Tyyliltään ja sisällöltään hätkähdyttävä novellikokoelma nuorille

Heidi Korkiakangas: Lemmikkieläinten hautausmaa. 117 sivua. Aviador 2026. Kansikuva Venla Tokola. 

Lyhytproosa elää uutta renessanssiaan. 

Yhtenä arvostuksen mittarina voi pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamaa ja Koneen säätiön rahoittamaa kirjailija Maria Jotunin nimeä kantavaa uutta novellipalkintoa.  Yksittäiselle novellille jaettavaa 25 000 euron suuruista palkintoa tullaan jakamaan viisi kertaa kahden vuoden välein. 

Palkinnon tavoitteena on tukea suomenkielistä novellitaidetta, tuoda näkyviin uusia ansiokkaita tekstejä ja tekijöitä sekä vahvistaa samalla novellin arvostusta kirjallisuuden lajina.  

Kuuden finalistin joukossa on peräti kaksi nuorille suunnatussa Tästä ihmemaahan -antologiassa (toim. Siri Kolu ja Salla Simukka, Tammi 2025) julkaistua novellia, Siiri Enorannan ”Lissut” ja Juuli Niemen ”Ihme lähiö”.

Finalistit julkistettiin syyskuussa, ja tuolloin raati totesi, että kirjallisuuslehdet, antologiat ja pienkustantamot kantavat suurta vastuuta novellien julkaisemisesta: raati ei juurikaan saanut luettavakseen yhden kirjoittajan nimissä ilmestyneitä novellikokoelmia. 

Havainto pitänee paikkansa aikuisille suunnatun lyhytproosan osalta. Omien havaintojeni mukaan varhaisnuorille ja nuorille kirjoitetaan edelleen melko paljon novellikokoelmia. 

Heidi Korkiakankaan Lemmikkieläinten hautausmaa on tästä tuorein laadukas esimerkki. 

Venla Tokolan kansikuva on kirjapainossa mennyt värien osalta valitettavasti tukkoon: kirjan nimeä on vaikea erottaa tummasta taustasta. Toivottavasti tällainen ulkokirjallinen seikka ei estä lukijaa tutustumasta kirjaan uteliaasti.   

Olen aika ajoin kiinnittänyt huomiota siihen, että monet nuorille suunnatut kokoelmat vesittävät alkuperäisen, kerronnaltaan ladatun novellin ideaa. Usein olisi oikeutetumpaa puhua novellin sijaan stooreista tarinoista tai jutuista. 

Lyhytproosa tarjoaa lyhyen muotonsa vuoksi verrattoman työvälineen yläkoulun ja toisen asteen äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille. 

Heidi Korkiakangas on rakentanut kuusi intertekstuaalista novelliaan kirjallisuuden klassikkojen tai muutoin tunnettujen tai kiinnostavien kirjojen sekä myyttien ympärille. 

Kaikista novelleista löytyy jokin maagisesta realismistakin tuttu viisto kulma, joka vie kerrontaa arjesta eri tavoin outouteen tavalla, joka tuo mieleen monet Sari Peltoniemen romaanit ja novellit. 

Kokoelman aloittava ”Verisiteet” koukuttaa lukijan heti. Minäkertoja on päätynyt pikkusiskonsa Huldan ja perheen kuolleen Tarmo-koiran kanssa hiukan hähmäiselle pakomatkalle äidiltä anastetulla Volvolla. 

Novelli kertoo ennen kaikkea perhesiteistä, mutta elokuvalliseen pakoon tulee lisäkierrettä minäkertojan kuukautisten alkamisesta: ”Miten nainen toimii pakomatkalla menkkojen kanssa?” 

”Valon neito” -novellin näen mielessäni heti lyhytelokuvana. Minäkertoja on vallittu Luciaksi, mutta hän suhtautuu kunniatehtävään hieman skeptisesti ja yrittää siksi motivoida itseään vähän räväkämmällä tehtävänkuvalla:

Hän on täällä tänään. Lux-muija! Seksikkäin muija ikinä.

Valkoinen, tiukka lateksihaalari ja kultainen vyö, joka kilahtelee lanteillani uhkaavasti, kun astelen alistajan elkein kultaisissa glittertolppasaappaissa pitkin käytävää. Muut väistyvät tieltäni, pakenevat. Muutamat polvistuvat kumartelemaan. – – 

Fantasiointi aiheuttaa Lucia-kulkueeseen hieman odottamattoman kliimaksin.  

Kaikissa kokoelman novelleissa korostuu ulkopuolisen tarkkailijan roolin ottaneen keskushenkilön särmikäs katse. 

”Kullervon kirous” tuo Kalevalan Kullervon traagisen kohtalon nykyaikaan. Yksinhuoltajaäidin kasvattama nuorukainen näkee virastotalolla äitinsä kanssa asioidessaan Akseli Gallén-Kallelan maalauksen Kullervon kirous:

Ymmärsin heti, että näytän ihan samalta mun omassa taustassa, kotimetsän kalliolla huutamassa kohti lähiön kerrostaloarmeijaa. 

Virastotalon siivooja valottaa pojalle Kullervon traagista kohtaloa.  

Äidin syöpädiagnoosi luo varjonsa pojan arkeen. Poika palauttaa Kullervon miekan takaisin Ateneumiin. Siitä seuraa voimaantuminen ja varmuus siitä, että oma elämäntilanne vakautuu. 

– – tunnistan ääneni, voimani ja rajani, ensimmäistä kertaa ikinä. En ole tuulen riepottelema roska muiden jaloissa kaduilla. Olen metsäkaistaleeni kuningas. Oman elämäni herra. 

”Viktor Kurja” toistaa osittain Kullervon kirouksen asetelmia: myös tässä keskushenkilönä olevan nuoren tytön äiti on menettänyt työuupumuksen tai masennuksen takia elämänhallintansa eikä pysty juurikaan tukemaan lastaan. 

