Ehta kotimainen majakirja!

Pihla Meskanen: Pieni majakirja. Kuvitukset: Pihla Meskanen ja arkkitehtuurikoulu Arkin opettajat sekä Antonia Ringbom. 54 sivua. Tammi 2006. Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen.




Helle jo taitaa pehmittää Rouva Huun päätä.

Toki meillä on myös ehta kotimainen majakirja, Pihla Meskasen Pieni majakirja.

Kirja on syntynyt lasten arkkitehtuurikoulu Arkin järjestämien ja supersuosittujen majaleirien inspiroimana. Kirjassa on kahdeksan majatyyppiä eri puolilta maailmaa ja niiden seikkaperäiset ja selkeät rakennusohjeet.

Kirjasta löytyvät ohjeet seuraaviin majoihin: tiipii, kota, jurtta, kupolimaja, beduiiniteltta, tuaregiteltta, kaislamaja ja puumaja.

Lisäksi kirjassa on ohjeet tärkeimpien solmujen tekemiseen, kaislamaton kudontaan sekä tikkaiden ja köysisillan tekoon.

Rakennetaan maja -kirjaan verrattuna Pienessä majakirjassa on enemmän tekstiä, mutta toisaalta runsas valokuvakuvitus majoja rakentavista lapsista innostaa varmasti paneutumaan tekstiinkin.

Arkkitehtuurikoulu Arkin hallituksen puheenjohtaja Pihla Meskanen (s. 1970) on valmistunut arkkitehdiksi 2001 ja suorittanut pedagogisen jatkotutkinnon Lahden muotoiluinstituutissa. Hän on yksi Arkin kolmesta perustajajäsenestä ja ollut mukana suunnittelemassa ja kehittämässä majaleirejä alusta asti.

Majat ovat nyt muotia

Louis Espinassous: Rakennetaan maja! Kuvitukset Amandine Labarre, Frédéric Pillot ja Christian Verdun. Suomentanut Sari Kumpulainen. 57 sivua. Nemo 2010.









Rakennetaan maja on yllättävän monipuolinen ja eri ikäisiä inspiroiva tietokirja, jonka kaltaista Rouva Huu on odottanut jo pitkään ilmestyväksi myös Suomen kirjamarkkinoille.

Yllättävää on kuitenkin se, että ensimmäinen lapsille suunnattu majanrakennuskirja on ranskalaista alkuperää. Eikö suomalaisinkin voimin olisi osattu tehdä vastaavaa? Toisaalta Louis Espinassouksen kirjan rouhea ja luonnonmukaisuutta korostava tyyli on sellaisenaan varsin hyvin sovellettavissa Suomeenkin. Yhtenä majatyyppinä rakennetaan muun muassa suomalaiskansallinen laavu!



Kirjassa on 24 erilaista majan rakennusohjetta, joissa esitellään samalla hauskasti eri maiden rakennuskulttuuria ja arkkitehtuurin alkeita. Tekijä muistuttaa fiksusti, että on tärkeää varmistaa maanomistajalta, että majan rakentaminen on luvallista ja kehottaa käyttämään luonnon säästämiseksi mahdollisimman paljon tuulen kaatamia puita ja oksia.

Vanhempien avun tarpeellisuudesta muistutetaan niin ikään taajaan. Siihen nähden on aika hassua, että kirjan kannessa on kyltti "Kielletty aikuisilta"!

Rouva Huu on jo pitkään suunnitellut omalle pihalleen jotain pergolan kaltaista rakennelmaa, ja tämän kirjan ohjeet antavat tähänkin hankkeeseen paljon käyttökelpoisia ideoita. Toivottavasti fiksut kirjastonhoitajat ymmärtävät hankkia tämän kirjan myös puutarhakirjojen hyllyyn!

Kirjassa on havainnolliset piirroskuvat rakentamisen eri vaiheista, solmuista ja tarveaineista.

Taitto on eloisa ja houkutteleva. Ainoa miinus kirjan typografiasta tulee käsialaa muistuttavista pienen-pienistä kuvateksteistä.

Majan rakentaminen puuhun on aikuisten keskuudessa peräti trendikäs harrastus. Rouva Huu on lainannut kerran jos toisenkin oheisen The treehouse book -kirjan kirjastosta ja haaveillut jykevästä puutalosta, jonne ei maailman humu ulotu ja jossa voisi vain kuunnella lehvistön rauhoittavaa suhinaa.





Majanrakennuksen lomassa voi lukea muun muassa Markus Majaluoman kuvakirjaa Isä, rakennetaan maja (WSOY 2004) ja Petra Heikkilän Hipun laatikkoleikkiä (WSOY 2009).

Marjatta Kurenniemen saturomaani Puuhiset (Tammi 1956, 4. painos 2008) ja Roald Dahlin & Patrick Bensonin kuvakirja Tynkätyiset (Arthouse 2002) ovat lajissaan verrattomia puukansan tarinoita.

Keskikesän juhlaa ja suven riemuja Villikassa

Mysi Lahtinen: Villikan kesä. Puuhaa ja leikkejä lomalle. 60 sivua. Tammi 2010. Ulkoasun suunnittelu Terhi Haikonen.







Suomalaista kesäidylliä hehkeimmillään tarjoilee tämä Mysi Lahtisen ja Virpi Pennan kuvatietokirja, joka lupaa takakannessaan, että kenenkään ei tarvitse tänä kesänä kysyä „mitä minä tekisin“.

Villikan kaupunginosassa asuvat lapset Riikka, Essi, Tilli, Olli ja Aarne muistuttavat toimeliaisuudessaan ja tietyssä vanhanaikaisuudessaan paljon Astrid Lindgrenin Melukylän lapsikatrasta ja parhaimmillaan heidän puheenparrestaankin kuultaa tietty topakka pikkuvanha lapsenmielisyys:

Vähältä piti, etteivät kaikki syöneet jäätelöä kyllästymiseen asti. Syödä nyt jäätelöä niin paljon että kyllästyy siihen. Sehän olisi ollut kamalan sääli.

Jäätelön syönnin lisäksi kirja johdattaa lasten hyvän ystävän, naapurissa asuvan vanhan Eetu-sedän luotsaamana, luonnosta ja käsillä tekemisestä vieraantuneita nykylapsia moniin perinneleikkeihin ja kesäpuuhiin. Fiktiiviseen tarinaan on upotettu pajupillin ja voikukkakranssin teon havainnolliset ohjeet.

Tietokirjailija Mysi Lahtinen tunnetaan juhlia ja perinteitä sekä ruuanlaittoa käsittelevistä kirjoistaan ja lehtipakinoistaan. Tähänkin kirjaan hän on liittänyt nokkoslättyjen reseptin ja antaa vinkin, kuinka voi kasvattaa kukkaruukkujen alla rapsakkaa ja makeaa voikukkasalaattia. Tosikot voivat myös halutessaan vetää sokeriherneen nenäänsä lasten kesäansiosta, kun he keräävät Eetulle voikukan kukintoja voikukkaviniä varten...



Lahtinen on kartuttanut suomalaislasten perinnetietoutta systemaattisesti jo 1980-luvulla ilmestyneessä Leikkivuosi-kirjassaan (kuv. Jori Svärd, Weilin+Göös 1982). Villikassakin vietetään juhannusta kaikkien suomalaisten juhlaperinteiden mukaisesti.

Eetu kertoo lapsille myös vanhoja kansantarinoita juhannusyön ihmeistä:

– Juhannusyönä saattoi kaunistua käden käänteessä. Kun tiesi oikean paikan, keräsi sieltä kukkien terälehdille kertynyttä kastetta valkoiseen liinaaan ja pyhki sillä kasvojaan, kaunistui silmänräpäyksessä. Ja mikä parasta, juhannuskasteisella liinalla pyyhityt kasvot eivät ruskettuneet. Ruskettuneita kasvoja pidettiin ennen vanhaan hyvin rumina. Vanhoissa kuvissa näkee pitsipukuisten hienojen rouvien kulkevan kesäisin parasolli eli päivänvarjo kädessään ja suojaavan sillä itseään auringolta. Eikö olekin hassua. Nyt on aivan toisin päin. Melkein jokainen haluaa ruskettua ja ottaa aurinkoa varta vasten, Eetu selitti.

