Iittalassa lutrataan tänä kesänä vedessä ja nautitaan elämästä

Petra Heikkilä: Kala syö, akryyli 2016 

Naivistit Iittalassa -kesänäyttely Varpaat vedessä 14.5.–21.8.2016, os. Hollaajantie 2, Iittala.  Avoinna joka päivä klo 10-19. Avajaiset 13.5.2016.

Eilen avattiin Iittalan puukoululla jo 28:s naivistien kesänäyttely. Mukana on jälleen kattava otos suomalaisen naivistisen taiteen ydintä: yhteensä 44  taiteilijaa.

Näyttelyn kuraattorina toimi ensimmäistä kertaa kuvataidekriitikko, kuvataitelija Hannu Castrén. 

Avajaisissa hän korosti, että Iittalan kesänäyttelyn ei ole tapana olla vallankumouksellinen: mukana on vuodesta toiseen monta entuudestaan tuttua nimeä. 

Ensikertalaisia on tänä vuonna kuitenkin muutama, heidän joukossaan rouva Huun iloksi myös lastenkirjailija Jukka Itkonen.

Jukka Itkosen teoksia Naivistit Iittalassa -kesänäyttelyssä.
Valokuva PHH. 

Jukka Itkonen on kuvittanut muutamia omia lastenkirjojaan, mutta hänen vapaa taiteensa ei tätä ennen ole ollut suurelle yleisölle niin hyvin tunnettua.

Lastenkirjakentältä tunnetaan myös Iittalassa jo yli 10 vuotta mukana ollut rouva Huun sisko, Petra Heikkilä, sekä Heli Pukki ja Kikka Nyrén.  

Nyrénin keramiikkaveistoksien haikeasti hymyilevät hahmot olivat tänä vuonna erityisen vetoavia. 

Hämeenlinnan kaupungin vuotuisena teemana on ollut Luonto ja vesi, ja naivistit lähestyivät tätä annettua teemaa otsikolla VARPAAT VEDESSÄ. 

Petra Heikkilän koiramaisesti velmuilevia potretteja. Valokuva PHH. 

Iittalan vanhan koulurakennus on pessyt sisätilojen osalta kasvojaan: kaikki seinät on maalattu uudelleen, ikkunoista tulvii enemmän valoa ja aiemmista vuosista poikkeava, myös lapsikatsojat paremmin huomioiva ripustus tekee kevyemmän vaikutelman.

Kikka Nyrénin keramiikkaveistokset ovat monikäyttöisiä!
Valokuva PHH. 

Avajaisissa oli jälleen perinteinen tungos. Rouva Huu pääsi luikahtamaan siskon siivellä tutustumaan näyttelyyn hieman ennakkoon. 

Yllättävän monet naivistiset työt ottavat kantaa myös yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Niiden nyanssien moninaisuuden takia Iittalassa täytyy kesän mittaan poiketa vielä uudelleen.

Ajankohtainen kannanotto tämäkin: Petra Heikkilän Lempeät linnut. Ripustus muuntuu kesän aikana sitä mukaa kun linnut lentävät uusiin koteihin. Valokuva PHH. 

Näyttelyyn kutsuttiin myös hämeenlinnalainen taiteilija Aura Jylhä (s. 1931), jonka tuotannosta nähdään hieno läpileikkaus. Monet hänen teoksensa ovat saaneet kimmokkeen Amerikkaan siirtolaisiksi lähteneiden sukulaisten kotialbumikuvista. Jylhän tyylissä on aineksia myös ikonitaiteesta.

Kuun ja auringon lapset

Michel Tournier & Daniéle Bour: Pierrot ja yön salaisuudet, suomentanut Annikki Suni, 33 sivua, Otava 1984.

Ranskalainen kirjailija Michel Tournier kuoli 18. tammikuuta 91-vuotiaana. 

Tournierin kirjailijan työn mottona oli: ”Yritän kirjoittaa niin hyvin, että lapsikin pystyy lukemaan kirjojani”.

Tosi asiassa Tournier tuskin ajatteli lapsia kovinkaan potentiaalisina lukijoina monille romaaneilleen.

