Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa

Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  

Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.

 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   

Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  

Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 

Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.

Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 

Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 

Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 

 

 

 

Kun ihmiset ajattelevat asioista eri tavoin

Nunna Kristoduli: Pienet pyhiinvaeltajat. Kuvitus Zsuzsa Demeter, 200 sivua. Lasten Keskus 2003. 

 

Se oli elämäni säikähdys! 

Olin lempipaikassani pikkuruisessa kirkossa lähteen luona ja juttelin Taivaalliselle Äidilleni. Hän hymyili kauniisti ikonistaan, ja Jeesus-lapsi istui iloisena ja reippaana hänen sylissään kuin valtaistuimella. Tuntui niin lämpimältä sydämessä, niin kuin aina ollessani pikkukirkossa. – – 

Rukoushetken intiimi, levollinen tunnelma
kuvastuu hienosti Zsuzsa Demeterin kuvituksesta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003).

Nunna Kristodulin (oik. Anna-Leena Lampi, 1945–2020) äskettäin julkaistu vuodet 1957–2001 kattava Päiväkirjat (toim. Marja ja Riitta Lampi, Lintulan luostari 2023) muistutti mieleeni 20 vuotta sitten ilmestyneen lastenromaanin Pienet pyhiinvaeltajat. 

 

Kristoduli varttui luterilaisessa perheessä, kääntyi ortodoksiksi ja vietti yliopisto-opintojen jälkeen ensimmäiset luostarivuotensa Kreikassa Bytoman luostarissa Thessaliassa, mistä hän palasi Suomeen 2001 asettuen pysyvästi Lintulan luostariin Heinävedelle.  

 

Pienet pyhiinvaeltajat on kiinnostava monestakin eri syystä, vaikka kirjan kerrontatapa vaikuttaakin nykylukijan mielestä jo perin vanhanaikaiselta. 

 

Kirja kuvaa kauniisti noin 10-vuotiaan tytön arkea, johon  ortodoksinen usko kuuluu luontevana osana. 

Leenu, jota läheiset puhuttelevat  myös nimillä  Eleni, Elenitsa ja Nitsa, asuu suuren osan vuodesta kreikkalaisessa pikkukaupungissa kreikkalaisen isänsä ja tämän vanhempien yhteisessä taloudessa. Kesät tyttö viettää Suomessa, auto-onnettomuudessa kuolleen äitinsä kotimaassa äidinpuoleisten sukulaisten kanssa. 

 

Nunna Kristodulin lastenromaani tavoittaa hienosti maailmankansalaisen ja kahdessa eri kulttuurissa kasvavan lapsen tunnot, pakolaisten ja vähemmistökulttuurien ahdingon. Näiltä osin kuvaus on ollut humaaneissa painotuksissaan jopa aikaansa edellä! 

 

Romaanin rakenne tuo mieleen klassisen tyttökirjan konventiot esimerkiksi kohtauksessa, jossa Leenu rohkaistuu maaherran vastaanotolla tuomaan esille ystävänsä,  romanityttö Marian, hädänalaisen tilanteen: tyttö ei osaa lukea ja kirjoittaa ja ansaitsee muutamia lantteja pesemällä autojen tuulilaseja vilkkaasti liikennöidyillä risteysalueilla vaarantaen näin jatkuvasti henkensä. 

 

Leenun opastuksella Maria oppii lukemaan ja pääsee maaherran aloitteesta perustettuun kouluun.

 

Pienet pyhiinvaeltajat kertoo sananmukaisesti ”lapsenuskosta”. 

Leenu tutustuu omalaatuiseen Kosta-poikaan, joka asuu yhdessä isoisänsä kanssa, koska hänen vanhempansa ovat Saksassa ansiotyössä. 

Kun Leenu kokee kohdelleensa hyvää ystäväänsä
epäoikeudenmukaisesti, hän keventää sydäntään tunnustamalla
syntinsä  isä Mitrofanekselle. Zsuzsa Demeterin kuvitusta
Nunna Kristodulin lastenromaaniin
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 

Kosta on kiinnostunut luonnontieteestä ja maailmankaikkeudesta  ja hänen uskonnon harjoituksensa on Leenua vähäeleisempää, mutta yhtä harrasta.

