Näytetään tekstit, joissa on tunniste digikuvitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste digikuvitus. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. lokakuuta 2025

Seikkailu halki mustan metsän ja oman mielen karikkojen

















Pirita Tolvanen: Musta leijona, kuvitus tekijän. 271 sivua. Omakustanne Rakkaudesta tietoon 2025. 



 



–   Huhu kertoo, että syvällä mustassa metsässä asu rosvojoukko, villi ja vapaa, ja heitä johtaa prinsessa nimeltä Lin. He eivät kumarra kenellekään, metsä on heidän leikkikenttänsä. He juoksevat siellä vapaina, lyövät rumpua vuorenrinteillä ja ulvovat kuulle, ja maa vain tärisee allasi siitä voimasta mikä rosvojoukolla on.  – –
 
 
Kirjankustantamisen kenttä on Suomessa entistä hajaantuneempi. Kaukana ovat enää ne ajat, jolloin neljä–viisi suurinta kustantamoa vastasivat lähes suvereenisti koko lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.
 
Ilahduttavan monet omakustannekirjat asettuvat jo ulkoasunsa ja visuaalisen viimeistelynsä puolesta samalle viivalle isojen kustantamoiden kirjojen kanssa.  
 
Pirita Tolvanen on helsinkiläinen kuvittaja ja graafikko, joka tekee infografiikkaa, julisteita ja lehtikuvituksia eri tahoille. 

Ensimmäisen kirjakuvituksen hän on tehnyt Hanna Karoliinan kotiaan etsivän merikilpikonnan poikasen seikkailusta maailman ympäri kertovaan kirjaan Pitkä matka kotiin (omakustanne 2016).  Paroni. Jarno Saarisen elämä (Myllylahti 2018) oli kokonan Tolvasen oma kirja ja yhdessä Pasi Lönnin kanssa hän on tehnyt Rallitallin (Tammi 2021) Kaikki kolme ensimmäistä Tolvasen teosta ovat kuvatietokirjoja. 

Tietämystään visuaalisesta kirjasuunnittelusta ja tietokuvittamisesta Tolvanen jakaa myös Rakkaudesta tietoon -kanavalla. 
 
Mustan leijonan keskushenkilö Max kokee epäonnistuneensa sirkuksen leijonankesyttäjänä. Tapahtumat ovat jättäneet hänen kehoonsa pysyvät arvet, niin iholle kuin sisimpäänkin. 

Niinpä nuorukainen on lähtenyt vaeltamaan päämäärättömästi eteenpäin. Etsikkoaika on tehnyt hänestä erakon.


Robertista tulee Maxille tärkeä tukija ja isähahmo, 
joka opastaa nuorukaista pärjäämään metsässä.
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).
 


Kun Max sitten kohtaa metsässä vanhemman miehen, Robertin, jonka hän vapauttaa routaraudan pihdeistä, jokin tuntuu peruuttamattomasti muuttuvan. 
 
Max päätyy rosvojoukon asuttamaan Kauruun, jonka kerrotaan olevan ”nautinnon ja unohduksen mekka. Kuten vanha metsän sanonta kuuluu: Kaurussa voit olla mitä vaan, mutta ennen kaikkea kannattaa olla varovainen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää”.


Prinsessa Lin on romaanin todellinen dynamo, jonka villi tanssi
nuotion yllä tekee Maxiin heti vaikutuksen. 
Pirita Tolvasen
kuvitusta romaaniin 
Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).

 
Rosvot aikovat haastaa kivilinnoituksen vallanneet kuningatar Mauran hallitsemat joukot, jotka pitävät leijonia kahleissa. 

Uhkarohkeaan hyökkäykseen tarvitaan Maxin rohkeutta, kylmähermoisuutta ja kokemusta leijonien kanssa. 

Ensin Maxin on kuitenkin ansaittava rosvojoukon luottamus. 