Ja tietysti tytöt keräävät tyynynsä alle ne seitsemän erilaista niittykasvia.

Virpi Pennan väri-iloa hehkuva kuvitus on raikas, vaikka kuvat jäävätkin vähän mekaanisen yksiulotteiseksi. Pennan kuvitustekniikkaa on vaikea määrittää, veikkaisin sitä tietokoneavusteiseksi sekatekniikaksi. [Kuvittajien käyttämät tekniikat olisi hyvä sisäänkirjoittaa lastenkirjojen esittelyteksteihin, niin tavallinen lukijakin kiinnittäisi kuvituksiin enemmän huomiota!]


Kirja herättelee myös innostusta moniin vanhanaikaisin luomuleikkeihin, kuten kauppaleikkiin, aarteenetsintään, leipäkivien heittelyyn, hiekkalinnan rakenteluun ja majan rakentamiseen.


Ja siihen majanrakennukseen palataan sitten myöhemmin vielä paneutuneesti uudelleen. Nyt Rouva Huu hätistää kaikki Lastenkirjahyllyn lukijat juhannuksen viettoon.

Nostalginen kesäkirja

Hans Malmberg & Gunnel Linde: Ikimetsässä. Suomentanut Eila Kivikkaho. 48 sivua. WSOY 1966.














Ruotsalaisten Gunnel Linden (s. 1924) ja Hans Malmbergin kuvakirja Ikimetsässä on oikea retroaarre, jonka Rouva Huun sisko on taannoin löytänyt kirjaston poistomyynnistä.

Kirja on lapsille mieluinen lilliputtiseikaillu. Sisarukset Petteri, Mette ja Pirpana ovat auttaneet äitiä leivonnassa. Ajattelematon pikkusisko leipoo äidin kihlasormukset pullan sisään aikeenaan ilahduttaa äitiään, mutta kohtalo puuttuu peliin ja sormukset katoavat.

Lapset pääsevät kissanluukun kautta seikkailuun, muuttuvat aivan pikkuruisiksi ja ymmärtävät eläinten kieltä. He tapaavat ensin eläimiä ja kysyvät niiltä neuvoa pulmaansa. Eläimet kertovat avun löytyvän Hätikkö Tyhjännaurajalta. Mutta monta mutkaa ja elämystä lapset saavat kokea ennen kuin pääsevät Hätikön pakeille.




He kohtaavat metsässä muun muassa Hissukkamyssyn, Uuru-kuuru-huhulin ja Ominpäin-puurtajan, joiden hauskoista nimisuomennoksista on kiittäminen Eila Kivikkahoa. Hän on muutoinkin oivallisesti tallettanut lasten puheenparren nykylukijan korvaan viehättävän pikkuvanhoina tarttuvat vivahteet.

Kirjan varsinainen juju ja lumous piilee kuitenkin Hans Malmbergin technicolor-sävytteisissä värivalokuvissa, jotka ovat 1960-luvun värivalokuvauksen ja kuvankäsittelyn taidonnäytteitä. Lilliputtilapset on "upotettu" luontokuviin aidon oloisesti. Kuvien hieman pönäkkä asetelmallisuus ja konservatiiviset taittoratkaisut eivät tässä haittaa, vaan luovat juuri oikeaa ajankuvaa.

Tyttöjen ruudulliset siniset mekot ja isoveljen raitapaita näyttävät nykyisen retromuodin hengessä kovin trendikkäiltä.

Seikkailu on tulkittavissa lasten uneksi, mutta loppu jättää kuitenkin oven satuun raolleen:

Sitten kaikki oli taas ennallaan. Niin ennallaan, että Pirpana joutui hakemaan kuusenkävyn Vihreältä Luolalta asti todistaakseen muille, että Ikimetsän seikkailut olivat totta eivätkä unennäköä.

Kenties sinullakin on omat epäilyksesi?

Ja kuitenkin on aivan helppoa puhua eläinten kieltä tai tehdä muuta tuiki mahdotonta, kunhan pääsee alkuun. Tarvitsee ensin vain ryömiä ulos kissanluukusta. Sopii koettaa.

Mutta siinä on eräs tärkeä ehto: kun konttaat kissanluukusta, et vahingossakaan saa muistaa tämän kirjan neuvoja, muuten taika menettää tehonsa.

Aarresaarelta Hömpstadiin

Rouva Huu kehottaa kaikkia Lastenkirjahyllyn lukijoita hyppäämään vauhdissa Radio Suomen hienon ja viimeistellysti toteutetun Aarresaarelta Hömpstadiin –kesäsarjan pariin.

Toimittaja Jukka Kuosmanen on valinnut 12-osaiseen sarjaan seikkailukirjallisuuden klassikoita,romaaneja ja sarjakuvia, jotka saavat innostuneen esittelyn kiinnostavilta haastateltavilta. Lukunäytteet ja kirjojen äänimaisematkin ovat huippuluokkaa.

Aarresaarelta Hömpstadiin –sarja esitetään sunnuntaisin kello 14.05–14.50.

Uusinta sunnuntain ohjelmasta näkyy tulevan aina näin tiistaisin klo 23.03.

Toivottavasti uusintoja lähetetään piakkoin myös viikolla päiväaikaan.

Kukin osa on kuunneltavissa viikon ajan ensiesityksen jälkeen myös Radio Areenan kautta.

Sarjan kolmannessa osassa viime sunnuntaina Jukka Kuosmanen ja avaruustähtitieteen professori ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja keskustelivat Edgar Rice Burroughsin Marsin sankareista niin innostavasti, että jopa scifi-pohjaista fantasiaa aiemmin vieroksunut rouva Huukin kiinnostui tästä klassikosta.

Olisipa hienoa, jos kustantajat toimertuisivat tällaisten kulttuurisatsauksien vanavedessä julkaisemaan esitellyistä kirjoista myös kesäpokkareita!

Tässä luettelo sarjassa kesän mittaan esiteltävistä kirjoista ja niiden lukijoista, jotka ovat taiteen, tieteen, kulttuurin ja kirjallisuuden vaikuttajia :

6.6. Edgar Rice Burrougs, Apinoiden Tarzan ja kirjailija Kari Hotakainen

13.6. Aapeli, Koko kaupungin Vinski ja ohjaaja-näyttelijä Mari Rantasila

20.6. Edgar Rice Burroughs, Marsin sankari ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja

27.4. Jules Verne, Ajelehtiva saari ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen

4.7. Herge, Tintti ja Auringon temppeli ja sarjakuvataiteilija Juha ”Juba” Tuomol

11.7. Frans Bengtsson, Orm Punainen – länsireittien kulkijoita ja kirjailija Antti Tuuri

18.7. Robert Louis Stevenson, Aarresaari ja Ylioppilaslehden päätoimittaja Veera Luoma-aho

25.7. Simo Penttilä, Punavyö ja uutismies-dekkaristi Matti Rönkä

1.8. Jack London, Erämaan kutsu ja näyttelijä Laura Malmivaara

15.8. Outsider, Pekka Lipponen - Ben Huronin testamentti ja rockmies Jone Nikula

22.8. Hugo Pratt, Corto Maltese Etelänmerellä ja kirjailija Joel Haahtela

29.8. Enid Blyton, Seikkailujen saari ja näyttelijä Minna Haapkylä.

Muistoja mummun nappirasiasta

Mirja Orvola & Salla Savolainen: Ihmeellinen nappi. 40 sivua. Lasten Keskus 2004. Ulkoasu Junnu Järvelä.

Jill Gorski: Busy with buttons. Save, stitch, create and share. 129 sivua. Krause publications 2009.













Rouva Huu on nappifriikki.

