Miltä muumipeikko tuntuu ja muita lastenkirjan aistikokemuksia

  

Rouva Huu otti eilen osaa Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston Tampereella järjestämään ruotsinkielisen sivistystoimen yksikön koulutukseen Från babypoesin till boksamtal, jossa keskiössä oli vauva- ja leikki-ikäisten lasten kirjallisuuskasvatus.

Koulutuksessa esiteltiin kirjaston uusia toimintamuotoja, joilla pyritään tavoittamaan lapsiperheet ja aktivoimaan heitä kirjastopalveluiden  suurkuluttajiksi. 

Karu faktahan on, että kirjastossa käynnit eivät ole osa kaikkein lasten arkea.  

Kirjastoilla on iso merkitys lapsen kielellisen kehityksen tukemisessa ja lukuharrastuksen herättämisessä. Tämäkin vanha totuus on jossain välissä unohdettu, ja taas on tarvetta perusasioiden kertaamiselle.

Seminaariin osallistui kolmisenkymmentä kirjastonhoitajaa ja lasten parissa työskentelevää varhaiskasvatuksen ammattilaista eri puolilta Suomea, aina Ahvenanmaata myöten. 

Ällistyttävää oli se, että vain kolme tamperelaista toimertui paikalle! 

Päivän mittaan rouva Huu ei voinut olla ihmettelemättä sitä, kuinka erillään suomalainen ja suomenruotsalainen lastenkirjallisuuden ja lukemisen puolesta tehtävä kampanjointi  näyttää yhä toimivan.

Ensimmäisenä alusti Sofie Tjäru, joka työskentelee Åbo Akademissa äidinkielen didaktiikan lehtorina. Hän pohjusti lapsen kehitysvaiheita perheen ensimmäiseksi lapseksi syntyvän, kuvitteellisen Matilda-tytön ja tämän perheen kautta: kuinka lapsen karttuvat taidot auttavat lasta nauttimaan yhteisistä loruttelutuokioista ja ääneen lukuhetkistä.

Pedagoginen informaatikko Cecilia Eriksson Helsingin kaupunginkirjastosta kertoi Helsingin ruotsinkielisten päiväkotien kolmivuotisesta, vielä ensi vuoteen jatkuvasta Bokbubbel -hankkeesta,  jolla pyritään lisäämään lukemisen ja leikin iloa päiväkodeissa. Hankkeessa on viety kirjallisuuspedagogista tietotaitoa Helsingin alueen päiväkoteihin ja järjestetty koulutustilaisuuksia. 

Pedagoginen informaatikko Lena Sagfors Vaasan kaupunginkirjastosta kertoi Vaasassa toteutetusta Olipa kerran… Det var en gång -hankkeesta, joka syntyi kirjasto- ja lastenhoitoväen yhdessä havaitsemasta huolesta: ääneen lukeminen on vähentynyt sekä kotona että päiväkodissa. 

Erilaisten koulutustilaisuuksien kautta haluttiin palauttaa päivittäisen ääneen lukemisen ja kirjallisuuden harrastamisen rutiini lasten arkeen.

Sagfors kertoi, että Vaasassa sekä satutunnit että  kirjavinkkaus ovat  kasvussa ja niihin myös satsataan entistä enemmän. Lasten vanhemmille on hankkeen tiimoilta jaettu Läs högt -vihkosta, johon on koottu monta pätevää syytä päivittäisille lukuhetkille.

Rouva Huukin on ollut mukana kouluttamassa tässä hankkeessa Vaasassa.

Läs högt -vihkonen listaa yli 20 hyvää syytä lukea lapselle ääneen.  

Kirjastonhoitaja Melina Aremaa  Porvoon kaupunginkirjastosta kertoi kirjaston yhteistyöstä päiväkodin ja esikoulun kanssa. Aremaa on tehnyt tästä aiheesta myös pro gradun. 

Päiväkodit ovat ottaneet kiitollisina vastaan kirjaston kokoamia teemapaketteja eri aihepiireistä. Päivän mittaan tuli myös muissa puheenvuoroissa moneen kertaan esille se, kuinka suuressa arvossa monet yhteistyökumppanit yhä pitävät monistettuja valikoima- ja teemaluetteloita lastenkirjallisuudesta. 

Kirjastoilla todettiin olevan  entistä isompi ja näkyvämpi rooli mediakasvatuksen antamisessa. 

Nasevasti tuotiin myös esille se, että kirjastolla on iso rooli myös lapsen yleisen uteliaisuuden ja tiedonjanon herättämisessä. Lapsen kirjastonkäyttötaito ja tiedonhaku edistävät nimittäin myös lapsen ns. yhteiskuntavalmiutta.  

Kirjastokäynnit antavat lapselle myös miellyttävän ensikokemuksen asiakaspalvelusta! 

Kiinnostava oli myös Aremaan puheenvuorossa esille tullut Porvoon kirjaston toteuttama kampanja, jossa hyödynnettiin kirjastoille jaettavaa valtion myöntämää ostotukea vähälevikkisille  lastenkirjoille: tuen avulla hankittiin paikallisiin päiväkoteihin muutama uusi lastenkirja. Suomenruotsalaisissakin päiväkodeissa  lastenkirjahyllyt ovat hyvin kirjavia niin kirjojen iän kuin kunnonkin osalta.