Tolvanen kuvaa elämyksellisesti Maxin intensiivistä ja lähes meditatiiviseksi yltyvää harjoittelua, ja samalla lukija vakuuttuu yhtäältä nuorukaisen vilpittömyydestä mutta samalla myös hänen herkkyydestään, joka voi pahimmillaan koitua myös kaikkien turmioksi. 

Oikeiden elävien leijonien lisäksi Maxin on nimittäin saatava tukeva niskalenkki myös omasta ”mustasta leijonastaan”.  


Leijonien hurjuus tulee pidäkkeettömästi esille kuvituksessa. 
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).
 


Romaani kertoo yksilön kilvoittelusta, mutta siitä löytyy myös ekokriittinen juonne, kun kuvataan metsään kohdistuvien hyökkäyksin pitkäaikaisia vaikutuksia: 
 
Vierailla on tuli käden ulottuvilla, ja he eivät epäröi sitä käyttää. Metsän moni aukea on syntynyt tulesta. Monella aukealla seisoo kivilohkareita muistuttamassa siitä, että ennen tulta niiden päällä oli talo. Kun katsoo metsää ylhäältä päin, näkee miten metsänpinta näyttää hieman reikäjuustolta, ainakin tietyillä alueilla. Seudulla, jota rosvot kutsuvat unohdetuksi, kivilohkareita on paljon ja puusto harvaa. Yksi suuri kahakka aloitti sodan ja loi tuon seudun, joka alakynteen jääneiden kannatti unohtaa. Tuli rikkoo metsänpintaa ja jättää kuoleman maanpintaan siihen asti, että uusi elämä ehtii tekeytyä ja puskea esiin. 

 
Pirita Tolvanen on luonut rosvojoukosta karismaattisen yhteisön, jossa kaikki kannattelevat toisiaan. 

Rosvot nukkuvat vihollisten ja routarautojen takia puihin viritetyissä riippumatoissa ja pyrkivät muutoinkin mieluusti liikkumaan pitkiä matkoja maankamaran yläpuolella. 


Rosvojoukko liikkuu mieluusti liaanien ja puiden välille
viritettyjen nuorien avulla välttääkseen maan pinnalla 
piilevät vaaranpaikat. Tästä syntyy romaaniin
aivan erityinen tunnelma,  alituinen valppauden ja tasapainottelun
 tuntu. 
Pirita Tolvasen kuvitusta romaaniin Musta Leijona 
(Omakustanne Rakkaudesta tietoon, 2025).



Tolvanen ei ole itse luokitellut romaaniaan, mikä voi olla mahdolisimman laajan lukijakunnan tavoittamisen  kannalta hyväkin asia. Itse olin löytävinäni romaanista piirteitä maagisesta realismista.
 
Romaanin jännitteen kannalta keskeistä taistelua kuvataan melko vaisulla latauksella, etenkin yhden merkittävän sivuhenkilön kuoleman osalta. Toisaalta Mustan leijonan eetos onkin enemmän rauhanomaisen rinnakkainelon puolella. 
 
Tolvanen on kirjoittamassa tarinaa trilogiaksi. 
 
Musta leijona on läpikuvitettu. Tolvasen mukaan kuvituksen osuus on jopa viidesosa tekstiin nähden. Valtaosa kuvituksista on levitetty koko aukeamalle. Kuvitukset tehostavat tarinan intensiteettiä, ruokkivat lukijan mielikuvitusta keskushenkilöiden olemuksen osalta tai  antavat rauhallisen seisakkeen tihentyvissä juonenkäänteissä.  
 
Tekstin ja kuvituksen suhdetta havainnollistaa myös YouTubesta löytyvä selailuvideo.







 


keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Rosabel, nelijalkainen räyhäkkä individualisti













Malin Kivelä & Linda Bondestam: Suurenmoinen Rosabel, suomennos Liisa Ryömä, 43 sivua, Teos & Förlaget 2017.







Malin Kivelän & Linda Bondestamin Suurenmoinen Rosabel on taas hyvä todiste siitä, kuinka moniarvoisuuden teemat saavat lastenkirjallisuudessa jatkuvasti uusia, kekseliäitä toteutuksia.

