Voiko lastenkirja vahingoittaa lasta?

Tänään alkaneilla ja vielä huomiseen jatkuvilla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa Sylvään koululla on mahdollista paneutua Lastenkirjainstituutin tahallisen poleemisesti otsikoituun kirjanäyttelyyn TÄTÄ EN LAPSELLE LUE! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja.

Näyttelyssä on mukana 56 lasten- ja nuortenkirjaa, 1800-luvun lopulta tähän päivään. Mukana on kirjoja, jotka ovat oikeasti joutuneet sensuurin hampaisiin jossain päin maailmaa mutta myös paljon kirjoja, jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet jotakin rankkaa, kipeää tai vaikeaa aihetta.

Kirjanäyttelyn luettelon sekä sen ansiokkaan ja kiinnostavan esipuheen on laatinut FM Minttu Tervaharju, jonka pro gradu "Poliisit ovat parasta mitä tiedän raparperikiisselin jälkeen". Kiellettyjä aiheita, paheksuttua huumoria ja karnevalistista kapinaa lastenkirjallisuudessa valmistui äskettäin Tampereen yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Tämä kuva oli kouluhallitukselle liikaa. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä, vuodelta 1974. 

Suomessa ei ole lastenkirjallisuudessa harjoitettu suoranaista sensuuria. Ainoa kriteerit täyttävä tapaus on Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan kuvatietokrija Ihminen, ihmisiä (Weilin+Göös 1974). Kouluhallitus veti vuonna 1979 pois alakoulujen ympäristöopin oppimateriaalina käytetyn kirjan, jonka yhdyntäkuvaa pidettiin liian uskaliaana. 

Vielä 2000-luvun kynnyksellä katsottiin parhaaksi verhota rakastelu peiton alle. Christel Rönnsin kuvitusta kuvatietokirjaan Lähde lentoon, Iiris, kertomus HIV:istä lapsille, Aids-tukikeskus 1999. 

Häveliäisyyteen päätyi myös kuvittaja Christel Rönns kuvittaessaan Mia Evilammen ja Rita Nygrenin tietokuvakirjaa Lähde lentoon Iris, kertomus HIV:istä lapsille (Aids-tukikeskus 1999). Kuvituskuvassa miehen ja naisen akti on verhottu peiton alle. Tahatonta komiikkaa kuvaan tuo kuitenkin koira, joka tarkkailee tilannetta.

Vihansa vimmassa tyttö manaa kaikki kuoliaiksi Gisela Frisénin ja Per Ekholmin kuvakirjassa Mua niin hirveesti suututtaa, WSOY 1975.

Kuolema on yhä yksi lastenkirjallisuuden suurimmista tabuista. Aiheesta hyvä esimerkki on ruotsalainen kuvakirja, Gisela Frisénin ja Per Ekholmin Mua niin hirveesti suututtaa (WSOY 1975). Tyttö riitaantuu parhaan kaverinsa kanssa ja manaa kaikki lähimmäisensä kuolleiksi.

Veden kuvajainen heijastaa Vesta-Linnean hurjan kuvitelman. Lokit toimivat suojelusenkeleinä ja hiukan miedontavat kuvan hurjuutta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin kuvakirjaan Vesta-Linnea mieli mustana, Tammi 2008). 

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea mieli mustana –kuvakirjassa (Tammi 2008) lapsen tummat tunnot saavat niin ikään alkunsa riitaantumisesta leikkikaverien, pienempien sisarusten kanssa. Vesta-Linnea säntää rantakaislikkoon jurottamaan. Hän kuvittelee tilanteen, jossa olisi kuollut, ja kuinka koko perhe silloin kaipaisi häntä ja ymmärtäisi hänen arvonsa ja hyvyytensä.

Rouva Huu ei ole suitsinut omien lastensa lukemia kirjoja. 

Ainoa kirja, jonka katsoin parhaaksi nostaa ylähyllylle lasten leikki-iässä, on Janoschin Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). 

Meillä oli paljon Janoschin kuvakirjoja, joista Oi ihana Panana oli lyömätön suosikki. Urhea pikku räätäli -kuvakirjan  aihio perustuu muun muassa  Grimmin veljesten nimiin kirjattuun satuun. Siinä kerrotaan räätälistä, joka niittää valtakunnassa mainetta lyötyään yhdellä iskulla seitsemän kuoliaaksi. Maineteon yksityiskohdissa unohdetaan kertoa, että kyse oli kärpäsistä, ei ihmishengistä.