Helsingin kaupunginkirjaston kirjastonhoitajat Annika Sandelin ja Anna Söderström kertoivat Rikhardinkadun kirjastossa järjestämistään vauvalorutteluista.

Nähtävästi tämä toiminto on suomenruotsalaisten keskuudessa vielä verraten uutta. Hannele Huovi ja Soili Perkiö ovat tehneet jo monia vuosia uraauurtavaa työtä vauvalyriikan ja -musiikin parissa ja vauvojen ns. runokylvetyksen parissa neuvoloissa,  mutta heidän pioneerityötään ei mainittu lainkaan. 

Huovin ja Perkiön työtä ovat tahollaan jatkanut myös oululainen Valveen sanataidekoulu Outi-Maria Takkisen johdolla.

Sandelinin ja Söderströmin Babypoesi-kokoontumisia on järjestettty joka toinen viikko ja ne ovat kestäneet puolisen tuntia kerrallaan. Ryhmien suosiosta kertoo sekin, että ne ovat olleet täysiä: 12 vanhempaa lapsineen asettaa jo isot vaatimukset myös kirjaston tilalle.

Hieman isommille, taaperoikäisille lapsille on järjestetty myös toiminnallisempia ja lapsen oman vuorovaikutuksen varassa enemmän toimivia Rimjam-kokoontumisia (suom. runojamit). 

Suomenruotsalainen lastenlyriikka on tosi asiassa melko nuori ilmiö.

Zacharias Topeliuksen jälkeen suomenruotsalaisilla lastenkirjailijoilla ei ole ollut järin suuria intressejä keskittyä lastenrunoihin.

Topeliuksen jälkeläisistä kannattaa toki muistaa Marita Lindquist (Min katt heter Mirre Sundström, 1985, suom. Kissani nimi on Virtasen Miuru, WSOY 1985) ja Bo Carpelan (Poesi…  poeså, 1982 ja Måla himlen, 1988 suom. Taivaan maalari, Otava 1990).

Uudemmat suomenruotsalaiset lastenrunokirjat ovat likpitäen yhden käden sormilla laskettavissa. Stella Parlandin ja Linda Bondestamin Katastrofer och strofer om slummer och stoj (Söderström 2003), Annika Sandelinin ja Karoliina Pertamon Råttan Bettan och masken Baudelaire (Schildts & Söderströms 2014) sekä uuden-uutukainen Hanna Lundströmin ja Maija Hurmeen Rassel, prassel, puss (Schildts & Söderströms 2015).  

Seminaarin kaukaisin esiintyjä tuli Ruotsista Helsingborgista. Kirjallisuuspedagogin,  lastenkirjakriitikon Agneta Edwardsin  kirja Bilderbokens mångfald och möjligheter (Natur och Kultur 2008) oli minulle yksi tärkeä heräte Lue lapselle -kirjan suunnittelussa. Alustuksessaan Edwards keskittyi lähinnä 3–5-vuotiaiden lapsiin ja toi esimerkkejä kuvakirjan onnistuneista kohtaamisista päiväkodissa. 

Edwardsin teesit  kuvakirjan (taide)pedagogisesta merkityksestä olivat minulle entuudestaan tuttuja. Parhainta antia hänen kaksi esitystään antoivat esitellessään tarkkaan harkituin kuva-aukeamin uusia kiinnostavia ruotsalaisia ja pohjoismaisia kuvakirjoja.

Edwards oli tuonut mukanaan myös muutamia kirjoja, joita oli mahdollisuus selata seminaarin taukojen aikana. Per Gustavssonin Skuggsidan (Natur och kultur 2013) houkutti jopa siinä määrin, että kirja täytynee yrittää hankkia omaksi. 

Myös ranskalaisen Olivier Tallecin Vem kan det vara oli uusi tuttavuus ja mainio esimerkki siitä, kuinka pienillä kysymyksillä saadaan aikaan interaktiivista ja monta eri tulkintaa tuottavaa lukutapaa.

Edwards puhui myös viisaasti tekstittömien kuvakirjojen merkityksestä, mm. pakolaislasten kirjallisuutena. Hän näytti havainnollisia aukeamia tanskalaisen Birde Puolsenin kuvakirjasta Mor var är du?, jossa norsunpoikanen etsii emoaan. Edwardsin kuvapoiminnot todistivat hienosti lapsen ja aikusien erilaista logiikkaa kuvan tulkinnassa ja tarinan eteenpäin viemisessä!

 Erinomainen oli myös hänen neuvonsa kuvakirjan lukutilanteisiin isossa lapsiryhmässä. Lasten kanssa on hyvä sopia etukäteen, että vasta kirjan lukemisen jälkeen jätetään tilaisuus keskustelulle ja kysymyksille. 

Seminaaripäivän herkkua olivat Edwardsin nopeat mutta antoisat esimerkit kuvakirjan miljööstä, värin käytöstä erilaisten tunnetilojen ja asioiden symbolina sekä kuvan kompositiota havainnollsitavat kuvanäytteet. 

Agneta Edwards antoi myös käytännön vinkkejä lukuhetkien järjestämiseen. Samasta aiheesta on puhunut paljon – tosin  Edwardsia paljon eloisammin – hankolainen lukemaan innostaja Agneta Möller-Salmela.

