Huovin joulurunot ovat itsessään hyvin rytmikkäitä, sointuvia ja korvalle kirjoitettuja. Soili Perkiö on säveltänyt ja sovittanut runoihin jouluisen-hiljaisen ja tunnelmallisen melodian, ja nämä laulut on koottu samannimiselle Matka joulun taloon -CD-levylle, josta löytyvät myös sadut ja tarinat Hannele Huovin ääneenlukemina.

Rouva Huulla on vielä pari lahjaa tekemättä, mutta siippa on laittanut kystä kyllä, joten tänään voi jo rauhoittua...

Ja siihen joulurauhaan meitä kaikkia virittäköön Hannele Huovin runo

Jouluyönä

Asemalla hiljenee.
Minne kaikki lähti?
Yli öisen kaupungin
loistaa joulutähti.

Pieni tonttu nukahtaa
katulampun valoon.
Tähti tuikkii ikkunasta
rauhaa joulutaloon.

22. luukku: Kuusi pukeutuu pian juhlaan!

Kaisa Koivisto, Hannele Nyman & Marjo-Riitta Saloniemi: Joulupuu on rakennettu. Suomalaisen jouluuusen tarina. 224 sivua. Tammi 2009. Kannen suunnittelu Tuija Kuusela.

H. C. Andersen & Bernadette: Kuusen tarina. Suomentanut Minna Vuorinen. 25 sivua. Lasten Keskus 1990.



Joulukuusikauppiaat ovat jo tulleet tavaratalojen parkkipaikoille ja toreille.

Joulun paras tietokirja on jouluentusiastien ja museoalan ammattilaisten kirjoittama Joulupuu on rakennettu. Suomalaisen joulukuusen tarina. Se on ensimmäinen kokonaisesitys kotoisen joulukuusen historiaan. Tietokirja on avoimen nostalginen ja retrohenkinen, mutta laskelmoitu tunnepaatos kantaa tuhtia kirjaa kyllä komeasti loppuun asti.

Kirjan runsas, mutta harkittu kuvitus hivelee silmää.

1950-luvun sisustuslehden ideaalijoulukuuseen kuuluivat himmeli, lastulinnut ja olkipallot, mutta suurin osa suomalaisista on aina rakastanut enemmän säihkettä, räikeitä värejä sekä kulta- ja hopealameeta.

Kirja tekee komeasti kunniaa myös edelleen toimivalle kotimaiselle, tänä vuonna 85 vuotta täyttäneelle K. A. Weiste Oy:n joulukoristetehtaalle, joka tekee yhä paljon koristeita myös vientiin.

Joulukuusen alkujuuret juontuvat jo 1600-luvulle pohjois-saksalaisiin säätyläiskoteihin. Sieltä perinne kulkeutui ruotslaisen sivistyneistön kautta 1820-luvulla Suomeenkin.

Tärkeässä roolissa kuusiperinteemme vakiinnuttamisessa olivat lastenlehtien ohella nimenomaan Zacharias Topeliuksen sadut, jotka muodostuivat nopeasti esikuviksi oikeasta joulunvietosta kuusineen ja joululauluineen ja –lahjoineen. “Elävän joulukuusen” moni näki ensimmäistä kertaa kuitenkin kansakoulun joulujuhlassa.

Kirjassa on kosolti kiinnostavia kuriositeetteja – muun muassa Saksassa huolestuttiin jo 1820-luvulla metsien kuusikantojen tuhlauksesta ja kehiteltiin erilaisia tekokuusimalleja, joista erikoisin valmistettiin hanhensulista!

Keräilijöiden riemuksi kirjassa esitellään myös kattava otos erilaisia kuusenjalkoja eri aikakausilta. Kummasti nuo muoviset vihreät kuusenjalatkin nostattavat nostalgisia muistoja, kuusenkynttilänjaloista ja tähtisädetikkujen pakkauksista nyt puhumattakaan!

Kiinnostavaa ajankuvaa antavat pula-aikojen kekseliäät joulukuusenkoristeiden materiaalit, esimerkiksi ohuet porkkanat, joita kastettiin steariiniin ja näin saatiin jääpuikkoja joulukuuseen! Perusteellisen selvityksen saavat myös 1830-luvun Saksassa kehitellyt Lauschan lasipuhalletut joulupallot, jotka ovat nykyisin haluttuja keräilykohteita.

Teoksen kupeeseen liittyy kaksikin kiinnostavaa näyttelyä: Suomalaisen joulukuusen tarina Tampereen museokeskus Vapriikissa 10. tammikuuta 2010 asti ja Joulupuu on rakennettu, joka esittelee saksalaisia lasisia joulukuusenkoristeita 1800-luvun puolivälistä alkaen Suomen lasimuseossa Riihimäellä 31.12.2009 asti.

H. C. Andersenin Kuusen tarina on pakahduttavan kaunis moraliteetti, jossa ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Piskuinen kuusi kuvittelee itsestään suuria ja vihdoin se pääseekin hetkeksi komistamaan säätyläisperheen joulun viettoa.

Mutta katoavaista on mainen kunnia: kuusen riemu ei kestä kauan. Kuusen personoimisen kautta Andersen käsittelee elämän peruskysymyksiä tässäkin sadussa viiltävän tarkasti ja ankarasti. Kuusi ei osannut tarttua hetkeen, ja nauttia kauniista kasvupaikastaan vehreässä metsässä. Sen kohtaloksi tulee joutua poltetuksi uunissa, mutta onneksi kuusen muisto säilyy lasten löytämässä kultaisessa koristetähdessä…

21. luukku: Rovaniemen markkinoilla Priitun kanssa

Työryhmä Tuija Alariesto, Hanna Kyläniemi, Arja Moilanen, Päivi Rahikainen & Marko Niemelä: Priitu Rovaniemen markkinoilla. Kuvitus Ulla Etto. 35 sivua. Lapin maakuntamuseo 2009. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 15/ 2009.

Tämä kirja on odottanut esittelyvuoroaan Joulukirjakalenterissa jo pitkään, vaikka ei suoranaisesti olekaan jouluinen täsmäkirja. Nyt kun Etelä-Suomeenkin on jo saatu kattava lumipeite, on nautinnollisempaa virittäytyä Priitu Rovaniemen markkinoilla -tietokuvakirjan rovaniemeläiseen, liki sadan vuoden takaiseen lumimaisemaan.

Erilaiset joulutorit ovat vakiintuneet isompien kaupunkien katukuvaan, mutta uskallanpa silti veikata, että niiden tunnelma kalpenee Rovaniemen vanhojen markkinoiden kiivassykkeisen tarjonnan rinnalla! Rautatie saatiin Rovaniemelle vuonna 1909, ja parantuneet liikenneyhteydet toivat kaupunkiin luonnollisesti monia etelän ihmeitä ja eksotiikkaakin.

Lapin maakuntamuseon julkaisuna ilmestynyt kirja on hyvä näyte siitä, kuinka alueelliset yhdistykset, järjestöt ja vastaavat instanssit yltävät parhaimmillaan jo sekä sisältönsä korkeatasoisuuden että kilpailukykyisen ulkoasunsa puolesta samalle tasolle isojen kustantajien kanssa.

Paikallisilla kirjahankkeilla on myös varaa ottaa hallittuja riskejä, toisin sanoen keskittyä alueellisiin erikoisaiheisiin. Kuulemani mukaan Priitun ensimmänen painos on jo lopussa ja uutta otetaan vauhdilla, eli kirja on tiettävästi kohdannut otolliset lukijansa.

Priitu Rovaniemen markkinoilla on pikanttia paikallishistoriaa, viipale mennyttä aikaa helmikuulta 1911. Rovaniemen talvimarkkinoiden äänet, tuoksut ja jännittävät tapahtumat siilautuvat sirpakan 10-vuotiaan Priitu-tytön kokemina.

Kirjan toteutus on verrannollinen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kukkulan kortteli -hankkeelle (SKS 1987–1998), jonka karttumista 1960-luvulle olen hartaasti toivonut tekijöiltä itseltäänkin, mutta tähän mennessä laihoin tuloksin. Fiktiivinen tarina Priitu-tytöstä on saanut tuekseen Kukkulan kortteli -kirjasarjan tavoin kirjan loppuun huolellisesti toimitetun, kuvitetun ja taitetun taustatieto-osuuden.

Graafinen suunnittelija, valokuvaaja ja kuvittaja Ulla Etto onnistuu kuvituksessaan mainiosti: ihmishahmot ovat ilmeikkään karikatyyrisiä, miljöökuvaus kunnioittaa väreiltään ja detaljeiltaan jugendin ja kansallisromantiikan henkeä.