Rosabel on pieni vanttera poni, jolla on isoja unelmia.

Se ei lannistu tallin muiden hevosten ylenkatseesta.

”Oletko mukana?” Iza Belle kysyy ja tähyää esteradalle. 
”SELVÄ SE!” ärjähtää Rosabel, vaikka tietää että nuo kysyvät vain voittaakseen. 
Rosabel repii rikki kaiken, räiskii liejussa ja tulee niin likaiseksi että häntä tuskin enää erottaa nisäkkääksi. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet radalle. Ponit eivät hypi korkeita esteitä. Kyllä hän sen tietää.

”Pullea ja painava! Sulava kuin kuollut meduusa!” laulavat Iza Belle ja Sunday. 

Rosabel ei lamaannu tallin muiden hevosten ilkkumisesta ja vähättelystä.
Sen terhakka olemus päihittää kiusaajat 100-0. Linda Bondestamin kuvitusta
Malin Kivelän tekstiin kuvakirjassa Suurenmoinen Rosabel (Teos & Förlaget 2017). 



Räpsysilmäiset kiusaajat kuvataan – hienovireisesti Kivelän tekstissä ja Bondestamin kuvituksessa – luvalla sanoen bimboiksi tyhjäpäiksi. 

Niiden olemus on välillä kuin vaaleanpunaista höttöä hattaraa. Niiden elämän tarkoitus tuntuu rakentuvan siitä, kenet pieni tyttö, Prinsessaksi nimetty, valitsee ratsastettavakseen.

Rosabelilla on tallilla onneksi yksi tukija ja kannustaja, ratsukouluhevonen Margaret, joka on oppinut olemaan nöyrä, Rosabelin mielestä tosin liiallisuuksiinkin asti.

Rosabel haluaa elää täysillä ja se saa kumppanikseen  – vai mielikuvitusystäväkseen ? – piikikkään otuksen, jonka kanssa se oppii antamaan piut-paut muiden asettamille vaatimuksille tai odotuksille. 

Otuksen rohkaisemana se oppii nauttimaan elämästä, täysillä ja siekailematta.

Linda Bondestam uskaltaa käyttää rohkeasti värin ja valon kaikkia skaaloja. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat kiehtovaksi kudelmaksi ja tarjoavat näin paljon erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Kuvakirja on jälleen mainio todiste siitä, kuinka suomenruotsalaiset tohtivat jo levittää kuvakirjan kohderyhmää. Pikantti yksityiskohta, kanteen leikattu ympyrä Tove Janssonin Hur gick det sen -klassikkokuvakirjan henkeen,  kiinnostaa varmasti leikki-ikäisiä lapsia. 

Mutta yhtälaisesti kuvakirjan teemat ja kuvitustyyli vetoavat kouluikäisiin heppatyttöihin, jotka joutuvat tallilla jatkuvasti ottamaan eri tavon kantaa ryhmäpaineeseen, suorittamiseen  ja ulkonäköpaineisiin.



Linda Bondestamin kuvitus lähtee siekailematta Rosabelin fantasioihin. Linda Bondestamin kuvitusta Malin Kivelän tekstiin kuvakirjassa Suurenmoinen
Rosabel
 (Teos & Förlaget 2017). 


Kirjan kupeessa on hyvä tilaisuus tutustua myös kuvituksen syntyprosessiin toimittaja Mikaela Weurlanderin Yle Areenasta löytyvään dokumentissa Etsin oikeanlaisia hevosensilmiä. 

Dokumentti havainnollistaa myös hyvin sitä, kuinka tietokone on nykyisin kuvittajan arkinen työkalu viimeistelyssä, kokeilussa ja erilaisten nyanssien etsimisessä.

Tänään ollaan jännän äärellä: kello 20 alkavassa suorassa lähetyksessä jaetaan Finlandia-talolla Helsingissä tämänvuotiset Pohjoismaisen neuvoston palkinnot. 

Suomen ehdokkaina pohjoismaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolle ovat Minna Lindebergin ja Jenny Lucanderin Vildare, värre, Smilodon (Förlaget 2016) ja Inka Nousiaisen & Satu Kettusen Yökirja  (Tammi 2015). 

