Vihreän lohikäärmeen pauloissa

Leena Lehtolainen: Vihreän lohikäärmeen risteys, 283 sivua, Tammi 2022. Kannen suunnittelu Laura Lyytinen / Istockpohto.

 

Leena Lehtolainen tekee niin sanotusti Ilkka Remekset uusimmassa nuortendekkarissaan Vihreän lohikäärmeen risteys.

 

Ilkka Remes on kirjoittanut useampia seikkailupitoisia dekkareita Aaro Korvesta, joka on Remeksen aikuistenromaaneissa esiintyvän keskushenkilön Antti Korven poika.  

Vihreän lohikäärmeen risteyksessä päähenkilöinä ovat teini-ikäiset Viggo ja Selma. 

Viggon isoveli on kadonnut pari vuotta sitten hämärissä olosuhteissa. 

Hieman ennen katoamistaan veli on nostanut ison summan pankkitiiltään. Onko veli sekaantunut huumeisiin?  

Selman paras ystävä Sennu on kuollut syöpään. 

Sennun isä puolestaan on Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareista tuttu Kallion kollega Pekka Koivu. 

Sennun sairastumista leukemiaan sivuttiin jo Lehtolaisen aikuistendekkarissa Surunpotku vuonna 2015. 

 

Tuula Korolainen on haastatellut Lehtolaista Onnimanni-lehden uusimmassa joulukuun alussai ilmestyneessä nelosnumerossa. 

 

Lehtolainen kertoo, että pystyi nuortenromaanissa syventämään Surunpotkun menetyksen teemoja.

 

Poliisin työn arkea ja liian vähäisiä resursseja sivutaan myös nuortendekkarissa. 

Viggo on turhautunut siitä, että hänen veljensä katoamisen tutkinta ei ole edennyt: 

 

– Alussa ne oli kovinkin aktiivisia, kun Joel oli vielä alaikäinen. Keissi oli Espoon poliisin jollain ihme nuortenosastolla, ja silloin yksi komisario soitti äidille usein. Nyt en oikein tiedä kenelle se kuuluu, kun Joel on jo täysi-ikäinen. Ehkä jonnekin toivottomien tapausten mappiin.

 

Viggo ja Selma kohtaavat toisensa sähkökaapin äärellä, johon Viggon veli on maalannut lohikäärmeen. Vaikka se tuhritaan usein, joku palauttaa maalauksen aiempaan loistoonsa.

Selma murehtii sisaruksensa, Savun, puolesta, joka tuntuu ajautuneen hämäriin bisneksiin. Veljensä katoamisen lisäksi Viggo suree perheyhteyden hapertumista, kun vanhemmat koteloivat surunsa työntekoon. 

Vähitellen nuorten suhde syvenee, ja Viggo kutsuu ajatuksissaan Selmaa Liekkitukkatytöksi.

 

Lehtolainen kuvaa oivaltavasti nykynuorten monien huolten kuormittamaa arkea. 

 

Sennun yksinhuoltajaäiti tekee montaa työtä saadakseen riittävästi rahaa perheensä elättämiseen. Viggon vanhemmilla ei sen sijaan ole rahasta puutetta.

 

Läheisten aikusten läsnäolo ja arkinen huolenpito on kummallekin nuorelle maallista  vaurautta paljon tärkeämpää. 

Taitavasti ja taustoittaen Lehtolainen tuo maailmanpolitiikan yhdeksi nuortenromaaninsa keskusteemaksi:  

 

Juuri kun köyhyys ja nälänhätä oli saatu vähenemään, tuli pandemia ja sitten sota. Viattomia lapsia kuoli, puolustuskyvyttömiä pahoinpideltiin. – – 

 

Viggon veljen jäljityksessä päädytään lopulta Romaniaan, yhteen Euroopan köyhimmistä maista. 

Olen pitkään toivonut enemmän vetäviä kotimaisia nuortendekkareita tarjolle. Siksi onkin hienoa, että Lehtolainen on nyt tarttunut haasteeseen. 

Mikään ensikertalainen hän ei nuortenkirjailijana kuitenkaan  ole: Lehtolainen debytoi jo varhaisessa teini-iässä nuortenkirjalla Ja äkkiä onkin toukokuu  (Tammi 1976) ja kirjotti vielä 1981 toisen nuortenkirjan Kitara on rakkauteni (Tammi 1981). 

Perhe ja Itämeri kriisissä

 

Leena Paasio: Harmaja luode seitsemän. WSOY 2022. 213 sivua. Kansikuva Riikka Turkulainen.