 

Esimerkiksi rukoileminen on Kostalle ”sydämen työskentelyä”. 

 

Kosta kertoo Leenulle albanialaispakolaisina maahan tulleista pojista, jotka luostarin nunnat ottivat hoteisiinsa. Leenun ymmärrys elämän epätasa-arvoisuudesta kasvaa.

 

– Ooh! Huokasin ja ajattelin, kuinka isä ja Jaija kilvan hellittelevät minua. Ja on toisia lapsia, jotka joutuvat kaksitoistavuotiaina lähtemään ulkomailla etsimään työtä elättääkseen sisaruksensa! 

 

Leenu uhoaakin ryhtyvänsä isona sosiaaliministeriksi. Hän haluaa huolehtia ”ettei kukaan lapsi tässä maassa näe nälkää ja kaikki saavat käydä koulua”.

Kosta ja Leenu lähtevät vuoristoon keräämään yrttejä yhdessä
luostarin nunnien kanssa. Zsuzsa Demeterin kuvitusta 
Nunna Kristodulin lastenromaaniin 
Pienet pyhiinvaeltajat (Lasten Keskus 2003). 

 

Seikkailullistakin ainesta ja suoranaista jännitystäkin lukijalle tarjoaa Kostan löytämä emonsa hylkäämä sudenpentu sekä pankkiryöstäjien takaa-ajo.

 

Romaanin lopussa Leenu matkustaa kesän viettoon Suomeen. 

Pitkin romaania hän vertaa suomalaisten ja kreikkalaisten erilaisia tapoja harjoittaa uskoaan.

 

Kreikassa kaikkien muidenkin luut kaivetaan esiiin haudoista ja pannaan hautausmaiden luuhuoneisiin. Meistä se on ihan luonnollista, mutta kun kerroin siitä suomalaisille sukulaisilleni, se tuntui heistä kauhealta. Ihmiset voivat siis ajatella ihan eri lailla samoista asioista! Olen huomannut, ettei  Suomessa muutenkaan  puhuta mielellään asioista, joilla on tekemistä kuoleman kanssa. Kummallista! Kreikassa ei ole ollenkaan niin. Jaijallakin on ollut jo monta vuotta kuolinvaatteet valmiina ja hän on näyttänyt minullekin moneen kertaan, missä ne ovat, ettei tarvitse etsiskellä, kun niitä tarvitaan. 

 

Leenun äiti on kääntynyt luterilaisesta uskosta ortodoksiksi tutustuttuaan tulevaan mieheensä. Tämä on herättänyt äidin perheessä aluksi pahennusta tai ainakin hämmennystä. Sittemmin Leenun isovanhemmat ovat kuitenkin liittyneet ortodoksiseen kirkkoon ja kesällä Leenu saa kuulla, että he ovat rakennuttamassa tsasounaa tyttärensä muistoksi. Tässä voi halutessaan nähdä yhtymäkohtia myös nunna Kristodulin omaan elämään.

Nunna Kristoduli kiittää kirjan esilehdellä Hellevi Salmista "rohkaisusta ja avusta kirjan tekemisessä". 

Valamon luostari järjestää lapsille Pienet pyhiinvaeltajat -kursseja, joilla tutustutaan lasten näkökulmasta Valamon luostariin. Kurssilla etsitään mm. kadonnutta aarretta, haastatellaan munkkia, kuullaan tarinoita ortodoksipyhistä, saadaan kirjavinkkejä ja innostusta ikonimaalaukseen sekä osallistutaan  jumalanpalveluksiin.  

20. luukku: Vanhurskasta ja vähän ylevääkin joulun odotusta Topeliuksen seurassa

 

 

Toim. Tuula Pere: Joulun aikaan. Topeliuksen lastenrunoja. 27 s. WickWick 2022. 

 

Lastenkirjailija ja kustantaja Tuula Pere on pöyhinyt Zacharias Topeliuksen lastenlyriikkaa viisiosaisessa, eri aihepiirien mukaan toimitetuissa kuvarunokirjoissa Luonnon sylissä; Lapsen askelin; Elämää oppimassa; Vuodenkierto ja Joulun aikaan. 