Mutta yhtä kaikki hän kirjoitti myös kaksi vasiten lapsille kohdennettua teosta. Esikoisromaani Vendredi ou les Limbes du Pacifique (1967, suom. Perjantai eli Tyynen meren kiirastuli, suom. Eila Kostamo, Tammi 1980) on muunnelma Daniel Defoen Robinson Crusoesta. Siitä muokattu lasten versio ilmestyi vuonna 1971 nimellä Vendredi ou la Vie sauvage (Robinson ja Perjantai, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1982).

Pierrot ja yön salaisuudet on tavattoman kaunis kirja, jonka muistan hyvin pikkusiskoni kirjahyllystä.

Kuvakirja on hyvä esimerkki hiljaisuuden lastenkirjasta. Sen yönsininen yleisväritys itsessään rauhoittaa, vaikka tarinassa onkin kyse on rakastavaisten traagisiakin sävyjä saavasta kolmiodraamasta.

Colombine ja Pierrot ovat saaneet oman tekstittömän aukeaman, jolla heidät
esitellään omimmassa ympäristössään. Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin
tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 

Pierrot on haaveellinen leipuri, joka on ollut lapsesta saakka ihastunut pesulan pesijättäreen, Colombineen.

Pierrot ja Colombine olivat yhdessä kuluttaneet kyläkoulun penkkiä. He olivat pitäneet yhtä niin kauan, että kaikki kuvittelivat heidän myöhemmin menevän keskenään naimisiin. Mutta elämäpä erotti heidät, kun Pierrotista tuli leipurinoppilas ja Colombinesta pyykkäri. Leipurihan ahertaa öisin, jotta kylä saisi aamulla tuoretta leipää ja kuumia voisarvia. Pyykkäri taas tekee työtä päivällä. Olisivathan he voineet tavata iltahämärissä, kun Colombine oli menossa nukkumaan ja Pierrot heräili, tai aamuisin, kun Colombinen päivä alkoi ja Pierrotin yö päättyi.

Vaalea Colombine rakastaa valoa, tummakulmainen Pierrot yötä. Keskinäsitä kommunikaatiota heikentää myös se, että Pierrotin mielestä tunteista on helpompi kirjoittaa kuin puhua. 

Teksti on runollista ja Pierrotin haaveellinen näkymä suodattuu ääni-, tunto- ja kuva-aistimuksina:

Pierrot tunsi yön. Hän tiesi, ettei yö suinkaan ole musta loukko, niin kuin eivät ole hänen kellarinsa ja uuninsakaan. Öisin puro laulaa kuuluvasti ja kirkkaasti, se välkehtii tuhansina ja taas tuhansina hopeasuomuina. Tumma taivasta vasten havisevat lehvät tuikahtelevat tähtösiä. Yön tuuloset tuiskusivat mereltä, metsältä ja vuorilta voimallisemmin kuin päivän puhurit, jotka ovat imeneet itseensä ihmisten aherruksen.

Paljon intohimoa ja asioita jätetään rivien väleihin.

Kilpakosijat vertautuvat vanhaan Aisopoksen eläinsatuun heinäsirkasta ja muurahaisesta. Talven tullen Colombinen rakkaus Harlekiiniin laantuu ja hän tulee järkiinsä. 

Pierrotin yön värit avautuvat Colombinelle omakohtaisen kärsimyksen kautta:

Yön väri oli sininen, luen väri oli sininen, sehän oli selvää. Mutta se ei ollut myrkyllistä kirkuvaa preussinsinistä, jota Harlekiinilla oli koko purkillinen. Se oli järvien, jäätiköiden ja taivaan valontäyteistä, elävää sineä, ja sitä hyväntuoksuista sineä Colombine hengitti täysin rinnoin.

Loppukohtauksessa annetaan ymmärtää, että Harlekiini jää tässä tunteiden
mittelössä lopulta kakkoseksi. Kuvan etualalla Pierrotin tekemä pulla-Colombine,
jota kaikki tässä onnellisessa päätöksessä syövät sovinnon elein. Daniéle Bourin kuvitusta Michel Tournierin tekstiin kuvakirjassa Pierrot ja yön salaisuudet (Otava 1984). 