Useampaan otteeseen Edwards korosti sitä, että lasta kiinnostavat myös kuvakirjan tekijät. Siksi on oikeus ja kohtuus, että aikuinen ääneen lukija kertoo lukuhetkissä myös kirjailijasta ja kuvittajasta jotain. Muussa tapauksessa voivat pahimmillaan jäädä siihen luuloon, että kirjastonhoitajat ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet kaikki kirjaston lastenkirjat!

Ideaalina lukuhetkien kokoonpanona Edwards pitää 6–8 lapsen ryhmää, joka kokoontuu 35-40 minuutin lukuhetkeen. Ja hänen toiveelleen, että lapsiryhmälle kirjaa lukeva aikuinen paneutuu ensin kirjaan itse, nyökyttelin antaumuksella.

Hienosti Agneta Edwards myös kiteytti kuvakirjan ääneenlukuhetket monen aistin kokemuksina: lukuhetkiin mahtuu valoa, ääntä, kuvaa ja isoja tunteita – ja mikä tärkeintä: lastenkirjapuhetta kirjasta ja sen nostattamista aihepiireistä. 

Seminaariraportti, osa 2: monikulttuurisuudesta anarkiaan ja sisällöntuotantoon

Monikulttuurisuus oli perjantain Mitä kuuluu lastenkirja? -seminaarissa lounastauon jälkeen monin tavoin mukana. 

Maria Pakkalan esitys oli taatusti koko päivän informatiivisinta antia, sillä arabialaisesta kulttuurista, saati lukemiskultturista tiedetään Suomessa yhä hämmentävän vähän.

Suomalaista kirjalisuutta Arabimaihin kääntävä, vuodesta 2002 Suomessa muutamaa välivuotta lukuun ottamatta asunut Maria Pakkala,  valotti omassa alustuksessaan suomalaisen ja arabialaisen kulttuurin kohtaamista. 

Isoimpana haasteena hän piti arabikulttuurissa vallitsevia tabuja ja suoranaista sensuuria. Arabian kieltä puhuu ns. äidinkielenään 280 miljoonaa ihmistä, mutta kieliperheeseen kuuluu niin monia eri kieliä, että saman logiikan mukaan voisi väittää, että Euroopassa puhutaan eurooppakieltä. 

Itä-Marokossa syntyneen Pakkalan äiti on kotoisin Länsi-Marokosta, ja puhuu tyyten eri kieltä kuin tyttärensä. Niin sanottu "moderni standardi arabia'" (MSA) ei oikeasti ole kenenkään äidinkieli. 

Sen hallitsemiseen menee vuosia, ja sitä opiskellaan koulussa seitsemän vuoden ajan. Lopptuloksena on, että arabilapsille ei koskaan tarjota riittävän haastavaa tekstiä: jos suomalaista kirjaa suositellaan esim. +6-vuotiaille, arabimaissa vastaava ikäsuositus samalle kirjalle olisi +9-vuotiaille.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden leviämisen yhtenä kynnyksenä Pakkala koki kuvituksen. Suomalaista lastenkirjakuvitusta ei pidetä riittävän realistisena. Usein Pakkala kuulee kysyttävän, että onko suomalainen lastenkirja lapsen kuvittama. Kuvituksessa sika, alastomuus ja säädyttömäksi tulkittava pukeutuminen ovat yhä pannassa.

Arabikulttuurissa on monia tabuja, joista tyyten vaietaan, ennen muuta politiikka, hyväksikäyttö, kiusaaminen, teiniraskaus, huumeet ja seksi. Kuitenkin Sari Venton ja Mika Launiksen lapsen hyväksikäyttöä sadun maailmassa verhotusti kuvaava Peikonhäntä on läpäissyt seulan ja käännetty arabiaksi vuonna 2012! 

Lastenkirjallisuutta käytetään arabimaissa omien poliittisten linjausten ajamiseen sekä välikappaleena kouluttaa ja kasvattaa lapsia tietyn ajattelutavan mukaan. Niinpä perinteisten satujen hyvän voitto pahasta ja viisaan kuninkaan päätökset sopivat arabikulttuuriin mainiosti. Kansalaisten odotetaan kuitenkin olevan lojaaleja hallitsijalleen, toisinajattelu ei ole sallittua.

Kirsti Mäkisen Suomen lasten Kalevala on yksi raskaimmista ennakkosensuurin hampaisiin joutuneista Pakkalan käännöshankkeista. Joskus hyvin yllättävätkin kirjat voivat päätyä käännetyiksi. Iranilaisen Alexis Kourosin Gondwanan lapset  -kirjan kohdalla oikolukija tai muu väki on todennäköisesti torkkunut, tuumi Pakkala. Kirja ilmestyi viime vuonna. 

Toinen ällistyksen aihe Pakkalalle oli  Ulf Starkin ja Linda Bondestamin filosofinen lastenkirja Diktaattori, joka ilmestyi niin ikään viime vuonna arabiaksi. On tyypillistä, että arkaluontoisia aiheita myös jonkin verran yksinkertaistetaan tai muokataan kulttuuriin sopiviksi.

Harmittelen, että ennätin katsoa Pakkalan käännöksiä FILI:n tietokannasta vasta seminaarin jälkeen. 