Lisbet käy töissä grillikioskilla ja altistaa siellä itsensä öykkärimäisten miesten epäasialliselle kohtelulle. Eräänä iltana grillille tulee aikuisen miehen kokoinen olio, jonka vartalo on suomujen peittämä. Tyttö nimeää otuksen Viktor Kurjaksi Victor Hugon romaanin Kurjat mukaan.

”Yskä”-novellissa ruokalähettinä työskentelevä päähenkilö haikailee muiden ikätoveriensa kaltaista helppoa ja onnellista elämää: 

Mahtavatko he koskaan ajatella, kuinka helppoa ja onnellista kaikki lopulta olikaan. 

Huokaan syvään. Keuhkoputkien krohina palauttaa minut todellisuuteen. Vihaan itsesäälissä vellomista ja jossittelua. Polkeminen ja työ ovat varmasti parempaa ajankäyttöä. Otan kirjan taskustani ja luen. Se rauhoittaa, vie ajatukset muualle, auttaa pakenemaan hetkeksi.

Nuoren turvakirja on J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa. 

”Vapaa lintu” kertoo ruokakaupan kassana työskentelevästä nuoresta, joka tarkkailee kaupan edessä istuvaa kerjäläisnaista ja samastuu tämän ahdinkoon. 

Tässäkin novellissa todellisuus ja fantasiat kietoutuvat toisiinsa: 

– –  Kun kolikot kilahtavat kassaan, mietin naisen ääntä. Naista laulamassa omalla, mystisellä kielellään tuutulaulua lähiöpubin karaokessa. Nainen olutlasin ääressä, ajankohtaisohjelmassa kertomassa tarinaansa. Tupakkapaikalla mietin naista polttamassa, savukiehkuran leijumista kirkkaankylmälle taivaalle. Naista miehen syleilyssä, naista alasti.

Hävikkiruokalaatikolla mietin naista hämmentyneenä ruotsinlaivan buffetpöydässä. Mietin naista useammin kuin itseäni. Se tuntuu jossain ja helpottaa. – –

Tämän novellin taustalla on Reetta Rannan tietokirja Sielulinnut (SKS 2025), joka valottaa suomalaisessa ja suomensukuisten kansojen perinteessä tunnettua ajatusta sielulinnuista sielun kantajina.

Kokoelman viimeinen novelli ”Toinen täällä valon lapsi on, ja toinen yötä rakastaa” viittaa jo nimessään Tapio Rautavaaran tulkitsemaan ja Reino Helismaan sanoittamaan ja säveltämään lauluun ”Päivänsäde ja menninkäinen”. 

Korkiakankaan novellissa nuori mies muuttuu vähitellen peikoksi, mutta yleisemmällä tasolla muodonmuutos kuvaa myös nuoren syrjäytymistä:

Muodonmuutoksen myötä ajaudun yhä kauemmas normaalista kanssakäymisestä, mahdollisuudesta yhteyteen.

 En voi tavata ketään, ainakaan iltaisin. Päivisinkin olen alkanut vetäytyä, hautautua kotiin ja vedellä verhoja ikkunoiden eteen. tilaan ruokaa robokuljetuksella. Opintoni eivät edisty. Selittelen opettajille ja anon etämahdollisuuksia. Väitän olevani vakavammin sairas. Tutkimukset ovat kesken ja odotan tuloksia. Olen voimaton henkisesti ja fyysisesti. 

Itse asiassa öisin tunnen itseni terveemmäksi kuin pitkään aikaan. Öisin olen elossa.

Minäkertoja tuntee Johanna Sinisalon romaanin Ennen päivänlaskua ei voi ja hän suunnittelee ottavansa kirjailijaan yhteyttä, koska Sinisalo voisi ymmärtää hänen tuntojaan. 

Jokaisessa novellissa vaihtelevat koomiset ja makaaberit tunnelmat. 

Heidi Korkiakangas kirjoittaa vivahteiltaan poikkeuksellisen rikasta kieltä. 

Havainnot ovat kaukana kliseistä ja siksi ne vaikuttavat lukijaan hyvin voimakkaasti. 

Aikuistumisen kynnyksellä olevat henkilöt kokevat vahvasti – läheskään aina ei voi olla aivan varma, kuinka paljon tapahtuu keskushenkilön mielikuvituksessa. 

 

Keskeneräisyys voi olla ihan hyväkin asia: Nuorten novelleissa eletään hetkessä

 

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Vajaa tusina. Novelleja. 204 sivua. Arthouse 2024. Kansikuva Samppa Ranta.  

 

Yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat kaipaavat jatkuvasti lisää vetävää lyhytproosaa, jota voisi työstää oppitunneilla oppilaiden kanssa.   

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittamat novelliantologiat Tusina
 ja Likainen tusina sekä juuri ilmestynyt Vajaa tusina ovat ottaneet vajeen paikkaamisen tosissaan. 

 

Kuhunkin kirjaan Haanpää ja Riikonen ovat tilanneet novelleja myös sellaisilta, jotka eivät ole aiemmin kirjoittaneet lainkaan lyhytproosaa. 

Tusina-kokoelmat ovat tästä syystä varmasti myös kannustaneet ja inspiroineet kirjailijoita suuntaamaan huomiotaan lyhytproosaan. 

Jokainen heistä  on saanut myös tekstilleen tietyn teeman tai rajauksen. 

 

Vajaassa tusinassa on nimensä mukaisesti 11 kirjoittajaa: Antti Halme, Marko Järvikallas, Markku Karpio, Ansu Kivekäs, Juha-Pekka Koskinen, Anni Kuu Nupponen, Aura Nurmi, Raisa Omaheimo, Katariina Romppainen, Johanna Sinisalo ja Tuutikki Tolonen. 