Räätälin maine kiirii kuninkaan korviin ja hän palkkaa räätälin joukkoihinsa. Nopeasti satu kääntyykin todeksi: asevarustelua ja joukkotuhoaseita – tuttuja uutisista ja maailmanpolitiikasta:

 Hänellä oli nyt aseita, joita saattoi laukoa tuolilla istuen. Hänen tarvitsi tuskin liikuttaa sormeaan saadakseen hengiltä miljoonia ihmisiä.Kun painoi pientä nappia, oli kaupunki hävitetty. Isompaa nappulaa painamalla pystyi tuhoamaan valtion ja pientä punaista nappia painamalla koko maailman. 

– Saat painaa kaikkia muita nappeja, kuningas sanoi räätälille, mutta punaista, oikealla ylhällä olevaa nappia et saa painaa. Et,  ennen kuin annan luvan.
 

Räätäli tulee toki lopulta järkiinsä, mutta tehtyä ei saa silti tekemättömäksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko Lastenkirjahyllyn lukijoilla kokemuksia sellaisista uusista tai vanhoista kirjoista, joita ei soisi lapsien lukevan lainkaan.  

  

Onnea jäljittämässä

Sara Lundberg: Vita Streck och Öjvind. 32 sivua. Alfabeta 2011.

Jatketaan pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjakilpailun ehdokaskirjojen parissa.

Ruotsalaisen Sara Lundbergin  kuvakirja on kiehtova ja monitulkintainen teos, joka jäi heti ensimmäisen lukukerran jälkeen pitkäksi aikaa rouva Huun alitajuntaan muhimaan. 

Ja sehän on aina hyvän ja riittoisan kirjan merkki:  että kirja ei edes halua avautua ensilukemalta ja -katsomalta.

Kuvakirjan tarina antaa ajateltavaa sekä lapselle että aikuiselle. Enkä pidä mahdottomana, etteikö pieni lapsikin oivaltaisi tarinan filosofista ydintä. Sen verran selkeästi tämäkin juonne on mielestäni luettavissa.

Koko aukeaman kuva todentaa Vitan hurjaa ja koskaan päättymätöntä urakkaa
tehdä valkoisia keskiviivoja asfalttitiehen. Sara Lundbergin kuvitusta kuvakirjaan
 Vita Streck och Öjvind (Alfabeta 2011). 

Vita on jämpti tyttö, joka piirtää asfalttitiehen valkoista viivoitusta. Vita tekee työtään sen mielekkyyttä sen enempää kyseenalaistamatta... kunnes hänen maalitölkkiinsä kopsahtaa taivaalta punatukkainen hontelo poika.

Työn systematiikka häiriintyy pahasti odottamattomasta, taivaalta maalipurkkiin
hyppäävästä pojasta. Yllätys saa Vitan täysin tolaltaan. Sara Lundbergin
kuvitusta kuvakirjaan Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Vita on ällistynyt pojan julkeudesta. Pojan paljaista varpaista jää maahan valkoisia, vallattomia jälkiä.

– DET HÄR ÄR MIN VÄGOCH HÄR SKA DET VARA STRECK!
NU ÄR ALLT FÖRSTÖRTOCH JAG KAN INTE FORTSÄTTA!– Fortsätta vart då?
– Rakt fram!– Vartdå, rakt fram?– Inte vet jag! Rakt fram bara!

Tyttö rauhoittuu saatuaan pojalta taivaallisen herkullisen maksapasteijavoileivän. He ovat juuri pääsemäisillään ystävällisen jutustelun alkuun, kun tuuli viekin pojan mennessään.

Tyttö ennättää kuitenkin kuulla vielä pojan nimen, se on Öjvind.

Vita empii, onko pojan etsimisessä mitään mieltä. Pojan olemus on jäänyt kuitenkin häntä askarruttamaan. Vita kyselee autoilijoilta pojan perään, mutta saa vain tylyjä vastauksia. Autoilijat viis veisaavat Vitan elämäntyöstä, liikennettä ruodussa pitävien viivojen maalaamisesta.

Tyttö lähtee synkkään korpeen, mutta ei sielläkään osaa olla piirtämättä maahan valkoisia viivoja, ikään kuin olemassaolonsa jotenkin pyhittääkseen. Mutta sitten hän suuttuu tilanteen mahdottomuuteen, potkaisee maalipurkin nurin: siitä sukeutuu – ainakin oman tulkintani mukaan – valkoinen eläinhahmo, joka päästää värin ja siten myös Vitan vapaaksi oman mielensä vankiloista ja turhista ajatuspiintymistä.

