Näkökulmia ja rajauksia

 

Maija Hurme: Kaikki löytämäni viimeiset. 25 sivua. Etana Editions 2022.  

Mimi Åkesson & Linda Bondestam: Kaikki toiset. Suomentanut Katri Tapola. 32 sivua. Etana Editions 2022. 

Tässä kaksi kirjaa, joiden lukeminen ja katsominen jättävät jäljen. 

 

Niiden jälkeen maailma ei tunnu enää samalta. 

 

Mainio todiste taas kerran siitä, kuinka lastenkirja voi räjäyttää myös lupaa kysymättä lukijansa tajuntaa!

 

Maija Hurmeen Kaikki löytämäni viimeiset vetoaa jo nimellään kaikkiin keräilijöihin. 

 

Näkökulma on lapsen, joka luetteloi erilaisia viimeisiä asioita ja ilmiöitä. 

 

Liikkeelle lähdetään syntymän ihmeestä ja lopussa päädytään viimeiseen hengenvetoon.

 

Kyse on suurista tunteista ja arkisista, ohikiitävistä hetkistä. 

 

Havainnollinen aukeama rohkeista valinnoista liittyen värin käyttöön.
Lyijykynänharmaa antaa kontrastia luontoaiheille ja saa niiden
värit suorastaan hehkumaan. Maija Hurmeen kuvitusta kuvakirjaan
Kaikki löytämäni viimeiset (Etana Editions 2022). 

Makaaberi ja koominen, haikeus ja ehdottomuus, henkilökohtainen ja yleinen vaihtelevat taajaan, ja juuri tämä tekee kuvakirjasta niin täyteläisen elämyksen.

 

Mainio oivallus kirjan rakenteen kannalta ovat maalarinteipille käsin kirjoitetut otsikot, jotka alleviivaavat eleettömästi havaintojen arkisuutta. 

 

Tämä kuvakirja on kaukana ylevästä tai aikavasta, aikuisen besserwisserismin kyllästämästä ylemmyydentunnosta. Aikuinen pääsee kirjan sivujen kautta aikamatkalle paitsi omaan lapsuuteensa niin saa myös muistutuksen lapsen tavasta elää hetkessä.

 

Kaikki löytämäni viimeiset todistaa myös oivaltavasti, että paras lastenkirjallisuus perustuu aina vuorovaikutukseen äänen lukevan aikuisen ja tämän luentaa kuuntelevan lapsen välillä.  

Miltä tuntuu, kun tietää olevansa viimeistä kertaa
vanhempiensa välissä nukkumassa tai kun kaveri ei
enää mahdu puumajaan? Maija Hurmeen kuvitusta
kuvakirjaan Kaikki löytämäni viimeiset 
(Etana Editions 2022). 

 

Hurmeen havainnot ovat arkisia ja koetun oloisia:

 

Viimeinen ruuvi kerrossänkyyn. Saan nukkua yläsängyssä.

 

Viimeinen pulla jaetaan neljään osaan. Siitä riittää kaikille. Hiljainen mussutushetki. 

 

Viimeinen kerta äidin ja isän välissä sängyssä. Kalevi ei mahdu enää lämpimään koloon.

 

Syksyn viimeiset sienet, viimeinen suklaapala,
viimeiset parilliset sukat, kadonnut lelu ja auringon viimeiset säteet.
Maija Hurmeen kuvitusta kuvakirjaan Kaikki löytämäni
viimeiset (Etana Editions 2022). 

Hurme vaihtelee rohkeasti kuvituksen sävyasteikkoa. Lyijykynän harmaus saa kontrastia samalla aukeamalla akvarellikuvituksesta, jossa sulavalla lumiukolla on tymäkän punainen porkkananenä. 

 

Kaikki löytämäni viimeiset suorastaan usuttaa kokeilemaan sitä pienen lapsiryhmän inspiraatiokirjana ja polveilevan keskustelun houkuttajana. 

 

Ruotsalaisen Mimi Åkessonin (s. 1974) ja suomenruotsalaisen Linda Bondestamin Kaikki toiset stimuloi lukijaa, kuulijaa ja kuvien katsojaa hieman toisella tavalla kuin Hurmeen kuvakirja. 