Tarinan loppu on hieman erikoinen: rakkauden palossaan Pierrot leipoo Colombinesta ”Kultakuorisen, höyrävän ja murean tyttösen”, ja yhdessä kaikki kolme sovinnollisessa loppukohtauksessa syövät pulla-Colombinea:

Pierrot ja Harlekiini katsoivat lumoutuneina tätä suurenmoista kohtausta. Colombine pani Colombinen pöydälle pitkäkseen ja työnsi  kätensä nauttivan lempeästi tämän pullarinnoille. Ahnaasti hän painoi nenäänsä kaula-aukkoon ja maiskutti sen mehevää kultaa. Suu täynnä hän sanoi: 

– Miten makoisa minä olen! Kullanmurut, tulkaa tekin maisamaan ja syömään hyvää Colombinea! Pistäkää poskeenne.

Ja he maistelivat, söivät suussa sulavaa kuumaa Colombinea. He katsoivat toisiaan. He olivat onnellisia. Heidän teki mieli nauraa, mutta miten se olisi käynyt päinsä, kun posket pullottivat pullaa?

Daniéle Bourin kuvitusta ei mainita kirjan kansikuvassa lainkaan. Tyyli on naivistinen, hahmot poseeraavat paikoilleen jähmettyneinä,  usein luonteelleen ominaisen taustan edessä. 

  

Kuvakirja tuonpuoleisesta hämmentää lapsipsykologiallaan

Jenni Kirves & Annika Hiltunen: Tervetuloa Rauhalaan, 27 sivua, Kustannus-Mäkelä 2015.

Aina välillä rouva Huu lukee lastenkirjoja, joiden äärellä on erityisen hämmentynyt ja miettii sekä tekijöiden että myös kustantajan tarkoitusperiä: onko ihan loppuun saakka mietitty, kuinka kirjan sanoma menee perille, onko valittu tyylilaji toimiva, ja jos, niin kenen ehdoilla.

Jenni Kirves (s. 1977) on historiantutkija ja tietokirjailija, joka on ollut toimittamassa useita sota-aikaa käsitteleviä tietokirjoja. Syksyn toisessa uutuudessa hän on paneutunut Aino Sibeliuksen elämään, (Aino Sibelius: ihmeellinen olento, Johny Kniga 2015).

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan pontimena on ollut – esilehden omistusten mukaan, sisaren kuolema ja toisaalta halu kertoa omalle lapselle lapsentajuisesti kuolemanjälkeistä elämästä.

Onni-pojan vanhemmat riitelevät jatkuvasti ja poika pakenee kodin ahdistavaa tunnelmaa huoneeseensa.

--- tänään riita oli tavallista pahempi. Äidin huutaminen ja isän mököttäminen olivat alkaneet jo aamulla, ja Toivo saattoi tuntea kuinka kodin ilma ympärillä muuttui niin painostavaksi, että oli jo vaikea hengittää. Äidin suusta pulppuavat ”Miksi sinä aina… ja mikset sinä ikinä…” Ja isän mykkä hiljaisuus tuntui sekin kiljumiselta. Toivon korvia särki niin, että hän upotti päänsä syvälle tyynyyn. 

Toivo toivoo, että voisi lentää kodin ikkunasta niin kuin äidin ulos paiskaama isän kännykkä: hän toivoo ”saavansa siivet  selkäänsä ja lentävänsä sen lailla kauas, kauas pois.”

Toivo nousee sinisiä portaita lastenhuoneesta ylös  Rauhalaan. Paratiisimaista
tunnelmaa tehostavat  yltäkylläisesti kukkivat eksoottiset kasvit. Annika Hiltusen
kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 

Toivo löytää huoneensa perältä ylöspäin nousevat portaat, jotka hehkuvat outoa valoa. Empimättä hän lähtee kipuamaan portaita ylös.

--- portaat tuntuivat jatkuvan korkeuksiin, aina taivaaseen saakka. Eivätkä askeleet tuntuneet enää lainkaan raskailta. Kaikki Toivon otsan huolirypyt sulivat sitä mukaa kun hän nousi ylemmäksi. Toivo ei ollut tiennyt, että elämä voisi tuntua näin helpolta. Kaikki huoli ja murhe näytti ikään kuin leijailevan ulos hänestä untuvaisenkevyen, hopeanhohtoisen tomun lailla.