Alvaro on nimeään myöten turvallisuutta huokuva kaiken vartija, joka koppaa
iltaisin Vitan rintataskuunsa nukkumaan. Synkästä värityksestään huolimatta
aukeama uhkuu luottamusta ja tyyneyttä. Sara Lundbergin kuvitusta kuvakirjaan
Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Vita tapaa ystävänsä Alvaron, eräänlaisen jättimäisen jumalhahmon, joka kaukosäätimellä säätää valot maailmassa pimeämmiksi illan tullen. Tytöllä on tapana nukkua Alvaron rintataskussa. 

Alvaro vakuuttaa, että vaikka Vita ei löytäisikään poikaa, niin poika voi silti löytää hänet. 

Ja niin tietysti käykin. Ja loppu on hyvin onnellinen.

Eleettömästi kuvakirja kertoo ihmismielen oikuista, olipa kyse sitten työvimmasta, kyvyttömyydestä kohdata toista rehellisesti tai  "laput silmillä kulkemisesta". 

Vähin erin tämä topakka, mutta hiukan valjusti aiemmin elämäänsä elänyt pikkutyttö oivaltaa suuren viisauden: yhdessä toisen kanssa jokainen on ehjempi.

Vita höllää  vihdoin ajatuspiintymiään ja rentoutuu uudelleen löydetyn Öjvindin
kanssa. Heidän jalanjäljistään muodostuu ristiin-rastiin oikullisesti polveileva polku,
joka symboloi myös kauniisti ystävyyttä ja toisen kohtaamista. Sara Lundbergin
 kuvitusta kuvakirjaan Vita Streck och Öjvind, Alfabeta 2011. 

Lundbergin kuvitus on hyvin vitaalia. 

Vilkasliikenteinen ja monivärinen kaupunki toimii kontrastina vehreälle luonnolle, joka on varattu tunnetason tärkeäksi miljööksi. 

Kuvittaja rakastaa valkoisella rajattuja laatikoita, joihin sijoittaa kuvituksensa, ikään kuin sarjakuvaksi. 

Teksti sananmukaisesti elää, kuin tuulen vireen liikuttamana.

Lundberg on kuvittanut useita ruotsalaisia lastenkirjoja. Suomessa tunnetaan ainoastaan hänen kuvittamansa Kirjoittamisen ihanuus, nuoren kirjoittajan opas (Karisto 2010) ja Stefan Castan ja Lundbergin kuvakirja Kukan elämää, joka on ilmestynyt McDonaldsin kirjakampanjassa vuonna 2011.  

Ensimmäinen Vita-tytöstä kertova kuvakirja on nimeltään Vita Streck. Se ilmestyi vuonna 2009.  

Nyt saa luvan kanssa vetkutella, tuumailevat Veikot yksimielisinä

Anna Nuotio, Eppu Nuotio & Kristiina Louhi: Veikko ja Veikko lomalla. 27 sivua. Otava 2013.

Veikko ja Veikko on viime vuonna alkanut uusi kolmen sukupolven miesten mutkattomasta yhteiselosta kertova kirjasarja, jonka toinen osa Veikko ja Veikko lomalla ilmestyi loppukeväästä.

Viisivuotias Veikko asuu kahden isänsä kanssa. Äitiä ei mainita tekstissä sanallakaan ja viitteitä äidistä ei liioin löydy Kristiina Louhen kuvituksista. 

Näiltä osin kirja jatkaa kadonneiden äitien mysteerikirjojen perinnettä, jonka kiehtovin esimerkki on Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -sarja.

Ja povailen, että pikku-Veikon sänkitukkainen ja tatuoitu isä saa oitis monia faneja kuvakirjaa lukevista äideistä! On nimittäin vähän timmimmän oloinen tyyppi kuin Mikon piippua polttava ja olutta litkivä isä…

Pikku-Veikon isä antaa tyylinäytteen sujuvasta sukelluksesta. Erityishuomiota ansaitsevat tatuoinnit! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.

Isän ja pikku-Veikon kesäloma on juuri alkanut. Isä haluaa kesämökille, mutta Veikon mielestä siellä tulee aika pitkäksi, jos ei ole leikkiseuraa. Niinpä poika päättää pyytää hyvää kaveriaan, samassa kerrostalossa asuvaa Veikko-setää, 78 v., mukaan mökille.

Hyvin vaivihkaa kuvakirja käsittelee myös vanhusten yksinäisyyttä ja pienten arjesta poikkeavien tapahtumien arvoa Veikko-sedän näkökulmasta:

”Minä en ole päässyt maalle moneen vuoteen! Jos vaan kyytiin sopii niin tämä poika on valmis”, Veikko-setä sanoo.