Pakkala ei nimittäin maininnut – vaatimattomuuttaan tai esityksen rajaamisen takia – kuin muutamia esimerkkejä tekemistään käännöksistä. Kaikista vastuksista ja kulttuurieroista huolimatta näyttää nimittäin siltä, että suomalaista lastenkirjallisuutta on käännetty viime vuosina jopa runsaasti. 

Vuodet 2012 ja 2013 näkyvät FILI:n tilastoissa selvänä piikkinä, jolloin julkaistiin runsaasti lastenkirjoja arabiaksi,  Pakkalan käännöksinä Juha Virran ja Marika Maijalan Sylvi Kepposen hukkaretki, Nina Pirhosen neljä Pom pom -kirjaa, Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi, Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja nuudelipää, Hannele Huovin ja Kristiina Louhen Jättityttö ja Pirhonen, Ilja Karsikkaan kartonkiset katselukirjat Anselmin eläimet ja Anselmin numerot sekä Kaarina Helakisan ja Niina Haikon Rubiinisydän.

Viime vuonna on julkaistu myös Katri Tapolan ja Sanna Pelliccionin Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, Mervi Lindmanin Memmuli karkaa sirkukseen ja Kristiina Louhen kolme Tomppa-kirjaa.  

Potentiaalisimmat markkinat suomalaiselle, arabiaksi käännetylle lastenkirjallisuudelle on Pakkalan mukaan Libanonissa, Arabiemiraateissa, Ruotsissa ja Egyptissä.

Suomalainen lastenkirjallisuus kiinnostaa arabimaita myös Suomen kansainvälisen koulutusmenestyksen takia. Kirjamessuilla on tärkeä merkitys kirjojen tunnetuksi tekemisen kannalta.  

Pakkala kuitenkin suhteutti asiaa lakonisesti toteamalla, että keskimäärin arabimaissa luetaan kuusi minuuttia vuodessa. Kirjallisuudella on yhä välinearvo: sen pitää opettaa jotain, pelkkä huvilukeminen ei ole arvostettua.

Maria Pakkala jatkoi myös kirjavinkkari Reetta Saineen luotsaamassa paneelikeskustelussa yhdessä Tampereen maailmankoulun Tarja-Kaarina Lääperin, akatemiatutkija Anna Rastaan ja nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaisen kanssa. 

Tiainen sai herätteen monikulttuurisuuteen vieraillessaan 1990-luvun lopulla Ruotsin Rinkebyssä, jossa kouluissa oli 90 prosenttia oppilaista muualta tulleita. 

Tiainen seurasi samaan aikaan myös Joensuun vinkkelistä Itä-Suomessa syntyneitä rasistisia mielenilmauksia maahanmuuttajia kohtaan sekä  tutustui Kontiolahden ryhmäperhekotiin sijoitettuihin turvapaikanhakijoihin. Alex-sarja sai kimmokkeensa Kontiolahdelle sijoitetun Sierra Leonesta tulleen jalkapallojoukkueen vaiheista.

Tiaisen monet maahanmuuttajia käsittelevät kirjat ovat kokemukseni mukaan jääneet liian vähälle huomiolle ilmestyessään. Esimerkiksi viimeisin, Kahden maailman tyttö, ilmestyi samana kirjasyksynä kuin Jari Tervon Layla. Molemmat kirjat käsittelevät tismalleen samaa aihetta, teini-ikäisen kurditytön muuttoa Suomeen ja kahden kulttuurin törmäystä. Mielestäni Tiaisen toteutus on jopa Tervoa vivahteikkaampi.

Uusintapainoksia otetaan nykyisin nuortenromaaneista todella nihkeästi: olisiko nyt aika lanseerata Tiaisen Alex-sarja, Pikkuskini ja Kahden maailman tyttö uudelleen?

Anna Rastas toi esille sen, kuinka ns. juurityötä voi tehdä luontevasti kirjallisuuden kautta, ja tämä on havaittu hyväksi menetelmäksi nimenomaan siirtolaisten parissa. Tästä esimerkkinä hän mainitsi  Dave Eggersin vuonna 2006 ilmestyneen omaelämäkerrallisen romaanin What is the What, joka pohjaa sudanilaisen Eggersin omiin kokemuksiin, ensin pakolaisleirillä Etiopiassa ja Keniassa ja sen jälkeen siirtolaisena Yhdysvalloissa. 

Rastas esitteli toimittamaansa Kaikille lapsille. Lastenkirjallisuus liikkuvassa, monikulttuurisessa maailmassa –artikkelikokoelmaa (SKS 2013), jossa rouva Huukin oli kirjoittajana mukana.

Tarja Lääperi kertoi lyhyesti Maailmankoulun toiminnasta, joka tuottaa globaali- ja kehityskasvatuksen erilaisia tukipalveluita opettajille ja kasvattajille. Hanke on minulle tuttu, sillä olen ollut Turun Maailmankoululla puhumassa monikulttuurisuutta työstävistä lastenkirjoista, mutta tämäkin toiminta olisi varmasti ansainnut seminaarissa perusteellisemman esittelyn.