 

Riivin turhautuneena hiuksiani niin, että päänahkaa poltteli. Äidin kadottua isä oli uskonut kaiken, minkä viranomaiset hänelle kertoivat. Kun tutkinnanjohtaja Mielonen ilmoitti, että äidin etsinnät lopetetaan, isä oli hyväksynyt tilanteen. Hän oli aina ollut pehmeämpi ja kiltimpi kuin äiti, joka oli leikillään kutsunut isää omaksi nynnykseen. Ehkä oli helpompaa syyttää merta äidin kuolemasta kuin elätellä toivoa. Mutta minä olin varma, ja niin oli Islakin, että äiti oli elossa. Jos tämä olisi kuollut, sen olisi pitänyt tuntua erilaiselta. En tiennyt, uskoinko jumalaan, mutta uskoin yhteyteen rakkaiden välillä. Eikä se yhteys ollut vielä katkennut. 

 

 

Syksyn uutuuksissa on ilahduttavan paljon uusia kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. 

Yksi heistä on Leena Paasio, joka työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Hän on  aiemmin julkaissut kaksi aikuistenromaania. 

 

Takakannessa Harmaja luode seitsemää luonnehdintaan nuortenromaaniksi, jossa on trillerin piirteitä. Keskushenkilön perhearjen ja ihmissuhteiden kuvaus anastaa kuitenkin dekkarijuonelta lukijan päähuomion.  

Toinen osa Bengtskär itä kahdeksan ilmestyy ensi vuonna. 

 

Teini-ikäisen Eetun perhe on kriisiytymässä. On kulunut jo monta kuukautta siitä, kun meribiologina Suomen ympäristökeskuksessa työskentelevä äiti ei palannutkaan aamu-uinniltaan takaisin kotiin.

Isä on vajonnut apatiaan äidin katoamisen jälkeen.

 

Eetu on perheen vastuunkantaja, joka yrittää saada isän havahtumaan:

 

– Sun täytyy puhua meille. Tajuatko, että kaikki tässä perheessä hajoaa, ellet sä ala puhua.

 

Kiiskilahden lukio keskittyy luonnontieteisiin, ja niinpä Eetun luokkakin tekee syksyn opintojaksolla pienryhmissä varsin vaativiakin selvityksiä Itämeren tilasta. 

 

Eetu ryhtyy selvittämään äidin tutkimuksia omin päin. Kaikkien äidin tutkijakollegojen ja yhteistyökumppanien toimet eivät kestä päivänvaloa.   

 

Pojalle tärkeä purjehdusharrastus on vaarassa joutua katkolle, kun isän opettajan palkka ei riitä seuran harrastusmaksuihin. Isä myös kieltää pikkusiskoa Islaa harrastamasta mitään veteen liittyvää. Islan hartain toive on aloittaa optimistijollailu, ja Eetu joutuu hiukan huijaamaan, jotta siskon toive toteutuu. 

 

Harrastusaiheita käsittelevien nuortenkirjojen tarjontaan Paasion uutuus on tervetullut lisä. 

 

Koskettavasti Paasio kuvaa Eetun ja pikkusisko Islan lämmintä suhdetta ja keskinäistä lojaalisuutta. Eetun kanssa samassa purjehdusvalmennusryhmässä olevasta Sallasta on tullut pikkusiskolle tärkeä kannustaja ja äidin korvike. 

 

Paasion nuortenromaanissa olisi ollut ajankohtaisen aiheensa puolesta aineksia  ekohenkiseksi dekkariksi, jos rikos olisi selvinnyt jo ensimmäisen osan lopussa. 

Yksi ensimmäisistä oli Tapani Baggen Suden hetki (WSOY 1999) , jossa nuorten ekoaktivistien ryhmä tekee iskun turkistarhalle.  Anu Ojala on kahdessa nuortenromaanissaan Petos (2018) ja Pommi (2014) nostanut esiin eläinten tehotuotantoon ja koirien jalostukseen liittyviä ajankohtaisia teemoja. 

 

Kirjan lopussa on arkisia vinkkejä, kuinka meistä itse kukin voi vaikuttaa Itämeren tilaan ruokapöydässä, ostoksilla, liikenteessä ja vapaa-ajalla.  

 

 

Aavekoira penää oikeutta vetävässä nuorten dekkarissa

 

Taina Haahti: Aavikkotien hyypiö, 130 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Apila Pepita Miettinen.

 

 

Olen jo pitkään peräänkuuluttanut enemmän dekkarigenren hyödyntämistä nihkeästi lukemiseen suhtautuvien varhaisteinien koukuttamisessa. 