”Sovittu!” hihkaisee pikku-Veikko.

Lähtöön tulee pari viivästystä, mutta kesälomallahan kenelläkään ei ole kiire.

Kesäloman alkamisen kunniaksi isä ja poika ottavat aamulla rennosti ja makoilevat
pitkään sängyssä. Isällä on silmää sisustuksen suhteen ja viitseliäisyyttä riittää myös viherkasvien hoitoon! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan
Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.  

Kristiina Louhen värikylläinen vesivärikuvitus pääsee oikeuksiinsa niin pikku-Veikon ja iso-Veikon kotimiljöön kuin mökkielämän aurinkoista auvoa  kuvattaessa. 

Kirjan taitto on miellyttävän levollinen. Lähes jokaisella aukeamalla on iso koko sivun kuva ja tekstisivuja elävöittävät pienet tekstiin niveltyvät detaljit.

Kesämökin työkaluverstas tarjoaa mahdollisuuden monenlaiseen puuhasteluun.
Veikko-setä opettaa pikku-Veikolle puukon käyttöä ja vuolee hänelle oman
kaarnaveneen! Kristiina Louhen kuvitusta Eppu ja Anna Nuotion kuvakirjaan
Veikko ja Veikko lomalla, Otava 2013.  

Tapahtumakylläiseen päivään mahtuu onkimista, tupluureja ja kaarnaveneen vuolemista. Mutta sitten tuleekin äkkilähtö, mutta seuraavana päivänä palataan suojavarustuksen kera mökille uudelleen, isä lupaa.

Ja onneksi kaupungissakin voi nauttia kesälomasta!

Hyvää juhannusta kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille.

Poika, joka eli väreistä

Isela Valve: Joels färger. PQR-kultur 2011. Graafinen suunnittelu, piirroskuvitus ja kuvatoimitus Minna Öberg.

Pohjoismaiden neuvosto perusti viime vuonna uuden pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, arvoltaan 47 000 euroa. Sen ehdokkaat julkistettiin toukokuun lopussa. Lopullinen voittaja selviää lokakuussa.

Ensimmäisessä palkinnonjaossa otetaan huomioon takautuvasti tarjonta vuodesta 2009. Myöhemmin tullaan keskittymään edellisvuoden kirjauutuuksiin. 

Rouva Huulla on ilo kuulua neuvoa antavana jäsenenä Suomen raatiin, johon kuuluvat myös Kaarina Kolu puheenjohtajana sekä Janina Orlov ja Mia Österlund. 

Suomen omat ehdokaskirjat ovat Seita Vuorelan ja Jani Ikosen Karikko (WSOY 2012) ja Minna Lindebergin ja Linda Bondestamin kuvakirja Allan och Udo (Schildts & Söderströms 2011, suom. Aimo ja Unto, Schildts & Söderströms 2012). 

Raatityöskentely muuttuu nyt ehdokasasettelun jälkeen konkreettiseksi, kun raatilaiset saavat postilähetyksinä eri maiden ehdokaskirjoja. 

Rouva Huu pyrkii esittelemään näitä kirjoja myös Lastenkirjahyllyssä. 

Pohjoismainen tarjonta tuntuu kilpistyvän Suomessa nykyisin vain muutamiin ruotsalaisiin sarjakirjoihin.

Tanskalainen ja norjalainen tarjonta on jäänyt viime vuosien aikana hyvin niukaksi, puhumattakaan Grönlannin, Islannin ja Fär-saarten ja eri saamen kielillä julkaistuista lasten- ja nuortenkirjoista! Tässä siis mainio tilaisuus kurkistaa pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjallisuden parhaimmistoon. 

Ensimmäinen kirjalähetys tuli Ahvenanmaalta, joka on saanut siis oman edustuksensa. Virallinen teosesittely löytyy täältä. 

Minulla ei ole mitään käsitystä, minkä verran Ahvenanmaalla julkaistaan omaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Kenties tähänkin saadaan taustatietoa myöhemmin.

Isela Valven Joels färger on toteutukseltaan kiehtova kuvatietokirja Joel Petterssonista (1892–1937), ahvenanmaalaisesta taidemaalarista ja kirjailijasta, joka ei elinaikanaan saanut juurikaan huomiota. 

Kirjasta tulee aluksi hieman amatöörimäinen vaikutelma, mutta pelkistetty piirrostyyli ja yllättävät värivalinnat saavat oikeutuksensa tekstin rinnalla.   Tuloksena on rouhea ja kiinnostava ja taatusti erilainen lasten taidekasvatuskirja!