Runot ja niiden kuvitukset ovat peräisin kahdeksanosaisesta vuosina 1927–1930 ilmestyneestä Lukemisia lapsille / Läsning för barn -kokoelmasta. 

Se oli ilmestymisaikaansa nähden poikkeuksellisen näyttävä, osin nelivärikuvitettu ja painojäljeltäänkin korkeatasoinen yhteispohjoismainen kirjahanke, jonka kuvittajiksi saatiin eturivin kuvittajia ja kuvataiteilijoita, Suomesta muiden muassa Venny Soldan-Brofeldt, Albert Edelfelt ja Väinö Blomstedt, Ruotsista mm. Ottilia Adelborg ja Carl Larsson. 

 

Joulun aikaan -runokuvakirjassa on kuusi Topeliuksen lastenrunoa. 

 

Niiden äänilaji ja riimittelyt ovat nykylapsen korvaan jo varsin mahtipontisia ja kieleltään sekä kristilliseltä sanomaltaankin vieraita. 

 

Nähtävästi tekstin automaattiskannaus on tehnyt toisinaan tepposet.  

Esim. säkeillä "Tervehtii jo meitä / joulu ihanin!" -alkavassa "Joululaulussa" säe "Sinuun ilomiellä / luon mä katsehen" on muuntunut muotoon ”Sinuun ilomiellä / luon mä katsellen”.

 

”Ainan jouluaatto” -runossa Aina-tyttö kirjoittaa kirjettä maaseudulla asuvalle ystävälleen ja kertoo vuolain sanakääntein kaupungin äveriäästä  joulunvietosta. 

"Joulusadun" Herra Jäykkänen (vas.) viis veisaa kristillisestä
joulunvietosta. Venny Soldan-Brofeldtin kuvitus on julkaistu
alunperin Lukemisia lapsille -antologiassa ja se on uudelleenjulkaistu
 Tuula Peren toimittamassa kuvarunokirjassa Joulun aikaan.
Topeliuksen lastenrunoja (WickWick 2022). 

.  

. 

Pitkässä ja monipolvisessa ”Joulusatu”-runossa kerrotaan herra Jäykkäsestä, joka suhtautuu jouluun hyvin nyreästi ja unohtaa kutsua enkelin perheen joulupöydästä. 

Joulut seuraavat toisiaan, vaimo ja lapset siirtyvät tuonpuoleiseen, mutta Jäykkänen sananmukaisesti jäkittää edelleen, kunnes vihdoin vanhana ja raihnaisena ottaa joulun sanoman sydämeensä.

"Joulu oveen kolkuttaa , / hymyy tuiskusäässä" – –
Kuusi on vielä koristelematta ruotsalaisen kuvittajan
J. A. G. Acken kuvituskuvassa Topeliuksen runoon "Joululaulu".  
Acken kuvitus on julkaistu alunperin Lukemisia lapsille -antologiassa ja
 uudelleen julkaistu Tuula Peren toimittamassa kuvarunokirjassa Joulun aikaan. Topeliuksen lastenrunoja  (WickWick 2022). 

Tutuimpaa ja lapsenmieliempää  Topeliuksen jouluaiheisten lastenrunojen osastoa edustaa valikimassa  säkeillä ”Joulu oveen kolkuttaa, / hymyy tuiskusäässä”  alkava ”Jouluruno”.

Sisäsivujen kuvitukset ovat Ottilia Adelborgin jugendin eleganssilla kuvittamaa, kansikuvaksi nostettua "Ainan jouluaatto"-runon kuvituskuvaa lukuunottamatta mustavalkoisia. 

Kun tunteet ovat muovailuvahaa

Essi Ihonen: Ainoa taivas, 239 sivua, WSOY 2018. Kansikuva iStockphoto/ Riikka Turkulainen.

Jälleen lähes kokonaan aiemmin pimennossa ollut aihe ilmaantuu nuortenkirjallisuuteen samanaikaisesti kahdessa syksyn kotimaisessa nuortenromaanissa. 