Taitto on tarkkaan harkittua ja levollista, valokuvaa käytetään maltillisesti hyväksi kuvituksen lomassa. Erityisesti isompia väkijoukkoja esittävät koko aukeaman tai sivun kuvat houkuttavat poimimaan hauskoja yksityiskohtia ja tyyppejä.

Kirja on itse asiassa syntynyt Museoviraston tukemana oheistuotteena Lapin maakuntamuseon koko perheelle suunnatun elämyksellisen näyttelyn kupeeseen.

Näyttely on esillä Rovaniemen Arktikumissa tammikuun loppuun 2010 asti ja siellä on mahdollista tutustua ajankohdan esineistöön, kauppapuotien tuon aikaiseen tarjontaan, nähdä posetiivin marakatteineen sekä täytettyjä villieläimiä... Elokuvateltassa voi nähdä 1900-luvun alun elokuvia, mm. Lumierén veljeksiltä.

Lapsiryhmiä opastaa näyttelyssä draaman keinoin kirjan työryhmässä mukana ollut näyttelyamanuenssi Tuija Alariesto 1900-luvun alun vaatteisiin pukeutuneena.

Totuuden torvia Pohjois-Tapiolasta

Tämän päivän Helsingin Sanomissa toimittaja Tommi Niemisen jutussa " Yläkoulun laki: Pohjois-Tapiolan koulun ysiluokkalaiset listasivat, mitä 15-vuotias ei saa pukea päälleen, kuunnella, harrastaa eikä kannattaa, jos haluaa pysyä suosiossa" 9-luokkalainen Marianne Vihervuori kiteyttää ikäpolvensa teesejä seuraavasti:

Ei saa esimerkiksi pitää lukemisesta ja fantasiasta. Ei saa olla liikaa mitään mieltä.

Kyseisen luokan mielipiteet olivat muutenkin järkiään melko viistoja. Ne kielivät ikäpolvensa nurkkakuntaisuudesta, konservatiivisuudesta ja heikosta riskinhallinnasta.

Hesarin jutusta ei ilmennyt, kuinka mielipiteet oli kerätty: intiimein lappuviestein vai suullisena ja avoimena joukkokeruuna. Keräystapa vaikuttaa tietysti tuon ikäisten mielipiteisiin mitä suurimmassa määrin.

Kaiken "erilaisen" ja "oudon" harrastaminen tuomittiin niin ikään samassa jutussa.

Jos Pohjois-Tapiolan 9-luokkalaisten mielipiteet katsotaan yleiseksi totuudeksi, on kotimainen nuortenkirjallisuus pahasti hakoteillä.

Seita Parkkolan Usva, Sari Peltoniemen Hämärän renki ja Tuomo Kuitusen Kaakkurin huuto – vain muutamia mainitakseni – esittelevät hyvin omavaloisia, omilla aivoillaan virkeästi ajattelevia nuoria, jotka viis veisaavat ympäristönsä mielipiteistä.

20. luukku: Jakamisen ja antamisen riemua

Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siirin jouluyllätys. Tammi 2009.

Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-sarjan seitsemäs osa, Siirin jouluyllätys, on riemastuttava kuvaus talkooavusta ja yhteisöllisestä joulun vietosta.

Jouluun on enää viisi päivää. Siirin perheen jouluvalmistelut ovat parahultaisesti vielä alkutekijöissään. Isä on työmatkalla ja äidin flunssa uhkaa äityä niin pahaksi, että Siiri alkaa jo huolestua.

Siirin toimeliaat Otto-ystävät yrittävät kyllä parhaansa, ja viimein ajatus hyväntekeväisyyskeräyksestä näyttää onnistuvan – jopa yli odotusten, kun omissa jouluvalmisteluissaan ylenpalttisesti kunnostautuneet, Siirin perheen joulutragediasta kuulevat ihmiset havahtuvat tekemään Siirin perheelle joulua.

Äiti, isä ja Siiri tuijottivat ensin joulukuusta ja sitten eteisen lattialle kerääntynyttä ruoka- ja lahjavuorta.
Isä raapi päätään ja äiti kurkki ruokakasseihin.
– Nyt se joulu sitten tuli, Siiri sanoi.
Ovikello pirahti kolmannen kerran.
– Tuleeko sieltä lisää tavaraa? Äiti kauhistui.

Nopolan tarina ilmentää hyvin nykyistä kerskakulutusjoulua. Kaikkea on jo liikaa. Mutta onneksi Siiri oivaltaa suuren totuuden: jaettu ilo on etenkin jouluna se paras ilo!

Mervi Lindmanin kuvitus on täynnä sarjakuvamaista liikkeen tuntua sekä hauskoja kuvallisia detaljeja.

Kiehtovia satukuvakirjaseikkailuita

Kaarina Helakisa & Nina Haiko: Rubiinisydän. 38 sivua. Lasten Keskus 2009.

Virpi Penna: Perhosten polku. 30 sivua. Tammi 2009.

Joulu on tunnetusti otollista aikaa ihmeille. Siksi nämäkin kaksi kuvakirjaa herkistävät erityisesti joulun aikaan luettuina ja katseltuina. Molemmissa kuvakirjoissa on myös sellaista suloista sadun lumousta, joka tahtoo nykyisissä melko tiukasti arkeen ankkuroituvissa lastenkirjoissa olla jo melko harvinaista herkkua.

Kaarina Helakisan (1946–1998) satu Rubiinisydän on alunperin ilmestynyt hänen satukokoelmassaan Kuninkaantyttären siivet (Otava 1982), jonka naivistisen mustavalkokuvituksen kirjailija teki yhdessä Riikka-tyttärensä kanssa.

Nina Haiko on luonut satuun omintakeisen ja viehättävän satumiljöön. Hänen tyylinsä on samaan aikaan rouhea ja silti hyvin kuulas. Hän yhdistää koulun piirustustunnilta tuttuun arkiseen sakuraliituun krakelointitekniikkaa ja kollaasia ja saa aikaan paikoin hauskan kolmiulotteistakin tunnelmaa.

Kaarina Helakisan satu itsessään on kaunis puolustuspuhe yhteisöllisyydelle ja pyyteettömyydelle. Helakisan kieli on tässäkin sadussa häikäilemättömän arkaaista: hän puhuu siekailematta koko kylää pelossa pitävästä Louhikäärmeestä ja sen purstostä helkytellen suomen kieltä muutoinkin tyystin omilla ehdoillaan. Helakisa jatkoikin selvästi Anni Swanin romanttisen ja luontoa mystifioivan saduston perinnettä. Camilla Mickwitzin tapaan myös Helakisan elämä katkesi inhimillisesti katsoen liian varhain äkilliseen sairaskohtaukseen.

Pieni heinätukkainen tyttö suree, kun hänellä ei ole mekkoa metsän kuninkaan juhliin. Metsän linnut päättävät auttaa tyttöä, jos hän lupaa auttaa vastavuoroisesti myös lintuja, jotka kokevat olevansa Louhikäärmeen sorron alla. Tyttö saa tietysti hyvyytensä palkaksi juhlapuvukseen kuninkaan kesteihin komean vanamonlehtipuvun. Ja lopulta hänen hyväsydämisyytensä palkitaan moninkertaisesti, kun kuningas lahjoittaa hänelle hohtavan rubiinisydämen.

Tytön pelottomuus nousta yhdessä lintujen kanssa Louhikäärmeen tyranniaa vastaan havahduttaa lopulta kuninkaankin oivaltamaan, että yhdessä toimimalla voidaan saada merkittäviä aikaan. Helakisan sadun sanoma on säilyttänyt ajankohtaisuutensa; se on jopa puhuttelevampi nyt kuin ilmestymisensä aikaan 1980-luvulla.

Virpi Pennan ensimmäinen oma kuvakirja Perhosten polku on sekin omaperäinen ja erikoisen satumaailmansa puolesta jopa perin epäsuomalainenkin satutarina.

Sisarukset Hinni ja Himmu seilaavat yhdessä vanhempiensa ja pikkuvauva Nupun kanssa sympaattisella asuntolaivallaan maailman meriä. He päätyvät merkilliseen saareen, jossa on suunnattoman suuria perhosen koteloita. Lapset löytävät myös taikalähteen, jonka äärellä nauru muuttuu perhosiksi. Perhe ottaa yhden kotelon matkaansa, ja siitä kuoriutuu salaperäinen Siivetön, joka kuitenkin silminnähden kaipaa takaisin kotisaareensa.