Sekä Lääperi että Rastas peräänkuuluttivat monikulttuurisuutta työstävään lastenkirjallisuuteen enemmän kokijanäkökulmaa, eli Suomeen muualta tulleiden omaa ääntä kuuluviin. 

Marja-Leena Tiainen sai myös yleisöltä toiveen kirjoittaa monikielisistä lapsista ja nuorista. Aihetta ei todellakaan ole Suomesas aiemmin käsitelty!  Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus puhua ja lukea omalla äidinkielellään. Haasteiden kumuloituminen todentui toisaalla, kun Pakkala oli omassa osuudessaan jo aiemmin osoittanut, että suuri osa arabimaista tulevista pakolaisista ei kuitenkaan pysty Suomessa lukemaan kirjoja omalla äidinkielellään.

Maria Pakkalalta kysyttiin myös, olisiko potentiaalia julkaista täsmäkohdennetusti arabiankielistä kirjallisuutta Euroopan arabialaisille siirtolaisyhteisöille, mutta Pakkala ei pitänyt sitä realistisena suurten kustannusten ja liian pienten markkinoiden vuoksi.

Puluboi-sarjasta ja Mauri ja vähä-älypuhelin –kirjasta tutun Veera Salmen alustuksessa saatiin kuulla Puluboi-kirjojen synnystä. 

Veera Salmi on halunnut yhdistää vakavat ja viihdyttävät aihepiirit, ja kaikesta päätellen myös onnistunut tavoitteessaan. Salmi haluaa kirjoittaa vaikeista asioista ymmärrettävästi, ilman verhottua symboliikkaa.

Salmi on työskennellyt päiväkodeissa 15 vuotta, ja huomioinut työn ohessa lasten pelkoja ja ongelmien moninaisuutta. Ensimmäisessä Puluboin ja Ponin kirjassa Poni-tyttö kipuilee koulun aloitusta, vanhemmilla on toimeentulohuolia ja väsymystä.

Ennen ensimmäisen kirjan kirjoittamista Salmi haastatteli päivätkotilapsia ja kyseli heiltä suosituksia hyvästä lastenkirjasta ja sai kuulla, että ”kirjassa olisi hyvä olla kakkajätkä”, ”ripulijutut on ykkösiä”, "pitää olla mainoksia välissä”. Tytöt toivoivat, että kirjassa on alussa surullinen tyttö, joka kuitenkin kirjan mittaan muuttuu iloiseksi.

Tärkeää olisi myös, että ”tulisi paljon jatko-osia, elokuvia ja kaikenlaista krääsää”. 

Salmi luki käsikirjoituksen raakaversioita lapsille ääneen, ja sijoitti sitten lasten toivomia mainoskatkoja niihin kohtiin, joissa lapset olivat pitkästyneinä haikailleet jo lego-laatikoiden ääreen…

Lasten riemuksi Puluboi ja Poni -elokuvahankekin on vireillä, mutta tuotantokoneiston jähmeyden vuoksi sen kuvaukset päässevät alkamaan vasta 2017 kesällä.   

Olennnainen osa Puluboi-kirjojen suosiota lepää niiden anarkian varassa. R-kirjaimesta saneerattu pulun puheenparsi syntyi intuitiivisesti ja Salmen kertoman mukaan se on pelastanut monta lasta, jotka ovat vedonneet, että kyllä hekin osaisivat lausua R:n, mutta eivät halua, koska se on niin luma kiljain.  

Salmi totesi, että Puluboi-kirjat ovat tästä syystä melko haasteellisia lapselle itse luettaviksi, mutta ääneen luettuina ne toimivat erinomaisesti.

Seminaarin jälkeen Lastenkirjainstituutissa Salmi kertoi vielä lisää kirjojensa synnystä ja luki ääneen otteita kirjoistaan.

Seminaarin päätteeksi kuultiin vielä Iltasatu.org -yhdistyksen Kristiina Åbergin inspiraatiopuheenvuoro Iltasatu-palvelusta, joka on aiemmin esitelty Lastenkirjahyllyssä.  Kirjailija Anneli Kanto välitti yleisökommentissaan tekijäpuolen terveiset, että julkaisuoikeuden antaminen ilman mitään korvausta sotii nykyisiä tekijänoikeussäädäntöjä vastaan ja varsinkin kuvittajat ovat hieman käärmeissään tästä. 

Åbergin vastauksessa todettiin, että kyse on modernista markkinoinnista, jossa annetaan ennakkonäytteitä omasta työstä. Iltasatu-palvelun kautta halutaan tarjota myös uusille sisällöntuottajille (= uusille potentiaalisille lastenkirjallisuuden tekijöille, so. kirjoittajille ja kuvittajille!) kanava julkaisemiseen. Iltasatu-org-palveun kautta voi siis ensin testata suosiota digi-muodossa ja sitten yrittää saada kirja perinteisille kirjamarkkinoille! Kiinnostava uusi tulokulma kustannusmaailman kommervenkkeihin tämäkin! 

Åberg myös muistutti, että jo entuudestaan kirjailijoina ja kuvittajina tunnettujen tekijöiden kirjoihin (eli Åbergin sanoin maksulliseen sisältöön) on luotu linkitykset sivuston kautta, joten se toimii myös jo julkaistujen kirjojen markkinoinnin apuvälineenä.