Essi Ihosen (s. 1987) esikoisromaani Ainoa taivas ja Esko-Pekka Tiitisen Pikkulinnunrata (Karisto 2018) ammentavat nimittäin kumpikin perheestä, sen ylisukupolvisista sidoksista ja velvoittavista perinteistä. 

Kummassakin on keskushenkilönä nuori tyttö, Ihosella 17-vuotias Aino ja Tiitisellä 14-vuotias Vilja. 

Aino on varttunut esikoislestadiolaisessa perheessä tiukassa kurissa ja Herran pelossa. Viljan vanhemmat ajautuvat uskonnollisen yhteisön tiukkaan ryhmäkuriin ja hurmokseen, joka luo varjon myös Viljan ja tämän isoveljen elämään. 

Pikkulinnunradassa uskonnollisen yhteisön vallankäyttö jää lopulta vain sivujuonteeksi, kun keskiöön nousee perhedynamiikan ydin. 

Essi Ihosen romaanissakaan fokus ei ole yksinomaan esikoislestadiolaisuudessa, ja hyvä niin. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013)) toki tarjoutuu Ihosen teoksen vastinpariksi, mutta Ihosen Ainoalla taivaalla on myös aivan omat sanataiteelliset ansionsa. 

Ankarasta kasvatuksesta huolimatta Ainon elämässä harva asia on lopulta kovin mustavalkoista tai ehdotonta. Tärkeänä vastavoimana kodin jyrkälle uskonnollisille kasvatukselle ovat isoveli Valo ja tämän ei-uskova vaimo, Leeni, jotka tarjoavat pahimman välirikon aikana Ainolle myös aivan konkreettisen turvapaikan kotoaan. 

Valo-veljen metaforat rakkaudelle ovat jotain aivan muuta kuin uskonnon ylevät vertauskuvat: rakastumisen tunne on ollut veljelle "pidäkkeetöntä persliukua alamäessä, ilman stoppeja". Valon vaimo Leeni puolestaan ohjeistaa Ainoa, että  tämä ei saa antaa elämänsä luiskahtaa ohitse. 

Ihonen pitää kerronnan arjessa ja konkretiassa, esimerkiksi isän kumisaappaat ja äidin kutomat harmaat villasukat symboleina vanhempien periaatteista kertovat pienessä tilassa latautuneesti olennaisen.

Tästä syntyy arkista intiimiyttä, jonka ansiosta lukijan on helppo päästä osalliseksi Ainon elämästä, vaikka yhdistäviä seikkoja ei aluksi näytä paljon olevankaan.  

Ainon lapsuus on auttamatta ohi. Ainolle rakas isosisko Suvi on avioitumassa:

Kymmenen vuotta sitten olimme sitoneet hiuksemme samaan lettiin, ettei meidän olisi tarvinnut viettää päivää erossa. Äidillä oli mennyt tunteja hiusten erottamiseen. Olimme Suvin kanssa kikattaneet, pidelleet toisiamme käsistä ja ahtautuneet vessanpöntölle samaan aikaan.

Ainoa taivas työstää monia perinteisen nuortenromaanin keskusteemoja: identiteettiä, joukkoon kuulumista tai sen ulkopuolelle jäämistä sekä ympäristön asettamia rooliodotuksia. 

Koulussa Aino on kuin kuka tahansa lukiolainen, joka suunnittelee jatko-opintoja yliopistossa. Seurakunnan ja perheen jäsenenä hän on ensisijaisesti Armon kihlattu ja pojan perheenjäsen.  

Seksuaalisuuteen liittyvä  hapuilu ja epävarmuuden tunnot ovat yleisesti samastuttavia, vaikka Ainon kohdalla itsensä hillitsemistä sääteleekin suvun uskonto. 

Itse asiassa Ainoa taivas tarjoaakin  pidättyneisyytensä vuoksi herkullisen kontrastin kepeän chick lit -kirjallisuuden reteälle seksikuvastolle!

Aino riuhtaisee itsesä kodin ikeestä ja pahimmassa vaiheessa on valmis lähtemään kotoa ovet paukkuen. 