Ruotsi on asettanut toiseksi ehdokkaakseen Ulf Starkin & Linda Bondestamin  Djur som ingen sett utom vi, (suom. Ennennäkymättömiä eläimiä, Teos & Förlaget 2016). Se sai jo viime vuonna Snöbollen-palkinnon Ruotsin parhaasta kuvakirjasta. 

Peukut pystyyn kaikille kolmelle kuvakirjalle! 










perjantai 16. syyskuuta 2016

Selkeästi tilauksesta: heppastelua

















Mervi Heikkilä: Ponikesä, kuvitus Marianne Mäki, 88 sivua, Avain 2015. Mukana CD-äänikirja, lukijana Mervi Heikkilä.

Jaana Levola: Heppapoika, 70 sivua, Avain 2016.








Lapsille ja nuorille suunnatun selkokirjallisuuden nimekevalikoima runsastuu ja samalla myös kirjojen aihepiiri on monipuolistunut. 

Nämä kaksi lasten selkokirjaa ovat selvästi saaneet kimmokkeensa kirjoittajien omasta elinpiiristä. Jaana Levola kiittää tytärtään Siiriä "heppaneuvoista" ja Mervi Heikkilällä on maatilallaan lukuisia nelijalkaisia hoidettavia.  

Ehkä jo piankin koko genretarjotin löytyy myös lasten ja nuorten selkokirjoista?  Nämä heppastelukirjat ovat mainio lisä kotimaiseen lasten selkokirjavalikoimaan. 

Avain on ottanut selkokirjatarjonnan yhdeksi keskittymisalueekseen. Suurin osa lapsille ja nuorille kohdennetuista kirjoista on nidottuja vihkosia.

Mervi Heikkilän ja Marianne Mäen Ponikesä on kuitenkin ”ihan oikean kirjan” näköinen sidottu ja nelivärikuvitettu kirja. 

Se kertoo Tuulilaakson tilalle kesäponiksi tulevasta Rasmuksesta. Ponin hoito ja sopeutuminen jännittävät yhtälaisesti perheen tyttöä Liisaa kuin hänen vanhempiaankin. 

Juonenkäänteiltään leppoisassa kirjassa kuvataan ponin perushoitoa ja arkisia sattumuksia. Lyhyet luvut on otsikoitu lukemaan houkuttelevasti.

Välillä Rasmuksen kanssa käydään kärrylenkillä.  
Välillä harjoitellaan agilityä. 
Se osaa jo hienosti pujotella. 
Pujottelua varten maahan laitetaan 
muovisia sankoja. 
Liisa taluttaa ponia ja 
poni pujottelee sankojen välistä. 
Ensin toiselta puolelta ja 
sitten toiselta puolelta. 
Se osaa hienosti!

Marianne Aallon kuvitus on toteutettu digitaalisesti. Se kulkee hyvin synkassa tekstin kanssa ja tukee näin myös luetun ymmärtämistä.  


Kokonaan tai osittain ääriviivaton kuvitustyyli on yleistynyt.
Selkokirjassa sitä ei aina voi pitää ansiona, sillä kuvan hahmottaminen
on haasteellista. Marianne Mäen kuvitusta Mervi Heikkilän
selkokieliseen lastenromaaniin Heppakesä (Avain 2015). 


Kunpa selkokirjoihinkin vielä saataisiin korkeatasoinen kuvitus, jolle laskettaisiin myös kuvituspalkkioissa oma menoeränsä – vasta sitten oltaisiin Suomessakin selkokirjojen brändäämisessä voiton puolella. 

Bonuksena Ponikesässä on takakannesta löytyvä äänikirja CD.

Visuaalinen ensivaikutelma ei ole paras mahdollinen myöskään Jaana Levolan Heppapoika-lastenromaanin kannen osalta. Todennäköisesti kuvatoimiston kautta on valittu kaksi erillistä valokuvaa, joista syntyy luvalla sanoen hieman kliininen vaikutelma.

