Selkokirja, josta tulee kylläiseksi

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa, 79 sivua, Pieni Karhu 2018. Kansikuva Johanna Sarajärvi. 

Luin äskettäin uudelleen Jukka Laajarinteen jo 15 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Onnenpossu (WSOY 2003) ja havahduin siihen, että hidastempoinen ja silti sisällöltään jäntevä ja eheä kerronta on tullut lastenromaaneissa entistä harvinaisemmaksi. 

Lukutaidon alkuun tarkoitetut helppolukuiset lastenromaanit pyrkivät nykyisin viettelemään lukijansa äkkikäänteisen seikkailun, kohelluksen ja sanakieputtelun avulla.

Onnenpossun kaltaisia lapsen arjen perustuntojen ja tapahtumien kuvauksia saa hakea suurennuslasin kanssa. 

Lapsille ja nuorille suunnattujen selkokirjojen aihepiirit ovat ilahduttavasti laventuneet viime vuosina. Nyt löytyy jo selkomukautettuja novelleja ja kertomuksia,  dekkareita ja hevoskirjojakin. 

Mimmu Tihisen edellinen selkokirja, Lastenkirjahyllyssäkin arvioitu Kello tuhat oli toteutukseltaan napakymppi nimenomaan pienistä aineksistaan huolimatta suureksi tihentyvän tarinan ansiosta. 

Myös Tihisen viime vuonna ilmestyneessä uutuudessa on keskushenkilönä toisella kymmenellä oleva poika, Leo.  

Leo ei ole voinut viettää tavallista lapsen ja nuoren elämää. Ensin hänellä todettiin vaikea sydänvika, jonka takia hän joutui olemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut riittävästi koettelemusta, poika joutui liikenneonnettomuuteen. Siksi Leo on viettänyt ison osan elämästään  sairaalassa ja sairaalakoulussa.

Nimeni on Leo.

Olen laiha ihminen. 

Minulla ei ole lihaksia,  

siis sellaisia lihaksia, jotka näkyisivät, 

lihaksia, jotka saisivat minut näyttämän 

vahvalta ja komealta. 

Moni tavallisen lapsen ja nuoren hallitsema perustaito on jäänyt opettelematta. Leo ei esimerkiksi osaa ajaa pyörällä eikä osaa uida.

Osaamattomuus johtuu varmasti suurelta osin Leon omasta arkuudesta tai saamattomuudesta. Ylihuolehtivaisen äidin asennekaan ei varmasti liioin ole kannustanut poikaa muuttamaan asioiden tilaa.  

Pyöräily- ja uimataidottomuudesta uhkaa tulla koko kesän ylle harmaan pilven langettama varjo. Äiti ja Leo vuokraavat kesämökin maalta ja Leo tutustuu sirpakkaan Ellaan, joka ehdottaa tietysti tuiki tavallisia kesänviettopuuhia, kuten pyöräilyä ja uimarannalle menoa. 

Leo toivoo hädissään, että kesä olisi sateinen. 

Kesän kuluessa Leo oppii, että tärkeistä asioista saa ja pitää puhua.

Kirjan nimi ei ole kaikessa toteavuudessaan kovin houkutteleva ja kirjan kansikin on oletettua, +10-vuotiasta kohderyhmää ajatellen turhankin tyylitelty, mutta jos lukija ohittaa nämä ulkokirjalliset seikat, hänet palkitaan hyvällä, kylläiseksi tekevällä lukuelämyksellä. Melkein voisi uskoa, että kirjan luettuaan on jopa kasvanut   muutaman sentin pidemmäksi ja viisaammaksi. 

Toivottavasti huomenna sataa on kompakti ja tiukasti rajattu viisas tarina erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. 

Se on myös mitä mainioin tunnekasvatuskirja, joka muistuttaa, että meillä jokaisella on omat kipukohtamme. Niiden kanssa sinut oleminen kääntää vastuksetkin voitoksi. 

Pentti ja isä surun syövereissä

Surunsyömä. Kolmiosainen lastenkuunnelma Yle Puheella. Ensiesitys 20.1.2019. Käsikirjoitus, dramatisointi ja ohjaus Petja Lähde. Pääosassa Santtu Karvonen (Pentti) ja muissa rooleissa Lassi Vierikko, Petja Lähde, Elina Lähde ja Pihla Penttinen. Äänisuunnittelu: Anders Wiksten. Tuotanto: Soila Valkama, Radioteatteri. Jaksot kuunneltavissa Yle Areenasta. 

Hienoa, että aivan uudetkin kotimaiset lastenkirjat kuuluvat ja näkyvät moniaalla.