Kohtaus, jossa hän tarkkailee itseään, on karu ja siksi vaikuttava:

Katsoin tilannetta ulkopuolelta, jopa itseäni. Siinä istui ruipeloinen seitsemäntoistavuotias. Elämä oli tuonut hänen sormeensa kihlasormuksen. Hänen silmänsä olivat pelokkaat, samalla toiveikkaat, koska hänellä oli veli puolellaan ja pilkahdukset unelmista, joista hän ei suostunut luopumaan.  

– – Hän näki vanhempiensa silmissä etäisyyden, joka oli kasvanut koko hänen elämänsä ajan. Tyttö mietti miettimistään, oli miettinyt koko elämänsä, että näiden kahden ihmisen pitäisi olla hänen tukensa, hänen auttajansa ja kannustajansa. Pitäisi olla sitä ja tätä. Mitään he eivät kuitenkaan hänelle olleet. Vihoissaan hän mietti, että äiti oli luovuttanut hänelle kohtunsa, munasolun, maidon rinnoistaan, isä siittiön ja satuttavia sanoja. 

Siinä kaikki. – –

Ainon ja Armon tuleva avioliitto on sovittu aikuisten kesken. Vaikka Aino tunteekin pojan kanssa ajoittain tunneläikähdyksiä, niin todellisesta rakkaudesta ei ole missään vaiheessa kyse. 

Aino tarkkailee kihlattuaan häikäilemättömän tarkasti: 

Kuuntelin mitä kihlatullani oli sanottavaa tuntematta tätä kohtaan enää mitään. Ihastumisen tai ihastumisen yrittäminen oli kadonnut minusta täysin. En nähnyt Armoa samoin, näin hänen värittömyytensä, kuivat kädet, pureskellut kynsinauhat. Kuulin äänen joka narisi. Yritin nähdä avioliittoon valmiin miehen. Näin pojan, joka toisteli puhki kulutettuja lauseita. 

Romaanin loppuun pakataan dramaattisia juonenkäänteitä, mutta niilläkin on tehtävänsä. Lukija uskoo, että Aino selviää ja saa muovailuvahaan vertaamansa tunteensakin vähitellen kanavoitua oman eheytymisensä kannalta parhain päin. 

Ainoa taivas rinnastuu kiinnostavasti myös toiseen tämän syksyn vahvaan nuortenromaaniin, Anu Holopaisen Sydänhengityksiin (Karisto), jossa tyttöpäähenkilön ja perheen näkemykset ovat niin ikään kaukana toisistaan. 

Ihosen Aino ja Holopaisen Tiira ottavat kumpikin niskalenkin traumaattisista tapahtumista, sillä he tietävät itse parhaiten, mitä oikeasti haluavat.  

Riikka Turkulaisen kansikuva on kaikessa eleettömyydessään poikkeuksellisen onnistunut. Armon kihlauksen sinetiksi antaman huivin kirsikoista tulee laajemmassa tarkastelussa iso symboli, jossa voi nähdä myös kypsymistä tai tahdonvoimaa. 

”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä”

Henry Aho: Arvet. Romaani kiusatuista, 302 sivua, kansi Jukka Veistola, Reuna kustantamo 2015.

Henry Aho (s. 1979) on tehnyt lasten-, nuorten- ja aikuistenkirjoja useammallekin pienkustantamolle.  

Aho on sijoittanut uusimman nuortenromaaninsa tapahtumat omalle kotipaikkakunnalleen Teuvalle, mutta vakuuttaa jälkisanoissa, että yhteyksiä tosielämään ei ole. Hän on käyttänyt taustamateriaalina paikallisen  lukion oppilaiden kirjoituksia koulukiusaamisesta.

”Kirja kertoo tarinan siitä, miten pienillä ja harmittomiltakin näyttäville teoilla voi olla hyvin vakavat ja peruuttamattomat seuraukset. Pidetään yhdessä huoli siitä, että kaikilla on hyvä olla”, kirjoittaa Aho.

Aho on vuolas kertoja, mikä näkyi jo edellisessä Minivampyyrien joulu -lastenkirjassa, joka ilmestyi viime vuonna Paasilinnan kautta. 300-sivuisessa nuortenromaanissakin olisi ollut varaa karsia, vaikka kerronnan rakentuminen neljän keskushenkilön näkökulman varaan toimiikin yllättävän jouhevasti.