Tyynen ja Toivon kohtaaminen tuo mieleen ikonimaalauksesta ja klassisesta maalaustaiteestakin tutun madonna ja lapsi -asetelman. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015). 
 

Ylhäällä, Rauhalassa, Toivo kohtaa kauniin naisen, Tyynen, joka tosin itse hivenen ristiriitaisesti kutsuu itseään nauraa käkättäen vanhaksi harpuksi.

”Me asukkaat kutsumme tätä Rauhalaksi, mutta siellä teillä Tämänpuolisessa tätä paikkaa on nimitetty niin monilla nimillä, etten jaksa kaikkia muistaakaan. Jotkut kutsuvat tätä Taivaaksi, toiset Paratiisiksi, joillekin tämä on Ikuinen Puutarha, joillekin Tuonpuoleinen ja joillekin Nirvana. Ja on tätä joskus kauan sitten Yliseksikin kutsuttu”, Tyyni kertoi. 

Tällä aukeamalla Annika Hiltusen digitaalinen maalauspensseli on lähimpänä naivistista taidetta kuvatessaan Rauhalan rikkumatonta idylliä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  

Rauhalassa asuu ”henkäyksen kevyttä ja surutonta väkeä, joilta kaikki tuskat, kivut ja ahdistukset on poistettu”. Aikuiset pääsevät sinne vasta kuoltuaan, mutta lapset, joilla on paljon huolia pääsevät sinne vierailulle lieventämään pahaa oloaan ja keräämään voimia.

Äidin nuopea ilme ja isän lyykähtänyt ja epätoivoa ilmentävä asento nykyhetkessä
eivät lupaa hyvää, mutta Toivo päättää silti havahduttaa vanhempansa, keinolla millä hyvänsä. Annika Hiltusen kuvitusta Jenni Kirveen tekstiin kuvakirjassa Tervetuloa Rauhalaan (Kustannus-Mäkelä 2015).  

Tyyni johdattaa Toivon vesiputouksen läpi takaisin todellisuuteen, jossa poika voi nyt tarkkailla vanhempiensa tilannetta näkymättömänä. Vanhemmat jurottavat edelleen toisilleen. Toivo tempaa pöytäliinan vanhempiensa kyynärpäiden alta nopealla riuhtaisulla pois ja havahduttaa näin aikuiset jumituksestaan. Toivo palaa vielä takaisin Rauhalaan ja saa Tyyniltä kehuja reippaasta toiminnastaan. Tyyni lupaa, että poika voi uniensa välityksellä tulla koska tahansa käymään Rauhalassa.

Tämän jälkeen poika palaa takaisin kotiinsa omaan sänkyynsä nukkumaan. Tällä välin vanhemmat ovat havahtuneet pojan poissaoloon ja huolestuneet. He tulevat Toivon sängyn ääreen ja lupaavat lähteä seuraavana päivänä lennättämään uutta,  isän hankkimaa leijaa, jonka riikinkukkokuvio muistuttaa pojan Rauhalassa nähnyttä uhkeaa lintua.

Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli (1973) nostatti ilmestyessään suurta kohua. 

Korppu-poika ja hänen isoveljensä Joonatan päätyvät elävien ihmisten Ruusulaaksosta ankaran taudin ja tulipalon jälkeen ensin Kirsikkalaaksoon, joka sijaitsee Nangijalassa, rauhan ja hyvän olon maassa. Nangijala on kuitenkin sekin välivaihe, josta siirrytään Nangilimaan, lopullisen kuoleman maahan. Aikalaiskeskustelussa mietittiin, onko oman hengen riistämiseksi tulkittava veljesten siirtyminen Nangilimaan oikeutettua lastenkirjassa.