Petja  Lähteen ensimmäinen lastenkirja Surunsyömä (Karisto) ilmestyi viime vuoden helmikuussa ja palkittiin viikko sitten Arvid Lydecken -palkinnolla vuoden parhaana kotimaisena lastenromaanina. 

Lastenromaani tarttui nopeasti YLE:n Radioteatterin haaviin ja Lähde työsti siitä itse ripeällä  aikataululla kolmiosaisen lastenkuunnelman, jonka ensimmäinen osa esitettiin tänään ja on kuunneltavissa  Yle Areenan kautta, kuten myös kahden viikon sisällä ilmestyvät loput kaksi osaa.

Santtu Karvonen eläytyy upeasti Pentin ailahteleviin tunteisiin. Vaikka äidin kuoleman jälkeinen suru jäytää poikaa, niin Karvosen tulkinnassa kuuluu vahva tahtotila pyrkiä jatkamaan elämää kahden surun lamauttaman isän kanssa. 

Toivottavasti kolmesta vartin mittaisesta osasta koostuva kuunnelmasarja huomataan myös päiväkodeissa ja kouluissa. Surunsyömän kuunnelmaversiossa on lavea tunnerekisteri, joka antaa hyvän mahdollisuuden työstää tunnetaitoja eri-ikäisten lasten kanssa. 

”Tytöt ovat vallankumousvoima, joka voi oikeasti muuttaa maailman”

Jennifer Mathieu: Näpit irti! Suomentanut Lotta Sonninen, 310 sivua, Otava 2018. Kansikuva Elizabeth H. Clark. 

Yhdysvaltalaisen Jennifer Mathieun nuortenromaani on todennäköisesti syntynyt jo ennen #me too -kampanjaa. 

Alkuteoksen nimi Moxie, (joka viittaa päähenkilön levittämiin underground-julkaisuihin eli zineihin) on Lotta Sonnisen suomennoksessa muuntunut räväkämmäksi ja viittaa näin suoraan viimeaikaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun naisten ja tyttöjen kokemasta seksuaalisestä häirinnästä.

Mathieu on omistanut kirjan ”kaikille niille nuorille naisille, jotka käyvät taistelua hyvän puolesta”. 

Jälkisanoihin hän on tallettanut oman 1990-luvun nuoruutensa feminististä liikettä ja kertoo sen aikaisista radikaalin vaikuttamisen kanavista ennen internetin tarjoamia mahdollisuuksia. Kirjassa ne tulevat  lukijalle tutuiksi Vivin äidin nuoruuden radikalismina ja toimintaja Riot Grrrls -ryhmässä.  

Viv on tavallinen perhetyttö, joka asuu kaksi äitinsä kanssa. Hän on tunnollinen lukiolainen, joka ei yleensä pidä meteliä itsestään ja tyytyy tarkkailemaan asioita etäämmältä... kunnes hänen mittansa tulee täyteen opettajien ja koulun poikien mielivaltaisesta käytöksestä. 

Minä olen sellainen tyttö joka lukee kokeisiin. Sellainen tyttö joka palauttaa kotitehtävät aina ajoissa. Olen tyttö joka sanoo isovanhemmilleen tulevansa viiden minuutin päästä ja ilmaantuu etuajassa. Olen tyttö joka ei aiheuta hankaluuksia. Kun opettaja kysyy minulta jotakin tunnilla, painun kyyryyn, sillä minä olen tyttö joka mieluummin haihtuisi savuna ilmaan kuin herättäisi huomiota, edes positiivista.

Viv on kuitenkin saanut äidin puolelta verenperintönä oikeudenmukaisuuden ja suoran vaikuttamisen geenit. Hän löytää äitinsä nuoruuden aikaisia pahvilaatikoita ja sieltä 1990-luvulla Yhdysvalloissa aktiivisen Riot Grrrlsien,  underground-feministisen punk-rock-liikkeen, manifestin.

Siinä sanotaan, että tytöt ovat vallankumousvoima joka voi oikeasti muuttaa maailman. Sisälläni tuntuu raskas paino, joka muodostuu sekä ilosta että pelosta. 

Viv perustaa Puhti-lehden, jonka kautta hän ryhtyy agitoimaan muita koulun tyttöjä – ja muutamaa poikaakin – mukaan vastarintaliikkeeseen, joka kyseenalaistaa koulun miehiset vallankäytön keinot ja seksistiset käytänteet. 