 

Aikuisten dekkaristinakin tunnettu Taina Haahti ammentaa ideoita Arthur Conan Doylen ja Agatha Christien kaltaisilta klassikoilta, mutta punoo jännityksen silti tiukasti nykyaikaan.

 

13-vuotias Tinja joutuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa vastentahtoisesti muuttamaan pois kotitalonsa remontin alta yli 20 kilometrin päähän vuokrakerrostaloihin. 

 

Tinjalla ei ole isästään mitään tietoa: äiti on sepittänyt hänelle erilaisia versioita, joiden rohkaisemana tyttö yrittää ottaa uuden asuinalueen jengin jäsenten suopeutta haltuunsa, mutta epäonnistuu siinä pahasti. 

 

Epätoivon määrästä kertoo paljon sekin, että Tinja katsoo parhaaksi sulkea älypuhelimensa kokonaan viha- ja uhkailuviestien lisääntyessä!

 

Tinja on haaveillut pitkään omasta koirasta, ja uudessa asunnossa hän aistii nopeasti aavekoiran läsnäolon.

 

Aavekoira Tapainturmelus – tai ytimekkäämmin Teetee – kertoo syöneensä kolme vuotta sitten postiluukusta pudotettuja myrkkylihapullia, jonka jälkeen myös sen isäntä on saanut surmansa.

 

Tinja selvittää asiaa itsekseen sekä uskotun ystävänsä Ellun ja tämän kristallipallon avulla. Mysteerin vähitellen purkautuessa hän saa myös merkittävää selustatukea pari vuotta vanhemmalta nahkatakkiselta Leeviltä, joka aiheuttaa Tinjalle muutoinkin ylimääräistä sydämentykytystä.

 

Yhä useammin kotimaiset varhaisnuorten- ja nuortenkirjat sekoittavat realistiseen kerrontaan yliluonnollisia tai fantastisia mausteita. Taina Haahti onnistuu omassa dekkarijuonen punonnassaan hyvin: kirjan lukee yhdeltä istumalta. 

 

Kotoisan lisämausteen antaa Tinjan kaikissa käänteissä tyttärestään huolta kantava äiti, joka murehtii aidosti tyttären sosiaalisista suhteista uudella asuinpaikkakunnalla.   

 

Kirjasin  olisi voinut olla lukumukavuuden nimissä nykyistä suurempaa. 

 

Luvut ovat sopivan mittaisia ja ne on nimetty houkuttelevasti.

 

Todennäköisesti avauksesta sukeutuu uusi sarja.  

Vetävä saaridekkari

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, 160 sivua, Karisto 2016. Kansi Mika Kettunen/ iStockphoto/ Shutterstock.

Jukka-Pekka Palviaisen nuortenromaanin nimet ovat harvinaisen osuvia.

Painotuore uutuus Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta, kuten myös  sitä edeltäneet Tarpeeksi reilua ja Perjantai on hyvä päivä lähteä (Karisto 2016 ja 2014) ovat lakonisesta toteavuudestaan huolimatta jämäköitä ja hyvin romaanien tematiikkaakin kuvastavia nuortenkirjan nimiä.

Miten lienee, pitääkö hyvistä kirjan nimistä kiittää kirjailijaa itseään, kustannustoimittajaa vai kustantamon markkinointiosastoa?

--- Milla ajattelee, että hän on joutunut vankilaan. Mutta mikä on hänen rikoksensa? Onko se tapahtunut hänen edellisessä elämässään? Milla uskoo tällä hetkellä uudestisyntymiseen. Saattaa olla, että hän uskoo ensi viikolla johonkin muuhun. Hän ei jaksa yleensä pitkään uskoa samaan maailmanselitykseen. Sellainen elämä on hänestä tylsää. Että teesit olisi kiinnitetty sinitarralla huoneen seinään ja niiden mukaan pitäisi elää alusta loppuun. Paljon hauskempaa on kokeilla vähän kaikkea.

Näin ytimekkäästi lukijalle esitellään romaanin päähenkilö.

Millan perhe asuu hajallaan. Äiti on Vaippapaviaanin eli pikkusisaruksen kanssa töissä Brysselissä ja isän työ hylkeiden tutkijana sysää Millankin tahtomattaan kaukaiselle majakkasaarelle, jossa lukiotakin suoritetaan nettiyhteyden päässä olevan opettajan johdolla. 

Milla kaipaa parasta ystäväänsä Iinaa, mutta vähin erin  saaren asukkaat ja yllättävät tapahtumat muuttavat tytön  ynseää asennetta.