 

Siinä missä Hurmeen kuvakirja korostaa yksilön ainutkertaisia kokemuksia, Kaikki toiset painottaa enemmän joukkovoimaa, yhteisöllisyyttä, yksilön tarvetta kuulua johonkin viiteryhmään.  

 

Åkessonin lakonisen toteavat, lyhyet virkkeet kulkevat kuvien alla. 

 

Aukeaman vasemmalla puolella nähdään vihaisia ihmisiä
ja oikealla puolella sivustakatsojia. Onko tunteissa silti
eroavaisuuksia? Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin
 tekstiin kuvakirjassa Kaikki toiset (Etana Editions 2022).

Teksti ei tavallaan selitä mitään puhki, vaan innostaa tutkimaan kuvaa vielä ensivaikutelmaa tarkemmin, porautumaan aukeamien lukuisiin yksityiskohtiin ja tekemään niistä omia tulkintoja.

 

Eri näkökulmia ei väännetä väkisin rautalangasta: usein kyse on todellakin rajauksesta, jonka itse kukin voi elämässään tehdä.

 

Tällä aukeamalla herätellään miettimään sitä, kuinka
tärkeää on tulla ymmärretyksi omalla äidinkielellään.
Linda Bondestamin kuvitusta Mimi Åkessonin
 tekstiin kuvakirjassa Kaikki toiset (Etana Editions 2022).

Linda Bondestamin krouvit, isosilmäiset ja usein myös isonenäiset ihmiset ilmaisevat ilmeillään ja kehonkiellään paljon. 

Omassa luennassani molempien kirjojen lumovoimaa  haalistaa hieman se, että niiden suomennosten nimet muistuttavat hieman liikaa toisiaan.

 

Hurmeen kirjan eräänlainen sisarteos on Deborah Underwoodin ja Renata Liwskan kuvakirja Ihan hiljaa (Karisto 2011), jonka olen taannoin arvioinut  Lastenkirjahyllyssä. 

 

Kaikki löytämäni viimeiset ja Kaikki  toiset  ovat ilmestyneet samanaikaisesti ruotsiksi: Hurmeen kuvakirja Schildts & Söderströmin kautta (Alla mina sista) ja Åkessonin & Bondestamin kirja on ilmestynyt Ruotsissa Natur & Kultur -kustantamon ja Suomessa Förlaget-kustantamon  kautta (Här är de alla). 

 

 

 

Puluboikin sen tietää: palaute on tosi tälkeää

Veera Salmi: Puluboi, Poni ja Ospanjan yksisarvinen kääpiötulilohikäärme. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 127 sivua. Otava 2022. 

 

Laura Piippo & Juha-Pekka Kilpiö (toim.): Intermediaalinen kirjallisuus. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Jyväskylän yliopisto 2022. 

 

 

Kirjallisuudentutkija Heta Marttisen mainio Intermediaalinen kirjallisuus -artikkelikokoelmassa ilmestynyt artikkeli ”Tämä paperi ei soi eikä laula. Modaalisuus, mediarepresentaatiot ja medioidenvälisyys Veera Salmen Puluboi ja Poni -sarjassa” on jälleen hyvä todiste siitä, kuinka uusin kotimainen lasten- ja nuortenkirjallisuus kiinnostaa entistä enemmän kirjallisuudentutkijoita. 

 

Tälläkin tavoin hälvennetään monien aikuisten piintyneitä tai vinoutuneita käsityksiä lastenkirjallisuuden finesseistä! 

 

Marttisen artikkeli tuo esiin 2000-luvun lastenkirjallisuudessa lisääntyneen medioitumisen ja medioidenvälisyyden. 

Veera Salmen Puluboi ja Poni -sarja (Otava v:sta 2012) hyödyntää 2010-luvun lapselle tuttua teknologiaa ja erilaisia ilmaisu- ja viestintäkanavia osana kirjojensa tarinamaailmaa. 

 

Marttinen tuo ansiokkaasti esille, kuinka toinen media tai tarinankerronta, typografia ja toisaalta luova leikki ovat olennainen osa Salmen lastenkirjojen ulokkeisuutta.

 

Veera Salmi on monessa nuortenkirjassaankin kuljettanut yhtenä juonteena  kirjallisuuskasvatusta. 

Myös uusimmassa  Puluboi ja Poni -sarjan osassa Puluboi, Poni ja Ospanjan yksisarvinen kääpiötulilohikäärme otetaan kantaa lukemisen puolesta.