Kaikki Vivin ystävät eivät halua ottaa julkisesti kantaa. Esimerkiksi Claudian mielestä feministi tarkoittaa monille usein samaa kuin miestenvihaaja:

Se koko sana on jotenkin pelottava, moni säikähtää sitä. Ne luulee että se tarkoittaa miestenvihaajaa. Mä sanon mieluummin vaan, että kannatan tasa-arvoa.

Mathieun nuortenromaani on painavasta ja tärkeästä aiheestaan huolimatta helppolukuinen ja sysää lukijan – ikään ja sukupuoleen katsomatta – ajattelemaan myös omia vaikuttimiaan ja asenteitaan. 

Jälkisanoissaan Jennifer Mathieu vinkkaa nykytytöille myös intersektionaalisen feminismin verkkosivustoja, jotka puhuttelevat kaikkia naisia ihonväriin, terveyteen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja biologiseen sukupuoleen katsomatta. Mukana on myös muutamia kirja- ja elokuvavinkkejä. 

Olen usein tuonut esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuden ripeyden tarttua ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. 

Alaikäisiin kohdistuneet seksuaalirikokset tai seksuaalinen ahdistelu ovat olleet kotimaistenkin nuortenromaanien aiheena viime vuosina. 

Kirsti Kurosen 4 x 100 (Karisto 2013) ja Miikka Keräsen Maaliviivalla (WSOY 2014) käsittelevät kumpikin yhtenä sivujuonteena nuoren urheiluharrastuksissa kokemaa ja aikuisen valmentajan toteuttamaa  tirkistelyä sekä sanallista tai fyysistä ahdistelua. Kummassakin kirjassa painetaan asia villaisella. 

Sitä vastoin Kirsi Pehkosen vuonna 2015 ilmestyneessä varhaisnuortenromaanissa Voittolaukaus (Karisto) valmentajan teko tuomitaan ja tehdään seksuaalinen ahdistelu julkiseksi. 

Marja-Leena Lempisen Punainen lumme (WSOY 2008) oli käänteentekevä teos kuvatessaan teini-ikäisen tytön ja aikuisen miehen netin kautta solmittua ja seksuaalisesti värittynyttä kontaktia, joka traumatisoi tytön. 

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) jatkoi samasta aiheesta, mutta Behm ei tee 15-vuotiaasta Emiliasta yksiselitteisesti uhria, sillä tyttö tuntee itse olevansa ikäänsä kypsyneempi. Emilia kokee olevansa joku, ”joka oli saanut käyttöönsä nuoren tytön ruumiin ja joka antoi sen tehdä kaikenlaisia asioita, sellaisia, mitä sen ei olisi pitänyt tehdä”. 

Jo pitkään käyty #me too -keskustelu sekä aivan viime viikkojen ja päivien kotimaan uutiset alaikäisiin kohdistetuista seksuaalirikoksista herkistävät kriittisen lukijan. 

Mikäli mainitut Kurosen, Keräsen ja Behmin nuortenromaanit ilmestyisivät vasta nyt, ne todennäköisesti saisivat hyvinkin kriittisen vastaanoton. 

Toivottavasti Jennifer Mathieun Näpit irti! -romaanille saadaan pian myös kotimaisia vastineita, jotka asettuvat luontevasti osaksi suomalaista arkea ja todellisuutta. 

Magia ja tunteet veivät voiton Topelius- ja Lydecken-palkinnoissa

Tänään jaettiin Helsingin uudessa keskustakirjastossa Oodissa Maijansalissa Topelius- ja Arvid Lydecken-palkinnot viime vuoden parhaista kotimaisista lasten- ja nuortenromaaneista.

Vuodesta 1946 jaetun Topelius-palkinnon sai Anniina Mikama romaanistaan Taikuri ja taskuvaras (WSOY). 

Perusteluissa sanottiin mm. seuraavaa:

–– Kirjan maailma on yllätyksiä ja illuusioita täynnä. Sen hetkissä on mukana ripaus taikuutta ja romantiikkaa. Taidokkaasti kirjoitettu historiankuvaus ja kiehtovat juoenkäänteet pitävät lukijan henkeäsalpaavassa otteessaan loppuun saakka. Steampunk-henkinen esikoisfantasiaromaani yhdistelee taitavasti menneisyyttä ja tulevaisuutta. 

Taikuri ja taskuvaras on arvioitu Lastenkirjahyllyssä toukokuussa.

Arvid Lydecken -palkinto jaettiin nyt 50:ttä kertaa. 