Seurantani mukaan aiempaa kokemusta novellistiikasta on eniten Marko Järvikallaksella, Ansu Kivekkäällä, Johanna Sinisalolla ja Anni Kuu Nupposella. Järvikallas on julkaissut jo kolme novellikokoelmaa aikuisille ja muut ovat osallistuneet erilaisiin antologioihin, julkaisseet novelleja eri lehdissä sekä toimittaneet novellikokoelmia. 

 

Nasevasti nimetyn kokoelman novelleja yhdistää tietynlainen vajaus, joka voi olla esimerkiksi osattomuuden tai riittämättömyyden tunnetta, köyhyyttä tai epäonnistumista.

 

Kirjan saatesanoissa Haanpää ja Riikonen toivovat Vajaalle tusinalle edellisten kokoelmien tavoin myötätuulta erityisesti kouluissa. 

 

Tohdin tosin silti epäillä, sopivatko kaikki kokoelman novellit oppitunnilla työstettäviksi: esimerkiksi Juha-Pekka Koskisen 1500-luvulle ajoittuva ”Autuaita ovat orvot”- ja Markku Karpion saaristoon tet-harjoitteluun menevistä kaveruksista kertovassa kauhuviritteisessä ”Sormet”-novelleissa on kummassakin alalukuja! 

 

Suurin osa muistakin novelleista on mitaltaan  varsin pitkiä, 15–20-sivuisia. 

Niiden äärellä muistelen haikeasti Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa- ja Kari Levolan Syvältä veistoluokan uumenista- ja Suorin mutka ikinä -kokoelmien kaltaista nasevaa, jopa yhdelle sivulle kiteyttävää lyhytproosaa. 

 

Mitaltaan lyhyin on Tuutikki Tolosen kuuden sivun mittainen rajankäynnin käsitettä puntaroiva ”Rajavyöhykeperhonen”, joka on rakentuu pääosin vuoropuhelun varaan. 

 

Raisa Omaheimon ”Särö luokassa” on mielestäni kokoelman vahvin teksti. 

Se kuvaa pienin tehokeinoin  syrjään sysittyä, varattomassa perheessä varttunutta nuorta, Säröä, joka on kehittänyt yhdeksi selviytymiskeinokseen tarkkailla ympäristöään terävästi. 

 

Omaheimo on esseekokokoelmassaan Ratkaisuja läskeille (S&S 2023) työstänyt yhteiskunnan vihamielistä ja epäreilua suhtautumista ”lihaviin” ihmisiin. 

Samaa tarkkanäköisyyttä löytyy myös novellin ihmiskuvauksesta: 
 

Olen etuajassa oven takana ja saan varattua suosikkipaikkani kotitalousluokasta: takarivissä kukaan ei näe mitä teen, ja minä näen mitä kaikki muut tekevät. 

Sari ei ole kuten muut opettajat täällä. hän on suuri. Ei pitkä mutta leveä. Leveät lanteet, leveät hartiat, suuret rinnat jotka saavat hänen paitansa kiristymään. Sarin tukka on harmaa, paksu ja pörrössä hänen pyöreiden kasvojensa ympärillä. Sarilla on kuuluva ääni, ja hän saa hiljennettyä Joelin ja Jonin ja muut pojat, joilla on valkoiset hampaat ja suuret naurut. 

 

Omaheimon novellin lisäksi toinen pitkäksi aikaa mieleeni jäänyt novelli on Katariina Romppaisen tarkasti rajattu ja kiteytynyt ”Yhteisiä asioita”. 

Novellin keskushenkilö Peppi on menossa yökylään yhteisestä urheiluharrastuksesta tutun Tyynen mökille. Peppi  panikoi kotoa lähtiessä, kun ei löydä puhtaita ja asiallisia pikkuhousuja mukaansa. Lopulta juuri pikkuhousuista tulee tyttöjä yhdistävä säie, joka todennäköisesti vahvistaa heidän ystävyyttään.

 

Anni Kuu Nupposen ”Tuliperhoset” kertoo roolipelaajien ryhmään pääsevästä Peikosta, joka pohtii vielä seksuaalista identiteettiään. 

Antti Halmeen ”Kuolleen miehen kengät” ammentaa aineksensa musiikkibisnekseen kuuluvasta rokkikukkokulttuurista ja kauhukirjallisuudesta. 

Ansu Kivekkään "Serenadi vesikilpikonnille” kertoo hieman tuuliajolla olevasta Leosta, joka suree jo etukäteen rakkaan koiransa pian lähestyvää kuolemaa. Kahden kaverin kanssa merkkivaateliikkeeseen tehty varkauskin menee Leon tunteilun takia pieleen. Kohtaaminen 86-vuotiaan miehen kanssa osoittautuu käännekohdaksi: mies kertoo ottavansa nykyisin elämänsä jokaisesta sekunnista kaiken irti. 

 

Marko Järvikallaksen ”Sormus” on saanut inspiraatiota tekijänsä omasta muistosta. Tarinassa on perinteisen tšehovilaisen novellin jännitettä, kun sormuksesta tulee minäkertojalle pakkomielle. 

Aura Nurmen ”Jotenkin se on kestettävä” on runomuotoon kirjoitettu novelli, jossa Nurmi muistelee hyvän ystävänsä kirjailija Miki Liukkosen viimeisiä aikoja. 

 

Johanna Sinisalon ”Laput” yhdistelee omintakeisesti kerrontaan myös muistilappuja,  älypuhelimen viestiketjuja, verkkolehden uutisia ja päähenkilö Osman päiväkirjablogia. Osma ryhtyy seuraamaan fanittamansa laulajan, Indigon, elämää tämän roskikseen heittämien muistilippujen avulla. Väärinkäsitys Indigon tunteiden todellisesta kohteesta kuitenkin selviää, ja Osmalle ei jää muuta keinoa kuin jatkaa elämäänsä eteenpäin. 