Tervetuloa Rauhalaan -kuvakirjan suurimpana ongelmana on arkisen perhe-elämän ja sadunomaisen fantasian rinnakkain asettaminen Lindgrenin saturomaania suorasukaisemmalla tavalla. Kuvakirjan romanttisella kuvastolla kyllästetty vertauskuvallisuus ei mielestäni toimi ja antaa jopa ratkaisumalleillaan turhaa toivoa omassa arjessaan kamppailevalle lapselle. Kuka meistä ei haluaisi välillä unohtaa kaikki arjen ahdistavat asiat ja maalliset murheet. Kuvakirjan tarina toki kannustaa ratkaisemaan asiat, mutta sen ratkaisutavat ovat lapsen näkökulmasta varsin viitteellisiä.  Tosielämässä asiat eivät muutu pöytäliinoja riuhtaisemalla, vaan sen pyöreän pöydän äärellä on istuttava yksissä tuumin kerta jos toinenkin.

Kuvakirjan problematiikka korostuu nimenomaan hyvin dekoratiivisen, ornamentiikaltaan piripintaan täytetyn kuvitustyylin vuoksi. Kuvitus  ikään kuin johtaa harhaan sekä kirjaa lapselle valitsevan aikuisen että lapsen. 

Mieleen tulee Enna Airikin kaksi kuvakirjaa, Haavemaa ja Korppipäinen mies (Karisto 2012 ja 2013), jotka on kuvitettu romanttisella art nouveau -tyylillä, mutta tekstit käsittelevät rankkoja aiheita, pienen lapsen kuolemaa ja lapsen hyväksikäyttöä.

Kirjan kuvittaja, Joensuussa asuva  Annika Hiltunen on graafikko ja kuvataiteilija, jonka värikylläinen tyyli on entuudestaan tuttua mm. Paletin julkaisemista postikorteista ja Iittalan naivistinäyttelystä.  

Rauhala-kirjan kuvitus on Hiltusen ensimmäinen kuvakirjaprojekti. Täyteen pakattu kuvitus tuo mieleen paitsi Klaus Haapaniemen tyylin niin myös kansallisromanttisen muotokielen. Kuvitus on omassa tyylilajissaan sanomattoman kaunis. Rajanveto  kitschin ja taiteen välillä on – kenties jopa tietoisesti ? – hyvin häälyvä. 

Henkilöhahmot ovat raskasluomisia ja olemukseltaan surumielisiä. Ja silti Hiltusen tyyli ammentaa myös tunnerekisterin toiseen ääripäähän sijoittuvasta,ns. sydämen taiteesta eli naivismista. Kirjan värikylläisen kuvituksen on kenties ajateltu softaavan vaikeaa aihetta, mutta lopputulos on ainakin minun silmissäni vähän falski ja vastaavassa tilanteessa tosielämässä olevan lapsen kannalta peräti harhaanjohtava.

Elämän ja kuoleman dilemmasta puhutaan nykylastenkirjoissa melko yleisellä tasolla. Tuonpuoleisen elämän työstäminen näkyy lähinnä uskonnollisten kustantamoiden tuotannossa. 

Yksi hienoimmista, jokaisen omaa elämänkatsomusta viisaasti kunnioittavista kuvauksista löytyy Riitta Jalosen ja Kristiina Louhen kuvakirjasta Tyttö ja naakkapuu (Tammi 2004). 

Laivakello Hannele Huoville ja Adventure Petra Heikkilälle, hip-hurraa!

Rauman kirjastossa jaettin eilen illalla Laivakello- ja Adventure-palkinnot osana Pertsa ja Kilu -päivien viettoa. Laivakellon sai keuruulainen lastenkirjailija Hannele Huovi (s. 1949) ja kuvittajien Adventure-palkinnon tamperelainen lastenkirjailija-kuvittaja Petra Heikkilä (s. 1976).

Palkintoperusteluissa molempia luonnehdintaan tähän tapaan: 

Tämän vuoden Adventure- ja Laivakello-palkinnot jaetaan aktiivisille monitoiminaisille, joiden luova toiminta on suuntautunut monipuolisesti paitsi lastenkirjallisuuteen myös muuhun taiteelliseen toimintaan. 