Taiteilijan iäkkäitä vanhempia kuvataan hauskasti maalauksessa. Isän huonon kuulon takia Joel sai tottua kovaääniseen huutamiseen lapsuudessaan. Minna Öbergin kuvitusta Isela Valven kuvatietokirjaan Joels färger, PQR-kultur 2011. 

Wikipedia kertoo, että Pettersson syntyi köyhään maanviljelijäperheeseen ja tunsi kutsumusta kirjoittamiseen ja maalaamiseen jo kouluvuosinaan. Vuosina 1913–1915 hän opiskeli Turun piirustuskoulussa, mutta palasi kesken opintojaan auttamaan jo ikääntyneitä vanhempia maatilan hoidossa. Vanhempiensa kuoltua Pettersson jatkoi tilan hoitoa viljelemällä juurikkaita ja pitämällä kanalaa.

Joel Petterssonin kasvuympäristö oli harmaa ja ankea, mutta onneksi Joelilla oli rikas sisäinen värimaailma. Petterssonin sarjakuvamaiset maalaukset istuvat hyvin aukeaman kokonaisuuteen. Minna Öbergin kuvitusta Isela Valven kuvatietokirjaan Joels färger, PQR-kultur 2011.

Vuonna 1935 hän ryhtyi maalaamaan ja töitä oli näytteillä Maarianhaminassa seuraavana vuonna. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet hänen toivomaansa huomiota ja tämä aiheutti ennen pitkää taiteilijan mielenterveyden romahtamisen. Pettersson kuoli 45-vuotiaana. Hänen kirjallista tuotantoaan ryhdyttiin julkaisemaan postuumisti vasta 1970-luvulla ja keskeisiä teoksia on yhä kiitettävästi saatavilla. 

Uusin suomennos on kertomuskokoelma Sininen kehä, jonka on julkaissut pieni kustantamo Pequod viime vuonna. 

Taiteilijan traaginen elämä ja sen kronologinen todentaminen on tässä lasten kuvatietokirjassa kuitenkin toissijainen kiinnostuksen kohde. Kirja poimii viipaleita Joelin elämästä, lapsuudesta ja arjesta melko harmaissa ja vaatimattomissa puitteissa. 

Boheemi taiteilija sai kanoista myös elantonsa. Pelkistetty piirroskuvitus luontuu hyvin kollaasimaiseksi elementiksi Joel Petterssonin kotimiljöötä kuvaaviin maalauksiin, jotka tulevat lapselle näin todellisemmiksi. Minna Öbergin kuvitusta Isela Valven kuvatietokirjaan Joels färger, PQR-kultur 2011.   

Ankeahkosta kasvuympäristöstä huolimatta – tai sen ansiosta – Joelilla oli rikas sisäinen maailma. Edes lähimpien empiminen ei tyrehdyttänyt hänen luomisvoimaansa: paksut, vahvat värit ja tyylitelty, robusti pinta herättivät heissä lähinnä hämmennystä. Yleisellä tasolla Joels färger onkin hieno kuvaus luomisen palosta ja tietoisuudesta, että itsellä on jotain tärkeää annettavaa muulle maailmalle:

För Joel är inte ett lamm vitt eller svart. Inte ens grått. Hans lamm är röda, gröna, gula, blåa och gredelin, sa hans mamma har ull i alla de färgerna.

Vad blev det av Joel , kanske du undrar. Jo, han blev en mycket speciell konstnär och författare, han målade tvåhundra tavlor och skrev många, många ark som blev till böcker. Han skrev brev, tal och pjäser.

Joel var inte alltid så lycklig men han ville göra människor glada. Han vill göra oss glada.

Monet lapsille suunnatut taidekasvatuskirjat sortuvat usein liialliseen pikkutarkkuuteen. Isela Valven kirjassa viehättää nimenomaan rosoinen suurpiirteisyys, jonka seurauksena ainakin minulle tuli oitis halu ottaa lisää selvää taiteilijan elämän dramaattisista vaiheista. Osoituksena lapsilähtöisyydestä teoksen lopussa oleva maalausten luettelo on rytmitetty värien mukaan, ilman vuosilukuja ja muita krumeluureja!

Joel Pettersson vaikuttaa suomalaisten aikalaistaiteilijoiden, Juho Rissasen ja Lauri Saaren, hengenheimolaiselta ekspressiivisen ja modernin ilmaisunsa vuoksi.