 

 

 

Lisää uusia tai uudehkoja novellikokoelmia nuorille:

 

Tapani Bagge: Julma rakkaus, Aviador 2024

Pieniä tarinoita lapsille / Pieniä tarinoita nuorille, Otava 2023

Toim. Satu Leisko: Salaperäisiä tarinoita, Avain 2023

Silja Vuorikuru: Käärme kainalossa ja muita tarinoita, Laatusana 2023 / selkonovelleja

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. Nokkahiiri 2023 / selkonovelleja
 
Toim. J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen: Tinarinnat. Kalevalaisten naisten uudet tarinat, Hertta kustannus 2023

Terhi Rannela: Vaarallinen keli, Otava 2023

Terhi Rannela: Yöuinti ja muita novelleja, Otava 2022

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja.  Otava 2021

 

Pythagoraan lause ja ohjusiskut, onko niillä mitään yhteistä?

 

Terhi Rannela: Vaarallinen keli. Novelleja.  128 s. Otava 2023. Kansikuva Timo Numminen.

 

Lyhytproosan hyödyt ovat ilmeiset yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla. Novellin tiivis muoto sopii erilaisten teemojen ja kerrontatekniikoiden esittelyyn.  

Lyhyen tekstin analyysin voi ajatella myös tasa-arvoistavan lukemista, kun lukutaidon tasoltaan erilaiset oppilaat pääsevät keskustelemaan samasta tekstistä yhdessä.  

 

Monipuolinen kirjailija Terhi Rannela on kirjoittanut jo kolmannen nuorten novellikokoelman. Niistä ensimmäinen, Yhden promillen juttuja, ilmestyi 11 vuotta sitten, mutta sisällöltään se ei ole lainkaan vanhentunut: päihteistä ja muista riippuvuuksista ei nimittäin ole uudemmissakaan nuortenkirjoissa kirjoitettu yhtä nasevasti.  

 

Myös Vaarallisen kelin 19 tarinaa nivoutuvat eheäksi kokonaisuudeksi. Novellien aiheina ovat esim. seurustelusuhteiden psyykkinen väkivalta, nuorisojengien mielivaltaiset, ikätovereihin kohdistuvat ryöstelyt ja pahoinpitelyt, rasismi, äärioikeiston radikalismi, sodan uhka ja terrori-iskut. 

 

Rankkojen aiheiden vastapainona Rannela kuvaa nuoruuden perustuntoja – joukkoon kuulumisen tarvetta ja luottoystävien tärkeyttä sekä perhettä, joka yleensä on nuoren perusturva mutta joskus myös uhka. 

Novelleista voi lukea myös poliittisten päätösten seurauksia: esimerkiksi vanhempien hankalat työkuviot, Ukrainan sota ja elinkustannusten nousu heijastuvat eri tavoin perheiden arkeen, ja nuoret päätyvät usein jopa peittelemään omia murheita vanhemmiltaan. 

 

Siviileillä ei mitään hätää -novellissa teini-ikäinen Riku miettii:

Milloin maailmasta tuli tällainen? Pandemian alussako silloin ikuisuus sitten? Oliko turvallista maailmaa enää olemassakaan? Tänään olisi kaksi tuntia matikkaa, biologiaa, yhteiskuntaoppia ja tuplatunti liikuntaa. Mitä Pythagoraan lauseella teki ohjusten lentäessä taivaalla?  

 

Rannela ketjuttaa taitavasti eri novellien henkilöitä, jotka voivat esiintyä sivuhenkilöinä toisissa novelleissa tai kun kuvataan samaa tapahtumaa eri näkökulmista tai jokin tapahtuma eskaloituu vääjäämättä kohti traagista loppuratkaisua. 

Myös kerronnalliset keinot vaihtelevat: mukana on verkkolehden päivittyvää uutisointia teinitytön katoamisesta, alaikäisten nuorten poliisikuulustelu, kirje ja ystävysten viestiketju.

 

Vaarallinen keli -kokoelma antaa ensisijaisen kohderyhmänsä lisäksi aikuisille pätevän läpileikkauksen suomalaisesta nykynuoruudesta. Jospa yläkoulun vanhempainillan pohjustuksena pyydettäisiin huoltajia lukemaan ainakin yksi novelli ja sen herättämistä ajatuksista keskusteltaisiin yhdessä?   

Aarre tuo lukemiseen tasa-arvoa

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. 135 sivua. kuv. Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022.

 

Opettajat ovat viime vuosina jo kiitettävästi hoksanneet selkokielen ilot ja hyödyt opetuksen osana. 

 

Selkokieliset lasten- ja nuortenkirjat sopivat kenelle tahansa, mutta eniten niistä hyötyvät maahanmuuttajat, jotka vasta opettelevat suomen kieltä, sekä lapset ja nuoret, joilla on jonkin neurobiologisen syyn takia haasteita lukemisessa.

 

VaLas-kollektiivin uusin julkaisu, Päivi Lukkarilan Nokkahiiri-kustantamon kautta ilmestynyt Mervi Heikkilän ja Kirsi Pehkosen toimittama Aarre, on 13 selkonovellin kokoelma. Lukkarila opettaa S2-oppilaita alakoulussa ja on havainnut työssään erityistä tarvetta selkokielisille lyhyille tarinoille.  

 

Kirjoituskutsu osoitettiin kaikille VaLas-kollektiivin kirjailijajäsenille ja kutsuun vastasi kahdeksan kirjailijaa. 

 

Mervi Heikkilä, Raili Mikkanen ja Mimmu Tihinen ovat kokeneita selkokirjailijoita. Sen sijaan Kirsi Pehkoselle, Katariina Romppaiselle, Päivi Lukkarilalle, Sisko Latvukselle ja Anne Leinoselle kyse oli aivan uudesta lajityypistä, jonka he ovat kuitenkin ottaneet notkeasti haltuunsa. 