Lopuksi kuultiin ennalta sovittuja viiden minuutin puheenvuoroja lastenkirjallisuudesta.

Kirjoittaja, sadunkertoja Pia Kurri toivoi enemmän lukurauhaa ja kiireettömyyttä kirjaston sadunkerrontahetkiin. Oulun kaupunginkirjaston Anne Alarto esitteli tänä vuonna Oulussa käyttöön otettua Lukupassia, joka tuo iloa lastenkirjoista koko perheelle. Mainosalalla työskentelevä graafinen suunnittelija Anne Kaski-Kløve uskoi digitaalisen lastenkirjallisuuden yleistyvän ja arveli, että perinteinen kuvakirja voi olla jo pian historiaa. 

Lastentarhanopettaja, myös Elsa-kuvakirjojen kirjoittajana tuttu Kerttu Ruuska  kantoi huolta siitä, kuinka lasten vanhemmat saadaan ymmärtämään yhdessä lukemisen tärkeys. Hän koki lasten vanhempien kiireen isoimmaksi tulpaksi tiedon ja lukuelämysten välittämisessä. Työssään lasten parissa hän myös kohtaa entistä enemmän lapsia, jotka eivät ole koskaan käyneet kirjastossa.

Lopuksi Lastenkirjainsituutin toiminnanjohtaja Paula Halkola kokosi seminaarin osallistujien omia lastenkirjallisuuden tilan ja tolan ja tarjonnan parannusehdotuksia. Näistä saadaan toivon mukaan LKI:n sivuille vielä koostetta.

Rouva Huu palaa vielä myöhemmin omaan alustukseensa, jossa yritin puoleen tuntiin tikistää kaiken kiinnostavan tämänhetkisestä lasten- ja nuortenkirjalisuudesta. Tarkkasilmäiset Lastenkirjahyllyn lukijat ovat kyllä saaneet pitkin vuotta jo maistiaisia alustuksen teemoista, mutta viimeistään Finlandia Junior –ehdokasasettelun liepeillä kokoan ydinkohtia myös hyllyyn asti.

Kuten kahteen osaan hajautetusta seminaariraportista on käynyt ilmi, seminaarin anti oli runsas ja monipuolinen. Osallistujia oli satakunta eri puolilta Suomea, mukana kirjasto- ja päiväkotiväkeä, kirjavinkkareita, kirjailijoita, kustantajia, opettajia ja muita lastenkirjaentusiasteja.

  

Seminaariraportti osa 1: Lastenkirjalle kuuluu hyvää

Eilisen   Lastenkirjainstituutin Mitä kuuluu lastenkirja –seminaarin anti oli suorastaan hengästyttävä. 

Siksi rouva Huun piti nukkua yön yli ja kaikessa rauhassa vähän järjestää päätään raporttia varten. Tampereella pääkirjasto Metsossa pidetty Lastenkirjainstituutin järjestämä seminaari oli osa tänään jatkuvaa lastenkirjallisuuden ja sanataiteen festivaalia, Kirjalittaa.

Lillemor Torstensson, toinen Svenska Barnboksinstitutetin johtajista, summasi videoyhteyden kautta Ruotsin lasten- ja nuortenkirjatrendejä. Tänä vuonna jo  50-vuotisjuhlavuottaan viettävä SBI on Suomen Lastenkirjainsituutin esikuva.   

Ruotsin lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimikemäärät ovat lisääntyneet koko 2000-luvun ajan. Viime vuonna ilmestyi jo 1 860 lasten- ja nuortenkirjaa.

Ruotsissa tarjonnassa huomioidaan nyt isosti ns. tweenies-ikäryhmä, jolla tarkoitetaan lapsuuden ja aikuisuuden väliin jäävää, vähitellen jo nuoruuteen kurkottavaa joukkoa. 

Yhtenä esimerkkinä Torstensson mainitsi Josefin Sundqvistin kuvakirjaformaatissa julkaistun Pappersväxtenin (Urax 2014), joka käsittelee yksinäisyyden ja vierauden tuntoja hyvinkin monenikäisiä puhuttelevalla tavalla.

Dystopiat ja eläinaiheet (erityisesti hamsterit!) ovat nyt Ruotsissa muotia.

Jyrsijäkirjallisuuden trendiä edustavat mm. Sam Hayn ja Simon Cooperin Zombiedjur – hungriga hamsterns återkomst (Berghs 2014) ja  Andreas Palmaerin Hamstern är borta (Alfabeta).  

Malin Axelssonin ja Klara Perssonin Jag blir en bubbla … som blir ett monster som blir ett barn (Urax) kuulosti kiinnostavalta ja Dagens Nyheterin arvio herättää odotuksia vielä entisestään. Tähän kirjaan täytyy ehdottomasti tutustua myöhemmin! Lapsen näkökulma näkyy siinä olevan keskiössä, sekä tekstissä että kuvituksessa,  hyvin uniikilla tavalla.  

Torstensson totesi, että  Ruotsissa(kin) lastenkirjallsisuuden laadun määrittäminen on entistä vaikeampaa, ja sen sijaan kiinnitetään enemmän määrään, volyymiin, huomiota. Tähän olisin kaivannut lisää valotusta.