Lailan perhe muuttaa Vaasasta Teuvalle. Lailan äiti on japanilainen, isä suomalainen, ja uudessa koulussa tytön ulkonäkö herättää liiaksi huomiota: ”hän oli ainoa ulkomaalaisen näköinen koulussa ja keräsi muiden huomion kuin magneetti rautaa”.

Aho ei siloittele Lailan ikätovereiden keskuudessa kohtaamaa rasismia:

Lailan ei annettu unohtaa. Hänen nimensä ei ollut oppilaiden keskuudessa Laila. Se oli ählämi, värivammainen, venepakolainen tai neekeri. Laila antoi sanojen kulkea päänsä läpi ja yritti olla välinpitämätön. Vaikka  sanat satuttivatkin, hän ei näyttänyt sitä muille. Hän itki vasta iltaisin mennessään nukkumaan.  

Kiusaaminen yltyy ja saa yhä brutaalimpia muotoja. Suojattua elämää vanhempiensa silmäteränä viettänyt Laila murtuu ja joutuu hoitoon. Hoitojaksolla hänellä on vahva mielialalääkitys, josta eroon pääseminen ei käy käden käänteessä. 

Toinen näkökulmahenkilö, Jarkko,  on ruumiinrakenteeltaan tanakka poika, jonka veli on kuollut 10-vuotiaana auto-onnettomuudessa. Veljen kuolema on lamauttanut vanhemmat ja Jarkko yrittää löytää lohtua runoja kirjoittamalla. Koulussa häntä on kiusattu paitsi ulkonäön niin myös kirjallisten harrastuksten takia. 

Jarkon pakopaikkana on mummola, jossa hän saa olla myös mitään ymmärtämättömiltä vanhemmiltaan rauhassa.

Tomi on Lailan tavoin perheensä ainokainen. Tomin biologinen äiti on kuollut huumeisiin ja isä istuu pitkään vankilatuomiota ellei ole jo kuollut –  Tomia asia ei tunnu edes kiinnostavan. Kasvattivanhemmat ovat rapajuoppoja, jotka eivät selvää päivää näe ja Tomi joutuu huolehtimaan huushollin pyörityksestä ja ajautuu sitä kautta myös itse laittomuuksiin. 

Tomi tekee omaan ja isänsä käyttöön kotiviiniä, joka tekeytyy kiljuksi asti. Tomista on sukeutunut hyvä ompelija, sillä rahaa uusiin vaatteisiin ei koulun alkamisen takia kotoa heru ja niinpä vanhoja vaatteita pitää paikata.

Tomi on perinyt kasvatti-isältään machomaisen ja sovinistisen naiskuvan. Viikonloppuna hän tapaa humalaspäissään Kauhajoella tytön, joka ei ”ollut siitä kauneimmasta päästä”, mutta poika muistelee isänsä sanoneen että ”vittu se on vammaisellakin”.

Tomi iskee silmänsä Lailaan. Hän luonnehtii tyttöä ”harvinaisen pantavan näköiseksi votakoksi”, joka muistuttaa aasialaisen pornoelokuvan esiintyjää. 

Näin mustavalkoinen, siekailematon suhtautuminen tytön ruumiiseen objektina tuskin olisi ns. läpäissyt yleiskustantajan kustannustoimittajan seulaa. 

Tomi alkoi katsella vinosilmää yhä enemmän ja enemmän. Tyttö oli aivan erinäköinen kuin kaikki muut ja se kiihotti jumalattomasti. Hänellä oli myös paljon isommat tissit kuin muilla. Isot tissit tietysti toimivat aina. Vanhat pornolehdet kävivät virattomiksi, kun hän mietti runkatessaan salaperäistä itämaista isorintaa. --- 

Milla on varttunut uskovaisten vanhempiensa tarkassa valvonnassa. Hänestä piirtyy hieman heikkolahjaisen ja naiivin, mutta sydämellisen tytön muotokuva. Millan ajatukset välittyvät hänen pitämänsä Milla Magian päiväkirjan kautta.   