Eilen Lastenkirjainstituutissa järjestetyssä kirjan julkistustilaisuudessa Katariina Romppainen tiivisti nasevasti kirjailijoilta nykyisin vaadittavan uudistumiskyvyn, joka ei ehkä aina osu kirjailijan omalle mukavuusalueelle: "Tämä aika vaatii sitä, että täytyy tehdä uusia asioita". 

 

Novellien otollisin kohderyhmä lienee 11–15-vuotiaissa. 

Kokonaisuus on suunniteltu silmällä pitäen erityisesti yläkoulun kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen genretarjotinta. Niinpä mukana on lyhyitä tarinoita, joista voi tunnistaa vaikkapa tieteiskirjallisuuden, kauhun, dystopian ja dekkarin piirteitä. Nokkahiiren verkkosivuilta löytyy myös opettajille valmista materiaalia novellien työstämiseen oppilaiden kanssa. 

 

Olen ollut  toimittamassa Opetushallituksen kautta ilmestynyttä, yläkouluihin suunnattua Panttivanki ja muita kertomuksia -kokoelmaa (2015). 

Sen aineisto valittiin jo aiemmin ilmestyneistä nuortenkirjailijoiden novelleista ja kertomuksista, ja Ari Saanio mukautti ne selkokielelle. 

Hienoa, että selkokielisen lyhytproosan tarjonta laajenee.   

 

Aarteen erityisvahvuus on nähdäkseni erityisesti siinä, että kirjoittajat ovat orientoituneet alusta lähtien kirjoittamaan valmiiksi lyhyeen selkomuotoon. Ainoastaan Anne Leinosen dystooppinen scifi-novelli "Muistipuut" on ilmestynyt aiemmin Portti-lehdessä 2018.

 

Parhaiten novellin mitat täyttävät Mervi Heikkilän fantasian tai uuskumman kyllästämät ”Vararengas” ja ”Rihmasto”. Kumpikin novelli lähtee liikkeelle reaalitodellisuudesta, mutta nyrjähtää sitten oudon puolelle. 

”Rihmasto” ansaitsee erityistä kiitosta: siinä tytön luokan yhteisen luontoretken aikana kokema seksuaalinen ahdistelu otetaan tosissaan ja opettaja lupaa, että asia käsitellään perinpohjaisesti.  

Katariina Romppaisen ”Luokkaretkessä” minäkertoja menee epähuomiossa väärään bussiin. Maahanmuuttajapojan ulkopuolisuuden tunnot tiivistyvät nasevasti lyhyeen tekstiin.

 

Päivi Lukkarilan ”Paras ystävä” antaa pienin vihjein tietoa siitä, että kyse on tieteistarinasta. Lukkarilan toinen tarina ”Avain” kuvaa taidokkaasti maahanmuuttajapojan huomiohakuisuutta,  nähdyksi tulemisen tarvetta ja kotimaan kulttuuriin kuuluvaa isän auktoriteettia. 

Kirsi Pehkosen ”Aarre”-novellin voi lukea dystooppisena kuvauksena yli 60 vuoden päässä olevasta todellisuudesta. Sara onkii merestä muovipussin, jonka sisällä on paljon kirjoja. Sekä muovi että kirjat ovat tytön arjessa tyyten vieraita asioita! Toisessa Pehkosen novellissa ”Tehtävä puistossa” kertojana ja kokijana on päivystävä konstaapeli, joka yrittää saada tupakan salamyynnistä epäillyn henkilön kiinni. 

Sisko Latvuksen ”Paluu” kertoo Laurasta, joka on asunut isän työkomennuksen takia pitkään Ranskassa. Muutto takaisin Suomeen jännittää tyttöä. Latvus on itse asunut perheineen ulkomailla ja hän halusi tuoda kertomukseen oman kokemuksensa ”kielipuolisuudesta”. Toinen Latvuksen tarina ”Kuollut koira ei hauku” kasvaa arkisesta tarinasta tihentyväksi jännäriksi, kun pojan koira häviää ruokakaupassa asioinnin aikana. 

 

Raili Mikkasen ”Pitkä odotus” kertoo perinteisen kummitustarinan Annasta, joka odottaa sulhastaan saapuvaksi juuri ennen häitä. 

Mimmu Tihisen ”Siilissä” arkinen, mutta silti riittävän latautunut jännite syntyy kukkakaupan lähetin erehdyksestä, kun tyttö saa salaiselta ihailijaltaan kaktuksen odotetun ruusukimpun sijasta. Toisessa tarinassa Tihinen tekee alueenvaltauksen historiaan: ”Kirje Ameriikasta” on 14-vuotiaan Paulin kirje vanhemmilleen Suomeen. Poika on lähtenyt paremman elämän ja ansion toivossa Amerikkaan ja pyrkii vakuuttamaan kirjeessä vanhempansa siitä, että on tehnyt järkevän ratkaisun. 

 

Jokaisen novellin alussa on Mervi Heikkilän lyijykynäpiirros. Kuvitukset toimivat mainiosti sisäänheittäjinä erilaisiin tarinoihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuoruuden tuntoja, parhaimmillaan lyhyesti ja ytimekkäästi

Nadja Sumanen: Sade on kaikille sama. Novelleja. 143 sivua, Otava 2021. Kansikuva Emmi Kyytsönen. 

Päivi Haanpää & Marika Riikonen (toim.): Likainen tusina. Novelleja. 198 sivua, Art House 2021.  

 

Vuodenvaihteessa on taas keskusteltu kiihtyneesti lasten ja nuorten lukemisesta. 

Viimeaikaiseen keskusteluun on sysännyt ennen muuta esseisti, kriitikko ja äidinkielen opettaja Silvia Hosseinin essee Helsingin Sanomissa 2. tammikuuta. 

Hosseini tuo esille turhautumisensa lasten ja nuorten lukemiseen liittyvään huolipuheeseen ja yleisemminkin kirjallisuuskeskustelun vinoon vieviin painotuksiin. 