Ystävyys juontuu varhaisesta lapsuudesta, mummun nappirasiasta, jolla oli lystiä pikkutyttönä leikkiä. Napeista tuli leikeissä inhimillisiä olentoja. Niitä oli hauska aina järjestellä eri ryhmiin, maatiaisnappeihin ja ylhäisiin.

Nappikaupassa Rouva Huun valtaa sama tunne kuin karkkikaupassa: toinen toistaan hohtavampia, houkuttavampia ja monivärisiä nappeja.

Eniten karismaa ja särmikkyyttä löytyy kyllä edelleen kirpputorien yllätyksellisistä ja sekalaisista nappilaareista, joista on hauska tehdä löytöjä. Eikä minua haittaa lainkaan, että napit ovat eri paria keskenään.

Tässä muutamia Rouva Huun nappiaarteita. Keskellä kunniapaikalla mummun nappirasian "kuningatarnappi", joka näytteli kaikissa leikeissä pääosaa. Oikealla ylhäällä myös pari vanhaa messinkinappia, jotka löytyivät muutama vuosi sitten kirpputorilta Budapestistä.




Mirja Orvolan ja Salla Savolaisen satukuvakirja Ihmeellinen nappi on hieno kunnianosoitus käsityöläisyydelle.

Kehystarinassa rauhallisuuden meren maassa asuva napintekijä Petrus kertoo lapsille omistamansa keraamisen napin tarinan. Napin on tehnyt kauan sitten elänyt mestari Puan, vaatimaton ja työlleen omistautunut käsityöläinen. Kyläläiset ylenkatsovat hänen kunnianhimoisuuttaan viimeistellä toinen toistaan kauniimpia uniikkeja nappeja. Töidensä myymisestä Puan ei sen sijaan ollut lainkaan kiinnostunut: hänelle riittää kädentaidoista saatu tyydytys.

-- hän halusi tehdä jokaisesta napista niin kauniin kuin mahdollista. Työhön liittyi paljon lämpimiä ajatuksia, jotka nappien mukana jatkoivat matkaa ihmisten vaatteisiin.

Verkkaiseen elämään tottuneen pikkukylän rauha on tipotiesäään, kun tulee tieto kylään pian saapuvasta kuninkaasta. Kyläläiset haluavat tietysti esitellä kotipaikkaansa ylpeinä kuninkaalle. Mestari Puan on ainoa, joka ei lähde kyläläisten hötkyilyyn mukaan, vaan jatkaa häiriintymättä työtään.

Kuningas saapuu kylään ja tuota pikaa kuninkaan vaunujen ajurin silmä kiintyy tien laidalla hohtelevaan kauniiseen nappiin. Kuningas haluaa oitis tavata napintekijän. Kyläläiset ovat poissa tolaltaan: miksi ihmeessä kuningas haluaa tavata kylän köyhimmän, jonka luokse ei mene edes ajokelpoista tietä? Kuningas ei kuitenkaan ole moksiskaan, vaan nousee reippaasti vaunuistaan ja lähtee jalkaisin tapaamaan napintekijää.





Muistoksi tapaamisesta kuningas saa napintekijältä napin, joka päätyy prinsessan tiaraan – ja myöhemmin napintekijä Petruksen kokoelmaan.

Mirja Orvolan pieteetillä kuvaama käsityöläisyys juontanee hänen sisustusarkkitehdin ammatistaan. Orvola on kirjoittanut useita sisustusalaa koskevia artikkeleita sekä toimittanut miehensä Heikki Orvolan tuotantoon liittyvän taidekirjan.

Salla Savolainen on Ihmeellisen napin kuvittajana naivistinen pelkistäjä. Kuvitus on todennäköisesti tehty peiteväreillä. Sisäkansien ja kuvituksen valokuvat keraamisista napeista lienevät Orvolan omista kokoelmista.

Kesän tullen Rouva Huu yleensä innostuu erilaisiin kädentaitoprojekteihin, joiden ansiosta pää tyhjentyy työasioista tehokkaasti ja nopeasti. Tänä kesänä töitä piisaa kesällekin vähän yli tarpeen, mutta pienet "näpsäprojektit" lomittuvat kyllä töidenkin sekaan, jos hyvin käy…

Jill Gorskin Busy with buttons todentaa vastaanpanemattomasti, että nappihulluus on leviävä kansanliike. Amerikkalaisen Gorskin kirja on syntynyt hänen tuttaviensa nappirasioiden äärellä kuulluista tarinoista. Kirjan tarkoituksena on nostaa nappien arkista statusta nykyihmisten silmissä. Gorski kertoo nappien hoidosta ja kunnostuksesta; nappeja ei esimerkiksi koskaan saisi puhdistaa vedessä, vaan asiaankuuluvilla puhdistusaineilla ja harjoilla.

Kirja esittelee myös erilaisia materiaaleja, joista nappeja on vuosisatojen saatossa tehty: esim. lasi, helmiäinen, metalli, kangas, posliini, luu, sarvi, nahka, selluloidi, bakeliitti ja puu, muiden muassa. Valitettavasti kirjassa ei ole lainkaan kerrottu nappien historiasta, joten se tieto täytyy sitten etsiä muualta.

Kirjassa on askartelu- ja käsityöohjeita, joiden avulla lukija voi hyödyntää omia nappiaarteitaan. Monet ohjeet ovat Rouva Huun luonnonmukaiseen tyyliin nähden turhan prameita ja väreiltään makeita, mutta kirjasta löytyvät hyvät ohjeet nyt niin muodikkaisiin nappihelminauhoihin. Hauska idea on myös tehdä nappimagneetteja!

Kirjasta selviää myös se, että mummun nappirasian kuningatarnappia voi kutsua twinkle-napiksi – se on ollut oman aikansa bling-blingiä!

Joillakin ihmisillä menee paljon huonommin

Stephen Chbosky: Elämäni seinäruusuna. Suomentanut Jussi Korhonen. 235 sivua. Basam books 2010. Kansikuva Samppa Ranta/ Punavuoren folio Oy.

--- minusta tuntuu että monella menee paljon huonommin. Niin kuin siskollani silloin, kun hänen ensimmäinen poikaystävänsä rupesi seurustelemaan toisen tytön kanssa, ja siskoni itki koko viikonlopun.

Isäni sanoi: “Joillakin ihmisillä menee paljon huonommin.”

Ja äitini oli hiljaa. Ja siinä se. Siskoni tapasi kuukautta myöhemmin toisen pojan ja rupesi taas kuuntelemaan iloisempia levyjä. Ja äitini jatkoi lakaisemista. Ja veljeni jatkoi Camaronin huoltamista. Siis siihen asti, kunnes hän kesän alussa lähti yliopistoon. Hän pelaa amerikkalaista jalkapalloa Penn Statessa, mutta hänen piti osallisutua kesäkursseille saadakseen arvosanansa kuntoon ja päästäkseen pelaamaan jalkapalloa.

Minusta meistä kukaan ei ole lempilapsi. Meitä on kolme ja minä olen nuorin. Veljeni on vanhin. Hän on tosi hyvä jalkapallossa ja pitää huolta autostaan. Siskoni, keskimmäinen, on tosi kaunis ja tyly pojille. Minä saan pelkkiä kiitettäviä kuten siskonikin, ja siksi minut jätetään rauhaan.

Yhdysvaltalaisen Stephen Chboskyn romaanilla The Perks of Being a Wallflower (1999) on nuorison keskuudessa jonkinasteisen kulttiteoksen maine. Tytär luki kirjan ystävänsä vinkistä englanniksi jo viime vuonna ja infosi ystävällisesti äitiään kirjan suomennoksen ilmestymisestä Basam booksin kustantamana.

Stephen Chboskyn romaania on verrattu J. D. Salingerin Sieppariin ruispellossa. Ainekset ovat kieltämättä samanlaiset: romaani kuvaa nuoren, lahjakkaan mutta äärimmäisen herkän nuorukaisen kasvukipuja, joita höystävät mielenterveydelliset ongelmat, perheen käsittelemättömät traumat, huumeet ja hapuileva suhde tyttöihin.