Millan eno asuu yksinään maalla ilman mitään mukavuuksia. Eno on tutustuttanut tytön kirjoihin ja lukemisesta tuleekin Millalle yksi pakopaikka. Enon kuoleman jälkeen Milla vaatii vanhempiaan säilyttämään enon kodin ja aikuistuttuaan hän muuttaa sinne asumaan.

Ahon nuortenromaani on varmasti varsinaista kohderyhmäänsä  ravistelevampi  lukukokemus aikuisille ja eritoten opettajille. Yläkoulun opettajat sekä koulupsykologi kuvataan luokanvalvojaa lukuun ottamatta täysin kädettömiksi ja passiivisiksi dramaattisiin mittoihin paisuvan koulukiusaamisen edessä.

Hiukan epäuskottavalta tuntuu, että Tomin kotiolot jatkuvat myös poliisien vierailun jälkeen ilman, että sosiaaliviranomaiset puuttuvat asiaan. Tomin ja Titan hetken mielijohteesta syntyneet tempaukset ja toisaalta systemaattinen vähättely ja henkinen terrori lyövät leimansa Lailaan, Millaan ja Jarkkoon.

Neljästä nuoresta Lailalla on kuitenkin toimeen tarttuvat vanhemmat. Kun Laila masentuu yhä rankemmaksi menevän koulukiusaamisen jälkeen ja ajautuu ahdistuneena viiltelemään itseään, he tarttuvat toimeen ja nostavat vaietun asian rehtorin työpöydälle:

Rehtorin lisäksi huoneessa oli koulupsykologi ja luokanvalvoja. Häpeillen ja pää painuksissa Laila kertoi tilanteestaan. Kaikki kuuntelivat hiljaa tarinan loppuun.  

– Niin tuota, etköhän sinä nyt vähän liioittele tätä juttua, rehtori sanoi yskien nyrkkiinsä.  

– Kuinka te voitte epäillä tyttäreni puheita! Lailan isä kimmastui ja nousi ylös tuolista.  

–  No rauhoitutaanpas nyt. On aivan normaalia, että Lailan ikäiset nuoret kiusoittelevat toisiaan. Sitä on tapahtunut aina. Se ei ole pahasta, sillä se kasvattaa luonnetta ja opettaa selviytymään, rehtori jatkoi.  

– Ei jumalauta, Laila kuuli luokanvalvojansa sihahtavan taustalla.
 

Opettajahuoneen yleinen tunnelma ei ole yhtään parempi: ”Helvettiin tämä maa vielä menee näiden nutipäiden käsissä. Ei mitään kuria tai arvostusta vanhempia ihmisiä kohtaan, iäkäs matematiikanopettaja sanoi omalta paikaltaan”.

Kahdeksasluokkalaisia nuoria seurataan viimeisissä luvuissa aina varhaisaikuisuuteen asti. Kaksi heistä selviää rankasta koulukiusaamisesta, vaikka kantaakin arpia yhä mukanaan, yksi jää tuuliajolle ja yksi päätyy 

äärimmäiseen vaihtoehtoon vapautuakseen kiusaajiensa kynsistä. 

Ahon kielikuvat ovat välillä hiukan keinotekoisia, kuten ”aika mateli eteenpäin kuin etana liimasiirapissa” tai ”suunnitelmat pyyhkäistiin sivuun yhtä helposti kuin pöly televisioruudulta”,  mutta parhaimmillaan hän kuvaa varsin koskettavasti neljän nuoren sisäisiä mielenliikkeitä.

Rusutjärvellä Tuusulassa  toimiva Reuna kustantamo, josta en ole aiemmin kuullut lainkaan. Vuonna 2013 perustetulla Reunalla on kuitenkin jo varsin mittava nuortenkirjatuotanto, mukana mm. Asta Ikonen, jonka nuortenkirjoja on aiemmin julkaistu Kariston kautta.

Perin kummallista, että kustantaja ei ole hoksannut hyödyntää Henry Ahon kotisivuilta löytyvää metallimiehen raflaavaa kirjailijakuvaa teoksen takakannessa!