Palkinnon sai Petja Lähde ensimmäisestä lastenromaanistaan Surunsyömä (Karisto):

– – Teoksessa käsitellään läheisen menetystä viisaasti ja koskettavasti. Vaikeaa aihetta lähestytään herkkyydellä lapsen näkökulmasta. Rankasta sisällöstään huolimatta kirja antaa toivoa ja lohtua tulevaan: vielä kaikki kääntyy parhain päin. 

Surunsyömä on arvioitu Lastenkirjahyllyssä viime vuoden helmikuussa. 

Arvid Lydecken -palkinnon saanut Petja Lähde ja
Topelius-palkittu Anniina Mikama yhteiskuvassa.
Valokuva PHH.

Aiemmin Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkinnot on jaettu kustantamoiden tiloissa, mutta nyt palkinnonjakotilaisuus oli onnistuneesti organisoitu kaikille avoimeksi ja paikalla olikin mukavasti väkeä – sekä alan toimijoita että muutoin lasten- ja nuortenkirjallisuudesta kiinnostuneita. 

Raadin puheenjohtaja Sara Kokkonen luotasi myös viime vuoden kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden trendejä: syrjäytymien, yksinäisyys, sukupuolien moninaisuus, monikulttuurisuus, naisasia ja ympäristökysymykset näkyivät nuortenkirjoissa. 

Lastenromaaneissa kuvattiin paljon tunteita, arkea ja hetkeen tarttumisen tärkeyttä.

Tuittupää on Pepin hengenheimolainen

Leena Härmä (1914–2008): Tuittupäästä Rieväkylän rapsodiaan. Näyttely Leena Härmän tuotannosta Tampereen työväenmuseo Werstaan Komuutti-näyttelytilassa, os. Väinö Linnan aukio 8, Tampere. Avoinna ti-su klo 11–18. Vapaa pääsy. 

Leena Härmä: Pieni Tuittupää, 191 sivua, WSOY 1945. Kansikuva Maija Karma. 

Tyttö on hintelä, kovin pieni ikäisekseen. Selässä heilahtelevat paksut, kullankeltaiset palmikot vain korostivat tätä pienuutta. Laihat kädet ja jalat olivat vartaloon verrattuina suhteettomat pitkät, ja koko tyttö näytti niin heiveröiseltä, että vähänkin kovempi tuulenpuuska olisi saattanut kaataa hänet. Kasvot olivat kapeat, pienen tiukasti suljetun suun ympärillä oli tarmokas piirre ja isoissa vihreänharmaissa silmissä leiskahti usein uhmaa; hintelä ruumis kätki voimakkaan luonteen. (Härmä 1945, 7–8.)

Leena Härmän (1914–2008) esikoinen Pieni Tuittupää on nyttemmin jo unhoon jäänyt lastenromaani. 

Teos ilmestyi heti sodan jälkeen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään viittauksia sotaan, ellei lasketa mukaan Virpin inttämistä Villen ja Tapanin kanssa siitä, voiko tytöstä tulla koskaan sotamiestä. Lopulta Virpi mukautuu näennäisesti poikien mielipiteeseen, mutta niittaa keskustelun kiinni toteamalla, että hänestä tuleekin sotanainen! 

Pieni Tuittupää on oikeasti Virpi, joka täyttää viisiosaiseksi karttuneen sarjan avausosassa seitsemän vuotta. Virpi on maanviljelijävanhempien kuopus. 

Heti romaanin alussa on riipaiseva kohtaus, jossa tyttö kuuntelee salaa äidin ja hiukan pahanilkisen ja suorasuisen Mäkiskän tädin keskustelua ja saa kuulla, että hänen kaksosveljensä kuoli heti syntymänsä jälkeen. Virpin äiti haikailee kuollutta lasta ja tilalle jatkajaa. Äidin sanat satuttavat tyttöä, ja hän toivoo kuolevansa ukkosen iskuun. 

Virpi on oikeudentajuinen mutta reaktioissaan äkkinäinen. Vaatteet repeilevät vauhdikkaissa leikeissä ja tämän tästä tyttö tuntuu ajautuvan suoranaiseen hengenvaaraan. 

Tuittupään lisäksi häntä voisi kutsua perustellusti myös huimapääksi ja tuulispääksi.

Käänteentekeväksi ensimmäisessä osassa muotoutuu ystävystyminen köyhän leskiäidin pojan, Resu-Villen, kanssa. Ensin Virpi kiusaa poikaa muiden lasten mukana, mutta myöhemmin lasten välille solmiutuu tiivis ja lojaali ystävyys.

Härmä on luonut eloisan maaseutumiljöön, jossa kyräilystä ja luokkaeroistakin huolimatta pidetään lopulta yhtä. 