  

Lastenkirjojen kierrätyksestä

Tähän aiheeseen inspiroi kirjailija Riina Katajavuoren Lapsen maailma -lehden kesä-heinäkuun numeroon kirjoittama Lastenkirjahylly-niminen kolumni, joka on luettavissa myös verkossa.

Kolumnissaan Katajavuori kertoo, kuinka siivosi äitinsä toivomuksesta lapsuudenkotinsa lastenkirjahyllyä. 

15 muovikassillista kirjoja päätyi Katajavuoren perkauksen jälkeen kirjalahjoituksena läheiseen alakouluun. 

Katajavuoren mies kyseenalaisti tekoa:

”Älkää nyt mitään aikansa eläneitä sinne viekö”, sanoi mies. Tosiaan – aikansa eläneitä. Oli vaikea sanoa, mikä kirja on sesonkituote, mikä taas yleispätevä halki vuosikymmenien. Voiko kirjaa lukea, jos sen päähenkilö ei näprää älypuhelinta tai päivitä Facebookissa? Onko Topeliuksen Adalmiinan helmi -sadun sanoma nöyrästä sydämestä aivan last season? Ostaako kukaan enää ajatusta, että nöyrän sydämen tyytyväinen haltija olisi muka onnekkaampi kuin kaikkein kaunein, viisain ja rikkain lellikki?

Rouva Huu teki työhuoneella kevätsiivouksen  vähän aikaa sitten ja rahtasi Katajavuoren tavoin kuusi painavaa pahvilaatikollista vuoden–parin vanhoja kuvakirjoja läheiseen Viinikan päiväkotiin ja helppolukuisia lastenromaaneja ja varhaisnuortenkirjoja Nekalan normaalikouluun.   

Päiväkotien ja koulujen kirjanhankintamäärärahat ovat olemattomat ja kiitollisuus uusien hyväkuntoisten käyttökirjojen saamisesta oli ylenpalttisen suuri. 

Osa koululle lahjoitetuista kirjoista päätyi luokkakirjaston sijaan myös kevätjuhlassa jaettaviksi lukemisen kiritys- ja tsemppipalkinnoiksi, ja mikäs sen mieluisampaa!

Aika-ajoin rouva Huu kiertää huvikseen kirpputoreilla. 

Hyväntekeväisyys- ja itsepalvelukirpputoreilla on tarjolla paljon lasten- ja nuortenkirjoja,  joista iso osa on nimenomaan kirjakerhopainoksia. 

Lukemattomia ja usein myös ulkoasunsa puolesta kokonaan lukemattomia (sic !) Lasten parhaat kirjat-, Lasten oma kirjakerho-, Disney-, Pollux- ym. -kerhojen kirjoja rahdataan kirpputoreille siinä toivossa, että joku niihin tarttuisi. 

Harvemmin tarttuu. Ovatko kirjakerhokirjat muodostumassa pian ongelmajätteeksi?

Lapsi ei muodosta näihin kirjoihin välttämättä kiinteää tunnesidosta: vanhemmat ilmoittautuvat velvollisuudentuntoisesti lapsen tietyssä kehitysvaiheessa kirjakerhon asiakkaiksi ja unohtavat kerta toisensa jälkeen peruuttaa kirjatilauksen. 

Syitä unohdukseen voi olla monia: kirja ei vastaa lapsen kehitystasoa, kuvakirjoissa on tekstiä liikaa verrattuna ns. normaaliin peruskuvakirjaan (esim. Disney-kirjoissa on mielestäni liian isoja tekstiblokkeja nykylasten kiinnostuksen tasoon nähden!) 

Kirjakerhoformaatti voi sekin viestiä halpuudesta, sillä kirjakerhot markkinoivat itseään edullisena kirjanhankintakanavana. Käytetyn kirjakerhokirjan hinnan alarajan pitäisikin olla hyvin alhainen. 


Toisaalta poikkeus vahvistaa säännön: Lasten oma kirjakerho julkaisi 1980-luvulla kotimaisia kuvakirjoja. Kaija Pakkasen ja Seija Juvan runokuvakirjaa Hassu noita ja muita saturunoja (1980) luettiin esikoisen kanssa todella taajaan!

Esteri Vuorisen helppolukuiset kirjat, Tomi Ungererin Herra Myssynen, Gösta Knutssonin Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira ja Hans-Erik Hellbergin Maria, ukin tyttö, odottavat monien muiden kirjojen ohessa malttavaisesti, että pääsisivät joskus esille myös Lastenkirjahyllyssä. 