Hosseini kyseenalaistaa nasevasti aikuisten lukemiseen liittämän romantisoinnin, mikä jossain määrin sumentaa yleistä ymmärrystä siitä, että lukeminen ja lukutaito muuttuvat ajan mukana. 

Alkuvuoden olen koostanut Jyväskylän yliopiston Lukiloki 2 -täydennys-koulutuksen lasten- ja nuortenkirjallisuuden koulutuskokonaisuuksia, joista toinen on suunnattu alakoulun, yläkoulun, lukion ja ammatillisten oppilaitosten opettajille ja toinen varhaiskasvatuksen, esikoulun ja alkuopetuksen opettajille. 

Lukiloki-koulutus järjestettiin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten, ja minusta tuntuu, että näinkin lyhyessä ajassa moni lukemiseen liittyvä asia on muuttunut olennaisesti: itsestäänselvyyksiä on entistä vähemmän. 

Lapset ja nuoret kaipaavat nykyisin entistä yksilöidympää opastusta ja kannustusta kirjojen ja lukemisen pariin. 
 
Lyhyet proosatekstit – olipa kyse novelleista, jutuista, tarinoista tai kertomuksista – ovat käsitykseni mukaan entistä halutumpia koulun arjessa, erityisesti yläkoulussa.

Viime vuonna nuorille suunnattua lyhytproosavajetta paikattiin peräti kahdella uudella kokoelmalla. 

 

Päivi Haanpään ja Marika Riikosen toimittama Tusina (Arthouse 2018) on saanut nyt sisarteoksen Likainen tusina. 

Siinä 12 kirjailijalta on tilattu kultakin erilaisia tekstejä, joista löytyy tietty "likaisuuden" teema.   

Nuortenkirjailijoiden lisäksi tekstejä on tilattu myös muutamalta aikuistuotannostaan tunnetulta kirjailijalta (mm. Reidar Palmgren, Emmi Itäranta, Sirpa Kähkönen).

Kokoelman aloittavassa Terhi Rannelan novellissa  "Älä pyydä anteeksi" (erityis)herkkä tyttö päätyy äitinsä lempeästi tuuppaamana itsepuolustuskurssille. 

Lukija myötäelää tytön vähittäistä itsetunnon vahvistusta ja oman kehon itsemääräämisen rajojen päättäväisempää piirtämistä:

– – Meidän oli lakattava pyytämästä anteeksi olemasaoloamme. Meidän oli lopetettava itsemme pienentäminen. Meillä olii oikeus saada äänemme kuuluviin. Kuiskaajia kukaan ei kuunnellut eikä ottanut tosissaan. Meidän oli tunnistettava rajamme ja puolustettava niitä. Me itse päätimme, mikä meille sopi ja mikä ei, millaiset ihmiset päästimme lähellemme ja keiden halusimme pysyvän loitolla. – – 

Erilaiset tekstilajit ovat kokoelmassa ilahduttavan monipuolisesti edustettuna. 

Tapani Baggen ”Billy the Kidin ensimmäinen kerta” kertoo Villin lännen lainsuojattoman nuorukaisen elämäntarinan selkokielellä. Oman aikansa reteän nuorisorikollisen  tarina puhuttelee nykyteiniäkin. 

Kirsti Kurosen säkeisiin rytmittämä ”Kademieli” tiivistää nuorten ihmissuhdejännitteet oivaltavasti. 

Emmi Itärannan ”Majakanvartija” on dystooppiseksikin tulkittava pienoisnäytelmä, jonka vallankäytön teemoissa on paljon samaa Itärannan aiempien romaanien kanssa.  

Tällaiset useamman kirjailijan novellikokoelmat toimivat parhaimmillaan maistiaisina kirjailijan muuhun tuotantoon ja tyyliin.

Harmillisesti monet Likaisen tusinan novelleista ovat liiankin pitkiä ja osin kerronnallisissa kokeiluissaan jopa turhan haastavia. 

Perinteisen novellin määreet hallitun jännitteensä takia täyttää parhaiten Sirpa Kähkösen ”Linnunkiikku”. Se kuvaa teini-ikäisen tytön kokemusta kuukautisten alkamisesta  aikana, jolloin asiasta ei ollut tapana puhua. 

 

Nadja Sumanen tekee aluevaltauksen novelleihin kokoelmalla Sade on kaikille sama. Se on myös yksi viidestä Topelius-ehdokkaasta. 

Useammassa novellissa (avausnovelli ”Herkkä kohta” sekä ”Lumbricus terrestris”, ”Äidinrakkaus”, ”Avioliitto”, ”Pyörätuolipaikka” ja ”Stromboli”) on samaa viistoa huumoria ja puun takaa tulevia hätkähdystehosteita kuin Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa -kokoelmassa (WSOY 2000) ja Kari Levolan kokoelmissa Syvältä, veistoluokan uumenista (Tammi 2002) ja Suorin mutka ikinä (Tammi 2011).

Novelli ”Käsi kädessä” kertoo teini-ikäisten etäsuhteesta. Rakkaus leimuaa, vaikka sitä pidetään yllä tuhansien kilometrien päähän videopuheluilla. 

”Siivoojan” lukemisen jälkeen aikuisen on vaikea tilata enää kotiinsa ulkopuolista siivoojaa. 

Sumasen kokoelmasta löytyy kolme novellia, jossa aikuinen ahdistelee tai yrittää ahdistella alaikäistä nuorta seksuaalisesti  (”Kateus”, ”Häikäistynyt nainen” ja ”Runo”). 

Siihen nähden, kuinka lyhyt aika on  #Metoo -liikkeestä, novellien nuoret keskushenkilöt suhtautuvat aikuisten miesten elkeisiin laimeasti ja jopa passiivisesti. 

"Kateus"-novellissa kahvilan toinen nuori työntekijä uskaltaa sentään lähestyä seksuaalisia viestejä lähettänyttä miestä sillä lopputuloksella, että mies katsoo parhaaksi luikkia tiehensä ja kiertää vastaisuudessa kahvilan kaukaa. 