Leena Härmän Pieni Tuittupää ilmestyi samana vuonna kuin Astrid Lindgrenin esikoisteos Pippi Långstrumpf. 

Pepin tavoin myös Härmän Virpi kyseenalaistaa vallitsevia normeja ja tytön ahdasta roolimallia. Toiseksi vertailukohdaksi löytyy Anni Polvan Tiina-kirjojen (v:sta 1956) sankaritar, tosin vasta kymmenen vuoden viipeellä Tuittupäähän. 

Virpillä ja Tiinalla on monen muun yhdistävän seikan lisäksi kummallakin ankara äiti ja sallivampi, tyttären mielenliikkeitä paremmin ymmärtävä isä. 

Lastenromaaniensa jälkeen Härmä ryhtyi kirjoittamaan 1950-luvun lopulta lähtien näytelmiä Tampereen Työväen Teatterille ja kuunnelmia radiolle. 

Härmän tekstit ovat päätyneet myös elokuviksi, mm. Jack Witikan ohjaama Virtaset ja Lahtiset ja Edwin Laineen ohjaama Pinsiön parooni vuosina 1959 ja 1962. 

Tampereella on nyt mainio tilaisuus tutustua Leena Härmän tuotantoon. Työväen keskusmuseo Verstaan pienessä Komuutti-näyttelytilassa on maaliskuun loppuun asti avoinna näyttely Leena Härmä (1914–2008): Tuittupäästä Rieväkylän rapsodiaan.

Näyttelyssä on esillä Leena Härmän lasten- ja
nuortenromaanien kansikuvia, joista valtaosan on
tehnyt Maija Karma. Valokuva PHH,

Näyttelyn ovat koonneet IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa.  

Eilisissä avajaisissa luodattiin näyttelijöiden Eila Roineen, Liisa Roineen ja Seppo Mäen muistojen avittamana Härmän persoonaa näytelmien käsikirjoittajana. He muistivat Härmän melko särmikkäänä persoonana, joka saattoi äkämystyä helposti. 

Kirjailijana Härmä ei pitänyt suurta meteliä itsestään. Pirkkalaiskirjailijoiden sihteerinä hän toimi vuosina 1950–1951. Hänellä oli vammainen poika, joka varmasti antoi sykäyksen myös näytelmälle Voi sinua, Pietu (1976). Näytelmää esitettiin Tampereen Teatterissa ja Kouvolan Teatterissa. Aiheensa kanssa Härmä oli aikaansa edellä.

Vitriiniin on koottu Härmän teosten ensipainoksia
Lastenkirjainstituutin kokoelmista ja
näytelmäkäsikirjoituksia. Valokuva PHH.

Härmä sai lasten- ja nuortenkirjoistaan useitakin palkintoja ja hän oli myös 1940–50-luvulla verraten hyvin apurahoitettu kirjailija. Kiinnostava anekdootti on, että Suomen Kulttuurirahastolla oli vuonna 1956 jaossa erään nimikkorahaston kautta 100 000 markan palkinto, joka haluttiin myöntää sellaiselle nuortenkirjalle, joka käsittelee työntekoa nuoria kiinnostavasti ja työn tekoon kannustavasti. Nuorten Kirja ry:n arvostelu- ja palkintolautakunta lhetti ehdolle Leena Härmän Hurrikaanin ja palkinto päätettiin myöntää Härmälle. Palkintoa rahoittanut yksityinen liikemies ei kuitenkaan pitänyt teoksessa käsiteltyä polkupyörän korjausta riittäväski työnteoksi ja täyttämään asettamiaan palkintoehtoja. Palkinto evättiin ja Kulttuurirahasto myönsi palkintosumman muista varoista Härmälle. 

Lisensiaatintutkimusta tehdessäni lähetin 1940-50-lukujen vielä elossa oleville lasten- ja nuortenkirjailijoille kyselyn ajankohdan lastenkirjallisesta kentästä.

Härmä vastasi kirjeitse 16. helmikuuta 1997. 

Hän muistelee muun muassa vuonna 1945 esikoisteoksensa ilmestymisen jälkeen saamaansa kutsua Hotelli Kämppiin WSOY:n kirjailijaillallisille. Pukeutumiskoodina oli juhlapuku ja kankaiden saaminen sodan päättymisen jälkeen haastavaa. "Sen mekon saaminen oli vaikeampaa kuin kirjan kirjoittaminen!" 

Heti hotellin ovella hänen käsipuoleensa tarttui vanhempi mies, joka sittemmin paljastui kuvanveistäjä Wäinö Aaltoseksi. Aaltosen vaimo ohjeisti Härmää tyytymään vain kuuntelemaan miehen puhetta, sillä mies oli umpikuuro. 