Romaanin omaelämäkerrallinen tausta on ilmeinen, vaikka Chbosky ei vedäkään suoria yhtäläisyysmerkkejä päähenkilönsä ja omien lukiovuosiensa välille.

Kirjasta kehkeytyi nopeasti jymymenestys. Se oli kustantajansa parhaiten myyty teos vuonna 2000 ja The New York Times huomioi teoksen leviävän nuorison keskuudessa kulovalkean lailla.

Teoksen painosmäärä liikkuu jo yli 700 000 kappaleessa. Moraaliltaan melko höllän sukupuolielämän kuvauksen ja vapaamielisen huumeiden käytön kuvauksen takia teos on ollut odotuksenmukaisesti myös yhdysvaltalaisen sensuurin hampaissa.

Elämäni seinäruusuna on 1990-luvun alkuun, vuosiin 1991 ja 1992 sijoittuva kirjeromaani, jossa Charlieksi itseään kutsuva 16-vuotias poika kirjoittaa kirjeitä tuntemattomaksi jäävälle tytölle. Pojan ensimmäinen lukiovuosi on kasvun ja muutoksen aikaa. Hän on pitänyt välivuoden luokkatoverin tekemän itsemurhan aiheuttaman järkytyksen vuoksi, mikä on omiaan lisäämään vierauden tunnetta.

Vähin erin Charlie löytää itsensä ja oman tapansa olla ja elää suhtessa läheisiinsä. Trendikkään amerikkalaisesti Charlie käy terapiassa ja kuvaa viiltävän tarkasti suhdettaan perheenjäseniin. Äidin sisaren lapsuudessaan kokema hyväksikäyttö ja kuolema auto-onnettomuudessa on jättänyt poikaan lähtemättömät jäljet. Eheytyminen ei tapahdu hetkessä.

Hiukan monotonisesta kirjemuodosta huolimatta kerronta pitää otteessaan, Charlien ailahteleva persoona on sympaattinen ja todenmakuinen.

Kirjeissä poika työstää identiteettiään, suhdetta perheeseensä ja ystäviinsä sekä kirjallisuuteen, musiikkiin, elokuviin. Pojan äidinkielenopettaja on havainnut pojan erityislahjat, ja teettää hänellä lisäharjoituksia ja kirjallisuusanalyysejä.

Chbosky antaakin monia varteenotettavia luku- ja elokuvavinkkejä myös nykynuorille: hänen suosikkeihinsa kuuluvat muun muassa Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, F. Scott Fitzeraldin Kultahattu, Jack Kerouacin Matkalla, William S. Burrroghsin Alaston lounas, David Thoreaun Elämää metsässä ja Albert Camus´n Sivullinen sekä elokuvista The Rocky Horror Picture Show (ja hieman yllättäen myös ruotsalaisen Lasse Hällströmin elokuva Elämäni koirana…)

Karismaattisia prinsessoja löytyy myös kuvakirjoista

Brenda Williams & Sophie Fatus: Oikea prinsessa. Matemaaginen tarina. Suomentanut Riitta Oittinen. 40 sivua. Pieni Karhu 2010.

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa. Suomentanut Maikki Tilvis. 29 sivua. Aurinko kustannus 2010.







Prinsessapölyä lienee sen verran paljon tänä viikonloppuna ilmassa, että on paikallaan esitellä muutamia tähän teemaan sopivia uusia kuvakirjoja.

Oikea prinsessa. Matemaaginen tarina hyödyntää H. C. Andersenin klassista satua Todellinen prinsessa, joka tunnetaan myös nimellä Prinsessa ja herne.

Kuninkaalla ja kuningattarella on kolme naimaikästä poikaa. Kunnianhimoisille vanhemmille kelpaavat miniöiksi vain todelliset prinsessat, joiden testaamiseksi kuningatar on kehitellyt varman tunnistuskeinon eli monen paksun patjan alle piilotetut herneet.

Jokainen veljeksistä saa prinsessan: Terzo Trigonometrian, Secundo Algebran ja Primo Geometrian, vaikka kaikki prinsessat eivät kuningattaren testistä selviäkään.

Kirjan lopussa on tehtäväosio, jossa voi testata laskutaitoaan esitetyillä kysymyksillä. Sophie Fatusin värikylläinen, mutta yksiulotteinen kuvitus tekee laskutoimitusten suorittamisen kuvien perusteella haastavaksi.

Enemmän ajatusta ja juuri nyt niin trendikästä rojalismin kritiikkiä löytyy kuvakirjasta Prinsessa vailla valtakuntaa. Tämäkin kuvakirja ammentaa tyypillisistä prinsessakliseistä yltiöromanttista kuvitusta myöten. Sarah Gibbin kuvituksessa on paljon mustia siluettihahmoja, jotka ovat honteloraajaisia ja liikkuvat baletinkeveästi. Kuvitus tasapainoilee kiikun-kaakun karamellikuorrutuksen ja klassisen kirjankuvitustaiteen välimaastossa.





Kuvankaunis tyttö etsii valtakuntaansa, mutta kohtaa matkallaan vain öykkärimäisiä kuninkaan poikia. Kunnes kohtalo heittää hänen tielleen uudelleen aiemmin kuninkaan linnassa tavatun narrin, jonka rehellisyys ja sydämen puhtoisuus tekevät tyttöön vaikutuksen.

Maallisesta rikkaudesta siis viis: onni syntyy yhdessä töitä tekemällä ja rakkauden eteen ponnistelemalla viestittää tämä modernin emansipatorinen prinsessatarina. Tämä prinsessa ei nimittäin perusta jonnin-joutavista sopivaisuussäännöistä, vaan on valmis sopivan tilanteen tullen kosimaankin nuorukaista.

Prinsessa-aiheisista lastenkirjoista kannattaa ehdottomasti muistaa myös Philippe Lechermeierin ja Rebecca Dautremerin pakahduttavan kaunis Kätketyt prinsessat (Lasten Keskus 2007) ja Katriina Kauppilan toimittama, Kristiina Louhen silmiähivelevästi kuvittama klassisten prinsessasatujen antologia Prinsessojen satuaarre (Otava 2004), josta Otava ottaa tänä vuonna myös uuden painoksen.

Mikäli on kuvakirjojen – ja naistenlehtien – välittämää prinsessakuvaa uskominen, niin prinsessoille sallitaan tätä nykyä jo hyvinkin äärimmäisiä tunnetiloja: karismaattisia kuvakirjaprinsessoja ovat esimerkiksi Tony Rossin äkäinen ja aina uusia asioita tahtova prinsessa (Lasten Keskus) sekä Babette Colen temperamenttinen Prinsessa Hoksnokka (Kustannus-Mäkelä 2005 ja 2010). Ääritunteet ovat mukana myös Taru-Liisa Warstan kuvakirjassa Silloin prinsessa itki (Tammi 2003) ja Tittamari Marttisen & Keanne van de Kreeken kuvakirjassa Prinsessa joka tahtoi nauraa (Pieni Karhu 2006).

Tyttöyden ytimessä

Jacqueline Wilson: Yökylässä. Kuvittanut Nick Sharrat. 95 sivua. Otava 2010.








Brittiläinen Jacqueline Wilson on mestari taltioimaan vähän alle ja yli 10-vuotiaiden tyttöjen elämän isompia ja pienempiä kipupisteitä. Vaikka aiheet ovat usein rankkoja, hän onnistuu leppeällä ja elämänmyönteisellä käsittelyllään valamaan lukijoihinsa toivoa, että ongelmat ovat selviytymistä varten.

Amy, Bella, Chloe, Daisy ja Emily ovat hitsaantuneet ABCDE-viisikoksi, joka tekee kaiken yhdessä ja tiukan joukkokontrollin alaisena. Uusin villitys on yökyläily ja jokainen tyttö pinnistelee tehdäkseen vaikutuksen muihin ystäviinsä.