 

Puluboi onnittelee lukijaa lämpimästi siitä, että valinta kohdistui juuri kyseiseen kirjaan.  

 

Puluboi kertoo kuulleensa, että kaikki lapset eivät ”tykkää kiljaimista”, vaan tykkäävät enemmän  syödä kalkkia ja katsoa kaikenlaisia videoita: 

 Puluboi ja Poni -kirjoissa typografiset korostukset, kirjasinten
koon vaihtelut ja isojen ja pienten kirjaimien variointi ovat
tavallaan osa kuvitusta. Katkelma sivulta 6.

Erilaisia kyselylomakkeita löytyy monestakin Puluboi ja Poni -sarjan osasta.

No niin. Hyvä lukija. Olet nyt hilveän leippaasti lukenut tätä talinaa, joten pliiiis, alvostele tämä tuote. Palautteesi on minulle Tooosi Täääälkeä. Vastaamalla autat minua kehittämään tätä talinaa. 

 

 

Kyselylomake Veera Salmen kirjasta  Puluboi, Poni ja Ospanjan
yksisarvinen kääpiötulilohikäärme sivulta 66.
Kuvitus Emmi Jormalainen. 

Syyllistymättä roimaan ylitulkintaan, koen Veera Salmen ottavan kyselylomakkeella kantaa myös lastenkirjakritiikin muuttumiseen. 

Mene ja tiedä, osunko oikeaan.

 

  Ponin mielestä Erkin koti "oli mahtavinta, mitä olin
kokenut pitkään aikaan". Emmi Jormalaisen kuvitusta
Veera Salmen lastenkirjaan Puluboi, Poni ja Ospanjan
yksisarvinen kääpiötulilohikäärme (Otava 2022). 

Ponin uudella ystävällä Erkillä on tultasyöksevä Ospanjan yksisarvinen kääpiötulilohikäärme Kahvikannu Mekkonen, ja Ponikin haluaisi samanlaisen, mutta vanhemmat eivät lämpene lemmikille.

Poni-tyttö päättää karata kotoaan, ja Lastenkirjavirasto julistaa kirjan sivut 69–77  sopimattomiksi lapsille. 

 

 Puluboin radikaali teko on tallentunut myös sarjakuvaan. 
Emmi Jormalaisen kuvitusta  Veera Salmen
lastenkirjaan Puluboi, Poni ja Ospanjan 
yksisarvinen kääpiötulilohikäärme (Otava 2022). 

Ponin muuttouho saa Puluboissakin aikaan odottamattoman reaktion: se sanoo: ”Voi PeRskule”.

 

Veera Salmen Puluboi ja Poni -kirjat ovat tuoneet jo kymmen vuoden ajan suomalaiseen lastenkirjallisuuteen riemastuttavaa kakofoniaa, anarkiaa ja nonsensea. 

Hätkähdyttävän ajankohtainen nuortenromaani sodasta

Elina Rouhiainen: Tuntematon taivas. Tammi 2022. 375 sivua. Kansikuva Laura Lyytinen.

Ja vaikka he eivät ymmärrä sodasta mitään, se silti vaikuttaa heihin. He ovat tuhansien kilometrien päässä niiltä vuorilta, missä joukot tälläkin hetkellä väijyvät toisiaan, tai niistä kylistä, joissa asukkaat pistetään kuoppiin seisomaan kun heidän kotinsa ryöstetään. He eivät näe kenenkään kärsivän tai kuolevan, mutta jotenkin se kaikki vuotaa reunojensa yli tännekin. Huudot kaikuvat Siperiaan asti. (Tuntematon taivas, s. 177.)

Elina Rouhiaisen äskettäin ilmestynyt YA-romaani on teemoiltaan jopa hätkähdyttävän ajankohtainen.   

Moskovalainen nuorukainen, Dmitri eli Dima, pakenee armeijan kutsuntoja. 

 

Dima tietää, ettei ”ole sellainen kuin pitäisi, ei tarpeeksi miehekäs, tarpeeksi kova, tarpeeksi kiinnostunut oikeista asioista. Ja mikä pahinta, hän ei osaa peittää sitä muilta”. 

 

Dima ei halua kokea veljensä Mišan kohtaloa tämän palattua Tšetšeniasta, ja siksi hän lähtee uhkarohkealle pakomatkalleen.