Elsa Beskow ja Pekka Tarkka

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Muistelmia, 575 sivua, Otava 2018. Kannen suunnittelu Anna Lehtonen.

Kirjallisuuskriitikko ja kirjallisuudentutkija Pekka Tarkka (s. 1934) luotaa kiinnostavasti kulttuurijournalismin kulta-aikoja ja tekee tarkkaa ajankuvaa kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden kentältä muistelmissaan Onnen Pekka.

Tarkan sukuhistoriassa settlementtiliike on näkyvästi läsnä: hänen isänsä Toivo Tarkka oli settlementtiliikkeen pappina Tampereen Pispalassa ja äidinisä Sigfrid Sirenius perusti Suomen settlementtiliikkeen.   

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on odotetusti hyvin vähällä huomiolla Tarkan muistelmissa. 

Muutamastakin maininnasta saa silti paljon ainesta pohdintoihin.

Kesällä 1944 jatkosodan kiperimpään aikaan Pekka Tarkkaa oltiin nimittäin lähettämässä sotalapseksi Ruotsiin. 

Suomen olemassaolo oli vaakalaudalla, ja monien perheiden lapset siirtyivät Ruotsiin pahimman varalta. Ukko Sigfrid valmisteli minun lähettämistäni Tukholmaan ja oli jo järjestänyt paikan hengenheimolaisensa Natanael Beskowin ja kirjailija Elsa Beskowin perheessä. Liisa-äitini oli jyrkästi vastaan. Vanhempani sopivat kirjeissään, että perhe jää kokonaisena Suomeen, tuli mitä tuli.

Ajatusleikki siitä, että Tarkka olisi ollut sotalapsena lastenkirjailija-kuvittaja Elsa Beskowin vaikutuspiirissä on kieltämättä kutkuttava! 

Kuinka tuolloin 9–10-vuotias Pekka-poika olisi kokenut Beskowin kuvakirjat Petteristä ja Lotasta ja täti sinipunaisesta, täti vihreästä ja täti Ruskeasta, jotka elävät keskiluokkaista auvoa pienessä sievässä huvilassaan?

Olisiko moni asia ollut Beskowin lastenkirjakylvyn jälkeen toisin Tarkan elämässä? 

Tampereen lyseossa kirjoittamiensa kotiaineiden reipastelevan tekohuumorin esikuvaksi Tarkka tunnistaa – kenties jälkiviisaasti – Aaro Hongan poikakirjat.  

Muistelmat eivät – valitettavasti – anna paljonkaan vihjeitä Tarkan lapsuuden ja nuoruuden kirjamieltymyksistä. 

Tärkeimmäksi lapsuuden kirjasarjaksi hän mainitsee sotavuosilta kodin kirjahyllystä löytyneen moniosaisen tietosanakirjan.

Aaro Hongan poikakirjat ja Otavan Poikien seikkailukirjaston kirjat saivat myös ”äkkilähdön” nuorukaisen pienestä kirjahyllystä hänen hankkiessaan ”ensimmäiset oikeat kirjat”, Pentti Haanpään Jutut ja oiva Paloheimon novellikokoelman Tuonen virran tällä puolen. 

Pekka Tarkka aloitti vuonna 1957 Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittajana. 

Kulttuuriosaston esinaisena oli Toini Havu, jonka särmikkääksi tiedetystä persoonasta Tarkka ei muistelmissaan anna järin mairittelevaa kuvaa. 

Pekka Tarkka jättää mainitsematta, kuinka Havu käskytti häntä sekä samaan aikaan lehteen kirjallisuustoimittajaksi värvättyä ikätoveriaan Timo Tiusasta arvostelemaan myös nuortenkirjallisuutta.   

Toini Havu kertoi 27.1.1995 antamassaan haastattelussa pitäneensä periaatteena, että Helsingin Sanomien arvostelijat eivät jakautuisi ns. korkean ja matalan kirjallisuuden mukaan. Vain tällä ennakkoluulottomalla ja kirjallisuutta arvottamattomalla asenteella  kritiikeille saataisiin Havun mielestä yhdenmukainen mittapuu.

Sanoin pojille [Tarkka ja Tiusanen] , että pruuvatkaa nyt näiden poikakirjojenkin arvostelemista. Hiukan tekopyhästi he sitten valittivat olevansa vielä liian nuoria. Ehkä he olivat siinä oikeassakin, mene ja tiedä. (PHH haastattelu 1995).