Wilson käsittelee viiltävän tarkasti ja siloittelematta tyttöjen välistä valtataistelua, johon aikuistenkin on vaikea puuttua. Chloe on tyttöporukan pomo, ynseä ja toisia jatkuvasti mollaava hemmoteltu tyttörukka.

Daisykin haluaisi järjestää pyjamabileet, mutta häntä askarruttaa kovasti se, kuinka ystävät suhtautuvat hänen isosiskoonsa Lilyyn. Kehitysvammainen ja ympäri vuorokauden hoivaa ja huomiota vaativa Lily muodostuukin ystävyyden ja suvaitsevaisuuden koetinkiveksi, mutta loppu on tietysti onnellinen. Ja Chloekin osoittautuu loppujen lopuksi varsin inhimilliseksi…

Wilsonin teksti on helppolukuista ja jyrkkien luonnetyypittelyjen takia myös viihteellistä, mutta hänen esille nostamansa arkiset asiat ovat tärkeitä ja ajatuksia herättäviä, yhtälaisesti sekä lapsi- että aikuislukijan näkökulmasta.

Historiaan sijoittuva luomufantasia vei voiton Varkaudessa

Kylläpä tuli Rouva Huun mieli hyväksi, kun Vekara-Varkaus -lastentapahtumassa hetki sitten julkistettiin vuoden 2010 LukuVarkaus-lastenkirjallisuuspalkinnon voittajaksi Rouva Huun oma ennakkosuosikki, Ritva Toivolan Tuomas Karhumieli (Tammi 2009)!

Lapsiraatiin kuului kuusi iältään 9-12-vuotiasta varkautelaista alakoululaista, joiden mielestä Tuomas Karhumieli oli ”Ihan paras!”. Erityisesti lapset kiittelivät romaanin hyvää juonta.

Yksi raatilaisista totesi ihastuneena, ettei ole koskaan lukenut samanlaista kirjaa. Toinen luonnehti samansuuntaisesti kirjan olevan paras, mitä hän on ikinä lukenut ja lupasi lukea sen toisenkin kerran, ”kunhan tässä nyt jaksan”. Kolmas raatilainen sanoi, että kirja on täynnä fantasiaa, että ”se aivan kuin herää sisälläsi”.

Raatilaiset olivat viehättyneet erityisesti hienoon kuvaukseeen, jolla päähenkilö Tuomas muuntuu karhuksi. Lapset esittivät myös toiveen jatko-osasta, ja arvattavasti sellainen onkin jo kehitteillä.

Lukuvarkaus-palkinto, suuruudeltaan 3500 euroa, jaettiin tänään jo kymmenettä kertaa. Palkintoa rahoittaa Varkauden kaupunki ja Stora Enso.



Ritva Toivola: Tuomas Karhumieli. Tammi 2009. 260 sivua. Kansikuva Jussi Kaakinen.













Tuomas Karhumieli on toimiva sekoitus vanhan ajan erätarinoita, historiallista seikkailuromaania ja fantasiaa. Se on myös hyvä esimerkki suomalaisten lastenkirjailijoiden kekseliäisyydestä myötäillä suomalaiskansallisen kotikutoisesti kansainvälisiä megatrendejä. Toivola avaa suomalaisen kansanperinteen ja paikallistarinoiden aarrearkun nykylapsille kiinnostavasti, mistä parhaana todisteena ovat juuri LukuVarkaus-palkinnon lapsiraatilaisten lahjomattomat mielipiteet.

Ritva Toivolaa tosin ei todellakaan voi kutsua minkäänlaisten trendien perässä hiihtelijäksi. Pitkässä ja laadukkaassa lasten- ja nuortenkirjatuotannossaan hän on tehnyt ihan omat latunsa ja polkunsa ja ollut edelläkävijä esimerkiksi lasten scifi-tyyppisen kerronnan alueella.

Silti rinnastus anglosaksiseen fantasiaan on mielestäni oikeutettu – ja voisi jopa väittää fantasiabuumin jossain määrin pehmittäneen lapsilukijoita oivaltamaan Tuomas Karhumielen ilmeiset yhteydet käännösmenestyksiin ja sitä kautta myös paremmin virittymään laadukkaan kotimaisen lasten- ja nuortenromaanin omintakeiseen maailmaan.

Esimerkiksi J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen Dobbyn kaltaiset karismaattiset kotitontut ovat nähdäkseni tehneet suomalaislapsetkin alttiimmiksi innostumaan vaikkapa perisuomalaisista kodin haltioista. Tuomas Karhumielessä tallin hyvänä hengettärenä ja kestikievarin pihapiirin vartijana toimii kissan hahmon ottanut haltia.

Niin ikään noituuteen tai myytteihin liittyvät muodonmuutokset ovat nykylapsille jo peruskauraa vaikkapa Stephenie Meyerin Houkutus-sarjan nuortenromaanien ansiosta.

Orpo Tuomas löytää vanhan hylätyn karhuturkin, jonka hän viluissaan heittää palelevan kehonsa peitoksi. Vähin erin Tuomas imee turkista voimaa itseensä ja muuntuu tarpeen tullen turkkiin sonnustautuessaan karhuksi ja pystyy näin pelastautumaan monesta pälkähästä.

Taitavasti ja lukijaystävällisesti Toivola on punonut Tuomas Karhumielen kehitystarinaan myös hippusen romantiikkaa ja klassisten tyttökirjojen särmikkäitä sankarittaria. Kestikievarin tytär Anni ei mukaudu perinteisen tytön rooliin, vaan hamuaa päästä kokemaan – vanhempiensa järkytykseksi – avaran maailman ihmeitä. Annin tarina jääkin vielä kesken, mikä antaa lupauksen odotettavissa olevasta jatko-osasta.

Ajankuvaltaan Toivolan romaani ajoittunee jonnekin 1850-luvulle; summittainen arvio perustuu mainintaan lähistölle rakennettavasta rautatiestä, jonka Annikin haluaisi kokea. Pääosin Toivola on ajankuvauksessaan tarkka eikä sorru liian esitelmöivään kerrontaan, joka yhä harmillisen usein raskauttaa historiallisia nuortenromaaneja.

Muutamat nykykieleen liittyvät maininnat ”piposta”, ”välipalasta” tai Annin käytössä olevasta ”omasta huoneesta” hieman särähtävät korvaan, mutta muutoin Toivola on kielenkäytössään ja sen vivahteissa erittäin tarkka ja taidokas.

On hyvä, kun ihmisellä on ankaria lapsia!

Inger ja Lasse Sandberg: Apua, me hukumme savuun! Suomentanut Marikki Makkonen. Weilin+Göös 1972. 36 sivua.

Inger ja Lasse Sandberg: Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Suomentanut Ulla Ropponen. Weilin+Göös 1981. 28 sivua.





Kuvakirjakriitikko Ansa Aarnio kiinnitti vähän aikaa sitten Helsingin Sanomissa huomiota kahteenkin mielenkiintoiseen seikkaan: uusissa kuvakirjoissa käsitellään entistä enemmän aikuisten asioita – esimerkiksi ikäihmisten rakkautta – ja toisaalta suhtaudutaan aiempaa selvästi vapaamielisemmin tupakointiin.

Aarnion poimimat tupakointiin neutraalisti suhtautuvat esimerkit olivat valtaosin suomenruotsalaisista kuvakirjoista. Voi olla että rouva Huu syyllistyy nyt roimaan yleistykseen, mutta riikin- ja suomenruotsalaisillahan on aina ollut taipumusta boheemiin suurpiirteisyyteen, mitä tulee terveellisiin elämäntapoihin, muistetaanpa vaikka Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun hillitöntä karamellien ostamista tai Tove Janssonin Muumipapan juomatapoja.

Toisaalta on hyvä muistaa, että ruotsalaiset ovat tehneet 1970- ja 1980-luvulla pari edelleen varsin käypää tupakanvastaista kuvakirjaa, siinä missä kotimaisista kuvakirjoista on turha etsiä edes sivulauseen verran tämän paheen kyseenalaistamista.