Rouva Huun työhuoneen kirjahyllyssä on oma osastonsa kirjoille, joita haluaisin joskus tyvenenä hetkenä esitellä myös Lastenkirjahyllyssä. 

Osa niistä on omia lapsuuden kirjojani, jotka syystä tai toisesta ansaitsevat mielestäni uudelleen esittelyn. 

Osa on sellaisia kirjoja, joita olen ostanut pikkurahalla kirpputoreilta ja muistan lainanneeni niitä lapsena kirjastosta. Ne ovat jättäneet minuun sellaisen muistijäljen, että haluan palata niihin syystä tai toisesta uudelleen. 

Kun siivoaa omaa lastenkirjahyllyään, kannattaa muistaa myös monien julkisten tilojen vaillinaisia lastenkirjavarantoja. 

Esimerkiksi terveyskeskusten, neuvoloiden, hammaslääkärien ja sosiaalipalveluiden odotustiloissa olisi hyvä olla laadukkaita, hyväkuntoisia kuvakirjoja myös lapsiasiakkaiden käyttöön. 

Lahjoituksen vastaanottavan tahon tehtäväksi jää pitää huolta siitä, että rikkoutuneet, likaantuneet tai muutoin käyttökelvottomat kirjat poistetaan säännöllisesti valikoimasta.


Yksi varteenotettava vaihtoehto ja kohde kirjalahjoitukselle on myös Tampereella sijaitseva Lastenkirjainstituutti.  

Sen kirjakokoelmiin pyritään saamaan kaikki Suomessa ilmestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuus. 

Ennen lahjoitusta kannattaa olla yhteydessä kirjastonhoitajaan, joka tarkistaa, onko lahjoitettavien kirjojen joukossa kokoelmasta puuttuvia kirjoja.

Onko sinulla jokin erityisen mieluinen kirjakerhokirja, josta et luopuisi mistään hinnasta? Tai kerro jostakin mielestäsi erityisen onnekkaasta lasten- tai nuortenkirjan kirpputorilöydöstä. 

Vedeeran taru kietoi Varkaudessa tytöt pauloihinsa

    

Varkautelaisten lasten lahjomaton raati teki sen taas: yllätti fiksulla ja markkinavoimista vapaalla valinnallaan ja äänesti Jarkko Tontin  lasten ja varhaisnuorten fantasiaromaanin Vedeeran taru (Otava 2012) vuoden 2013 LukuVarkaus-palkinnon saajaksi.

Raatilaiset kehuivat Vedeeran tarjua monipuoliseksi kirjaksi, koska "siinä oli mukana iloa, surua, rakkautta, rohkeutta ja toimintaa". 

Myös kirjan jännitystä ja huumoria kiiteltiin. Yksi raatilaisista totesi, että "tätä kirjaa oli pakko lukea koko ajan". 

Toinen raatilaisista kiitti, että "kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut yksi päähenkilöistä". Kolmas raatilainen totesi, että "kirja oli paras ikinä". Neljäs raatilaisista suorastaan rakastui kirjaan ja toivoi, että mahdollisimman moni lukisi kirjan, koska se on ”ihana toiminnan täyteinen seikkailu”.  

Raati koostui tänä vuonna kuudesta 10–12-vuotiaasta tytöstä. 

Mikäli raati olisi ollut poikavaltaisempi, niin kenties Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät -esikoisellakin (WSOY) olisi ollut saumaa voittajaksi asti?  

Joka tapauksessa on kiinnostavaa, että Jarkko Tontti on onnistunut kirjoittamaan tyttölukijoita kiinnostavasti. Vedeeran tarun juonitasollahan kyse on samasta pähkäilyn dilemmasta, kielletystä rakkaudesta, kuin kansainvälisessä pararomanttisessa fantasiassakin. Mukana kulkee myös luontevasti suvaitsevaisuuden teema. 

Vedeeran tarulle on tulossa vielä jatkoa.

Palkinto julkistettiin eilen valtakunnallisen Vekara-Varkaus –nimisen lasten festivaaliviikon yhteydessä. Stora Enso Oyj:n ja Varkauden kaupunki perustivat vuonna 2001 Lasten LukuVarkaus -kirjallisuuspalkinnon. Palkinnon arvo on 3 500 euroa.

Muut palkintoehdokkaat olivat Kirsti Ellilän Majavakevät (Karisto), Magdalena Hain Kerjäläisprinsessa (Karisto), Roope Lipastin Vilhelmiina ja vanha röyhyttelijä (WSOY), Hellevi Salmisen Kuinka pikku Täplästä tuli iso koira (Otava)ja  Laura Suomelan Lokkisaaren säpinät (WSOY).