Penna luo koristeellisia ornamentteja ja moniulotteisia satumaisemia. Raapetekniikka luo kuviin syvyyttä ja sitä tarkemmin määrittelemätöntä sadun lumousta. Pennan värimaailma – murretussa roosassa ja sinisen lukemattomissa eri vivahteissa – on kiehtova ja saa kuvan katsojan hyppäämään satumaisemaan ja tarinan taikapiiriin.

Parhaimmillaan Penna on silmäähivelevissä koko aukeaman panoraamakuvissa, joissa hahmot tuntuvat sulautuvan mystiseen satumaailmaan. Niiden rinnalla lähikuvat vaikuttavat vähän kömpelöiltä.

Hinnin ja Himmun vanhemmat jäävät tarinassa taustalle, mutta heistä henkii sellaista Tove Janssonin muumitarinoille ominaista seikkailuun heittäytymistä, joka viehättää aikuistakin lukijaa ja saa olon tuntumaan jotenkin erityisen kotoisalta: mitä tahansa voi tapahtua, kun antaa tarinan viedä mukanaan!

19. luukku: Ja te löydätte lapsen seimestä kapaloituna…

Susan Wojciechowkski & P. J. Lynch: Joonaksen jouluihme. 33 sivua. Suomentanut Riitta Oittinen. Kirjatoimi 1998.

Liisa Väisänen & Juha Luodeslampi: Jouluseimen tarina. 87 sivua. LK-kirjat 2009.

Tämäkin kuvakirja on olennainen osa Rouva Huun omaa jouluun virittymistä.

Puuseppä Joonas Syrjänen on saanut lisänimen Synkkänen, sillä hän jurottaa ja tiuskii kaikille. Kyläläiset eivät tiedä syytä Joonaksen murtuneeseen olemukseen, mutta kun joulun alla leskirouva Hanna Hansson poikansa Tuomaksen kanssa tulee kolkuttamaan hänen puusepänverstaan ovelle ja tilaa jouluseimen, jokin liikahtaa Joonaksessa.

Joonaksen jouluihme on vanhanaikainen, tunteisiin vetoava joulutarina. Se kertoo kovien koettelemusten katkeroittaman puusepän havahtumisesta joulun ihmeen ja lapsen jouluilon edessä. Se on myös pakahduttavan kaunis kertomus surusta ja siitä toipumisesta.

Tarinassa ja kuvituksessa on kuvattavan ajankohdan lisäksi paljon muutakin samaa kuin Laura S. Ingallsin pahki-idyllisissä Pieni talo preerialla -kirjoissa ja tv-sarjassa: ihmisen inhimilliset tunteet ja ahdistavienkin asioiden kiertyminen silkoiseen happy endiin ovat myös Joonaksen jouluihmeen kantavia voimia.

Tapa, jolla yhdysvaltalainen Susan Wojciechowkski kuvaa pienen pojan valloittavan olemuksen sulattavan miehen surun panssarin, on yksinkertaisesti itkettävän ihana.

Irlantilaisen kuvittajan P. J. Lynchin taidokas kuvitus on kahteen adjektiiviin kiteytettynä "romanttis-historiallista": se pyrkii taltioimaan detaljintarkasti 1800-luvun lopun ajankuvaa – pukeutumista ja sisustusta myöten. Kuvituksen valo on ikään kuin patinoitua, kynttilän ja kaasuvalon kuullottamaa. Kuvitus palkittiin ilmestymisvuonnaan myös arvostetulla Kate Greenaway –mitalilla.

Jouluseimiperinne on vähin erin kotiutunut myös Suomeen. Joulun alla järjestetään jouluseiminäyttelyitä, joissa järjestöt tai yksityishenkilöt esittelevät omia jouluseimiasetelmiaan.

Tiettävästi jouluseimistä on tullut jo yksi varteenotettava keräilykohde. Taidehistorioitsija Liisa Väisäsen ja teologi Juha Luodeslammen Jouluseimen tarina on pätevä ja kiinnostava johdatus jouluseimen historiaan.

Kirjassa esitellään seimen Keskiajalle juontuva syntyhistoria, rakentaminen, ikonografia ja luterilainen seimiperinne.
Erimaalaisista seimiperinteistä paneutuneen käsittleyn saavat runsain kuvanäyttein italialaiset, ranskalaiset, krakovalaiset, saksalaiset ja katalonialaiset seimet.

Kiinnostava kuriositeetti on origami-seimen rakennusohje!



Rouva Huu askaroi tämän seimen jouluna 1997 tuolloin nelivuotiaan esikoisen ja tämän parivuotiaan pikkuveljen kanssa. Jouluseimellä on leikitty vuosien mittaan hyvinkin monenlaisia joulukuvaelmia – aina yhtä antaumuksella. Tietäjien, paimenten ja tallin eläinkunta on karttunut mm. kirpputorilta ja kädentaitotapahtumista löytyneillä yksilöillä.

18. luukku: Melukylässä on joulunakin niin hauskaa!

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Melukylän joulu. Suomentanut Kerttu Piskonen. 32 sivua. WSOY 1964. 9. painos 2003.

Astrid Lindgrenin joulukuvasto on yleispohjoismainen ja idyllinen, ja niinpä siinä riittää paljon tarttumapintaa suomalaiseenkin joulunviettoon.

Lindgrenin menneen ajan joulussa on peittelemätöntä nostalgiaa, mutta myös kansatieteellisesti tarkkaa juhlapyhien ja tapojen kuvausta. Monin kohdin Melukylän ja Vaahteramäen Eemelin joulunvietto pohjaakin Lindgrenin omiin 1910–1920-lukulaisiin lapsuuden jouluihin Smoolannin Vimmerbyssä.

Lindgrenin lapsikuvaus on saanut verrattoman tulkin Ilon Wiklandin kuvituksista. Ne tihkuvat sellaista lokoisaa lämpöä ja viihtyisyyttä, että kaakeliuunin lämmön ja kuusen tuoksun pystyy aistimaan kuvista vaivatta.

Melukylän lasten yhteisöllisyys, joulunpyhien perinteet ja lasten luonteva osallistuminen kodin moniin jouluvalmisteluihin saavat aikuisen haikailemaan jotain jo iäksi kadotetuksi uskomaansa.

Nykyisen tavarapaljouden ja joulukrääsän ahdistamaa aikuista hivelee myös Melukylän lasten arkeen kuuluva niukkuuden estetiikka. Kaikkea on sopivasti, ja lasten joululahjatoiveetkin ovat kovin vaatimattomia.

“On niin kaunista ja jouluista, että ihan vatsaan koskee", sanoi Anna, ja siihen on Melykylän joulun lukijankin helppo yhtyä.

Lastenromaanin muotoisessa Melukylän lapset -kirjassa on myös kuvattu minua pienenä erityisesti kiehtonut kohtaus, jossa lapset lähtevät Jenny-tädin kutsuille isoon kartanoon joululomalla ja saavat nukkua kaikki leveässä siskonpedissä. Minulla raukalla ei koskaan ole ollut niin paljon samanikäisiä sukulaisia, että moinen lokoisa nukkumismuoto olisi ollut mahdollista toteuttaa!

17. luukku: Oodi joulukoristeille

Camilla Mickwitz: Pieni enkeli. 32 sivua. Weilin+Göös 1987. 2. p. 1988.

Pieni enkeli jäi kesken luomisvoimaisen uransa kuolleen Camilla Mickwitzin (1937-1989) viimeiseksi animaatio- ja kuvakirjaprojektiksi. 13 minuutin pala-animaatio valmistui vuonna 1989.

Kuvakirjassa Mickwitz inhimillistää hauskalla ja lasta kiehtovalla tavalla joulukoristeiden vuotuista elämää. Tyyli on ikään kuin moderni toisinto H. C. Andersenin saduista, joissa inhimillistetyt esineet kokevat traagisia tai muutoin dramattisia vaiheita lyhyen elämänsä aikana, ja oppivat niistä aina jotain tärkeää.

Joulu lähestyy ja joulukoristeiden pitkä loma on päättymässä. Vihdoinkin koristeet saavat taas näyttäytyä ja tehdä työtänsä! Vain muutama rikkinäinen koriste on sairaslomalla.

Tämä joulu on pienelle enkelille ensimmäinen, eikä se vielä tiedä omaa paikkaansa joulun rekvisiittana. Enkelillä on kuitenkin kalpea aavistus siitä, että se on tehty joulua varten ja että sen pitäisi löytää itselleen jostakin työtä jouluenkelinä.

Enkeli kiertää sinnikkäästi eri puolilla jouluvalmisteluihin virittäytyvää asuntoa. Se kohtaa muiden koristeiden taholta kiirettä, ylenkatsetta ja ynseyttä, mutta ei silti anna periksi. Monien vastusten jälkeen se löytääkin oman – erityisen ja tärkeän! – paikkansa joulukoristeiden joukosta.