Tuotannon monipuolisuuden lisäksi palkinnonsaajilla ovat sisällöllisessä keskiössä samat teemat: maailman tarkasteleminen lasten silmin, inhimilliset eläinhahmot ja empaattinen lähestyminen elämään ja kanssaihmisiin. 

Voi vain toivoa, että tutustumalla näiden palkinnonsaajien tuotantoon omaksuisimme osan heidän maailmankatsomuksestaan. Maailma voisi olla parempi paikka.

Hannele Huovin sanotaan perusteluissa olevan

-- lasten- ja nuortenkirjallisuuden loistokkaimpia ja herkkävireisimpiä kirjailijoita. Hänen tuotantonsa tunnusomaisia piirteitä ovat humaani rakkaus elämää ja sen pienimpiäkin yksityiskohtia kohtaan, vaistonvarainen taito kuunnella ja nähdä luontoa. 

Lisäksi kirjailijan lapsille suunnatuissa teoksissa on vahva kaksoisyleisö: Aikuinen ja lapsi voivat ymmärtää teoksen omalla tavallaan. Juuri kaksoisyleisö tekee teoksista myös aikuisille erityisen kiinnostavaa luettavaa ja teokset sisältävät omanlaistaan huumoria sekä aikuisille että lapsille. 

Parhaimmillaan kirjailijan teokset toimivat lapselle jännittävänä seikkailuna mielikuvituksen maailmaan ja aikuiselle vaikka pienenä ironisena pilkahduksena lapsiperheen elämään. Kaksoisyleisön kautta kirjailija käsittelee myös vaikeita teemoja lapsen ymmärrystä huomioiden.

Ansaitusti perusteluissa nostetaan esille myös Huovin toiminta aapisten tekijänä: 

Yhtenä perusteena tämän vuoden Laivakello-palkinnon saajalle on kirjailijan taiteellis-pedagoginen lähestymistapa lastenkirjallisuuteen. Hän pyrkii tuotannossaan ottamaan huomioon erilaiset ja eritasoiset ja eri-ikäiset nuoret lukijat ja tukemaan heidän kirjallisuussuhteensa syntymistä ja identiteetin rakentamista. 

Lukutaidon tukemiseen suuntautuvasta kirjallisesta toiminnasta esimerkkinä ovat aapiset, Iloinen Aapinen ja Salainen Aapinen. Me aikuisetkin muistamme lämmöllä sympaattisia ja inhimillisiä Onnia ja Enniä tai filosofista Kisu Pikkukuuta, joka ei pelännyt tarttua edes elämää suurempiin kysymyksiin. 

Onpa joku viisas sanonut, että Iloinen aapinen oli kaikkien aikojen paras aapinen.

Petra Heikkilän tuotantoa kuvataan ”monipuoliseksi ja rohkeudessaan vertaansa vailla olevaksi. Tuotannossaan hän korostaa leikinomaisuutta, vaikka valitseekin aiheekseen usein ajankohtaisia ja ristiriitaisiakin tunteita herättäviä kohteita.”

Heikkilän  kuvituksissa näkyy ”rakkaus lapsiin, halu ymmärtää lasten maailmaa ja asettua lapsen asemaan niin, että vaikeat aiheetkin on kuvattu lapsilähtöisesti ja lasta ymmärtäen. Näin lapsi saa vapauden kasvaa haluamallaan tavalla ja haluamassaan tahdissa”.

Heikkilä on käsitellyt vuonna 2001 kuvakirjalla Mikko Kettusen pupupöksyt (Lasten Keskus) alkaneessa tuotannossaan niin lasten ajankäyttöä kuin monikulttuurisuutta ja kyseenalaistettu perinteisiä normeja kelloista, mittanauhoista ja kartoista lähtien.  

Uusin teos Onnen avaimet (Hämeenlinnan historiallinen museo 2014)  kuvaa hienovaraisesti vankilaelämää ja siitä selviämistä.

Heikkilän lastenkirjakuvitukset ovat tiiviissä yhteydessä hänen muuhun maalaustaiteeseensa, jossa yhdistyvät akryylitekniikka ja naivismi. 