Aviopari Inger (s. 1930) ja Lasse Sandberg (1924–2008) on vaikuttanut ruotsalaisen kuvakirjallisuuden moderniin, raikkaaseen kuvakieleen yli 50 vuoden ajan sympaattisilla ja omintakeisilla hahmoillaan, joista Suomessakin tunnetaan hyvin Petteri, Lapanen ja Lapaniina, Anna ja Peukku.

Apua, me hukumme savuun on julkaisuajankohdalleen tyypillisesti melko tendenssimäinen tupakanvastainen kuvakirja, joka hyökkää myös mainosten ylläpitämiä idoleja ja falskeja ihanteita vastaan.

Panu ja Ulla ihmettelevät valtaisaa savupilveä ja päättävät ottaa selvää sen aiheuttajasta. Ensin lapset epäilevät savuttajaksi tehtaan savupiippua, mutta siihen on vast ikään asennettu puhdistussuodatin. Savu ei tule liioin höyrylaivasta, maamunasta, autoista tai tulipalosta, vaan vuoren onkalossa tupakkaa sauhuttelevasta lohikäärmeestä.

Lohikäärme kertoo lapsille tarinansa:

Yhtenä oikein kauniina päivänä suunnilleen vuosi sitten minä lensin näitten vuorien yli vilkaisemaan, olisiko missään paria heitteille jätettyä kultakimpaletta tai vaikka vahingossa pudonneita jalokiviä. Ilma oli niin kirkas että näin kaupunkiin saakka. Ja kaupungissa näin suuria komeita meneviä miehiä ja naisia, jotka polttivat savukkeita.
AHAA, minä keksin, noin se käy. Lensin kotiluolalle hakemaan kultaa ja ostin 1000 savuketta. – –

Mutta lohikäärme saa karvaaksi pettymyksekseen pian huomata, että mainosten ylisanoille ei olekaan katetta. Panu ja Ulla esitelmöivät lohikäärmeelle, mitä kaikkea myrkkyä savukkeet pitävät sisällään. Ei siis ihme, että lohikäärme voi huonosti. Ja saman tien lohikäärme – tietysti ! – päättää lopettaa tupakanpolton. Ja siitä ilahtuu Panun ja Ullan lisäksi myös lohikäärmeen puoliso!

Vähemmän ohjelmallisempi ja varmasti myös sen vuoksi nykylapsia paremmin puhutteleva on Sandbergien toinen kuvakirja Peukun äiti lopettaa tupakoinnin. Kirjasta on tehty myös kirjan kanssa samansisältöinen animaatio.

Pikku Peukku on kyllästynyt passiiviseen tupakanpolttoon ja kyseenalaistaa voimakkaasti äitinsä piintyneet ja epäterveelliset tottumukset. Vieroitusoireisiin Peukku suosittelee jotain muuta käsillä tekemistä ja niinpä äiti neuloo muun muassa riippumaton ja jalkapallopelin maalin! Tupakkalakon jälkeen Peukun äiti ahmii ruokaa entistä enemmän, ja niinpä lapsi patistaa äitinsä liikkumaan.

Ja onnellisessa lopussa Peukun äiti kiittää lastaan:

Kiitos että autoit minut eroon tupakasta. On hyvä, kun ihmisellä on ankaria lapsia.

Hyvää tekeviä runoja

Jukka Itkonen: Krokotiili hikoaa ja muita eläinrunoja. Kuvittanut ja taittanut Matti Pikkujämsä. Kirjapaja 2010. 32 sivua.


Jukka Itkosen ja Matti Pikkujämsän runokuvakirja viehättää pelkistetyllä ja kuva- ja runokielellään. Tällaisia konstailemattomia runokuvakirjoja tarvitaan siirtymävaiheessa pahvisista katselukirjoista ns. tavallisiin lastenkirjoihin.

Rouva Huu muistaa omasta varhaisesta lapsuudestaan Kirsi Kunnaksen riimitykset japanilaisiin nelivärivalokuviin kirjoissa Hau hau koiranpennut ja Kis kis kissanpennut (Weilin+Göös 1968). Lyhyet riimilliset runot oli helppo oppia ulkoa ja niitä saattoi "lukea" myös omin päin moneen kertaan, aina uudelleen.

Jukka Itkonen oli tänään Tampereen runoviikon kunniaksi Akateemisen kirjakaupan vieraana, ja Rouva Huu hätyytettiin lyhyellä varoitusajalla Itkosta haastattelemaan.

Itkonen kertoi saaneensa idean runokuvakirjaan vieraillessaan kirjallisen jalkapallojoukkueen, FC Kynän, kanssa Tansaniassa. Jalkapalloilevat kirjailijat veivät paikallisille lapsille ison säkillisen jalkapalloja ja vastineeksi Itkonen - luontodokumenttien ystävänä - sai sytykkeen kirjoittaa riimitettyjä runoja Afrikan eläimistä. Omat nimikkorunonsa ovat saaneet esimerkiksi vyötiäinen, kirahvi ja rapu:

Saksia kaksi,
sen kovemmaksi
tuskin mikään eläin muuttuu.

Kivikova kuoreltaan,
hidas, vauhti puuttuu.

Varo ravun saksia
jos se sinuun suuttuu.



Matti Pikkujämsän kuvitus hyödyntää kirkkaita, selkeitä väripintoja ja perspektiiviopiltaan se myötäilee afrikkalaista kuvakulttuuria. Näiltä osin Pikkujämsän tyylissä on paljon samaa kuin yhdysvaltalaisen Eric Carlen kuvituksissa. Käsityöläisyys näkyy Pikkujämsän käsin tekstauksessa ja vaikkapa lasta hauskuttavassa visuaalisestikin veikeässä kuvituksessa runoon Termiitin pesä, jossa jokainen termiitti on yhtä huolellisesti kuvaan tallennettu:



Kuvakirjan tuotosta osa ohjataan suoraan Yhteisvastuukeräykseen Suomen lapsiperheille ja Haitiin.

Suvaitsevaisuus sekä maan hiljaisten ja syrjään sysittyjen huomioiminen on leimallista Jukka Itkosen koko lastenkirjatuotannolle. Hän on kuvannut heltymyksellä monissa lastenrunoissaan muun muassa kodittomia koiria ja muutoin reissussa rähjääntyneitä elämän laitapuolen kulkijoita.

Joskus luulin olevani vapaa

Åke Edwardson: Lohikäärmekuu. Suomentanut Sirpa Meripaasi. Otava 2010. 365 sivua. Kansikuva Sami Saramäki.











Åke Edwardsonin Lohikäärmekuu on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Samuraikesälle, joka oli kaikessa karuudessaan vaikuttava lapsuuden lopun kuvaus.

Dekkaristi Åke Edwardson tunnetaan entuudestaan Liken ja Johhny Knigan kustantamista dekkarisuomennoksista sekä Komisario Winter -televisiosarjasta. Samuraikesä oli Edwardsonin ensimmäinen nuortenromaani, jonka kirjailija on omistanut omille tyttärilleen.

Romaanin tapahtumien todenperäisyydestä ei anneta takeita, mutta häivähdys kirjailijan itse kokemista lapsuuden kultaisista kesistä ja klassisten poikakirjojen asetelmista kuultaa kyllä kirkkaana ja eletyn tuntuisesti kerronnan läpi. Bob Dylanin Kennylle tärkeä kappale "Like a rolling stone" antaa Lohikäärmekuulle myös tarkan aikamääreen, vuoden 1965. Kenny kiintyy Dylanin tulkintaan oitis – äidin eestaas kuuntelemien Elviksen kappaleiden jälkeen se tuntuu lähestulkoon räjäyttävän hänen tajuntansa.