Camilla Mickwitzin raikas värimaailma on nyt retromuodin aikaan noussut uuteen suosioon. Enkelin 1980-lukulainen vahva ja vähän kömpelö silmämeikki tekee siitä surullisen-hellyttävän hahmon.

Pienen enkelin lukemisen jälkeen on mahdotonta suhtautua kovin neutraalisti omiinkaan joulukoristeisiin. Niitä huomaa katsovansa aivan uusin ja heltynein silmin.



Tämä pikku enkeli on kuulunut aina minun lapsuuteni joulukuuseen. Enkeli on tosin ollut mukana myös nukkekoti- ja barbileikeissä, mutta se on silti aina säilyttänyt tuon hieman arvoituksellisen ja utuisen hymynsä.

16. luukku: Niin hyvä lämmin hellä, on mieli jokaisen...

Pirkko Vainio: Jouluenkeli. 25 sivua. Lasten Keskus 1995.

Nykyisen kerskakulutuksen ja jouluhysterian aikaan Pirkko Vainion Jouluenkeli on erityisen ajankohtainen. Tästä kuvakirjasta on tullut meidän perheelle tärkeä joulumielen herättäjä.

Jouluenkeli on moderni joulukertomus pyyteettömästä antamisen ilosta, joka ulottuu myös yhteiskunnan vähäosaisiin samaan tapaan kuin vanhoissa Zacharias Topeliuksen joulusaduissa.

Marja-tyttö näkee joulukadun vilinässä resuisen kulkurin, jota hän ensin lelukaupan näyteikkunan luona säikähtää. Kulkurin joulunvietto askarruttaa Marjaa. Näiltä osin asetelmat ovat hyvin samankaltaiset kuin Kate DiCamillon Jouluyön ihmeessä, joka oli Joulukalenterihyllyssä esillä 10 . päivä joulukuuta.

Äidillä ei ole aikaa kuunnella Marjan mietteitä, mutta mummo on alttiimpi tytön mielenliikahduksille. Marja saa joulumielen viemällä kodittomalle kulkurille leipomiaan enkelinmuotoisia pipareita jouluaattoaamuna.

Vainion joulukertomus on kaunis kuvaus lapsenuskosta ja auttamisen halusta, joiden vertauskuvaksi Marja saa joululahjaksi mummon vanhan enkelisoittorasian. Mummo on kertonut, että enkelit saavat siipensä, kun ihmiset tekevät toisilleen hyvää. Niinpä rikkinäiselle soittorasiallekin on jouluaatoksi saatu uudet ja eheät hohdokkaat siivet vanhojen ja rikkinäisten sijalle.

Kuvakirja ei pastellissävyisestä akvarellikuvituksestaan huolimatta ole onneksi tunnelmaltaan pakahduttavan idyllinen: perinteitä kunnioittavan mummon vastakohtana esitellään nimittäin jouluvalmistelusta aidontuntuisesti stressaantunut äiti!

Tänään keskiviikkona katukuvaan ovat tulleet Pelastusarmeijan perinteiset joulupadat, joilla kerätään raha- ja tavaralahjoituksia varattomien joulunviettoon.

15. luukku: Elvytetään kotien oma joululehtiperinnettä!

Helmiriitta Honkanen: Jouluperhonen. Otoksia joulukirjoista Helmi Krohnille vuosina 1916–1918 ja 1933–1948. 127 sivua. Omakustanne 2008.

Jouluperhonen on todellinen helmi omakustanteiden joukossa.

Se tarjoaa intiimisti Krohnin kulttuurisuvun perhehistoriaa, mutta toimii myös kiinnostavana historiallisena ajankuvana 1910- ja 30-lukujen sivistyneistökodin arkeen ja juhlaan.

Jouluperhonen on Suomen ensimmäisten naisarkkitehtien harvalukuiseen joukkoon kuuluneen Salme Setälän (1894–1980) perustama perhepiirin joululehti, johon koottiin perheensisäisiä tapahtumia, kaskuja ja piirustuksia. Perhonen lehden nimessä on eräänlainen diminutiivimuoto perheestä.

Nuortenkirjailijanakin tunnettu Salme Setälä toimitti lehteä vuosina 1916–1918, ja hänen tyttärensä Helmiriitta Honkanen (s. 1920) ) jatkoi perinnettä sittemmin 1930-luvulla, aluksi äitinsä avustamana.

Lehden uniikki käsinkirjoitettu ja -kuvitettu laitos osoitettiin suvun matriarkalle, Setälän äidille Helmi Krohnille (1871–1967), mutta sen annista nautti tietysti joulunpyhinä koko suku.

Tietoisuus kulttuurisuvun kirjallisista perinteistä on velvoittanut perheenjäseniä suhtautumaan lehden numeroihin pieteetillä: niinpä ne ovat todennäköisesti vain yhtä kadonnutta numeroa lukuunottamatta säilyneet eheinä jälkipolville.

Taidemaalari- ja graafikko Helmiriitta Honkanen on varmalla tyylitajullaan koostanut näistä perheaarteista silmiä hivelevän kokonaisuuden, jolle todennäköisesti ja toivon mukaan on odotettavissa vielä jatkoakin.

Jouluperhosen kuvituksen ja tekstikatkelmien ohessa Honkanen taustoittaa hieman perheensä sukuhistoriaa esittelemällä keskeiset päähenkilöt nopeilla, tarkoin harkituilla detaljeilla. Kerronta etenee kronikkamaisesti ja Krohnin suvun vahvat naiset anastavat vastaanpanemattomasti pääosan. Honkanen muistelee originelleja sukulaisiaan ja lapsuuttaan pikantisti ja nasevasti – samanlaisin pikapiirroin kuin hän Jouluperhosen piirroksissa on tehnyt muotokuvatutkielmia.

Pula-aikana piirroksia tehtiin toinen toistaan kekseliäämmille materiaaleille. Ruskeaa voimapaperia käytettiin paljon ja työt kehystettiin tapettiarkeille. 1940-luvun Jouluperhosissa yleistyivät myös konekirjoitetut tekstiliuskat. Oman aikansa scrap book -leikekirjataidetta siis tämäkin!

Helmiriitta Honkanen ei äitinsä kehotuksesta huolimatta päätynyt lukemaan arkkitehtuuria. Sodan päätyttyä hän meni Vapaaseen taidekouluun ja ansaitsi elantonsa lasten jouluisia vuotuisjulkaisuja, mm. Satukonttia, Pääskysen Joulukonttia ja Joululahjaa, kuvittaen. Honkanen on tehnyt paljon graafisen alan töitä ja hänet tunnetaan myös exlibristen eli kirjanomistajamerkkien suunnittelijana.

Honkasen tyttökirja Juhanalan työtyttö (Otava 1944) perustuu kirjoittajan omiin sotavuosien kokemuksiin. Lastenlehtien lisäksi Honkanen on kuvittanut 1950-luvulla tätinsä Annikki Setälän satukirjan sekä Lars Levi Lestadiuksen elämästä kertovan Marjatta Säkkisen tekstiin perustuvan kuvakirjan Poika joka rakasti kukkia (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys 2006). Saman kustantajan kautta on ilmestynyt vuonna 1999 Honkasen omiin lapsuuden ja nuoruuden muistoihin perustuva Sideharsosiivet. Isoäiti kertoo, jossa lyhyt kronikkamainen muistelu on saanut parikseen kokosivun monotypioita. Tällaisia tekijänsä näköisiä lapsille suunnattuja taiteilijaelämäkertoja tai muistelmia kaivattaisiin rutkasti nykyistä enemmän.

Helmiriitta Honkasella on myös oma blogi, jossa hän esittelee maalauksiaan ja muita mielenkiinnon kohteitaan vuosien varrelta. Rouva Huu suosittelee!

Rouva Huu on taannoin jäljittänyt Helmiriitta Honkasen isoäidin, Helmi Krohnin, nimissä Suomessa ilmestyneitä Hipsuvarvas-tarinoita.

Mutta se onkin sitten ihan oma juttunsa, jonka aika on joskus myöhemmin.


[Jouluperhosen esittely on muokattu ja lyhennetty versio alunperin Onnimannin numerossa 3/2009 ilmestyneestä arviosta.]

Topelius- ja Arvid Lydecken- palkintojen ehdokkaat julkistettu

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati on asettanut Topelius-palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet
nuortenkirjat:

Karo Hämäläinen & Salla Simukka: Luokkakuva. Tammi.
Sari Peltoniemi: Hämärän renki. Tammi.
Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. Otava.
Lauri Törhönen: Sello & Pallo : vaaleansininen rakkaustarina. Tammi.
Juha Vesala: Kaksoiskuljetus. WSOY.