Dima heitetään junasta keskelle Siperiaa paljon ennen suunniteltua määränpäätä.

 

Poika saa yllättäen apua asemalla seisovalta tytöltä, Aljosalta, ja tämän isovanhemmilta. 

 

Pojan oman arvion mukaan hänellä ei ole ”muuta varastettavaa kuin sisäelimet”, joten tuntemattomien ihmisten avun varaan heittäytyminen ei ole hänelle kummoinenkaan riski.

Tuntematon taivas sijoittuu Vladimir Putinin ensimmäiselle presidenttikaudelle, syksyyn 2002.

Romaanin nimi tulee Aljosan äidin käyttämästä sanonnasta, jonka mukaan ihmisten mielestä tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon taivas. Sanonta viittaa siihen, että ihmiset liian usein pelkäävät ja luovuttavat itselleen vaikeiden asioiden äärellä.  

Aljosa ja hänen isovanhempansa Jevgeni ja Tatjana ovat evenkejä eli Siperiassa asuvaa paimentolaiskansaa, jonka yksi keskittymä asuu Evenkian piirikunnassa, hallinnollisen erityisaseman saaneella Krasnojarskin alueella Venäjän itäosassa.  

 

Pienen kansan on ollut pakko luoda keinoja selviytyä ja pysyä hengissä, ja tämä tuo myös Aljosan ja Diman ystävyyteen haasteita.

Aljosa havainnollistaa venäläisten ja evenkien jännitteistä rinnakkaineloa tähän tapaan:

Olen nähnyt lukemattomat kerrat kun evenkit yllyttävät toisiaan tekemään jotain yltiöpäistä. Sen on tarkoitus kohottaa, eikä painaa ketään alas. Luoda jännitystä, johon kaikki osallistuvat. Meille se on rakkautta. Ja se voikin olla kaunista. Mutta se voi myös olla todella rumaa.

 

Aljosa ja Dima lähentyvät vähitellen ja oppivat uusia asioista toisiltaan. 

Aljosan diabeteksen kautta havainnollistetaan myös niitä pieniä arkisia, mutta valtaa pitävien venäläisten tehokkaita tapoja kyykyttää vähemmistöasemassa olevia ja köyhiä ihmisiä.

 

 

Elina Rouhiaisella on ällistyttävä taito kuvata pieneen suljettuun tilaan liittyviä jännitteitä. Romaanin alun ja lopun kohtaukset, joissa nelikko matkustaa henkilöautossa, ovat todella intensiivisiä. Näiden suljettujen tilojen jännitteet taas toimivat mainiona kontrastina luonto- ja miljöökuvauksille, joista löytyy rosoa ja jylhyyttä.

 

Tuntematon taivas on rakkaustarina mutta Rouhiaisen ensisijaisena tavoitteena on ollut kirjoittaa nykyaikainen sotaromaani. 

 

Toivon sydämestäni, että Rouhiaisen romaani löytää nuoret lukijat. 

 

Tuntematon taivas suorastaan vaatii tulla luetuksi Venäjän Ukrainaan kohdistuvaa hyökkäystä käsittelevien uutisten rinnalla. 

 

Kotimainen nuortenromaani etsiikin nyt kiinnostavasti uusia tapoja osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Ikivanha satu on aina uusi ja lumoava

Riikka Jäntti: Pikku hiiren satulipas. 84 sivua. Tammi 2022. 

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut. 43 sivua. Otava 2022.

 

Klassiset sadut toimivat ponnahduslautoina modernille sadunkerronnalle kahdessa tuoreessa kotimaisessa lastenkirjassa. 

 

Riikka Jäntin suositun Pikku hiiri -kuvakirjasarjan kupeeseen on nyt ilmestynyt  Pikku hiiren satulipas. 

Siinä kerrotaan hiirimäisinä variantteina seitsemän Grimmin veljesten nimiin kirjattua klassikkosatua. 

Juonenkäänteet ovat tunnistettavat, ja pientä päivitystä on tehty lähinnä yksityiskohtiin, kun  kolme karhua syövät puuron sijasta nuudeleita ja ahkera kana kasvattaakin viljan sijasta perunaa.

 

Jäntin satukirjan hienoin oivallus löytyy yksittäisten satujen jälkeen käydyistä pikku hiiren ja äitihiiren välisistä keskusteluista. 