Palviainen on luonut jäntevän tarinan, jonka keskiössä on suljettu saariyhteisö  originelleine asukkaineen. Kuka yrittää sabotoida isän hyljetutkimuksia? Lähes jokainen saaren asukkaista joutuu vuorollaan Millan epäiltyjen listalle.

Milla tutustuu Nooraan, taiteilijaan, joka työstää taideteosta saarella asuneen Valpurin elämänkohtalosta. Nooran veli, jo aikuinen Matti,  herättää heti Noorassa tunneläikähdyksen. Mutta missä kulkee kiellettyjen tunteiden tai kosketusten raja?

Takakansiteksti  ei  korosta romaanin dekkarimaista rakennetta. Toki tihentyvän arvoituksen kupeessa otetaan mittaa myös perinteisen nuortenromaanin tapaan perhedynamiikasta sekä  ystävyyden ja seurustelun pelisäännöistä yleisemmällä tasolla. 

Palviaisen dialogi on – jälleen kerran – herkullisen letkää ja luontevaa.

Loppuratkaisuun tiivistetään vähän turhan paljon psykologista selittelyä syyllisen tekojen vaikuttimista, mutta rankoistakin ihmiskohtaloista huolimatta loppu kurkottuu toiveikkuutta kohti.

Perinteinen seikkailuromaani voittoisa pohjoismaisessa lasten- ja nuortenkirjakisassa

Jacob Wegelius: Mördarens apa, 619 sivua, Bonnier Carlsen 2014. 

Eilen illalla julkistettiin Reykjavikissa vuotuisesti jaettavien Pohjoismaiden neuvoston palkintojen saajat. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto jaettiin nyt kolmatta kertaa ja sen sai ruotsalainen Jakob Wegelius lasten- ja varhaisnuortenromaanistaan Mördarens apa (Bonnier Carlsen 2014, ei suomennettu).  

Suomesta ehdolla olivat Maria Turtschaninoffin Maresi (Schildts & Söderströms) sekä Marjatta Levannon & Julia Vuoren Leonardo oikealta vasemmalle (Teos). 

Perusteluissa sanottiin seuraavaa:

Jakob Wegelius elvyttää Mördarens apa  -romaanillaan perinteistä seikkailukertomusta. Lukija pääsee tutustumaan gorilla Sally Jonesin kanssa Lissabonin rähjäisiin satamakortteleihin, tekemään uskomattomia valtamerimatkoja ja oleskelemaan Bhapursin maharadžan yltäkylläisessä hovissa – kaikki tämä siksi, että Sally yrittää puhdistaa parhaan ystävänsä, merimies Henry Koskelan maineen. 

Puhtaan kertomisen ilon ja herkkävireisen henkilökuvauksen kannattelemana kirjailija elävöittää 1900-luvun varhaishistoriaa, varsinkin kiitos viehtymyksensä moniin tuon ajan teknisiin keksintöihin. Kokonaiselämyksen viimeistelevät yksityiskohtaiset piirrokset ja vinjetit sekä kartat, joiden avulla voi seurata Sally Jonesin seikkailuja. 

Mördarens apa sekoittaa merimiestarinan, dekkarin ja seikkailukertomuksen lajityyppejä veikeästi yhteen. Se tekee myös kunniaa Jules Vernen seikkailukirjojen perinteelle ja tuo mieleen Jan Lööfin monet seikkailupitoiset lastenkirjat lystikkäissä nyansseissaan ja juoennkäänteissään.  

Romaanin yhteydessä voi puhua todellisesta fabuloinnin ilosta:  kirjassa on peräti 619 sivua. Tarina on kuitenkin kiitettävän runsaasti ja eloisasti kuvitettu: jokaisen luvun alussa on yksi kuvituskuva. Wegeliuksen upean yksityiskohtaiset, eräänlaisen hienostuneen rasteripinnan koristelemat tussipiirrokset ammentavat 1800–1900-luvun taitteessa tyypillisestä kuvitusperinteestä. Kuvitus tuo tarinaan jännitettä ja ulokkeisuutta.

Vanhojen seikkailukirjojen patinaa Wegeliuksen romaaniin tuovat myös sisäkansien kartat, joiden avulla voi seurata seikkailun käänteitä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Kirja muistuttaa voimakkaassa visuaalisuudessaan paljon Brian Seltznickin Hugo Cabret -romaania (Tammi 2008, suom. Helene Bützow), vaikka kuva ei olekaan Wegeliuksella yhtä dominoivassa ja tarinaa aivan konkreettisesti eteenpäin sysivässä roolissa. 

Mördarens apa on hyvä esimerkki visuaalisuuden runsastumisesta myös hieman varttuneempien lasten romaaneissa. 