... ja Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiksi seuraavat vuonna 2009 ilmestyneet lastenkirjat:

Reeta Aarnio: Veden vanki. Otava.
Elisabet Aho: Aadan aikaikkuna. Otava.
Anna-Mari Kaskinen (kuv. Matti Pikkujämsä) : Tuulihattu ja tuhat tarinaa. Kirjapaja.
Tittamari Marttinen (kuv. Virpi Penna) : Pastapolkka ja mangotango. Kirjapaja.
Marja-Leena Tiainen (kuv. Väinö Heinonen) : Maiju ja Bao. Tammi.


Voittajat julkistetaan 14.1.2010.

Topelius-palkinto on maamme vanhin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinto, joka perustettiin jo vuonna 1946. Nykyisin se jaetaan nuortenkirjalle.

Arvid Lydecken -palkinto on perinteinen lastenkirjapalkinto, jota on jaettu 1960-luvulta lähtien. Se myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta.

Molempien palkintojen jakajana on Suomen Nuorisokirjailijat ry ja palkintoa tukee Kopiosto.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi ja freelancer-kriitikko Emma Saure.

Rouva Huu onnittelee kaikkia ehdokkaita ja toivoo ennättävänsä vielä palata jo aikapäiviä sitten lukemiinsa Aadan aikaikkunaan, Kaksoiskuljetukseen ja Selloon ja palloon vielä lähiaikoina.

14. luukku: Vauvamaista joulua ja modernia hyväntekeväisyyttä

Mauri Kunnas: Joulu. 12 sivua. Otava 2009.

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko. 12 sivua. Otava 1997. Uudistettu painos 2006.

Perheen pienimpien joulutunnelman nostatukseen on ilmestynyt Mauri Kunnaksen olennaisen tästä juhlapyhästä kiteyttävä katselukirja Joulu.

Kunnas mukailee vanhaa lastenlorua ja kysyy aluksi mistä joulu on tehty?

Kunnaksen jouluun kuuluu joulusiivous, laulaminen, piparin tuoksu, lumileikit, rakkaiden muistaminen, koristeltu kuusi, lahjat ja lasten ilo.

Kunnasmaiseen tapaan yksityiskohtia on melko paljon – mukana jouluvalmisteluissa tietysti myös Heikki Hämähäkki.

Kirjan käyttömukavuutta lisäävät tukevat, pyyhkimistäkin kestävät pahvisivut ja pyöristetyt sivun kulmat.

Tyrvään Pyhän Olavin keskiaikaisen kivikirkon tuhopoltto syyskuussa 1997 oli Vammalassa syntyneelle ja varttuneelle lastenkirjailija ja -kuvittaja Mauri Kunnakselle myös henkilökohtainen menetys.

Minä, Mauri Kunnas -kuvaelämäkerrassa (Otava 2009) Kunnas muistelee, kuinka 1950-luvulla Pyhän Olavin kirkko oli autio ja lukittu, mutta pikkupojat tiesivät, miten sinne pääsee pujahtamaan katon alta kiipeämällä. Hämärässä, varjoisassa kirkossa oli jännittävää juosta ja leikkiä: ”Kuin olisi päässyt Viisikko-kirjan vanhaan linnaan”.

Tihutyöt eivät tulleet pojille kirkossa mieleenkään, sillä ”Se kirkko oli Vammalan äiti”, sanoo Kunnas.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkko oli mallina tietokuvakirjassa Koiramäen talvi (1988), kun Kunnas piirsi Koiramäen väen joulukirkkoon.

Kunnas sai idean tehdä kirkon kunnostusrahaston kartuttamiseksi lastenkirja, Koiramäen joulukirkko. Kansainvälistä mallia Kunnas sai mm. poptähti Elton Johnin prinsessa Dianan muistoksi samana syksynä tekemästä levyhankkeesta.

25 000 kappaleen ensimmäinen painos myytiin hujauksessa. Sittemmin kirjasta otetiin vielä joulun jälkeen pari painosta. Oma painokseni on neljäs ja painettu 1998. Kirjan viimeisin, uudistettu laitos on vuodelta 2006.

Kirjan hinnasta ohjattiin kirkon jälleenrakennukseen kirjailija-kuvittajan ja kustantajan osuus, yhteensä 170 000 euroa eli 1,1 miljoonaa silloista markkaa.

Koiramäen joulukirkko onkin hieno osoitus modernista hyväntekeväisyydestä ja auttamishalusta, jossa yhdistyvät perinne ja nykyaika.

13. luukku: Luoksemme saapuu Santa Lucia

Tuula Korolainen: Lyhtykujan Lucia. Kuvittanut Kristiina Louhi. 28 sivua. Tammi 2004.

Irmelin Sandman Lilius: Rasse Rask och bortrövade Lucia. 26 sivua. Schildts 2004; Rasse Rask ja ryöstetty Lucia. Suomentanut Raija Jänicke. 26 sivua. Tammi 2004.

Joulukuun 13:nnen päivän Lucia-perinne on hiljalleen yleistynyt suomenruotsalaisista kouluista myös suomenkielisiin. Viisi vuotta sitten ilmestyi sattuman oikusta peräti kaksi Lucia-aiheista lastenkirjaa, joiden painotukset ja tyyli tosin poikkeavat toisistaan huomattavasti.

Tuula Korolaisen ja Kristiina Louhen Lyhtykujan Luciassa kuvat ja teksti huokuvat Lucia-perinteelle ominaista aulista mieltä, valoa ja toisten huomioimista.

Kolmasluokkalainen Anna on saanut kunnian olla oman koulunsa Lucia-neitona. Tehtävä jännittää Annaa: hän on hyvin perillä Lucia-perinteen historiallisista taustoista. Annan täti on nimittäin saanut nuoruudessaan olla koko Suomen virallisena Luciana, joka on kruunattu Helsingin Tuomiokirkossa juhlavin menoin.

Lapsipsykologista tarkkanäköisyyttä Korolainen osoittaa tavassa, jolla hän kuvaa Annan kärsimättömyyttä ja pientä epäröintiäkin tytön joutuessa matkallaan Lucia-juhlaan yllättäen avustamaan sokeaa miestä vilkkaan, lumituiskun ruuhkauttaman kadun ylityksessä – hieman kohtalokkain seurauksin.

Tähän kohtaukseen kiteytyy kauniisti myös italialaiseen pyhimyslegendaan pohjaava Lucian rooli näkövammaisten suojeluspyhimyksenä. Nykylapselta auttaminen, toisen huomioiminen ja uhrautuvaisuus eivät välttämättä enää käy yhtä luontevasti kuin vielä sata vuotta sitten luonteen hurskautta korostavissa ja pyyteettömyyteen tähtäävissä lastenkirjoissa...

Kristiina Louhi taltioi kuviinsa niin juhlavan tilaisuuden nostattamaa jännitystä kuin arkista touhotustakin.

Kokeneena lasten tietokirjailijana Korolainen onnistuu liittämään tarinansa oheen tuhdin annoksen kansanperinnettä ja juhlatietoutta. Lyhtykadun Lucia onkin oivallinen kuvatietokirja, jossa opitaan myös Lusse-pullan leipominen ja Lucia-laulun sanat, joita Maijaliisa Dieckmann on uudessa suomennoksessaan hieman modernisoinut ja tehnyt sanomaltaan jouluisemmiksi.

Tieto-osuudessa on vielä tiivistetysti Lucia-perinteen suomalaista ja kansainvälistä taustaa.

Irmelin Sandman Lilius yhdistää omaan Lucia-kirjaansa sumeilematta ja tavoilleen uskollisena tuikitavallista jokapäivää ja huimaaa fantasiaa. Sandman Liliuksen yllätyksellinen tarina sijoittuu hänen kotikaupunkiinsa Hankoon.

Raskin perhe seuraa paikallistelevision teemalähetystä, jossa kaupungin oma Lucia vilkuttaa kaupungintalon parvekkeelta. Harras tilanne häiriintyy, kun tuimailmeinen kapteeni Krapu sieppaa Lucian. Hän haluaa nimittäin päihittää toisen kapteenin kisassa siitä, kuka valaisee laivansa omaperäisimmällä tavalla.

Sandman Lilius zoomaa tapahtumia pikkupoika Rasse Raskin kotiin ja sieltä käynnistyvään pelastusoperaatioon, palatakseen taas kaupunkilaisten reaktioihin ja kommentteihin ja viimein kapteenin Taskurapu-laivalle. Hän tekee Lucian kaappauksesta silkkaa draamaa, jota vielä letkeästi maustaa koomisilla välihuomautuksilla.