 

Hiiri ihmettelee satujen moraalia tai epäloogisuutta. Ja äiti vastaa parhaan kykynsä mukaan.

 

Näin hienovaraisesti aikuiselle muistutetaan yhteisten ääneenlukuhetkien antoisuudesta – sekä ikivanhojen kansansatujen lumosta! 

 

Astetta räyhäkämpi tulokulma klassiseen satuperimään löytyy Hannele Lampelan ja Ninka Reitun satukirjasta, jossa sympatiat kohdistuvat  muun muassa kolmeen karhuun, joiden kotiin Käkkäräväkkärä häikäilemättömästi murtautuu  ja pahaan haltijattareen, jonka kohtalona on aina jäädä ilman kutsua hienoihin juhliin. 

 

Prinssi vetää ison herneen nenäänsä ja prinsessa piereskelee
estoitta.Ninka Reitun kuvitusta Hannele Lampelan satuun
Prinssi Hernenokasta, joka halusi aina määrätä kaikesta kokoelmassa
Prinsessa Pikkiriikin hiukkasen hurjat sadut (Otava 2022) 

Sadun ja arjen välinen raja on hiuksen-hieno: Lampelan anarkistiset näkökulmat klassisiin satuihin kolahtavat yhtä vaivattomasti niin lapseen kuin aikuiseenkin.

Kummankin kirjan satuvarianteista voi kehitellä päiväkotiin ja alakouluun leikkimielisen tunnistusvisan. 

Kiinnostavaa keskustelua syntyy taatusti, kun luetaan alkuperäinen satu ja moderni muunnos rinnakkain.

 

Tänään vietetään valtakunnallista sadun päivää.

– – kunnon säpinää jonkun kanssa

  

 

Ellen Strömberg: Mehän vaan mennään siitä ohi. Suomentanut Eva Laakso. 255 sivua. S&S 2022. 

 

 

Nuoruus ja nuortenkirjallisuus ovat kaksi tyyten eri asiaa. 

 

Joskus käy kuitenkin niin, että nuortenkirja onnistuu synnyttämään ylisukupolvisen kokemuksen kuvatessaan nuoruutta aidosti ja siekailematta.

 

 

Manda ja Malin ovat erottamattomat. Tytöt tietävät olevansa elämänsä taitekohdassa. 

 

Yläkoulu päättyy pian ja lukio alkaa. Tapahtumia siilataan minäkertoja Mandan kautta.

 

Muut ikätoverit ovat siirtyneet  liikkumaan skoottereilla ja mopoilla, mutta tytöt pyöräilevät pitkiäkin matkoja pienellä paikkakunnalla paikasta toiseen, ja joskus vailla mitään päämäärää, silkasta pyöräilyn ilosta. 

 

Kerran jos toisenkin tytöt romaanissa suunnittelevat pyöräilevänsä jonkun tietyn paikan ohi: 

 

– Mä en jätä mitään sattuman varaan, Malin sanoo. Varsinkaan, kun me ollaan vaan pyöräilemässä ohi, silloin ei saa näyttää siltä, että yrittää liikaa. Mä haluan näyttää siltä, että näytän sikahyvältä ihan sattumalta, hän sanoo ja lappaa porkkanaraastetta lautaselleen.

 

Romaanissa on kyse juuri tästä: sattumanvaraiselta näyttävästä mutta todellisuudessa millintarkasti dramatisoidusta nuoruuden performanssista.

 

 

Tuntuu ihan siltä, että olemme matkalla jotakin paljon suurempaa ja tärkeämpää kohti, kuin pelkät bileet Iggen luona. Tänä iltana meidän loppuelämä alkaa. En malttaisi enää odottaa.

 

 

Manda ja Malin kärkkyvät kotibileitä, ovat avoimia erilaisille seurusteluvirityksille, vaikka kummallakin on tosiasiassa tarkat suunnitelmat Jonnen ja Matiaksen varalle. Nuotiosuutelu Oskarin kanssa antaa Mandalle perspektiiviä.