Samuraikesässä 12-vuotias Kenny joutui kesäsiirtolaan, jotta äiti voi parannella repaleisia hermojaan kaikessa rauhassa. Siirtolan karut olot aiheuttavat leiriläisissä uhmaa, mutta kukaan ei uskalla nousta yrmeää naisjohtajaa vastaan. Kenny saa voimaa japanilaisesta samurai-taistelukulttuurista ja ystävystyy Kerstinin kanssa. Tytön kokema nöyryytys kypsyttää Kennyn lopulta taisteluun. Samuraikesässä Edwardson kuvasi paitsi nuorten rohkeutta nousta aikuisten hirmuvaltaa vastaan niin myös lasten ryhmäytymisen säälimättömiäkin lainalaisuuksia. Seesteisestä loppuratkaisusta huolimatta samuraikesästä tuli Kennylle viimeinen lapsuuden kesä.

Lohikäärmekuun lähtöasetelmat ovat yhä ankeat. Kerstin ja Kenny päättävät karata, kun kumpaakin uhkaa rikkonaisten kotiolojen takia sijoittaminen sijaisperheeseen. Kennyn äiti on vajonnut syvään masenukseen ja Kerstinin äiti juo suruunsa. Matkallaan nuoret kohtaavat elämässään eri tavoin rampautuneita ihmisiä, joilta kuitenkin riittää ymmärrystä ja alttiutta auttaa heitä pakomatkalla.

Kenny on lähtenyt kotoa silmittömän surun ja vihan sokaisemana, mutta vähitellen hän kyseenalaistaa myös pakonsa mielekkyyttä:

Ehkä halusin nyt mennä kotiin. Mennä kouluun. Ei. Mennä kotiin. Ehkä. Mennä kouluun. Ehkä. Bussi pysähtyi risteykseen. Näin laitumen ja kaksi ruskeaa hevosta, jotka laukkasivat laitumen poikki. Ne näyttivät vapailta villihevosilta, Vaikka niiden pitkin jarruttaa ennen aitaa, ne eivät välittäneet aidasta, vaikka ne olivatkin nähneet sen jo vuosikausien ajan. Hevoset ovat kuin me, ajattelin. Kuin Kerstin ja minä. Tai vain kuten minä. Joskus luulin olevani vapaa, vaikka tiesin, etten ollut. Mutta unohdin sen.

Åke Edwardsonin lohduttomassa perhekuvauksessa on paljon samaa kuin Åsa Anderberg Strollon Minnassa, vaikka romaanien ajallinen etäisyys onkin yli 40 vuotta. Lastensuojeluviranomaiset tekevät työtään byrokraattisesti ja sormiaan likaamatta; Kennyn rehtori yrittää toki tarjota erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja kiperään tilanteeseen, mutta hänenkin valtuutensa puuttua perhetragediaan riittävän ajoissa jäävät lopulta melko rajallisiksi.

Ankeista olosuhteista huolimatta Kennyn ja Kerstinin elämään pilkahtelee sovinnollisessa, ehkä jopa hivenen pateettisessa loppuratkaisussa toivon hiven.

Hei, laukkaa keppihevonen reima...

Venla-Maria Uutela: Keppari. Keppihevosten maailma. Kuvat ja piirroskuvitus: Anni Juntunen, Salla Rajala, Venla-Maria Uutela. 36 sivua. Pieni Karhu 2010.







Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa uutisoidaan näyttävästi Vihdin 4H-kerhon järjestämästä keppihevosleiristä, josta tuli järjestäjien yllätykseksi todellinen hitti.

Hevos- ja muissa lasten harrastelehdissä keppariharrastus on jo vakiintunut omaksi alakulttuurikseen ja netistä löytyy useitakin keppihevosasukkien täyttämiä virtuaalitalleja.

Keppihevostelu on hauska ja perusinvestoinneiltaan huokea harrastus, joka yhdistää kädentaidot, hoivavietin ja eläinrakkauden sekä hevostelun toisiinsa. Ja mikä parasta, keppareita voivat harrastaa myös allergiasta kärsivät lapset ja nuoret!

Kevätkesällä ilmestynyt Keppari. Keppihevosten maailma on läpeensä sympaattinen kuvatietokirja keppihevostelun alkeista. Kirjan tekijä, lahtelainen koulutyttö Venla-Maria Uutela (s. 1997) on harrastanut keppihevostelua jo useita vuosia ja sillä perusteella hän on tietenkin paras asiantuntija kirjoittamaan aiheesta muille ikäisilleen alan perusteoksen.

Kirjan tyylilaji on arkisen asiallinen. Kankaasta, villahuovasta tai villasukista tehtyjä keppihevosia kuvataan heltymyksellä, mutta muistetaan kuitenkin käsityöläisyyden asettamat rajoitukset: hevosten harjaa on syytä siistiä sormin haroen kamman tai harjan sijasta, jotta harja ei lähde irti. Pattitauti on tyypillinen keppihevosia vaivaava ja sananmukaisesti rakenteelllinen sairaus, joka johtuu kepin työntymisestä liian ylös muodostaen patin niskan alueelle. Myös täytetauti on yleinen, sen oireina ovat täytteenpuutos tai liiallinen täyte ja epämääräiset kuhmut.

Olennainen osa keppihevosharrastusta on tietenkin hevosten kouluttaminen ja niillä kilpaileminen. Keppihevosten muotovaliot kohtaavat toisensa keppihevosleireillä, joita varten hoidokit tietysti tuunataan edustuskuntoon.

Kirjassa on selkeät ja innostavat, riittävän yksinkertaiset ja siten myös omalle luovuudelle tilaa jättävät ohjeet oman keppihevosen tekemiseen. Lisäksi annetaan ohjeet oman virtuaalisen keppihevostallin laadintaan ja siinä yhteydessä muistutetaan hyvästä nettietiketistä.

Mallia oman virtuaalitallin laadintaan voi ottaa vaikkapa Venla-Maria Uutelan omista kotisivuista .

Pieni helppolukuinen helmi

Tapani Bagge: Maalla. Kuvittanut Hannamari Ruohonen. Tammi 2010. 64 sivua.


















Helppolukuisessa, lukemaan opetteleville suunnatussa lastenkirjallisuudessa on jo hyvän aikaa ollut menossa varsinainen remellysbuumi: actionia ja kimurantteja juonenkäänteitä riittää hengästykseen asti ja kielen tasolla pyritään samaan verbaalitykitykseen.

Onneksi näiden remmellyskirjojen vastapainoksi ilmestyy – havaintojeni mukaan jopa entistä enemmän – kirjoja, joissa jätetään tilaa myös lukijan oivallukselle ja eräänlaiselle ”hitaasti kiiruhtavalle lukemiskulttuurille” Keltanokka-sarjassa ilmestynyt Tapani Baggen Kaisa-tytöstä kertovan sarjan uusin, keväällä ilmestynyt osa Maalla on juuri tällainen kirja.

Bagge on kertonut Luovuuden lähteillä –teoksessa (BTJ Kustannus 2010) ehdottaneensa Maalla-kirjan kaltaista juoniaihelmaa, jossa käsitellään myös kuolemaa, jo vuonna 1994 silloiselle kustantajalleen WSOY:lle. Bagge oli vast ikään julkaissut yhdessä psykologi Ritva Uhingin kanssa lastenkirjan, Tuomo ja hirmuhirviö, jonka keskeisenä teemana oli pikkusisaren syntymä mustasukkaisen isoveljen näkökulmasta kuvattuna. Tuolloin kustantaja torppasi ehdotetun kuolema-aiheen lastenkirjaan sopimattomana.

Kaisa on matkustamassa maalle yksinhuoltajaisänsä kanssa. Matkaa varjostaa se, että mummo on äskettäin kuollut, ja mikään ei mummolassa Kaisan mielestä voi siksi olla ennallaan. Kaisa työstää suruaan ja muistojaan omalla tavallaan. Hyvin vähäeleisesti, mutta kauniisti Bagge kykenee tallentamaan lapsen surutyön erilaisia vivahteita Kaisan sympaattiseen hahmoon.

Kaisa uskoo mummon muuttuneen kuoleman jälkeen perhoseksi. Vintillä räpistelevä perhonen on siksi pelastettava, hiukan kohtalokkain seurauksin. Muisto on toisinto Baggen omasta lapsuudesta, ja Kaisa-sarjassa onkin paljon nostalgista fiilistelyä: monin kohdin voisi uskoa kirjan kuvaavan 1950-60-lukujen maalaisidylliä, mutta pienin yksityiskohdin Bagge ankkuroi tapahtumat nykyaikaan.