Heikkilä käyttää kuvituksissaan naivistista piirrostyyliä ja valokuvaa kollaasimaisina elementteinä. Heikkilän omintakeinen tyyli  kuvaa jännittävällä tavalla lapsen maailmaa, jossa mielikuvitus ja todellisuus yhdistyvät luonnollisesti ja erottamattomasti. 

Kuvitukset ovat herkkiä, empaattisia ja taidokkaita ja ne puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia sekä osana tarinaa että omina teoksinaan.

Erikseen Adventure-palkintoperusteluissa nostetaan – aivan ansaitusti – esille Suomessa harvinainen aikuisille suunnattu kuvakirja Paikka sydämessä (WSOY 2007).  

Heikkilän kuvitusoriginaalien näyttely Rivien välissä seikkailu on nähtävillä Rauman kaupunkinkirjastossa 5. toukokuuta 2015 asti. Näyttelyssä on kuvituksia kirjoista Kimurantti juttu, Hipsuvarvas ja muita kertomuksia ja Lokin lokiikkaa).

Laivakello- ja Adventure –palkinnot ovat valtakunnallisia lasten- ja nuortenkirjallisuuden tunnustuksia, mutta niillä on myös paikallinen lisäarvo. 

Palkintoja jakavat vuorovuosin raumalainen Väinö Riikkilä -seura ja Kotkassa vaikuttava Pekkas-akatemia. Laivakello jaetaan joka vuosi ja kuvittajien Adventure-palkinto (aluksi vuosina 2005–2009 nimellä Aapiskukko) kahden vuoden välein Pertsa ja Kilu –päivien yhteydessä. 

Laivakello-palkittu saa Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -kirjojen hengessä messinkisen laivakellon ja Adventure-palkittu paikallisen taiteilijan työn, tällä kertaa Kirsi Backmanin keramiikkateoksen Raumanmeren helmi. 

Kummankin palkinnon profiili on fiksusti tehty riittävän väljäksi: tunnustuspalkinnot voidaan myöntää joko pitkään jatkuneesta työstä lasten- ja nuortenkirjallisuuden parissa tai lupaavalla uudelle tulokkaalle. 

Palkinnoista päätti Väinö Riikilä -seuran johtokunta.

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi voittajia. 

Adventure-palkinnon saajan kanssa rouva Huulla on ollut etuoikeus lukea isosiskon roolissa paljon lastenkirjoja ihan pienestä piltistä lähtien! 

Uuden vuoden taite tekee ihmeet mahdollisiksi

Seija Juva & Sinikka Salokorpi: Ilveksen uusivuosi. 24 sivua. Perhemediat 2012. Taitto Tuire Salokorpi, Aivo Blom.

Rouva Huu saa aika ajoin arvostelukappaleina omakustantajien tai pienten toimijoiden ja kustantamoiden lastenkirjoja. Ne tahtovat jäädä tässä nykyisessä lastenkirjatulvassa tyyten isompien yleiskustantamoiden runsaan tarjonnan jalkohin.

Lastenkirjahyllyssä pyritään pitämään myös pienten kustantamoiden puolia: siksi tänä vuonna alkaakin useampiosainen sarja, jossa esitellään erilaisten pienten toimijoiden lapsille tai nuorille suunnattuja julkaisuja. 

Tarkoitus on samalla tutkia kustannuskentän monia viimeaikaisia muutoksia: pienenkin kustantamon teos tai omakustanteena ilmestynyt julkaisu voi yltää  aivan samaan viimeisteltyyn ulkoasuun kuin isojen kustannustalojenkin julkaisut. Ja myös tähän joukkoon mahtuu helmiä, joista toivoisi laajemmankin lukijakunnan saavan vihiä.

Näyttää siltä, että monelle edellä mainitun kaltaiselle toimijalle blogit ja oman asuinalueen maakunnalliset tai paikalliset sanomalehdet ovat nyttemmin lähes ainoita foorumeita, joissa kirjat edes jossain mittakaavassa noteerataan.

Ilveksen uusivuosi -kuvakirjan tekijät ovat molemmat entuudestaan tuttuja.

Toimittaja Sinikka Salokorpi on tehnyt monia tietopainotteisia kirjoja sekä lapsille että aikuisille. 