Sandman Liliuksen mustavalkoinen sarjakuva ja maalaukselliset koko sivun nelivärikuvat vuorottelevat kuvituksessa. Lopulta tarinasta sukeutuukin perämies Simpan ja Lucian – tai oikeammin Isadora Lehtokaran – huima rakkaustarina, jota Rasse Rask lentävän hevosensa kanssa edistää varsin kekseliäällä tavalla.

Riemujuhla Kirsi Kunnaksen kunniaksi Tampereella

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu. Kuvittanut Maija Karma. WSOY 1956. 35. painos 2007.

Tampereen pääkirjasto Metsossa vietetään maanantaina 14. joulukuuta luentosali 1:ssä klo 18 alkaen runon riemujuhlaa.

Juhlinnan kohteena on 85-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä akateemikko, runoilija Kirsi Kunnas ja hänen runoutensa.

Professori Leena Kirstinä esittää illan alkajaisiksi tervehdyssanat merkkipäiväänsä viettävälle päivänsankarille.

Teatterinjohtaja Kirsi-Kaisa Sinisalo ja apulaispormestari Perttu Pesä esittävät Kirsi Kunnaksen runoja Mikko Syrjän sävelin ja ilman säveliä.

Runotervehdyksiä päivänsankarille esittävät runoilijaystävät Kari Aronpuro, Panu Tuomi, Risto Ahti, Mirkka Rekola, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Joni Pyysalo.

Nukketeatteri Nirunaru esittää näytelmän ”Kunnailla tuulee”, jossa käydään läpi Kirsi Kunnaksen elämänvaiheet nopeaan tahtiin.

Illan päätteeksi Kirsi Kunnas on itse tuotantonsa äärellä ja lukee omia runojaan.

Virallisen ohjelman jälkeen yleisöllä on mahdollisuus henkilökohtaisesti onnitella päivänsankaria.

Kaikille avoimen tilaisuuden järjestää Tampereen kaupunginkirjasto.

12. luukku: Kirja ilosta – ja vähän myös surusta

Marita Lindquist: Maleenan ilo. Kuvittanut Kerstin Thorvall. Suomentanut Tuula Ikonen. 135 sivua. 2. painos WSOY 2007.

Marita Lindquistin Maleenan ilo ei ollut rouva Huun alkuperäisellä joulukalenterilistalla, mutta ennakkomainos huomenna TV 2:n aamun lastenohjelmissa klo 10 alkavasta Kaija Juurikkalan ohjaamasta kuusiosaisesta Maleena-minisarjasta havahdutti muistamaan, että alunperin vuonna 1977 suomeksi Maleenan joulu -nimellä ilmestynyt kirja sijoittuu sekin joulun aikaan.

Maleenan ilo on selvästi aikansa lapsi. Kirja on osittain lapsikuvaukseltaan vanhentunut, mutta kerronta on kuitenkin monin kohdin niin yleispätevää ja kirkasta, että kirjassa on myös ilmeisen pikkuklassikon aineksia. Kirjan elämyksellisyys johtunee ainakin osittain Lindquistin omista lapsuuden muistoista.

10-vuotiaan Maleenan äiti kuolee joulukuun 11. päivänä. Kun Maleena palaa rallatellen onnistuneilta koirapostikorttiostoksiltaan koulusta kotiin, hän aistii heti, että kaikki ei ole kotona kunnossa.

Nykyistä lapsen suruprosessiin liittyvää tutkimustietoa vasten Maleenan läheiset vaikuttavat jopa kylmäkiskoisilta ja piittaamattomilta Maleenan ja tämän nelivuotiaan pikkuveljen surun edessä, kun perheen äiti yllättäen kuolee. Jokainen perheenjäsen tuntuu keplottelevan surunsa kanssa miten parhaiten taitaa.

Maleena on epätoivoinen ja pakenee usein muistoihinsa. Koulun joulujuhlat ja ystävien virittäytyminen joulun odotukseen tuntuvat tytöstä väärältä.

Perheen rutiineista pidetään kiinni äidin kuolemasta huolimatta. Lucia-kulkueessa nähty valon neito muistuttaa hätkähdyttävästi äitiä, ja Maleena purskahtaa hallitsemattomaan itkuun.

Maleena-kirjan aikuisten puiseva ja etäinen suhde lapsiin muistuttaa paljossa Mari Kujanpään Minä ja Muro –kirjaa, vaikka keronnan yleissävy onkin Kujanpäätä valoisampi.

Suomenruotsalaisen Marita Lindquistin (s. 1918) tapa kuvata lapsen surua on elettömyydessäänkin koskettava.

Lindquistin kerronta on lapsentahtista, selkeää ja lapsuuden ominaisarvoa kauniilla tavalla kunnioittavaa. Siinä missä Maleena-kirjojen maalmankuva on jo hitusen vanhentunut, niin Lindquistin Santtu ja Ellinoora –kirjat sitä vastoin ovat yhä patentteja sisarussuhteen ja lapsen mielikuvituksen kuvauksia ja verrattomia nimenomaan ääneenluettuina.

Kun Maleena saa joululahjaksi isältään hartaasti jo pitkään toivomansa koiranpennun, hän kavahtaa ensin riehakasta iloaan. Maleena nimittäin uskoo, että hänellä ei ole äidin kuoleman takia lupaa enää koskaan iloita. Mutta isä antaa hänelle luvan iloon ja nauruun – jouluna ja aina, sillä niin äitikin olisi toivonut.

Tässä vaiheessa lukija viimeistään pyyhkii silmiään. Niin elämyksellisesti ja pelkistetysti Lindquist kykenee tiivistämään lapsen hämmennyksen läheisen kuoleman edessä.

Maleena-kirjan lapsentahtisuudessa ja hiljaisessa myötäelossa on paljon samaa kuin Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen Tyttö-trilogiassa (Tammi 2004–2006). Trilogian ensimmäisestä osasta, niin ikään vanhemman kuolemasta kertovan Tyttö ja naakkapuu -kirjan pohjalta esitetään joulupäivänä 25. joulukuuta lyhytelokuva, joka uusitaan myös uudenvuoden päivänä!

Tällainen kuolemaa käsittelevien lastenkirjojen samanaikainen dramatisointi televisiolle ei mielestäni voi olla pelkkää sattumaa: rankat aiheet ja niiden lasta kunnioittava työstäminen nyt kerta kaikkiaan ovat ilmassa ja kiinnostavat... ainakin aikuisia.

Muistini mukaan elokuvaohjaaja Claes Olsson olisi niin ikään valmistelemassa nimenomaan Maleenan ilo –kirjan pohjalta täyspitkää lasten elokuvaa. Sitä odotellessa voi siis paneutua huomisesta lähtien ensin Kaija Juurikkalan minisarjaan, joka perustuu myös neljään muuhun Maleenasta kertovaan kirjaan.

11. luukku: Joulun ihmeen äärellä

Pirkko Vainio: Joulun valo. 28 sivua. Lasten Keskus 2009.

Joulun hartautta ja kiireetöntä tunnelmaa löytyy Italiassa asuvan suomalaiskuvittajan Pirkko Vainion Joulun valosta.

Eläimet ovat kuvakirjojen vakiosankareita.

Joulukirjoissa toistuu usein tämänkaltainen asetelma, jossa ensimmäistä jouluaan kokeva metsän eläin vihitään joulun suureen salaisuuteen. Eläin vertautuu näin lapseen, jolle monet joulun perinteet ovat vielä tuntemattomia.

Vainion kuvakirjassakin metsän eläimet yrittävät parhaansa mukaan selittää jänikselle olennaisen joulusta. Yhdessä ne lähtevät etsimään joulun valoa. Joukkoon liittyy matkan aikana yhä uusia eläimiä.

Odotuksenmukaisesti eläimet päätyvät pieneen talliin, jonka yläpuolella loistaa suuri kirkas tähti.

Vainion sinisävyinen, pakkasen huurruttama, luminietosten vuoraama akvarellikuvitus vetoaa varmasti keskieurooppalaisiin joulumielen etsijöihin.

Suomalaiseen ja vielä (...) valkoiseen jouluun tottuneeseen lukijaan Vainion tyyli pörheine eläimineen voi tuntua vähän turhankin sokerihuurteiselta.

Vainion Jouluenkeli-kuvakirjaan palaan Lastenjoulukirjahyllyssä hieman tuonnempana. Ilman sitä kirjaa ei nimittäin Rouva Huun perhe pääse oikeaan joulutunnelmaan.

Onko tänään jolkotuspäivä vai kiitopäivä?