Pienet kirjat, suuret tunteet!

Pija Lindenbaum: Jag älskar Manne. 32 sivua. Bonnier Carlsen 2012.

Pija Lindenbaum: Kan jag med. 32 sivua. Bonnier Carlsen 2013.

Pija Lindenbaum on ollut jo ensimmäisestä suomennetusta kuvakirjastaan Elsa-Marin pikkuisät (WSOY 1991) lähtien rouva Huun kuvittajasuosikki. Hän suhtautuu lapsiin kirjojensa kohdeyleisönä aina yhtä tinkimättömästi.

Siksi onkin hienoa, että hän on nyt kääntynyt aivan pienimpienkin leikki-ikäisten lasten puoleen. 

Ruotsalaisilla kuvittajilla tuntuu olevan jokin erityistaito tehdä pieniä, mutta silti suuria tunteita ja asioita käsitteleviä pikkulasten kuvakirjoja. Ajatellaanpa nyt vaikka Barbro Lindgrenin ja Eva Erikssonin Oskari- ja Gunilla Wolden Teemu-kirjoja!

Lindenbaum käyttää usein tehokeinona lapsen ja aikuisen kokosuhteiden tehostamista lapsen perspektiivistä: lapsi näkee usein aikuisesta vain jalat! Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Näiden kahden Lindenbaumin kirjan tempo tuntuu hyvin rauhalliselta: se johtuu varmasti ennen muuta siitä, että niukka teksti on sijoitettu poikkeuksetta omalle sivulleen ja kuva omalleen. 

Vielä sata vuotta sitten tällainen käytäntö oli puhtaasti painotekninen: painovärit olisivat syöpyneet läpi, jos kuvitusta olisi ollut sivun molemmin puolin!

Uhka havaittu oikealla. Hiekkalaatikosta tulee näyttämö tiivistunnelmaiselle triangelidraamalle! Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Jag älskar Manne on hiekkalaatikkoikäisten triangelidraama. 

Tunteet, ilmeet ja kehon kieli ovat läsnä jokaisessa kuvassa. 

Päähenkilö Micke ihailee tummaihoista Mannea. Kaikki hänessä on niin erityistä: kähärät hiukset, ämpäri ja jopa Mannen tapa tehdä mutavelliä. Micke kiehnää Mannen lähellä ja ihailee pojan puuhia. Vähitellen kuva-alaan työntyy kaukaa, ensin vain pienenä pisteenä, uhka: Mannen ikäinen poika.

Tilanne kuitenkin ratkeaa Micken kannalta onnellisesti.

Onneksi jännite laukeaa, kun ulkopuolinen pelastaja tulee paikalle ja ilmaisee pidäkkeettömästi tunteensa tunkeilijaa kohtaan. Pija Lindenbaumin kuvitusta kirjaan Jag älskar Manne, Bonnier Carlsen 2012.

Vähäisistä aineksista Lindenbaum on tehnyt oivallisen tutkielman ihmisluonteen oikuista. Ja tietysti, kun on kyse ruotsalaisesta kuvakirjasta, niin annetaan myös vaivihkaista suvaitsevaisuuskasvatusta.

Kan jag med käsittelee sisaruskateutta ja pienemmän sisaruksen halua tehdä ja osata asioita isomman perässä. 

Micken isosisko on aloittanut koulunkäynnin. Micke seuraa häntä kouluun ja yrittää jäljitellä tämän tekemisiä, ja onnistuukin omasta mielestään vallan erinomaisesti. 

Mutta ennen pitkää Micke taitaa hoksata, että omasta pienuudesta on hyötyäkin, kun hän pääsee erikoiskuljetuksella äidin pyörän turvaistuimessa kotiin kesken koulupäivän:

Jag kan  åka mammas cykel,

Det kan inte storasyster.

Ja nyt on isosiskon vuoro luimistella Micken vierellä!

Vähän tekstiä, ja kuva puhuu puolestaan! Erinomaista. 

Pija Lindenbaum palkittiin 13. kesäkuuta Albert Engström -palkinnolla hänen ansiokkaasta urastaan lastenkirjailijana ja kuvittajana. Kiinnostava oli palkinnon perusteluissa mainittu seikka, että Lindenbaum liittyy kuvituksillaan ruotsalaiseen satiiriseen traditioon! Palkinnon suuruus on 10 000 kruunua ja siihen kuuluu myös Bo-Kenneth Knutssonin puuveistos.