Seija Juva on espoolainen taidemaalari, kuvittaja ja kuvanveistäjä, joka tunnetaan erityisen hyvin naivistisista maalauksistaan. Juva on uransa aikana kuvittanut myös muutamia lastenkirjoja,  joista omia suosikkejani ovat Kaija Pakkasen Hassu noita ja muita saturunoja (Lasten Oma Kirjakerho 1980)  sekä Kaarina Helakisan Kellokukkakello (Otava 1981).

Todennäköisesti Seija Juva on tehnyt muutaman yksittäisen maalauksen, joiden pohjalta Salokorpi on laatinut tarinan. Tämän olettamuksen puolesta puhuu sekin, että kannessa Juvan nimi on mainittu ensimmäisenä ja Salokorven vasta toisena. Esilehdellä tosin tekijöiden järjestys on taas päinvastainen. Koko aukeaman isoja kuvia on hyödynnetty syvättyinä pikkukuvina tarinan lomassa moneenkin kertaan, välillä peilikuvina.

Seija Juvan kuvituksessa pakkanen maalailee koko ympäristön siniseksi ja paksut luminietokset kietovat kylän syleilyynsä. Kuvitusta Sinikka Salokorven satukuvakirjaan Ilveksen uusivuosi (Perhemediat 2012).

Pieni Maria-tyttö kohtaa talvi-iltana metsässä potkukelkkaillessaan ilveksen, joka määrää Marian kyyditsemään sen pormestarin uudenvuoden vastaanotolle. Sinne Maria ilveksen viekin, vaikkakin hieman pelonsekaisin tuntein. Perillä Maria häikäistyy juhlavista puitteista. Hänen hämmästyksekseen ilves on juhlatilassa pukeutunut komeaksi herrasmieheksi,

jolla on nyt päällään kulta- ja samettivaaatteet, jalassa kiiltävät kengät, mutta naama on ilveksen ja tupsukorvat liikkuvat.         Ilves iskee Marialle silmää, ja Maria hymyilee eläimelle, joka näyttää aivan satujen prinssiltä.

Yhtä nopeasti kuin outo kaksikko on juhliin tullutkin, he sieltä myös lähtevät.

Kiitokseksi kyydistä ilves tarjoaa Marialle huiman lentomatkan pakkastaivaalla. He päätyvät metsän eläinten juhliin, joihin myös karhut on herätetty kesken talviunien. 

Pitopöydässä on "kuivattua kauraa, vehnälyhteitä, hilloja jos jonkinlaisia, marjoja, sieniä, jäkälää, porkkanoita, pieniä sieviä kaalinpäitä ja vaikka mitä".

Maria pääsee ilveksen kutsumana myös toisenlaisiin, metsän eläinten, järjestämiin pitoihin. Seija Juvan kuvitusta Sinikka Salokorven satukuvakirjaan Ilveksen uusivuosi (Perhemediat 2012).

Sinikka Salokorven tarina jättää tilaa sadun lumoukselle. Koko aukeaman kuvat hallitsevat taittoa ja pirstovat välillä tavutuksia myöten tarinan loogista etenemistä. Kuvakirjamaisempi taitto olisi tuonut kirjalle enemmän lapsilukijoita. 

Tummat, pakkasta tiukkuvat talviset kuvituskuvat syövät vähän Juvan tavaramerkiksi muodostunutta maagisen-naivistista tunnelmaa, johon ainakin itse olen aina liittänyt "ikuisen päivänpaisteen" ja heleyden.

Tällaisenaankin kirja eittämättä löytää otollisen kohderyhmänsä naivistisen taiteen ja Seija Juvan kuvitustaiteen ystävistä.

Kustannusosakeyhtiö Perhemediat Oy on vuonna 1997 perustettu kustannusyhtiö, joka on keskittynyt erikoismedioiden ja perhekirjojen kustantamiseen. Tunnetuimpia tuotteita ovat julkaisut Business Finland, Minustako Yrittäjä?, Hirvimies, 9Kuukautta ja Kotikokki.

Perhemediat korostaa toimintastrategiassaan tuottavansa korkeatasoista luettavaa tiukasti segmentoiduille kohderyhmille.