9-vuotias Siri haaveilee pääsevänsä kodin lähellä järjestettävään ponipäivään, mutta äiti toppuuttelee tyttärensä intoa ja vetoaa sen korkeaan hintaan ja omaan työttömyyteensä. 

Kaksosveli Jiriä hevosharrastus ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta niin vain käy, että isovanhemmat kustantavat kaksoset – tasapuolisuuden nimissä – ponipäivään. 

Jiri tekee kaikkensa pakoillakseen hevosen selkään menoa. Hän tutustuu tallin omistajapoikaan Niiloon, joka kuivaharjoittelee tallin ylisillä Jirin kanssa oikeita otteita hevosen käsittelyssä.

”Nyt harjoitellaan selkään nousemista”, Niilo sanoi. 
”Nosta vasen jalka jalustimelle. 
Pidä kiinni satulan etuosasta. 
Sitten vain ponnistat kovaa, 
ja hyppäät selkään”, Niilo neuvoi.
 Pian Jiri jo istui puuhevosen selässä. 
Molemmat jalat olivat tukevasti jalustimilla. 
Satula tuntui mukavalta. 
”Sitten vaan otat ohjista kiinni, 
ja kopautat pohkeilla hevosen kylkiin”, Niilo kertoi.

Harrastukseen kuuluvat saumattomasti päähenkilöiden iän huomioon ottaen myös kepparihevoset. 

Piirroskuvitus olisi tehnyt kirjasta potentiaalisinta 7–10-vuotiasta lukijakuntaa ajatellen houkuttelevamman. Nyt tyydytään somistamaan jokaisen luvun alku hevossilhuetilla.  



maanantai 6. kesäkuuta 2016

Idea hyvä, mutta toteutus floppaa pahemman kerran












Olli Kuusisto & Raija Anttila: Pakolaiskissa. Tietosatu, 96 sivua, Omakustanne 2016.




Olli Kuusisto (s. 1945) on Paraisilla asuva eläkkeellä oleva rehtori ja tietokirjailija, jolle on omakustanteina kertynyt jo varsin mittava lastenkirjatuotanto. Suuri osa lastenkirjoista on ilmestynyt Olli´s ideas -kustantamon kautta.  Kaikki kirjat on julkaistu sekä suomeksi että ruotsiksi ja useista löytyy myös saariston paikallisväriä.

Aikuisille suunnatuissa tietokirjoissakin Kuusisto on liikkunut suvereenisti aihepiiristä toiseen. Ympäristönsuojelu, Venäjä ja suvaitsevaisuus sekä kiinnostus uusiutuvaan energiaan näkyvät  sekä lasten- että aikuistenkirjoissa. Kuusisto on tehnyt yhteistyötä myös venäläisten kuvittajien kanssa.

Pakolaiskissa kiinnitti rouva Huun huomion ennen muuta nimensä takia. Hiukan hämmennystä herättää se, että Kuusisto on julkaissut kahdeksan vuotta sitten Balettikissa Vilma -nimisen kirjan, jonka juonessa on yhteneväisyyksiä tämänvuotisen uutuuden kanssa.  

Taiteen edistämiskeskus on esilehden tietojen mukaan tukenut Pakolaiskissan valmistumista. Verkosta selviää, että teksti ja kuvitus ovat saaneet yhteensä 3000 euron apurahan.



Vaarin olemus on kaikessa utuisuudessaan perin sympaattinen ja
 ääriviivoiltaan vahvennetussa kissassakin on luontaista viehkeyttä.  Raija Anttilan 
kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).

Vaarin ja mummun talon liepeille ilmaantuu resuinen villikissa. Vaari heltyy sen surkean olemuksen äärellä, mutta mummu on tiukempi:

–   Kuulehan Vaari! Onko oikein järkevää ruokkia tuota kattiparkaa? Sillä on varmasti kirppuja ja matojakin sillä varmaan on. Mutta Vaari ei antanut itseään ylipuhua. 
–   Jos joku tarvitsee apua, niin meidän velvollisuutemme on auttaa, hän vastasi.
–   – –

Tekstiin on ripoteltu kissa-aiheisia, visuaalisesti ilmeikkäitä sanontoja: esim. kissanhännänveto, nostaa kissa pöydälle, katinkontit, vilukissa, kissa vieköön ja kissanhännänristiäiset.