Jacob Wegeliuksen romaanin sympaattinen päähenkilö on gorilla Sally Jones.
Wegelius tekee hiuksen-hienoa ja taidokasta pintatekstuuria tussilla. Kirjaa
voi pitää myös kuvitustaiteen puolustuspuheena, jossa kiire sysätään nurkkaan. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Jakob Wegelius on kirjailija ja kuvittaja. Hänen esikoisteoksensa, humoristinen lastenkirja Spionerna i Oreborg,  ilmestyi vuonna 1994. Wegelius on kirjoittanut etupäässä lapsille. Hänen kirjojaan on käännetty noin kymmenelle kielelle, mutta ei vielä suomeksi. 

Mördarens apa on itsenäinen jatko-osa Legenden om Sally Jones –romaanille (2008), jossa seurattiin Sallyn pentuaikaa afrikkalaisessa sademetsässä. Siinä Sally joutui salametsästäjän vangiksi ja  päättyy ensin etsintäkuulutetuksi mestarivarkaaksi Istanbuliin ja sieltä edelleen merille suomalaistaustaisen Henry Koskelan koneenkäyttäjäksi. 

Kuvituksessa on toinen toistaan huikaisevampia kaupunki-interiöörejä. Jacob Wegeliuksen kuvitusta romaaniin Mördarens apa (Bonnier & Carlsen 2014). 

Wegelius on saanut näistä kummastakin kirjasta August-palkinnon, joka on Ruotsin arvostetuin, Finlandia-palkintoon verrattavissa oleva kirjallisuuspalkinto. Lisäksi hän on saanut tuotannostaan Expressen-lehden Heffaklump-palkinnon (1999) sekä Bonnier Carlsen -kustantamon Maria Gripe -palkinnon (2008).

Nordlys-patsaan ja 350 000 Tanskan kruunun (noin 47 000 euron) palkinnon luovuttivat Wegeliukselle viime vuoden voittajat, Brune-romaanin tekijät kirjailija Håkon Øvreås ja kuvittaja Øyvind Torseter.

Tämänvuotiset palkintoehdokkaat eivät tehneet minuun kansallisen raadin avustavana jäsenenä suurtakaan vaikutusta. 

Mukana oli "peruskivoja" lasten- ja varhaisnuortenromaaneja, mm. Ahvenanmaan ehdokkaan Malin Klingenbergin Alberta Enstein och uppfinnarkungen (Fontana Media) ja Geir Gulliksenin & Anna Fisken Joel og Io, en kjærlighetshstorie (Aschehoug). 

Moraaliltaan suorastaan arveluttavia olivat Ruotsin toinen ehdokas, lastenvälistä kiusaamista käsittelevä Frida Nilssonin Jagger Jagger (Natur & Kultur) ja Islannin ehdokkaan Þórarinn Leifssonn Madurinn sem hatadi börn (Mal och Menning), joka kertoi lapsia lahtaavasta joukkomurhaajasta. 

Norjan toisen ehdokkaan, Simon Strangerin, paperittomien siirtolaisten kohtaloa kuvaava De som ikke finnes (Cappelen Damm) oli trilogian päättävän sarjan kolmas osa, jonka pessimistinen ja dramaattinen lopetus ei todellakaan ollut mieltä ylentävä. 

Tanskalaisen Jesper Wung-Sungin Ud med Knud (Høst & Søn) kertoi syöpää sairastavan pojan ja mielikuvitusystävän eheyttävästä kumppanuudesta sinänsä hienosti, mutta tämä romaani jäi sittenkin jälkeen esimerkiksi norjalaisen Jostein Gaarderin samaa aihepiiriä työstävästä Enkelimysteeriosta (suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000).  

Tanskan toinen ehdokas, Mette Hegnhøjn Ella er mitt navn, vil du købe det?, (Jensen & Dalgaard) tuntui ensi alkuun hauskalta irrottelulta:  teos koostuu nimittäin pahvilaatikosta, johon on koottu päähenkilö Ellan mekaanisella kirjoituskoneella kirjoittamia muistiinpanoja tämän piileskellessä äitinsä antikvariaatissa äidin miesystävän ulottumattomissa.  Itse tarina ei kuitenkaan tehnyt suurempaa vaikutusta.

Kuvakirjojen taso oli tänä vuonna hämmentävän huono. Ruotsi, Tanska ja Norja tunnetaan laadukkaiden kuvakirjojen tekijöinä, mutta miksi nämä maat eivät asettaneet ehdolle ainuttakaan kuvakirjaa?