Sukupolvi- ja näkemyserot lientyivät sittemmin: Tarkka tapasi Havun 1990-luvulla ja kertoo Havun ilahtuneen hänen tulostaan ja kollegoiden suhtautuneen toisiinsa lämpimästi.

Muistelmien kirjoittajan muistissa on ymmärrettävästi aina myös aukkoja ja hänellä on valta nostaa asioita esiin mielensä mukaan. 

Yhtenä meriittinään Tarkka pitää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Otavan yhtistyönä kustantaman Suomen kirjallisuushistoria -teossarjan kahdeksatta osaa, jonka toimituksessa Tarkka oli eritoten sen viimeistelyvaiheessa ja työläässä editoinnissa mukana. 

Tarkka mainitsee osan erityisansioina Matti Kuusen hoitamat Eila Pennasen Ajanvietekirjallisuuden ja Kirjallisuuskritiikin, Jarl Hellemannin Suomennoskirjallisuuden ja Timo Tiusasen Teatteriin ja kirjallisuuteen keskittyvien artikkelien merkittävyyden.  

Sitä vastoin hän jättää tyyten mainitsematta kyseisessä osassa olleen Sirkka Kurki-Suonion uraa uurtavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehitystä valottavan artikkelin.

Toisaalla Tarkka kuitenkin mainitsee Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella 1970-luvun alussa vetämänsä kritikkipraktikumin, jossa ”arvostelujen teosten kirjo oli laaja”:

Lasten- ja nuortenkirjoja ei unohdettu. Inari ja Leena Krohnin Vihreä vallankumous oli ympäristöliikkeen ensimmäisiä airuita.

Kenties Krohnien teosten arvostamiseen vaikutti myös se, että Leena Krohn oli laitoksella tuolloin amanuenssina ja Inari Krohn oli yksissä laitoksella yliopistonopettajana toimineen Pertti Lassilan kanssa? 

Tarkka päättää muistelmansa 1980-luvun lopulle, jolloin hän siirtyi pois Helsingin Sanomien kulttuurin esimiehen tehtävistä. 

Tarkan muistelmat antavat eloisan syväluotauksen tuonaikaiseen valtakunnan ykköslehden kulttuuriosastoon ja sen – nykypäivän vinkkelistä – varsin boheemeihin – käytänteisiin. Oli esimerkiksi vallan normaalia, että kuukausipalkkaa nostava kirjallisuustoimittaja teki työt kotoaan käsin. 

Poliittiset suhdanteet vaikuttivat yllättävän paljon kulttuuriosaston juttutilauksiin ja arvioidenkin painotuksiin. 

Siihen nähden nyt eletään moniarvoisempia aikoja. 

Uuden kasvun siemeniä tulevaan vuoteen

Isabel Minhós Martins & Yara Kono: Sata siementä, jotka lensivät pois, suomentanut Antero Tiittula, 27 sivua, Etana Editions 2018.

Rachel Williams & Jenny Bowers: Pieni puu, suomenkielinen teksti Elina Wuori, 14 sivua, Tactic 2014.

Puu on kaiken kasvun ja tulevan symboli. 

Hiukan hätkähdin syksyllä esitettyä ja edelleen Yle Areenasta löytyvää Elävät puut -tv-sarjaa, jossa Suomen puulajeja elollistettiin ja nimettiin kullekin puulle sopiva supersankarihahmokin.

Lastenkirjoissa puiden katveista löytyy vilvoittavaa varjoa, puiden oksilla voi kiipeillä ja seikkailla sekä ihailla maisemia.  Vanhojen puiden onkaloihin voi piiloutua ja peukalonkokoiset voivat tehdä puuhun myös kotinsa. 

Puut toimivat usein myös vertauskuvana elämän kierrolle.

Mäntypuu odottaa oikeaa hetkeä siementen lähettämiselle. 
Yara Konon kuvitusta Isabel Minhós Martinsin tekstiin 
kuvakirjassa Sata siementä, jotka lensivät pois 
(Etana Editions 2018). 

Etana Editions ansaitsee erityisen kiitoksen tämän portugalilaisen kuvakirjahelmen kustantamisesta. 

Sata siementä, jotka lensivät pois toimii monella tasolla: sitä voi lukea jännitysnäytelmänä puunsiementen välisestä kilpailusta.

Pelkistetyn tarinan voi tulkita myös allegoriana uuden ihmiselämän alkuun saattaminen vaikeuksista.