Kaisa-sarjaa aiemmin kuvittaneen Katja Tukiaisen tilalle on astunut Hannamari Ruohonen, joka selviytyy vallan mallikkaasti tehtävästään. Hän kiteyttää hauskoja tilannetuokioita Kaisan mummolavierailulta, ja niissä yhteenkuuluvuudella, välittämisellä ja tunteilla on iso rooli.

Tampere ryhtyy runolle

Viime torstaina kuopuksen alakoulun kevätjuhla havahdutti Rouva Huun jälleen huomaamaan, että kevät on runoudelle erityisen otollista aikaa.

Nekalan koulun kevätjuhlan kantavaksi teemaksi oli otettu luonto. Ohjelmistossa kuultiin paljon kotimaista lastenlyriikkaa, hellyttävästi vuoroluentana lausuttuina runosikerminä tai sävellettyinä lauluina.

Alkavalla viikolla Tampereesta tulee Suomen virallinen runokaupunki, kun koko viikkoa vietetään runon merkeissä eri puolilla kaupunkia.

Runous levittäytyy esimerkiksi Koukkuniemen vanhainkotiin, Kelaan ja Kauppahalliin, kaduille ja toreille – ja tietysti myös Metson kirjastoon, Runokauppa Kattilaan ja Annikinkadulle, joka on jo maankuulu omista jokakesäisistä runofestivaaleistaan.

Luvassa on myös esimerkiksi kirjanjulkistuksia, runokaraokea, runoimprovisaatiota, runomeditaatiota ja poikkitaiteellista runon työstämistä. Toivottavasti tamperelaiset eivät saa viikon aikana RUNOÄHKYÄ, sen verran monipuoliselta ohjelma näyttää.

Idean isinä ovat runoilijat Risto Ahti ja Erkki Kiviniemi, joka luotsaa myös runokirjakauppa Kattilaa Hämeenpuistossa. Tapahtuman suojelijana on akateemikko, runoilija Kirsi Kunnas.

Kirsi Kunnas avaa huomenna maanantaina klo 12 Tampereen Tammelan torilla tapahtuman.

Maakuntakirjasto Metsossa on lastenrunouden matineoita otsikolla Karhunpoika sairastaa kaksin kappalein maanantaina ja torstaina klo 17.Tilaisuuksissa kuullaan vanhoja, rakastettuja lastenrunoja.

Lastenrunouden runoraati pidetään Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutisssa tiistaina klo 14 lähtien, juontajana lastenkirjailija Tuula Korolainen.

Tiistaina ja keskiviikkona pirkanmaalaiset runoilijat tekevät yllättäviä runovierailuja TKL:n busseihin, mukana myös lasten- ja nuortenkirjaiijat Kirsti Kuronen, Terhi Rannela ja Katariina Romppainen.

Torstaina Kirsi Kunnas on runoilijavieraana runokauppa Kattilassa Hämeenpuistossa klo 16–17 ja samana iltana klo 17.30 hän esiintyy Metsossa studia generalia -tilaisuudessa yhdessä emeritaprofessorin, tutkija Leena Kirstinän kanssa.

Lauantaina on Annikin runofestivaalien aika ja sen kupeessa järjestetään myös lasten runotyöpajoja.

Sunnuntaina lastenrunous keskittyy koko päiväksi lastenkulttuurikeskus Rullaan sanataideyhdistys Yöstäjän järjestämään Lastenrunofestivaaliin, jossa Rouva Huun fanittama lastenmusiikkiyhtye Tohtori Orff ja Herra Dalcroze pistää lasten ja aikuisten lyriikkajalat vipattamaan.

Runoseikkailuradalla voi metsästää vinkeimpiä riimejä. Rullassa esiintyvät myös kirjavinkkari Sirpa Pohjola sekä lastenkirjailija-kuvittaja Petra Heikkilä.

Missä sadussa kudotaan näkymätöntä kangasta?

Maija Korhonen ja Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja. Hattivatista Heinähattuun. Kuvittanut Pia Sakki. 66 sivua. BTJ Kustannus. 2010.











Mikä mainio idea! Helsingin Kallion kirjaston lastenosaston johtava kirjastonhoitaja Maija Korhonen sekä lasten- sekä nuortenkirjallisuuden kriitikko ja monitoimija Ismo Loivamaa ovat koonneet nidottuun vihkoseen 101 lastenkirja-aiheista visailukysymystä ja tehtävää.

Esillä ovat on niin uusin suosittu lastenkirjallisuus kuin klassikotkin alkaen Grimmin veljesten ja H. C. Andersenin saduista Tove Janssonin Muumeihin ja Astrid Lindgrenin moniin lastenkirjoihin sekä Zachris Topeliuksen, Marjatta Kurenniemen ja monien muiden rakastettuihin teoksiin, sarjakuviakaan unohtamatta.

Tehtävissä on sikin-sokin eri vaikeusasteita – ehkäpä mukaan on tietentahtoen laitettu myös lasten vanhempia ja muita aikuisia innostavia kysymyksiä, joissa he voivat erityisesti päteä. Esimerkiksi Topeliuksen saduissa esiintyvien hahmojen yhdistelytehtävä tuskin on nykylapsille järin helppo.

Kirjavisakirja innostaa myös lapsia ja aikuisia keksimään uusia kysymyksiä ja pulmatehtäviä.

Kirja on onnen omiaan esimerkiksi sanataidekoulujen, päiväkotien ja alakoulun ja erilaisten harrastekerhojen ajanvietteeksi.

Nuoruuden rosoa ja tuimia tunteita

Toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto: Pää auki! Säkeitä nuorille. Kuvittanut Virpi Talvitie. 206 sivua. LK-kirjat 2010. Typografia ja taitto Maikki Rantala.









Kevään ja kesän juhlakauden alkuun on juuri parahultaisen sopivasti ilmestynyt oivallinen lahjateos, runovalikoima nuoruuden vimmasta ja viisaudesta.

Pää auki! käy hauskasti vuoropuhelua pari vuotta sitten samoilta tekijöiltä ilmestyneen ikäihmisille suunnatun Pää tallella -antologian (LK-kirjat 2008, 3. painos 2009) kanssa.

Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto ovat haravoineet kiitettävästi parin viime vuosikymmenen runotarjontaa ja poimineet mukaan myös ilahduttavasti rock-lyriikkaa, esim. Samuli Putrolta, Maija Vilkkumaalta, Maritta Kuulalta, Ismo Alangolta ja Otto Grundströmiltä.

Oivia runovalintoja on tehty myös vanhemmasta runoudesta; sijansa ovat saaneet niin Eino Leino kuin Aila Meriluotokin. Ja esimerkiksi Jarkko Laineen ja Arja Tiaisen runotkaan eivät vaikuta aikansa eläneiltä, vaan tavoittavat yllättävän kirpeästi nuoruuden tuntoja.

Nuorten lyriikka on ylimalkaan tällä hetkellä hyvässä myötätuulessa. Kari Levolan toimittama Runo vieköön (Tammi 2009) heitti haasteen tunnetuille kirjailijoille kirjoittaa freesisti nykynuorille. Kirja on tavoittanut Lukukeskuksen sanannimisen kampanjan ja tehtävävihkosen myötä myös koulut eri puolilla Suomea.

Levolan toimittamassa kirjassa on Jyrki Heikkisen itse kuvittamia runoja, mutta muutoin siinä luotetaan runon synnyttävän omat visionsa lukijan mielessä.

Pää auki –kokoelman valttina ja raikastajana on kuvittaja Virpi Talvitien, armoitetun tekstin visualisoijan, tulkintoja tunteista, nuoruuden taitekohdista ja vimmaisesta etsikkoajasta.

Kuva-assosiaatioissaan Talvitie luottaa lukijaan eikä selitä kuvia puhki.