Paraisten keskustan, Vanhan Malmin,  puutalomiljöö on tallentunut kuvitukseen. Todennäköisesti monet kuvituskuvista on tehty valokuvan päälle, kuten tässä. 
Raija Anttilan kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).


Tylyn ensireaktion jälkeen kulkukissan aristokraattinen, hienostunut luonne kietoo myös mummin pauloihinsa ja vähin erin hänenkin ennakkoluulonsa hellittävät. 

Osa paikallisista saaristokissoista suhtautuu uuteen tulokkaaseen hyvin nyreästi:  

Katit löntystivät muukalaisen luo. Jussi aloitti keskustelun melko töykeästi: 
–   Sinä olet aika musta naamaltasi. 
–   Niin, jotkut ovat vaaleita, jotkut jotain muuta, totesi outo kissa. Muuten, nimeni on Alexandra. Kenen kanssa minun on ilo naukua?
–   –
–   Mikähän mimmi se oikeastaan oli, Jussi tuumi. Oli aika tummanlainen. Onkohan se siamilainen vai somalialainen kissa? 
–   Ai suomalialainen? toisti James vähän virheellisesti. 
–   Suu tukkoon siinä. Älä yritä olla nokkela siinä! Jussi suutahti Jamesille. Katti taitaa sittenkin olla romani.


Pietarin Talvipalatsin suuruus ja uhkeus todentuu komeasti tällä aukeamalla, 
jossa on muuhun kirjaan verraten niukasti tekstiä. Raija Anttilan kuvitusta Olli Kuusiston tekstiin lastenkirjassa Pakolaiskissa (omakustanne 2016).

Tämäntyyppisten pakolaisviittausten jälkeen tarina muuttaa kuitenkin äkisti suuntaansa, kun Vaarin ja Alexandra-kissan Pietarin matkalla paneudutaan Venäjän 1600–1800-lukujen hallitsijoiden historiaan sekä hiukan myös baletin historiaan balettiprimadonna Maja Plisetskajan kautta.

Talvipalatsissa kissa ja vaari näkevät Katariina Suuresta maalauksen, jossa keisarinnan jalkojen juurella on hovikissoja.

Vähitellen pakolaiskissan suvun menneisyys selviää vanhan Maija-kissan elämäntarinan kautta: se kuuluu balettikissojen arvostettuun vanhaan sukuun.

– Minun mammani oli balettikissa. Hänkin oli prima ballerina. Hän kertoi minulle kaiken. Miau, mjau, äiti vietiin pois yhdessä keisariperheen ja muiden balettikissojen kanssa Siperiaan. Monen vuoden jälkeen äiti sai tulla takaisin kotiin. Kaikki muut jäivät sille tielleen. Heidän kävi huonosti. Hän kertoi, että yksi balettikissa puuttui. Puhuttiin, että hänen oli onnistunut karata Suomeen. Hän oli kaunis, pitkäsäärinen ja hyväryhtinen. Kaikki ihailivat häntä. Puuttuva balettikissa kuului kuuluisaan Pushkin-sukuun.
 
Pakolaisteema olisi yksinäänkin riittänyt lastenkirjan aiheeksi, ilman historiallista ulottuvuutta Venäjälle. 

Sinänsä kiinnostavia aihioita sisältävän kirjan suurin ongelma on blokkimaisessa ja aivan liian runsaassa, osin kielellisesti myös kömpelössä tekstissä. Taittoa ei käytännössä ole tehty lainkaan. Tekstin luettavuuteen, saati otollisimpaan kohderyhmään,  ei ole uhrattu ajatusta ja vaikeaselkoisuutta syntyy myös siitä, että teksti on ladottu kuvituksen päälle.