Dystopian suosiolle Lillemor Torstensson esitti arvelunaan, että ilmastonmuutosten ja eräänlaisen   "isoveli valvoo" –yhteiskunnan  esittäminen nähdään jostain syystä nyt mielekkäämmäksi kuin rajoittua lähempänä lapsen omaa arkea oleviin asioihin. 

Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi Sofia Nordinin romaanin Som om jag vore fantastisk (Rabén & Sjögren 2015), jossa kuumetauti niittää satoa ja päähenkilö Ella on yksi harvoista eloonjääneistä. Romaanin asetelmat tuovat oitis mieleen Salla Simukan ja Siri Kolun dystopioiden asetelmat. 

Myös metsä ja vesi ovat ruotsalaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa vahvasti läsnä. Pojkarna-romaanista Suomessakin tunnetun Jessica Schiefauerin uutuus, När hundarna kommer, on herättänyt paljon keskustelua. Kyseessä on 1990-luvulle sijoittuva kahden nuoren metaforien kyllästämä rakkaustarina, jonka lyhyt juonitiivistelmäkin jo suorastaan huutaa saada kirja luettavakseen!

Toisin kuin Suomessa, Ruotsissa toisen maailmansodan päättymisen 70-vuotisjuhlavuosi on tuottanut paljonkin monikulttuurisuuteen suoraan linkittyviä lasten- ja nuortenkirjoja, mm. Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut Ulf Starkin ja Stina Wirsénin kuvakirja  Min systern från havet ja Anna-Clara Tidholmin Min Brorsa heter Noa sekä Katarina Taikonin ja  Joanna Hellgrenin romanityttö Katitzista kertovat kirjat (Natur & Kultur). 

Vanhempien kiire ja ongelmat ovat esillä myös Ruotsissa: vanhemmat ovat entistä vähemmän läsnä lasten arjessa: he ovat vankilassa, töissä tai masentuneita. Lillemor Torstensson luonnehti kuvakirjatarjonnan olevan pääosin konventionaalista (Tähän tekee mieli hihkaista, että suomalaisittain tuntuu siltä, että KAIKKI on Ruotisssa edelleen paljon kokeellisempaa Suomen yhä tasapaksumpaan kuvakirjatarjontaan verrattuna!). Uusia nuoria tekijöitä on kuulemma Ruotsissakin tulossa!

Yliopisto-opettajan Maria Laakson alustuksessa zuumattiin nykyistä lasten- ja nuortenkirjatutkimusta.  Oli ilahduttavaa kuulla, että kirjallisuudenopinnoissa lasten- ja nuortenkirjatutkimukseen on virinnyt opiskelijoiden parissa yhä enemmän kiinnostusta, sillä alue on havaittu työelämän kannalta relevantiksi!

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden akateeminen asema ja arvostus heijastelevat aina myös yhteiskunnallista todelisuutta. 

Laakso muisteli kirjallisuudenopintojensa alkuaikoina kuulemaansa ”nimeltämainitsemattoman professorin” tokaisua, jossa kyseinen professori teilasi lastenkirjallisuuden tutkimuspotentiaalin nimittämällä sitä Puputupuna-tutti-hukassa- kirjallisuudeksi. 

Onneksi näin elitistinen käsitys ei enää ole vallalla kirjallisuuden laitoksilla. Kulttuurintutkimus on laajentanut tutkimuskenttää, ja toisaalta kertomukseen keskittyvä narratologia on laventanut myös kiinnostusta erilaisiin teksteihin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden digitaalistuminen ja monimediaisuus ja kokeilevuus ovat  herättäneet uutta kiinnostusta mm. Jyväskylässä käynnissä olevassa tutkimushankkeessa. Merkille pantavaa on myös se, että nykyinen uusi opiskelijasukupolvi lukeutuu jo ns. diginatiiveihin, jotka ovat varhaisesta lapsuudesta saakka olleet päivittäin tekemisissä erilaisten digilaitteiden kanssa.

Hyvä esimerkki uudesta tutkimusaiheesta on myös, kuinka kirjallinen teos määritellään tai rajataan, kun se laajenee myös sosiaalisen median puolelle (esimerkkinä Aleksi Delikouraksen Nörtti-kirjat).

Verrattuna Euroopan isoihin ns. sivistysvaltioihin Suomessa lastenkirjallisuudentutkimus on vielä alkutekijöissään. 

Perustutkimusta ja alueen historiaa kartoittavaa tutkimusta on vielä meillä paljon tekemättä.  Toisaalta kirjallisuudenhistorioissa, elämäkerroissa ja kirjekokoelmissa lastenkirjallisuus on  nykyisin näkyvästi esillä, Laakso muistutti.  

Hän toi nasevasti esille lastenkirjallisuudentutkimuksen perusongelman, jonka olen itsekin saanut tuta yrittäessäni tasapainoilla alueen tutkijana. Tutkimuksen popularisointi, yleistajuistaminen muiden julkaisujen kautta (= vertaisarvioimattomat tieteelliset kirjoitukset, toimitetut  kirjat ja julkaisut, oppikirjat, ammattiyhteisölle tai suurelle yleisölle suunnatut julkaisut)  ovat  yliopiston julkaisujen arvoasteikossa pahnanpohjimmaisena. Niistä ei todellakaan heru tutkijalle akateemista meriittiä saati yliopistolle bonuspisteitä.