 

Oskarin kanssa tunne oli kutkuttava, vaikka hän hädin tuskin hipaisi rintsikoitani. Kun Matias leipoi tissejäni kuin pitsataikinaa, se tuntui vain järjettömältä, ihan kuin kimpussani olisi ollut joku avaruusolio Mutta mitä minä muka tiedän siitä, mikä tuntuu hyvältä? Ehkä seksin kuuluukin tuntua siltä, että avaruusolio on liimautunut iholle. 

 

Tytöt ovat reteistä puheistaan huolimatta todellisuudessa vielä kokemattomia ja siksi niin haavoittuvia. 

 

Kiinnostava keskeinen toimija on Mandan isosisko Laura. 

Lauran toinen käsi on vammautunut syntymän yhteydessä. Vamma ei silti juurikaan rajoita hänen elämäänsä. 

Kun Matias lähettää Mandalle kuvia sukupuolielimestään, Laura tuomitsee teon ja kiristää poikaa uhkaamalla saattaa asian tämän perheen ja työnantajan tietoon.   

 

Manda saa huomata, että ei tunnekaan aivan läpikotaisin Malinia. Juuri ennen kevätjuhlia tytöt päättävät värjätä Mandan hiukset ja isosisko Laura ystävineen laittaa Malinille korvalävistyksen. 

Tähän episodiin on ladattu upeasti tyttöjen välistä solidaarisuutta: voisi jopa puhua aivan erityisestä tyttöenergian tihentymästä.

 

 

 

Ellen Strömberg (s. 1987) tunnetaan kahdesta aikuistenromaanistaan ja kahdesta Elin Löfin kuvittamasta lastenkirjasta.

Ellen Strömbergin nuortenromaani on yksi kuudesta ruotsalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden August-palkinnon ehdokkaasta. 

Valintaa perusteltiin seuraavasti:

Herkkä ja osuva kuvaus teini-iän murroskohdasta – kun unelmat siitä, kuka haluaisi olla, pitäisi yhtäkkiä toteuttaa käytännössä, kun kaverisuhteet joutuvat koetukselle ja kun ensirakkaus sekä kutkuttaa että pelottaa. Ellen Strömberg antaa uuden elämän nuortenkirjallisuuden ikonisimmille aiheille niin lukijaa kuin henkilöhahmojaankin kunnioittaen.

Päivitetty 25.10. tiedolla August-palkintoehdokkuudesta.  

Asioita, jotka pitävät öisin hereillä

Mila Teräs: Yökirjeitä, Otava 2022. 176 sivua. Kansikuva Tuuli Juusela. 

 

Kukaan ei nähnyt sitä hänestä: Millainen Frida oli syvältä sisältään ja mitä kaikkea hänelle oli tapahtunut. Vaikka joskus hän ajatteli että se kaikki jotenkin näkyisi, ympäröisi häntä. 

 

 

Mila Teräs on lasten- ja nuortenkirjoissaan kohdentanut katsettaan viime aikoina  seksuaalisuuden ja sukupuolen monimuotoisuuteen.

 

Teräksen edelliset kirjat, nuortenromaani Amiraali (Otava 2020) ja Hannamari Ruohosen kuvittama kuvakirja Ensilumi (Karisto 2022), ottavat kumpikin kohderyhmänsä ehdoilla kantaa liukeneviin sukupuolirajoihin. 

 

Yökirjeiden alussa vihjataan 15-vuotiaan minäkertoja Fridan traumaan. 

Tyttö havainnoi tarkasti ympäristöään: 

"– – Niin paljon haurautta sillä karulla pihalla, särkymävaraa käytävillä" .

 

Yhteys luottoystäviinkin on säröytynyt.  

 

Frida kokee olevansa ”KONTAKTIMUOVIA, rypytöntä, luotettavaa, näkymätöntä”, hän on tukioppilas, joka ”oli myynyt vanhempainilloissa hymyillen pullaa”. 

 

Opettajien mielestä Frida on ”hiljainen puurtaja”. 

 

On kiinnostavaa, että nuortenkirjallisuuden kerrontatekniikoissa hyödynnetään kerronnan keskeisenä osana lyyristä kieltä sekä suoraan säkeisiin ladottua tekstiä.  

 

Eittämättä säeromaanien suosio on osaltaan raivannut nuortenromaaneihin väylää käyttää kerronnallisia kokeiluita aiempaa rohkeammin.  