Toivottavasti novellit kuitenkin rohkaisevat oppitunneilla herättämään keskustelua myös vaihtoehtoisista toimintamalleista.  

Yksi parhaista samaa teemaa käsittelevistä nuorten novelleista on mielestäni edelleen Terhi Rannelan novelli "Vegan tähtikuvio" kokoelmassa Yhden promillen juttuja (Otava 2012). Siinä netissä ahdistelun kohteeksi joutuneet teinitytöt järjestävät miehelle ansan ja hälyttävät poliisit paikalle.

Kokoelman  mieleenjäävin novelli itselleni oli ”Valinta”, joka kertoo isän ja teini-ikäisen pojan jännitteistä pojan SM-kilpailujen karsintahiihdon mentyä pieleen suksien väärän voitelun takia. 

Sumasen novelleissa esiintyy osin samoja keskushenkilöitä. Tämän ketjuttamisen ympärille olisi voinut  viritellä vielä enemmän mahdolisuuksia. Toisaalta tarkka lukija saattaa jopa nauttia näistä oman huomion varaan jätetyistä täkyistä enemmän kuin jos niitä vasiten alleviivattaisiin.

 

 

Tulokulmia ja tunnetihentymiä nykynuoruuteen

Toim. Anne Helttunen & Mervi Murto: Tiheä pulssi. Novelleja. Laatusana Oy. 205 sivua. Kansikuva Sandra Martikainen. 

 

 

Novelli on kompaktin mittansa vuoksi kouluopetuksessa erityisen käyttökelpoinen laji äidinkielen ja kirjallisuuden tunneille. 

 

Nuorille vasiten kirjoitettujen uusien novellien ja tarinoiden kokoelmia on takavuosina julkaistukin kiitettävästi, useampia vuodessa, joskin pari viime vuotta ovat olleet anniltaan niukempia.

 

 

Ei siis ihme, että Äidinkielenopettajien liitto on nyt toimertunut kokoamaan 2000-luvulla aiemmin julkaistuista kokoelmista uuden valikoiman. 

Valintakriteerinä on ollut, että tekstit kuvaavat nuoruutta ja sijoittuvat väljästi tulkiten nykytodellisuuteen.   

 

Mukana on nuortenkirjailijoina  tuttuja nimiä:  Karo Hämäläinen, Salla Simukka, Magdalena Hai, Kari Levola, Sari Peltoniemi, Tuija Lehtinen ja Marika Riikonen. 

 

Maarit Verrosen ja Taina Latvalan novellit ovat löytöjä heidän aikuisille suunnatusta tuotannostaan. 

 

Riina Katajavuorelta mukana on kaksi novellia, joista toinen ”Opisto” on ilmestynyt Petra Maisosen toimittamas Maailma on sun -kokoelmasta  ja toinen ”Sikavähän tähtiä” Marika Riikosen ja Päivi Haanpään toimittamasta kokoelmasta Tusina (Arthouse 2019), jolle ilmestyy myöhemmin keväällä myös  sisarteos Likainen tusina.   

 

Kokoelman nimi, Tiheä pulssi,  ilmentää novellien tunnelmaa ja nuorten keskushenkilöiden tunteita.

 

Sandra Martikaisen amerikkalaista muutaman vuosikymmenen takaista nuoruuden kuvastoa ihannoiva kansikuva on asetelmallinen ja jähmeä.

 

 

Kokoelman kirjasin on myös pientä. 

Väljempi taitto olisi ollut eduksi ja tehnyt kokoelmasta helppolukuisemman. 

 

Kustantamo Laatusana Oy on äidinkielenopettajain liiton oma kustannusyhtiö, jonka kautta liitto julkaisee äidinkielen, kirjallisuuden ja viestinnän opetukseen eri kouluasteille.

Novellin kirjoittaminen on taitolaji

Toim. Päivi Haanpää & Marika Riikonen: Tusina. Novelleja. Arthouse 2018. 188 sivua. Kansikuva Samppa Ranta.  

Kirjoittamisen moniottelijat Päivi Haanpää ja Marika Riikonen ovat tehneet havaitsemaansa totiseen tarpeeseen nuorille novelliantologian, jossa esitellään novellin lajityyppiä mahdollisimman monipuolisesti. Tavoitteena oli, että  tilausteksteissä ovat edustettuina mm. lyhyt ja pitkä muoto, kokeileva kerronta, kauhu ja romantiikka, aiheet, genret ja sukupuolet. 

Kokoelma on suunnattu yläkoulujen ja toisen asteen oppilaille. 

Jokainen kokoelmaan valittu kirjailija on saanut täsmätilauksen. Moni heistä on saanut olla omalla mukavuusalueellaan: Magdalena Hain ”Elisan huone” on kauhutarina, joka liittyy miljöönsä kautta Hain kokoelmaan Haiseva käsi  ja muita kauheita tarinoita Uhriniituntakaisesta (Karisto 2016). 

Anneli Kannon ”Eväät”  ajoittuu sata vuotta sitten käytyyn sisällissotaan. Keskushenkilönä on punaisten puolella oleva nuori tyttö, joka huolehtii metsässä piileskelevän isän ja veljen muonituksesta. 

Riina Katajavuoren ”Sikavähän tähtiä” on maahanmuuttajanäkökulmansa kautta suoraa jatkumoa aikuisten runokirjassa Maailma tuulenkaatama (Tammi 2018) ja Mennään jo naapuriin –kuvatietokirjassa (kuv. Salla Savolainen, Tammi 2017) näkyneelle maahanmuuttajateemalle. 

Intensiteettinsä puolesta kokoelman helmiä ovat Alexandra Salmelan ”Puu”, jossa tytär kostaa isälleen vähän omintakeisemmalla tavalla ja J. S. Meresmaan Tampereen tehdaskaupungin historiasta 1800-luvulta ammentava ”Kutoja”. 