Eppu Nuotio: Kingi karkuteillä. Kuvittanut Katri Kirkkopelto. 85 sivua. Otava 2009.

Annika Eräpuro. Benin kulmilla. Kuvittanut Mika Launis. 130 sivua. Tammi 2009.

Eppu Nuotion Kingi-sarja on tervetullut lisä viihteellisten koirasarjojen (Merja ja Marvi Jalon Jesse-, WSOY ja Anne Seppälän Koirakaverit-sarjojen, Karisto) rinnalle. Sisältönsä lisäksi Kingi-sarja vetoaa myös sympaaattisen kokonsa vuoksi. Se solahtaa hyvin käteen ja on juuri sopivan kokoinen, jotenkin intiimi.

Lasten- ja nuortenkirjan kokoon ja siihen, miltä se tuntuu kädessä, kiinnitetään mielestäni yhä liian vähän huomiota – siihen nähden, kuinka helppo siihen on kirjapainoteknisesti nykyisin kuitenkin vaikuttaa.

Kingi on arvonsa tunteva, mutta sydämeltään yhä vetreä koiraherra, jonka reviiri on vaihtunut Helsingin humusta Hiittisten saaristoon. Kingi karkuteillä -kirjassa Kingi uskaltautuu omille retkilleen uuden emäntänsä Keppinaisen ja tämän perheen silmien alta ja kohtaa muun muassa mäyrän, supikoiran ja kuutin. Irtiotto tutuista ympyröistä virkistää Kingiä, mutta kotiin on silti ihana palata.

Nuotion kerronta on verkkaista, hän antaa tilaa saaristoluonnon omintakeisuudelle ja juonen kohotukset ovat koirankokoisia, ilman mitään teennäisyyttä ja pinkeyttä.

Eppu Nuotio asuu perheineen Varsinais-Suomessa Hiittisissä, ja rakkaus uuteen kotiseutuun näkyykin peittelemättömästi hänen tekstissään.

Yhden oikolukukierroksen tekstille olisin vielä suonut, sinne on jäänyt helppolukuiseen kirjaan anteeksiantamattoman paljon pikkuvirheitä.

Suomentajanakin tunnettu Annika Eräpuro kirjoittaa leppoisaan tahtiin lapsille ja nuorille, ja niinpä hänen kirjansa yleensä jäävät pidemmäksi aikaa myös mieleen – niiden ominaisarvon ja ilmaisun selkeyden vuoksi.

Helppolukuisessa Kirjava kukko -sarjassa ilmestynyt Benin kulmilla on omintakeinen koirayhteisön kuvaus. Tässäkin kirjassa miljöönä on Nuotion tapaan merimaisema, Kesäisten kylä meren rannalla.

Kirjan verkkainen ja rennon-rouhea elämäntapa soveltuu myös aikuiselle. Benin tapaan voisi nimittäin olla hyvä joskus pysähtyä miettimään

Millainen päivästä tulisi: jolkotuspäivä, tepsutuspäivä, loikkapäivä tai lötkötyspäivä. Se riippui vähän ilmoista, mutta eniten kuitenkin omasta mielialasta. Joskus, vaikka taivas olisi ollut kuinka musta ja satanut vettä, teki silti mieli ottaa ilon loikkia. Erityisesti lätäköihin niitä oli hauska tehdä. Ja joskus aurinkoisena ja kirkkaana päivänä teki mieli vain jolkottaa. Tepsutus oli pirteämpää kuin jolkotus, sellaista vähän ilkamoivaa. Niin, ja joskus harvoin oli myös hurjia kiitopäiviä – ne olivat melkein parhaita. Teki vain mieli viilettää, kiitää, laukata hurjaa vauhtia pitkin maita ja mantuja, ja tuntui, että olisi voinut hypätä vaikka vuoren harjalta kuuhun.

Eräpuro on luonut omavaloisen ja itseriittoisen koirayhteisön. Koirien arkista eloa sävähdyttää tieto Hurjahukan, luonteeltaan särmikkään kulkoiran, paluusta. Koirat päättävät värvätä Hurjahukan rökittämään ikuiset kiusanhenget, kissat, parahultaisesti, mutta Hurjahukan uho kuulostaakin vähän liian ilkeältä.

Benin kulmilla piirtää koirista inhimillisiä luonnekuvia. Kovan kuoren alta Hurjahukastakin paljastuu haavoitettu ja herkkä sielu.

10. luukku: Amerikkalaista armeliaisuutta

Kate DiCamillo & Bagram Ibatoulline: Joulun ilo. Suomentanut Tanja Falk. Karisto 2009.

Se, ken kaipaa hivenen romanttista ja periamerikkalaista menneen maailman joulutunnelmaa, pitää varmasti Joulun ilo -kuvakirjasta.

Pienen Frances-tytön jouluun valmistautumista himmentää hieman jouluvilinässä nähty, kadunkulmassa musisoiva köyhä posetiivari apinoineen. Tyttö on sisäistänyt joulun sanoman, mutta äiti ei jostain kumman syystä innostu tyttärensä halusta kutsua köyhä mierolainen heille joulunviettoon.

Tytöllä on tärkeä rooli enkelinä kirkon joulukuvaelmassa. Kun kulkuri apinoineen saapuu Francesin kehotuksesta ohjelman jo alettua kirkkoon, tytön täyttää aito joulumieli ja hän pystyy vapautuneena julistamaan joulun ilosanomaa joulukuvaelman enkelinä.

Viimeisellä aukeamalla posetiivari on kutsuttu mukaan joulukuvaelman jälkeiseen yhteiseen tilaisuuteen, ja Francesin äitikin hymyilee pidättyneen ystävällisesti kulkurille.

Bagram Ibatoullinen elävät kasvotutkielmat vangitsevat taikapiiriinsä: kirjasta huokuva valo on lämmintä ja vaikuttaa kuvan katsojaan lähes hypnoottisesti. Joulun ilo on arvostetun yhdysvaltalaisen Newbery Medal -lastenkirjapalkinnon saaneen Kate DiCamillon ensimmäinen kuvakirjateksti.

Suomessa tekijäkaksikko tunnetaan entuudestaan Eetu Keinäsen ihmeelliset seikkailut –kirjasta (Karisto 2008), jossa seikkailee äärimmäisen sympaattinen posliinikani.

9. luukku: Joulu on tulossa, käydään kaikki lystäilemään!

Zdenek Miler & Hana Doskocilová: Myyrä ja joulu. Suomentanut Kirsti Siraste. 36 sivua. Tammi 2009.

Lastenkirjallisuudessa jo lähes maneeriksi yltäneen retromuodin ansiosta tsekkiläinen Myyrä on jälleen suosionsa huipulla. Kuvakirja Myyrä ja joulu on aiemmin ilmestynyt osana teosta Myyrän talvi (Tammi 1998).

Muiden metsän eläinten nukkuessa talviuntaan myyrä päättää järjestää tovereilleen kunnon joulujuhlan. Myyrän toimia tarkkaileva ahnas varis ei ymmärrä mitään jouluyllätysten päälle ja tärvelee myyrän valmistelut. Myyrä ei kuitenkaan vähästä lannistu.

Harmoninen ja vanhat kaunat unohtava joulumieli ei tässä Myyrä-kuvakirjassa toteudu aivan täydellisesti, sillä varis, tuo ilkeä räähkälintu, unohdetaan muiden metsän eläinten juhlassa syvälle kinokseen!

Myyrä-hahmo syntyi vuonna 1956. Zdenek Mileriltä tilattiin lapsille tarkoitettu piirroselokuva, joka kertoisi kuinka pellavakangasta valmistetaan teollisesti. Taiteilija keksi Walt Disneyn innoittamana käyttää elokuvassa eläinhahmoja. Myyrästä tuli tarinan päähenkilö, kun Miler kompastui kävelyllä metsassä myyränkoloon.

Ensimmäinen Myyrä-elokuva, Kuinka myyrä sai housut, voitti Venetsian elokuvajuhlilla Hopeisen leijonan palkinnon. Myyrä-filmien ääninäyttelijöinä Miler on käyttänyt omia tyttäriään.

Myyrän hahmo on tulkittu sosialistiseksi sillä perusteella, että se esitetään aina toisten apua tarvitsevana: esimerkiksi housuja hankittaessa hämähäkit kehräsivät lankaa, muurahaiset kutoivat kankaan, rapu saksi sen sopivaksi ja lintu ompeli yhteen. Tekijä itse on kuitenkin kiistänyt poliittiset vaikuttimensa, hän on yksinkertaisesti halunnut tarjota lapsille positiivisia tunteita.