Kirjallisuudentutkimus on monitieteistymässä, ja tämä laventaa myös lastenkirjan liikkuma-alaa tutkimuskentässä. Tuoreena esimerkkinä Laakso nosti viime vuonna ilmestyneen Marleena Mustolan toimittaman artikkelikokoelman Lastenkirja.Nyt (SKS).

Poikkitieteellisenä uutena tutkimushankkeena Turussa on käynnistynyt 

Fragile subjects: Childhood in Finnish literature and medicine, 1850-2000, jossa lapsen tiedostetaan olevan historiallinen, paikallinen ja kulttuurinen konstruktio.

Laakso totesi myös genrekirjallisuudella olevan nykyisin enemmän potentiaalia: fantasialla, scifillä, dystopialla ja kauhukirjallisuudella on iso volyymi ja sillä on myös kaupallista merkitystä.

Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuudentutkimus ei mene maailman virtausten mukana, vaan teemat nousevat pikemminkin kansallisten intressien nosteessa: esim. ekokritiikki, monikulttuurisuus ja ideologiakriittinen tutkimus  voivat nousta yksittäisten yliopistojen tutkimushankkeiden intresseistä. 

Kustantajien paneelikeskusteluun ottivat osaa Heli Bergius Bazar-kustannuksesta, Pienen Karhun Leena Reiman ja Sanna Jaatinen Otavasta. Keskustelua luotsasi kirjastonhoitaja-kirjavinkkari Reetta Saine. 

Otava ja Pieni karhu tunnetaan laadukkaan lastenkirjallisuuden kustantajana, sitä vastoin Bazarin profiilissa lastenkirjallisuus on ollut vasta vähän aikaa. 

Bergius painotti kasvatuksellista näkökulmaa kustantamonsa lastenkirjalinjauksissa.  Kirjoissa korostetaan lasten varhaiskasvatusta  ja monikulttuurisuus ja suomi toisena kielenä tulevat myös olemaan kustantamon kiinnostuksen keskiössä. 

Pientä karhua jo 16 vuoden ajan luotsannut Leena Reiman kertoi huomanneensa nopeasti,  että suomalaiseen kulttuuriin sopivan monikulttuurisuutta käsittelevän käännöskirjan löytäminen  on vaikeaa. Pieni karhu on ollut Suomessa uraa uurtava kustantamo nimenomaan tämän aihepiirin esille tuonnissa (esim. Jamela-kirjat ja Niki Dalyn kuvakirjat).

Leena Reiman toivoi käsikirjoitusideoitaan tarjoavilta enemmän taitoa ja paneutumista oman idean esittelyyn: kirjahanke tulisi osata pukea sanoiksi ja ideaksi jo alustavassa sähköpostikontaktissa. ”Pitäisi esitellä itsensä ja työn sisältö, jotta kustantaja pystyisi miettimään myös kohderyhmää ja aiheen potentiaalia suhteessa muuhun tarjontaan”.

Lastenkirjailijaksi ja -kuvittajaksi mielivän kannattaisi käydä myös kirjastoissa (ja kirjakaupoissa) tutustumassa tarjontaan, jotta saisi käsityksen siitä, mitä ja mistä aihepiiresitä kirjoja on jo aiemmin julkaistu.

Sanna Jaatinen toi esille isot tietokirjahankkeet, jotka saattavat työllistää kustannustoimittajaa jopa parin-kolmen vuoden ajan. Tästä esimerkkeinä hän mainitsi Suomen lasten historian, Suomen lasten taidehistorian ja Suomen lasten retkeilyoppaan.

Leena Reiman valotti pienen kustantajan riemun hetkiä: sittemmin kustantamon hittikirjaksi nousseen Venla-Maria Uutelan Keppari-kirjan ensimmäinen versio tuli postissa käsinkirjoitettuna ja piirrettynä nivaskana. Nyt kahdesta kepparikirjasta on ilmestymässä uudet painokset, sillä keppihevosharrastus on edelleen tyttöjen suosiossa.

Aina ei maailmalla menestynyt lastenkirja välttämättä pure suomalaiseen ostavaan yleisöön. Sen sai Leena Reiman huomata valittuaan Pienen Karhun yhdeksi ensimmäiseksi kirjaksi maailmalla super-suositun Shel Silversteinin Antelias puu -kirjan, jossa on mustavalkoinen kuvitus. Kirjaa on myyty maailmalla 15 miljoonaa kappaletta. Eräs isoäiti oli riemastuneena ostanut kirjaa useamman kappaleen ja todennut, että kirjahan on todella monikäyttöinen, kun lapsi voi värittää kirjan mieleisekseen!

Paneelikeskustelussa sivuttiin myös ikäsuosituksia, ja päädyttiin toteamaan, että niitä toivovat lähinnä kirjoja lapsille lahjaksi ostavat vanhemmat ja isovanhemmat. Kaikki kolme kustantajaa olivat yhtä mieltä yleisönkin komppaamasta ajatuksesta, että ikärajahaarukoinnin voisi toimittaa ”salaisena kansiona” kirjakauppiaille, jotka käyttäisivät suosituksia taiten omassa myyntityössään.

Anniltaan runsaan Mitä kuuluu lastenkirja -seminaarin raportointi jatkuu lähipäivinä.