Kerrontanäkökulman ja tyylin äkillisen muutoksen ansiosta koukuttavia ovat myös kokoelman aloittava Hannu Luntialan lyhyt teksti ”Kunnian ja omantunnon kautta” ja kokoelman päättävä niin ikään nasevan lyhyt Harry Salmenniemen ”Ihminen”, jonka jippona on systemaattinen kerrontaan upotettu kiellon kautta asioiden todentaminen.

Murrosiän altistamat  muodonmuutokset perinteisine itsetuntokipuiluineen  ja teiniangsteineen näkyvät Riikosen  ”Prinsessa”- ja Nelli Hietalan ”Varmat merkit” -tarinoissa. Päivi Haanpään ”Aina joku löytää [itsensä]” on rakennettu pelkän dialogin varaan.  Aivan konkreettiset metamorfoosit, aikamatkat ja mysteerielementit yhdistävät Mike Pohjolan ”Mustavalkoinen tyttö”-  ja Roope Lipastin ”Yösuunnistus” -tarinoita.  

Kokoelma ei suinkaan ole mitään tusinatavaraa. Kirjoittajat ovat monin tavoin ansioituneita  ja tunnettuja. Kirjan äärellä mietin kuitenkin sitä, onko oikeutettua nimittää näitä  kaikkia kertomuksia, tarinoita, juttuja novelleiksi. 

Miellän novellin varsin kunnianhimoiseksi ilmaisumuodoksi, jossa rakenne, kiteytys ja kerronnan lataus ovat kaikki yhtä keskenään.  Moni Tusinan teksteistä jää pinnalliseksi: niihin ei ole rakennettu dramaattista koukkua tai johtoteemaa, punaista lankaa. 

Lähes tasan vuosi YLE uutisoi yläkoulun ja lukion oppilaiden lukutaidon rapautumisesta: sanavarasto on supistunut ja pitkien ja käsitteellisten tekstin ymmärtäminen on vaikeaa. 

–   Muutaman sivun mittainen novelli on monelle liian pitkä teksti. Ajatus siitä, että koko luokka lukisi – vaikka lyhyehkönkin –kokonaisteoksen, on nykyään utopiaa, toteaa Porin Kuninkaanhaan koulun äidinkielenopettaja Annimaria Laukola-Lehtonen.

Tästä syystä nyt pitäisi ladata poikkeuksellisen isot panokset lyhyeen muotoon – olipa kyse sitten täysverisestä novellista tai letkeämmästä kertomuksesta tai tarinasta. 

Niiden pitäisi aiheensa ja käsittelytapansa puolesta yllättää ja ällistyttää lukijansa, mutta samanaikaisesti tuottaa myös täysipainoinen, vivahteikas lukuelämys, jossa kokonaisuus on parhaimmillaan enemmän kuin osiensa summa. 

Asko Martinheimon, Kari Levolan ja Tuula Kallioniemen monet kokoelmat sekä Kari Hotakaisen Näytän hyvältä ilman paitaa ovat yhä erinomaisia,  koulukäyttöönkin sopivia kokoelmia, joiden parhaat tekstit täyttävät mennen tullen novellin laatukriteerit.  

Ongelmana näissä helmikokoelmissa on kuitenkin niiden kielenkäytön ja nuorisokuvauksen vanhentuminen. Siksi uusia kokoelmia tarvitaan jatkuvasti lisää. 

Haanpää ja Riikonen tietävät, että tämäntyyppisille kokoelmille on kouluissa vinha tilaus. Niinpä he ovat laatineet verkkoon opettajien oheismateriaalin, jossa annetaan vinkkejä myös omien, tarinoista inspiraatiota saaneiden tarinoiden kirjoittamiseen.   

Lisää lyhyitä kertomuksia, tarinoita, stooreja, juttuja  ja novelleja nuorille

Salla Simukka: Sytytä valot/ Sammuta valot, Tammi 2018

Päivi Heikkilä-Halttunen (toim.): Panttivanki ja muita kertomuksia, selkomukautus Ari Saanio, kuv. Jussi Kaakinen, Opetushallitus 2015, 2. painos 2017

Petra Maisonen (toim.): Maailma on sun. Tarinoita nuoruudesta, Tammi 2014

Sari Peltoniemi: Gattonautti ja muita arkisatuja, kuv. Liisa Kallio, Tammi 2012

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja, Otava 2012

Kari Levola: Suorin mutka ikinä, Tammi 2011

Tapani Bagge (toim.): Etsijät, novelleja nuorille, Tammi 2011

Jukka Laajarinne: Ruoalla ei saa leikkiä, WSOY 2009

Salla Simukka & Karo Hämäläinen: Luokkakuva, Tammi 2009

Sari Peltoniemi: Ainakin tuhat laivaa, kertomuksia täältä ja muualta, Tammi 2005

Tuula Kallioniemi: Nikolai Kärpäsen ihmeellinen talvi, Otava 2004

Ritva Toivola: Kummitusjuna, Tammi 2004

Kari Levola: Valheenpaljastuskone ja muita melkein tositarinoita, Tammi 2001

Kari Levola: Syvältä veistoluokan uumenista, Lastuja ja sahanpuruja, Tammi 2002

Kari Hotakainen: Näytän hyvältä ilman paitaa, WSOY 2000

Tuula Kallioniemi: Lanka palaa, Otava 1999

Asko Martinheimo: Isojalkainen poika. Kuusi tositapausta, WSOY 1996 

Asko Martinheimo: Kivensiruja, WSOY 1992

Tuula Kallioniemi: Järvihirviö, Otava 1991

Tuula Kallioniemi: Lätkässä, 11 stooria rakkaudesta, Otava 1990

Tuula Kallioniemi: Viimeinen juna, Otava 1989

Asko Martinheimo: Mestarilaukaus ja muita novelleja, WSOY 1983