Kuvitus on parhaimmillaan jopa kadehdittavan eloisaa ja sympaattista. Todennäköisesti se on toteutettu digitaalisena, vaikka akvarellimainen, käsityömäinenkin jälki näyttäytyykin paikoitellen vahvana. Liian isot pikselit näkyvät harmillisen selvästi monissa kuvissa. Valokuvaa on arvatenkin käytetty monissa kuvissa työstämisen pohjalla ja juuri tästä syntyy eloisa tuntu. 



Taiton ongelmat todentuvat myös tällä tarinan loppuun sijoitetulla kuva-aukeamalla,
 jossa annetaan lisätietoa tsaari Nikolai II:n perheestä, Pushkinista sekä Pietari Suuresta ja tämän adoptoimasta Puskhkinin isoisästä. Arkistokuvitusta Olli Kuusiston ja Raija Anttilan lastenkirjaan Pakolaiskissa (omakustanne 2016). 


Omintakeisella kirjalla olisi voinut olla kaikki edellytykset onnistua, mutta nyt mihinkään osa-alueeseen ei ole keskitytty kunnolla.

Ajankohtaisen aiheensa puolesta kirjalla olisi ollut huomattavasti nykyistä enemmän käyttöpotentiaalia, jos tekijät olisivat pysähtyneet miettimään kokonaisuutta kunnolla.

Rouva Huu ei voi kuin äimistellä, kuinka omakustanteina julkaistujen kirjojen tekijöillä riittää taloudellista pääomaa ja hinkua tehdä tällaisia hyllynlämmittäjäkirjoja. 








lauantai 5. joulukuuta 2015

5. luukku: ”Ne rosvosivat meiltä joulun!”


Angry Birds: Joulurysäys. Thomas Lepeskan, Lauri Mannisen, Tuomas Gustafssonin ja Takya Suzukin alkuperäisen tarinan pohjalta kirjoittanut Tomi Kontio. Kuvittaneet Rovion animaattorit Thomas Lepeska, Jean-Michel Boesch, Miquel Moreno, Tuomas Gustafssson, Liisa Kareranta, Antti Kemppainen, JP Saari, Marija Deageava, Sami Timonen, Veronica Voutila, Sakari Leppä, Jussi Kemppainen, Ville Westerlund. Kannen suunnittelu Terhi Haikonen, 35 sivua, Tammi 2012.




Rovio Mobilen usealle eri mobiilialustalle kehittelemästä videopelistä on vuoden 2009 jälkeen paisunut todellinen tuoteperhe, jossa on paljon oheistuotteita myös lapsille, alkaen vauva- ja taaperoikäisille kohdennetusta Mikä yllätys  -kartonkirjasta leluihin, vaatteisiin ja muuhun tilpehööriin asti.

Angry Birds -ilmiöstä sukeutui tietysti heti kansainvälinen hitti, joten ei ole ihme, että myös joulun vietto on otettu kevyesti yhden lastenkirjan aiheeksi.

Vihaisten lintujen joulu on vaarassa mennä pilalle, sillä ahneet possut hamuavat isoa lahjasäkkiä itselleen.

Pommi huomasi lumessa pitkän uran, joka kulki rinnettä alaspäin. 
–     Sorkka paratkoon, Pommi sihahti posket kiukusta punertuen.
 –     Jäljet johtavat sylttytehtaalle! Ne vihreät silavapallerot eivät ole vain munavarkaita, vaan myös lahjavarkaita.
 –    Ne rosvosivat meiltä joulun, Jimi parkui.

No, lopputulos on tietysti onnellinen. Ja koska jouluna ei haluta rähistä, linnutkin päättävät ilahduttaa possuja yllätyslahjalla.

Tekstiä on aukeamilla melko paljon. 

Tomi Kontion kieli soljuu välillä jopa lyyrisenä maalailuna:

Hän näki lahjojen leviävän kirjavana viuhkana taivaalle. Hän näki  viistojen auringonsäteiden kimalluksen käärepapereissa, sellofaanin säihkeen ja silkkinauhojen hehkun.