Kertojan on pakko istua hetkeksi itkemään, "...sillä pihkura 
sentään, tämä alkaa jo olla liian surkeaa". Yara Konon kuvitusta 
Isabel Minhós Martinsin tekstiin kuvakirjassa Sata siementä, 
jotka lensivät pois (Etana Editions 2018). 

Tietokirjaksikin se luontuu varsinkin kirjan lopusta löytyvän sisäkansien siemeninfon ansiosta. 

Niukassa tekstissä viehättää myös ajoittainen lukijan interaktiivinen puhuttelu ja kertojan eläytyvät kommentit kiperimmissä käänteissä. 

Kuvakirjasta löytyy universaali viesti paremman tulevaisuuden puolesta. Toivoaan ei pidä hukata, vaikka peli tuntuisi jo lähes menetetyltä.

Sisäkansista voi oppia erilaisten puun siementen selviytymis-
strategioista. Yara Konon kuvitusta Isabel Minhós Martinsin 
tekstiin kuvakirjassa Sata siementä, jotka lensivät pois 
(Etana Editions 2018). 

Yara Konon kuvituksessa on kubistista särmikkyyttä, rasteripinnan eloisuutta ja pyöreisiin muotoihin ladattua toiveikkuutta. 

Brasiliassa syntynyt ja nyttemmin Portugaliin asettunut Yara Kono vieraili  Suomessa Kuvittajat ry:n vieraana lokakuussa ja järjesti Forumin kauppakeskuksessa Helsingissä lapsille  monikulttuurisen työpajan. 

Kuvakirjan hienous on Konon mielestä siinä, että jokainen lukukerta voi olla erilainen. Kuvista voi löytää uusia yksityiskohtia ja merkityksiä millä tahansa kielellä. Kuvat muodostavat myös yksinään universaalin kielen. 

Elämä on välillä myös hengissä selviytymistä: "Lopuista 60 
siemenestä linnut nokkivat 25." Yara Konon kuvitusta Isabel
Minhós Martinsin tekstiin kuvakirjassa Sata siementä, 
jotka lensivät pois (Etana Editions 2018). 

Pieni puu on pieni kaunis kirja jo muutaman vuoden takaa. 

Muistan ihastuneeni tuolloin kirjan pelkistettyyn muotokieleen ja eräänlaiseen niukkuuden estetiikkaan. 

Nyt matkan päästä katsottuna se on jo huomattavasti lähempänä valtavirtaa retrohenkisen värimaailmansa takia. 

Lähimmäksi Jenny Bowersin tyyliä pääsee suomalaisista kuvittajista   Anna Emilia Laitisen kasviornamentiikkaan ja vahvoihin väreihin tukeutuva kuvitus.  

Kartonkisivuisessa kirjassa on kurkistusluukkuja ja siinä seurataan talvesta kevääseen ja kesästä syksyyn  päärynäpuun kasvua siemenestä honteloksi taimeksi ja hedelmää tuottavaksi vantteraksi puuksi asti. 

Elina Wuoren suomennoksen riimittelyn tavoin tekee mieli toivottaa kaikkea hyvää hentoisen lumipeitteen alla kyteville uusille siemenille:

Talvi kuuraa maiseman,  

ja lumi peittää maan. 

Lumen alla pieni siemen 

vartoo kasvuaan. 

Lisää lastenkirjoja puista, siemenistä ja kasvun ihmeestä:

Emmi Jormalainen: Puu = Tree, Studio Panama 2013

Brita Teckentrup: Muistojen puu, suom. Tuula Korolainen, Lasten Keskus 2013

Timothée de Fombelle: Tobi Lolness 1 ja 2, kuv. Francois Place, suom. Anna-Maija Viitanen, Tammi 2010 ja 2011

Riina Kaarla: Ihmesiemen, Tammi 2009

Erkki K. Kalela & Mika Launis: Kuusen siementen lähtö, Maahenki 2009

Roald Dahl & Patrick Benson: Tynkätyiset, suom. Päivi Heininen, Arthouse 2002

Shel Silvestein: Antelias puu, suom. Riitta Oittinen, Pieni Karhu 1999

Hannu Mäkelä: Ole kiltti, lue minut, puunsiemenen tarina, kuv. Kaarina Kaila, Otava 1988

Astrid Lindgren & Svend Otto S.: Soittaako lehmus, laulaako satakieli?WSOY 1984

Kaarina Helakisa & Katriina Viljamaa-Rissanen: Elli velli karamelli, Weilin+Göös 1974

Ulf Löfgren: Ihmeelinen puu, suom. Kaija Pakkanen, Weilin+Göös 1969

Marjatta Kurenniemi: Puuhiset, kuv. Maija Karma, Tammi 1956