Myyrä-kuvakirjojen suomennoksilla on tänä vuonna juhlavuosi: varhaisin suomennos saatiin nimittäin 50 vuotta sitten, vuonna 1959. Debyyttinsä Suomen televisiossa Myyrä teki animaatiosarjan hahmona ensin ruotsinkielisen TV:n puolella vuonna 1974 ja seuraavana vuonna myös suomenkielisellä kanavalla.

Myyrä on parhaimmillaan animaatioiden yltiösympaattisena sankarina, kirjoihin samaa lumousta ei mielestäni saa millään siirretyksi, vaikka retrohenkinen väritys toistuukin kirjoissa kiitettävän hyvin. Kertomukset ovatkin pitkälti sovituksia animaatioista.

8. luukku: Lehmä koulii varista hartaan joulun viettoon

Jujja Wieslander & Sven Nordqvist: Mimmi Lehmän ja variksen joulu. Suomentanut Pirjo Santonen. Mäkelä 2008.

Tohelon lehmän mutta parahultaisesti vielä vinksahtaneemman variksen toilailut ovat keränneet laajan fanijoukon.

Varis stressaantuu lähestyvästä joulusta: se ei ole vielä hankkinut ainuttakaan lahjaa itselleen. Se hamstraa pesänsä nurkista itselleen lahjoja ja avaa ne tietysti ennen aikojaan. Jouluaaton aamuna se onkin jo aivan voipunut eikä ymmärrä lainkaan toisten herkkää virittäytymistä juhlaan.

Viisas lehmä havahduttaa variksen. Lehmä on kanojen kanssa järjestänyt varikselle huikaisevan jouluyllätyksen, ja niin variskin lopulta oivaltaa joulun perimmäisen sanoman.

[Tuntuuko siltä, että nämä joulukalenterikirjat ja Rouva Huu jo toistavat itseään?]

Vienosti Jujja Wieslanderin tarina muistuttaa tavaran ja kaiken aineellisen perään olevia lapsia – ja aikuisia – hiljentymään jouluna tosiolevaisen äärelle.

Sven Nordqvist luo joulutunnelmaa navettaan ja avaran taivaan alle tuttuun tapaansa. Ja lehmä – se on Nordqvistin siveltimen jäljiltä ylen sulokas ja viehko eläin kimalteinen joulukuusen koristenauha päässään!

Matkailu avartaa

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä. 271 sivua. Otava 2009. Ulkoasu ja kansi: Markus Pyörälä.

Salla Simukka: Meno-paluu. 156 sivua. WSOY 2009.

Terhi Rannelan Mira ja Kerttu ja Salla Simukan Tapio ja Moona ottavat etäisyyttä kotimaan kuvioihin. Riuhtaisu tutuista kuvioista tekee kaikille hyvää, vaikka erilaiset kulttuurit ja maailmankatsomukset asettavat nuoret toki myös perimmäisten kysymysten äärelle.

Salla Simukan Tapio ja Moona –sarja on esimerkki hyvästä sarjasta, jossa sarjamuoto puoltaa paikkaansa. Jokaisessa osassa on jokin kantava teema ja motto, mutta kirjojen johtoajatusta ei välttämättä väännetä rautalangasta. Simukka tuuppaa lukijansa ottamaan kantaa nuoruuden ydinkysymyksiin omaan ajatteluun inspiroivalla tavalla.

Sarjan kahteen päähenkilöön huomaa vaivihkaa kiintyvänsä. Moniin muihin vastaaviin viihteellisiin nuorten sarjoihin verrattuna henkilöt myös oikeasti kehittyvät sarjan mittaan. Tapiolla ja Moonalla on myös menneisyys, yhdessä ja erikseen.

Nähtäväksi jää, kuinka käy heidän tulevaisuutensa. (Romanttista toiveajattelua tahi ei, mutta olisiko Tapion ja Moonan suhde sittenkin kehittymässä platonisesta muuhun, intiimimpään suuntaan?)

Tapio ja Moona ovat ystävystyneet prometheus-leirillä, missä Moona oli ohjaajana ja pari vuotta nuorempi Tapio leiriläisenä. Tapio on sosiaalisesti estoinen tiedemiestyyppi, jonka lukkoja Moona tulee tiedostamattaan avanneeksi.

Meno-paluussa Moona on ottanut Tapion turvakseen matkalle Berliiniin, kun tyttö tapaa isänsä ja tämän uuden perheen kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen. Kahden viikon aikana Moonan tunteet ailahtelevat, mutta pärskähtelevän pinnan alla kytee myös muutoksen ja kasvun mahdollisuus. Matkan päätteeksi Moonakin joutuu tarkistamaan aiempaa penseää käsitystään isän uudesta vaimosta, Elisestä.

Tapio haluaa vasiten käydä Münchenissä ihailemansa fyysikon Max Planckin kunniaksi perustetussa tiedeinstituutissa. Toinen Tapion matkan kohokohta on vähemmän harkittu: hän saa spontaanin ensisuudelmansa junassa matkalla Müncheniin tuntemattomalta tytöltä.

Moonan valokuvaharrastuksen kautta kirjaan tulee rajattuja kuvakulmia. Lukujen näkökulmat vuorottelevat yleensä Tapion ja Moonan välillä, mutta toisinaan teksti taipuu draamadialogiksi tai matkapäiväkirjaksikin.

Rannelan Mira ja Kerttu –sarja on Simukkaa selvästi viihteisempi; sen puolesta puhuu muun muassa Rannelan vuolaus, jolla hän linkittää tarinaa tiukasti ilmestymisajankohtaansa mm. teini-idoleita ja muotisuuntauksia mainitsemalla.Kirjan lopusta löytyy kirjan soundtrack, luettelo musiikista, joka on inspiroinut Rannelaa tai soinut taustalla itse kirjoittamisen aikana!

Terhi Rannelakaan ei tyydy tavanomaiseen sarjakirjan formaattiin.

Edellisessä Amsterdam, Anne Frank ja minä –kirjassa (2008) kuvauksen kohteena oli Kerttu, ylelliseen ja tuhlailevaan elämään boheemin kirjailijaäitinsä kanssa tottunut perheen ainokainen, mutta nyt lukija kiinnostuu enemmän Mirasta, jolle Intian matka on ensimmäinen pitkä ulkomaanmatka. Mira on moderni Tuhkimo: äitipuoli käskyttää häntä siekailematta, ja Mira ei saa ääntään korotetuksi ja puolustettua oikeuksiaan.

Rannela on tietoinen klassisen tyttökirjan konseptista, ja niinpä Mirakin liittyy hauskasti vanhojen tyttökirjojen taiteellisesti luovien tyttöjen kavalkadiin. Vielä matkan jälkeenkin Intia kajastelee Miran mielessä siinä määrin, että hän järjestää koulun päättötyönä Intiasta vaikutteita ammentavan taidenäyttelyn.

Siihen nähden että matkailu on nykynuorille jo arkipäiväistä ja matkan kohteet entistä eksoottisempia, ei turismimatkailusta ole juurikaan ilmestynyt nuortenromaaneja. Terhi Rannela onnistuu välittämään Intian paikallisvärit, äänet ja jopa tuoksut elämyksellisesti, muta ei kaihda tuoda esille myös maan räikeää sosiaalista eriarvoisuutta ja turismin varjopuolia. Viihteellisestä käsittelytavastaan huolimatta Rannela sivistää lukijaansa pätevästi Intian historialla ja kulttuurilla.

Kohtaaminen intialaisen teiniäidin kanssa paahteisella rannalla herättää tyttöjen oikeudentunnon. Kotiin päästyään Mira hankkii äitinsä kanssa intialaisen kummilapsen. Tällainen sosiaalisen omantunnon herääminen ja halu vaikuttaa konkreettisilla teoilla asioihin näyttää sukeutuvan jo trendiksi lasten- ja nuortenkirjallisuudessa.

Aiemmin Lastenkirjahyllyssä on jo ollut esillä Marja-Leena Tiaisen Maiju ja Bao (Tammi 2009). Toissavuonna ilmestyi Esko-Pekka Tiitisen Villapäät (Tammi 2008). Raili Mikkanen ja Marjo Nygård ovat julkaisseet myös tietokuvakirjan Kummisisko (Tammi 2008).

Simukan ja Rannelan romaaneja yhdistää matkailun lisäksi toinenkin asia: luonteva ja konstailematon lesborakkauden kuvaus. Tapiolla on kaksi äitiä ja Kerttu ja Mira seurustelevat tässä kakkososassa jo aivan luontevasti keskenään.

Salla Simukka oli esikoisromaanillaan Kun enkeli katsovat muualle (2002 WSOY) ensimmäinen lesborakkauden kuvaaja suomalaisessa nuortenkirjallisuudessa.