 

Fridan unettomina öinä kirjoittamat runomuistiinpanot asioista, jotka pitävät häntä hereillä, täydentävät ja valottavat minäkerrontaa. Juuri näistä kahdesta keskenään erilaisesta kerronnan tavasta syntyy romaanin latautunut ja vähin erin jännitteistä kierrettä nostava tyyli. 

 

Teräs havainnollistaa hienosti nuorten riippuvuutta älypuhelimeen ja sen rajattomaan, mutta vääristyneeseen todellisuuteen: 

 

Puhelimen selaaminen oli rutiini, joka piti suorittaa. Se oli kuin pakkoliike, käden nytkähdys kohti luuria tasaisin väliajoin.

Niin kuin hengittäminen loppuisi, jos puhelinta ei jatkuvasti tarkistaisi.

 

 

Ystävyys sukupuolineutraalisti esitellyn Neon kanssa auttaa Fridaa vähitellen kanavoimaan ahdistusta mielekkääseen tekemiseen. 

 

Neo ja Fridan mummi havahduttavat kumpikin eri tavoin Fridaa astumaan ulos umpikujasta.  

 

Teräs kuvaa havainnollisesti yläkouluikäisille tyypillistä seksuaalisesti värittynyttä ja tyttöjä pidäkkeettömästi huorittelevaa puhekulttuuria. 

Fridan on mahdotonta suhtautua ”akka ämmä / lutka huora / pissis muija” -nimittelyihin neutraalisti. 

 

Teräksen nuortenromaani jättää lukijaansa vahvan jäljen – paitsi kauniin, vivahteikkaan ja myötäelävän kielen ja kerrontansa ansiosta, niin myös siksi, että Fridan hyväksikäyttämä mies joutuu oikeuden eteen. Poliisi ottaa hänet vakavasti. Siksi Fridan voimaantuminen ja  parantuminenkin voi vihdoin alkaa. 

 

Yökirjeitä viestii siis jämäkästi lukijalleen, että seksuaalisesta hyväksikäytöstä seuraa tekijälleen rikosoikeudellisia seuraamuksia. Ei puolta sanaakaan, että Frida olisi toiminut tilanteessa jollakin tapaa väärin. 

 

Minua on jo pitkään hämmästyttänyt,  että nuortenromaanien lisäksi jopa aikuisille suunnatuissa romaaneissa edelleen väistetään aikuisen hyväksikäyttäjän oikeudellinen vastuu alaikäisiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa.  

 

Anne Salovaaran Näin piirretään kuu (Atrain & Nord 2019) kertoo nuoren äidinkielenopettajan ja alaikäisen pojan kielletystä rakkaudesta. Siinä oppilas tekee lopulta itsemurhan ja opettaja pakenee ahdistustaan muuttamalla pois Suomesta.

 

Merit Riihosen esikoisromaani Mitä ikinä haluat (Karisto 2022) kertoo yhdeksättä luokkaa käyvästä Karrista, joka suostuu aikuisen perheystävän seksuaaliseen hyväksikäyttöön rahoittaakseen musiikkiharrastustaan. 

 

Yökirjeiden kupeessa en malta olla nostamatta esiin – jälleen kerran – Terhi Rannelan novellikokoelmasta Yhden promillen juttuja (2012) novellia ”Vaa´an tähtikuvio”.

 

Siinä tytöt käräyttävät aikuisen miehen verkossa tapahtuneesta hyväksikäytöstä. He sopivat treffit miehen kanssa kahvilaan ja hälyttävät poliisiin paikalle. Kosto on suloinen ja oikeutettu. 

Rannelan uudessa novellikokoelmassa Yöuinti ja muita novelleja (Otava 2022) novellissa ”Pitkä liitto” viitataan Jennyyn, joka on ollut mukana tässä nettipedoja käräyttävässä Astraian ryhmässä. Lukija saa myös tietää, kuinka yksi ryhmän perustajajäsenistä on löytänyt siitä ammatinkin: 

 

Astraia oli toiminut vaihtelevalla kokoonpanolla yli vuosikymmenen. Sen perustajan tiedettiin nykyisin työskentelevän lastensuojelussa ja puhuvan usein julkisuudessa nuorten verkkoturvallisuuden parantamisesta.

 

”Pitkä liitto” -novellissa tosin todetaan poliisin suhtautuvan kriittisesti Astraian tapaan käräyttää verkossa toimivia pedofiileja. 

Tänään vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää.