Jalkapallo koulii köyhän pojan menestykseen

  

Jukka Behm: Ihmepoika Leon. 373 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

Jukka Behmin Ihmepoika on lähtökohdiltaan hieman poikkeava realistinen kotimainen varhaisnuortenkirja, koska se sijoittuu Isoon-Britanniaan ja kuvaa brittiläistä  jalkapallopallofanitusta brittiläisessä pikkukaupungissa asuvan nuoren keskushenkilön kautta. 

Kotimaisten tekijöiden fantasiassa ja dystopiassa on toki verraten yleistäkin, että kansalliset ominaispiirteet on häivytetty pois kokonaan. Hyvä verrokki on Marisha Rasi-Koskisen nuortenromaani Pudonneet, jonka yksi keskushenkilöistä on Iso-Britanniaan isänsä taustoja selvittämään lähtenyt suomalaispoika.

 

Onko kustantajan ja kirjan potentiaalisen nuoren lukijan mielestä nykyisinjotenkin coolimpaa, että kotimaiset nyanssit ja tapahtumamiljöö häivytetään nuortenkirjasta kokonaan?

 

Mene ja tiedä, olenko tämän pähkäilyni kanssa yksin, mutta yhtä kaikki ilmiö kiinnostaa minua.

 

Jukka Behmin varhaisnuortenromaanin lähtöasetelmat tuovat tuovat oitis mieleen J. K. Rowlingin Harry Potterin: 13-vuotias Leon Brown asuu pikkukaupungissa ynseän Agatha-tätinsä, tämän pojan ja miehen luona ja joutuu tyytymään perheen jokseenkin niukkaan hyväntahtoisuuteen. 

Leonin äiti on kuollut ja isäänsä poika ei ole koskaan nähnyt. Leon viettää paljon vapaa-aikaansa puistossa yhdessä omaksi ilokseen jalkapalloa pelaavien aikuisten miesten kanssa.

 

Pelailu heidän kanssaan oli ollut Leonin oma yksityinen jalkapallokoulu. Mick ja muut olivat tehneet selväksi, mitä kentällä pitää tehdä ja mitä ei. Palaute oli ollut yhtä raakaa kuin matsitkin, ja silti ukkojen kanssa taistelu oli ollut parasta, mitä Leon tiesi: hyvä syy herätä seuraavaan päivään. 

 

Hammersmith Unitedin juniorijalkapalloilijoihin kaivataan lisävahvistusta, ja Simon Steele, lipevä ja omaa etuaan tavoitteleva pelaaja-agentti, huomaa videolta Leonin piilevät lahjat. Leon pääsee italialaisen Catello Zanettin valmennettavaksi Lontooseen, jalkapallon ytimeen.

 

Poika oli röyhkeä, vaikka olikin pienikokoinen. Hän oli yllättävä, fyysinen ja erittäin röyhkeä. Taitava, erittäin taitava. Tuntuma palloon oli hämmentävän hyvä. Ja jotain tuttua pojassa oli myös. Jotain hyvin tunnistettavaa. 

 

Steele huomasi heti, että pojalla oli mainio pelikäsitys. Hän teki yllättäviä ratkaisuja. Nerokkaita suorastaan.

 

Hän tunsi typerän hymyn leviävän kasvoilleen. Miten oli mahdollista, että kukaan muu ei ollut samoilla apajilla? Maassa oli kasapäin agentteja, jotka yrittivät haalia listoilleen lupaavimmat juniorit. He käänsivät jokaisen kiven löytääkseen lahjakkuudet. Silti yksi kruununjalokivi oli jäänyt kaikilta piiloon.

 

Kaikilta muilta paitsi häneltä.

 

Ihmepoika Leon on tyypillinen nuoren kasvukertomus: kun Leon tulee aidosti nähdyksi ja saa vihdoin aikuisilta myös arvostavan katseen lisäksi pyyteetöntä huolenpitoa, hän pystyy paremmin hyödyntämään vahvuuksiaan. 

Leon saa myös selustatukea uusilta ystäviltään, vaikka esimerkiksi Janicen jalkapallofanien lehteen tekemän haastattelun sankaritarinan kliseet eivät poikaa kaikilta osin miellytäkään.  

 

Jukka Behm luonnostelee Leonista ikäänsä hieman kypsemmän muotokuvan: poika ei anna menestyksen ja jalkapallo-alan vaikuttajien suurten puheiden ja lajin sisäisten ristiriitojen sokaista itseään. Leon pitää jalat maassa. Näiltä osin romaanin teemat kiinnostavat varmasti myös niitä lukijoita, joille jalkapallon maailma on vieras.

Behm kirjoittaa sujuvasti ja nostattaa jännitystä jalkapalloviheriöillä ja niiden ulkopuolella, kun Leon ryhtyy etsimään tosimielellä isäänsä.  

Harrastusaiheisille kirjoille on eittämättä tilausta. Tietoon keskittyviä kirjoja lapsille ja nuorille on viime aikoina julkaistu paljon. 

Behmin kirjan sivumäärä lähentelee 400:aa, joten sen lukijalta vaaditaan intensiivistä keskittymistä ja hyvää lukutaitoa. 

 

Lisää jalkapalloilusta kertovia kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja  

 

Hanna Kökkö: Niki Dundee -sarja, Mäkelä v:sta 2022

Kalle Veirto: Meidän omat EM-kisat, Karisto 2021

Mika Wickström: Totti-sarja, Lukupalat-sarja, WSOY v:sta 2019

 

Pauli Kallio & Juliana Hyrri: Kalle, pallo ja sello; Kalle, Kaneli ja kipsi, Suuri Kurpitsa 2019 ja 2021 / sarjakuva

 

Tuula Kallioniemi: Pöllitty pallo, kuv. Silja-Maria Vihersaari, Otava 2019

 

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan -sarja, WSOY v:sta 2016

 

Timo Parvela: Paten jalkapallokirja, kuv. Pasi Pitkänen, Tammi 2015

 

Mika Keränen: Maaliviivalla, WSOY 2014

 

Anneli Kanto: Futistyttö-sarja, Karisto 2009–2012

Mitä tehdä kun sisuskalutkin nykivät ja kaikki tunteet ovat aiempaa isompia?

 

Jani Kiiskilä: Huppu seiskalla. 176 sivua. Otava 2023. Kansikuva Jussi Anttonen. 

 

Jani Kiiskilä: Ihan hupusta. Ajatuksia lukemisesta ja kirjoittamisesta. 155 sivua. Otava 2023. Kansikuva ja kuvitus Jussi Anttonen.

Mä olen kolmetoista enkä ole pussannut vielä ketään, ja nyt käsissäni on kirje, joka on nuoltu kiinni. Kielellä.

 

Näin kirjoittaa Jani Kiiskilän varhaisnuorten romaanin minäkertoja ja päähenkilö Timo, joka haluaa itseään kutsuttavan Hupuksi. Isän mielestä pojan alkuperäinen kutsumanimi on ”legendaarinen kiekkonimi. Peruspakki”. 

 

Poikien lukemaan innostamiseen kehitellään jatkuvasti erilaisia konsepteja. 

 

Jani Kiiskilä (s. 1971) on alakoulun luokanopettaja. Hän on luetuttanut Huppu seiskalla -käsikirjoitusta kuudennen luokan oppilaillaan ja ottanut heidän kommenttinsa varteen. 

 

Kolmiosaiseksi suunnitellun, Hupun koko yläkouluajasta kertovan varhaisnuorten sarjan alkuidea juontaa Kiiskilän halusta löytää omalle lapselle sopiva kirjoitusopas. 

 

Kun sellaista ei markkinoilta löytynyt, Kiiskilä tarttui itse toimeen ja pyysi mukaan myös sosiaalisen median vaikuttajia. Toimittaja Laura Frimanin kanssa keskustelevat Evelina, Pyhimys, Mikael Gabriel, Mona Bling, Sasu Salin, Kashmeera Lokuge, Juho Nummela ja Herbalisti. Keskustelut voi kuunnella ilmaisen Otso-sovelluksen kautta tai Ihan hupusta -kirjoitusoppaan äänikirjaversiosta.

 

Ihan hupusta: Ajatuksia lukemisesta ja kirjoittamisesta -opaskirjaa varten Kiiskilä  kirjoitti lyhyitä tarinan pätkiä, jotka löytyvät myös sanasta sanaan  äskettäin ilmestyneestä Hupppu seiskalla -kirjasta sekä vielä julkaisemattomista Huppu kasilla- ja Huppu ysillä -kirjoista. 

 

Ratkaisu oudoksuttaa: kirjoitusopasta lukemalla saa nimittäin esimerkiksi selville, että Hupun seitsemännen luokan orastava ihastuminen Aamuun ei johdakaan mihinkään ja lapsuuden ystävien Milan ja Nakun seurustelukin katkeaa.  

 

Kiiskilän varhaisnuorten romaanin vahvuus on tavassa kuvata keskushenkilön ailahtelevaa tempoilua lapsuuden ja varhaisnuoruuden välitilassa. Näyttävät lego-rakennelmat, erityisesti hulppea huvipuiston miljöö, ovat Hupun huoneessa yhä esillä.  

 

Välillä hän vertaa tuntemuksiaankin huvipuiston laitteisiin, esimerkiksi: 

 

Mun sisuskalut nykii. Vatsalihaksen palaset vaihtavat paikkaa kuin vekkulatalon portaat.

 

Varhaisnuoren arjesta kirjoittavalla voi usein olla suuri houkutus överiin tai jollain muulla tavalla laskelmoituun tyyliin, liittyen esimerkiksi tunnetilojen ja heräävän seksuaalisen halun kuvaukseen. 

 

Kiiskilä on näiltä osin – onneksi – maltillinen. 

 

Huppu haluaisi tietää, 

 

– – miltä tuntuu olla sellaisen tytön lähellä, johon on ihastunut ja joka ei olisi kaveri. Mila halaa mua joskus kun me nähdään, ja mä olen tanssinut sen kanssa itsenäisyyspäivän tansseja ja ollut sen pari liikkatuntien kehorentoutuksessa. Mutta Mila on Mila. Vaikka kyllä sekin on erilainen kuin ennen, välillä tuntuu, että se on jotenkin mua edellä.

 

Railakasta liioittelua ja karakteristiikkaa löytyy keskushenkilöä enemmän sivuhenkilöistä: Hupun isästä on tehty jokseenkin omintakeinen ja suorastaan vastenmielinen persoona, joka rakastaa tikkarien imemistä ja uhraa kaiken huomionsa esikoispojalleen, jääkiekkoilevalle Jarskalle, joka on Huppua pari vuotta vanhempi. 

Äidin vastuulla on perheen lupaavan urheilijanuorukaisen muonittaminen treeniohjelman mukaisesti, ja niinpä perhe tuntuu elävän pelkällä pastalla. Onneksi äidillä on silmää kuopuksenkin kasvukivuille: hän yrittää kannustaa Huppua lukemaan ja kantaa painavia kirjakasseja kotiin kirjastosta sekä odottaa iltamyöhällä, että poika pääsee  turvallisesti iltariennoistaan turvallisesti kotiin. Veljesten räväkän ja spontaanin mummon luonnekuvallekaan ei hevillä löydy vastinetta kotimaisesta varhaisnuorten kirjallisuudesta.

 

Kiiskilä on luonut kiinnostavan hahmon myös rinnakkaisluokan Matista, joka pelaa jääkiekkoa samassa joukkueessa Jarskan kanssa. Matti ei ole Hupun sanojen mukaan ”stereotyyppinen perusjätkä”. Matilla on oma huomiota herättävä pukeutumistyylinsä ja hän ottaa etäisyyttä joukkueen äijähurmokseen sekä sanoin että teoin. 

 

Kasvamiseen liittyvää psyykkistä ja fyysistä hämmennystä Kiiskinen kuvaa oivaltavasti:

 

Mulla on taas nälkä, vaikka mä söin ruokalassa 18 kalapuikkoa. Alakoulussa mun enkka oli vain 12, ja silloinkin tuli paha olo. Mun yksivärisen suosikkihupparin hihat on jo lyhyet. Mä en kehtaa pitää sitä enää. Ja syksyllä ostetut lenkkarit on kaks numeroa liian pienet. Oon huomannut, että uidessa käännökset on hankalia ja mä lähden välillä eri suuntaan kuin pitäisi. 

 

Mun peilikuva on ihan rimpula. Meidän liikunnanopettaja, jonka lempinimi on Adonis, on sanonut, että lihasmassaa alkaa kertymään vasta murroisän jälkeen tai sen lopulla. Kalapuikot auttaa siinä, koska niissä on protskua. – – 

 

Romaanin lopussa Huppu tulee aivan konkreettisesti pois huppunsa uumenista. Samalla hän ottaa hieman etäisyyttä lapsuuden ystäviinsä ja laajentaa myös sosiaalista piiriään. Lapsuudesta asti jatkuneesta uintiharrastuksesta löytyy myös sopiva keino tasata ailahtelevan mielen kuohuja. 

 

     

Ikikäärmeet, kalmarit ja maneetit viekoittelevat sekä lapset että aikuiset Tampereella

  

Merimonsterit. 

Koko perheen musiikkinäytelmä. 

Käsikirjoitus ja ohjaus Laura Ruohonen. Musiikki Markus Fagerudd. Lavastussuunnittelu Ksenia Peretrukhina. Pukusuunnittelu ja monsterien rakennus Erika Kallasmaa. Valosuunnittelu Jaakko Sirainen. Videosuunnittelu Matias Ojanen. Ääni-suunnittelu Niklas Vainio. Koreografia ja 

pääroolit: Marc Gassot (professori Emeritus), Anna Kuusamo (professori Pii) ja Aino Rättyä (musikaalinen yksisoluinen). Sivurooleissa liikuteltavina merimonstereina näyttämö-henkilökuntaa. Kantaesitys 19.10.2023 Tampereen Työväen teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä. Ikäsuositus +5. Kesto 1 h 50 min, sis. väliajan. 

Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Merimonsterit. Kun maailma oli litteä ja meri kuhisi hirviöitä… 21 sivua. Into 2019. 

 

 

Musiikkinäytelmä Merimonsterit on jälleen hieno esimerkki siitä, kuinka taitavan ja asiaansa uskovan tekijätiimin avulla lastenkirjallisuus siirtyy jouhevasti esittävän taiteen muotokielelle. 

 

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan kartonki-sivuinen, isokokoinen liuskakirja Merimonsterit ilmestyi Into kustannuksen kautta vuonna 2019. 

 

Kartonkiset sivut on leikattu pystysuunnassa kolmeen osaan, jolloin lapsi voi tehdä liuskoja ja merihirviöitä keskenään sekoittamalla aivan uusiakin lajeja. 

Ruohosen kielellä ilakoivat riimirunot kannustavat lasta sepittämään myös itse uusia variaatioita myyttisistä meren otuksista.

Esimerkki liuskakirjan mahdollisuuksista varioida erilaisia uusia monstereita. Horribulli brutalix muuntuu hybridiksi, jolla on Muusa-meduusan keskiosa ja Kiltin kalmarin peräpää. Erika Kovasen kuvitusta Laura Ruohosen runoihin kartonkiseen runokuvakirjaan 

Merimonsterit (Into 2019).

Tekijäkaksikko Ruohonen & Kallasmaa suunnitteli elämyksellisen Merimonsterit-näyttelyn Kotkan merimuseo Wellamoon, missä se oli esillä keväästä 2019 alkuvuoteen 2022. Sen jälkeen näyttely siirtyi Ahvenanmaan Sjöfartsmuseumiin ja ensi vuoden helmikuussa se nähdään Turun Forum Marinumissa.

 

Lapsille suunnatun teatterin ei tarvitse olla koheltamista ja kohderyhmän mielistelyä: se tulee toteen näytetyksi Tampereen Työväen teatterin kantaesityksessä.

 

Professori Emeritus (oik. Marc Gassot) on joutunut seireenien
lumoamaksi merenpohjaan, mistä professori Pii (Anna Kuusamo)
hänet vaaroja uhmaten pelastaa. Valokuva © Kari Sunnari / TTT.

Kolme elekieleltään tavattoman monipuolista näyttelijää, Marc Gassot, Anna Kuusamo ja Aino Rättyä, pystyvät vangitsemaan lasten ja aikuisten mielenkiinnon ilman ulkotaiteellisia vippaskonsteja. 

 

Ruohosen tarinassa ei ole turhaa koukeroisuutta: professorit Emeritus ja Pii lähtevät jäljittämään muinaisia merihirviöitä. Kummallakin on omat vaikuttimensa ja tieteen nimissä  kilvoitellaan myös uusista innovaatioista. Kukapa ei haluaisi olla kuolematon ja saada nimensä maineikkaimpien tieteenharjoittajien historiaan.  

 

Merimonsterit loksauttaa aikuisenkin leuat sijoiltaan upean visuaalisuutensa ansiosta. Erika Kallasmaa on suunnitellut ja toteuttanut suurikokoiset, hurjat, räyhäkät ja väliin jopa hellyttävät merimonsterit, jotka saavat elämyksellisen taustan Ksenia Peretrukhinan lavastuksesta. 

Jättiläishydra kasvaa suorastaan silmissä: hellyttävästä sukkakäsinukesta monipäiseksi hurjimukseksi. Kohtaus, jossa Jättiläishydra laskeutuu näyttämön katosta ja samaan aikaan sen pyrstöt luikertavat näyttämön molemmin puolin videoprojisoinneissa, on erityisen vaikuttava. 

Krakenin klaania valtameren pohjassa.
Valokuva © Kari Sunnari / TTT

Myös ”suuri aalto” on toteutettu hätkähdyttävän hienosti: tuulettimet nostattavat seitinohuen kankaan liikkeeseen, ja pian aalto pyyhkäisee – ihan oikeasti ! – myös katsomon yli. Sekä lapsi- että aikuisyleisö on yhtä haltioitunut nerokkaan yksinkertaisesta mutta konkreettisesta tehokeinosta.

Ensi-iltaa edeltävässä ennakossa ihastuin aivan erityisesti meduusojen viehkeän keveään olemukseen. Tamperelaisten riemuksi verimerimakkaran,  Bloodius Metwurzchiun, kerrotaan opiskeleen aikoinaan Tampereen klassillisessa lyseossa.  

Lasten teatterissa on tapana osallistaa lapsia eri tavoin. 

Merimonsterit tekee tämänkin kliseen tyylikkäästi ja pakottomasti. Lapsiyleisö tempautuu hurmaavasti neuvomaan, kommentoimaan ja filosofoimaan kesken esityksen, ja pääseepä kaksi yleisöstä valittua lasta jopa pieniin rooleihin näyttämöllekin. 

Ennakkomaistiaisen Merimonstereista voi nauttia tästä trailerista. Markus Fageruddin sävellykset ja laulut svengaavat. 

 

 

Autio saari ja nuoruuden tunnemyrskyt

 

Kirsti Kuronen: Seelanti. 187 sivua. Karisto 2023. Kansikuva Päivi Puustinen.

 

Hei, tahdotko olla kuuluisa?

Toivotko, että mielipiteitäsi kuunnellaan ja arvostetaan?

Toisiko julkisuus elämääsi tarkoitusta?

Halutko kokea jotain unohtumatonta? 

Oletko rohkea ja neuvokas? Osaatko heittäytyä?

Jos vastaat yhteenkin kysymykseen kyllä, olet etsimämme henkilö.

    Katkelma Pasado Productionsin saatekirjeestä, Seelanti, s. 5 

 

 

 

Kuusi nuorta kuljetetaan autiolle saarelle, Seelantiin, missä nuorten on tarkotius osallistua tosi-tv-ohjelman kuvauksiin. 

Jokaisella nuorella on erilaiset vaikuttimet  ja motiivit osallistumiseen. 

Jännitettä lisää sekin, että he eivät tunne toisiaan ennalta… tai niin he ainakin olettavat ennen kuin totuus paljastuu vähitellen.

 

Suljettua tilaa on hyödynnetty kirjallisuudessa taajaan: yhtenä klassikkona William Goldingin Kärpästen herra (Lord of the Flies, 1954, suom. Juhana Perkki, 1960). Siinä teini-ikäiset pojat päätyvät lento-onnettomuudessa autiolle saarelle.   

Kirsti Kurosen syksyn uutuus Seelanti alkaa hieman verkkaisesti, mutta kerronta tihenee vähitellen lähes piinaavaksi dekkariksi.   

Justus, Minka, Nelli, Roope, Anna ja Eerika on valittu 50 nuoren joukosta mukaan suljetulle saarelle. 

He kokevat olevansa etuoikeutettuja, erityisiä. 

 

Nopeasti saarelle rantautumisen jälkeen heille paljastuu, että kuvausryhmä ei saavukaan paikalle. 

 

Näkökulmatekniikka luonnostelee eri minäkertojien lukujen avulla keskenään hieman eri-ikäisistä nuorista täydentyviä ja syventyviä muotokuvia. 

Vähitellen myös lukujen lomaan sijoitetut runot loksahtavat osaksi kokonaisuutta.

 

Nellin tarkkavaistoinen mummo koituu lopulta kaikkien nuorten pelastukseksi. 

 

Kirsti Kuronen ottaa nuortenromaanissaan kantaa sosiaalisen median alustoihin ja älypuhelimeen syntyvään riippuvuuteen. Seelannin sääntöihin nimittäin kuuluu, että jo saarelle tullessa nuoret joutuvat luopumaan puhelimistaan:

 

Minkaa ei kiinnosta rähjäinen romahtamaisillaan oleva hökötys. Hän istuu kalilon korkeimmalle kohdalle ja työntää automaattisesti kätensä taksuun. Tyhjä. Miten yksi pieni viestintäväline voi olla niin itsestään selvä, ettei sun puuttumista tahdo millään ymmärtää. Ja miksi näin huiman näköalan edessä pitäisi ensimmäisenä kaivaa puhelin esiin. Että saisi kuvan ja voisi kertoa kavereille löytäneensä ihanan paikan. Onko kokemuksen jakaminen niin tärkeää? – – 

 

Seelanti havahduttaa lukijansa pohtimaan omia vaikuttimiaan ihmissuhteissa ja vallankäyttötilanteissa. Nuortenromaani osallistuu myös viime aikoina kiivaanakin käytyyn kiusaamiskeskusteluun. 

 

 

Variaatioita suljetusta tilasta ja/tai  tosi-tv-konseptista:

 

 

Salla Simukka: Lukitut, Tammi 2020 / 50 nuorta suljetaan vankilaan.

Veera Salmi, Saari, Otava 2018 / kaltoin kohdellut nuoret eristetyllä saarella.

 

Aleksander Melli: Lapsihallitus, suom. Katariina Huttunen, Tammi 2010 / 20 lasta kuljetetaan Äärisaareen, jossa he elävät tosi-tv-kameroiden valvovien silmien alla. 

 

Seita Parkkola & Niina Repo: Lupaus, WSOY 2007; Jatko-osa Loisto, WSOY 2008 / nuoret osallistuvat Rajat Express -kilpailuun, jonka voittaja pääsee juontajaksi kantaa ottavaan nuortenohjelmaan. 

 

Anne Leinonen: Saga, WSOY 2003 / neljä nuorta pääsee Islantiin viikinkiaiheiseen tosi-tv:n seikkailukilpailuun.

Hyvä takki alennusmyynnistä

 

Eva Eriksson: Teemun uusi takki. Suomentanut Hannele Huovi. 43 sivua, Weilin+Göös 1987. 

 

 

Teemu on saanut uuden takin. Se on hyvä takki.

 

Teemun äidin mielestä takki on siisti ja kaikin puolin käytännöllinen. Hän on ostanut sen alennusmyynnistä. Vehviläisen alennusmyynnistä. Se on halpa ja hyvä. Se on myös vahvaa kangasta.  

 

Uusi takki saa koko perheen ilmeet muikean tyytyväisiksi. 
Eva Erikssonin kuvitusta lastenkirjaan Teemun uusi takki
(Weilin+Göös 1987).

Tämä yli 35 vuotta sitten ilmestynyt ruotsalainen lastenkirja palautui mieleeni kahdesta eri syystä.

 

Pari viikkoa sitten olin pitämässä luentoa Forssassa tunnetaitoihin keskittyvistä uusista kuvakirjoista.

 

Esityksen jälkeen eräs kuulija tuli juttelemaan ja halusi kertoa nyt jo aikuiseksi varttuneen poikansa lempikirjasta, jonka nimi oli tallentunut muistoihin nimellä "Likkojen takki".   

 

Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla tapauksesta, jossa nuorisojoukko vei 17-vuotiaan pojan päältä useamman sadan euron arvoisen collegepaidan. 

Alle 15-vuotiaiden tekemät ryöstöt ja pahoinpitelyt ovat Helsingissä llisääntyneet. 

Usein ryöstetään vaatteita, kenkiä, kuulokkeita ja matkapuhelimia. Helsingin Sanomien kyselyssä lasten ja nuorten vanhemmat kertoivat, että ovat jopa rajoittaneet lastensa liikkumista  kalliisiin merkkivaatteisiin pukeutuneina paikoissa, joissa saattaa olla riski tulla ryöstetyksi. 

 

Eva Erikssonin Teemun uusi takki on konseptiltaan nerokas. Takakansi mainostaa sen olevan ”hauska ja samalla viisas pieni kertomus lukemaan oppineille”.

 

Kirja on kooltaan sympaattisen pieni. Erikssonin mustavalkoista piirroskuvitusta on runsaasti tekstiin nähden ja kuvat tukevat tarinaa aukottomasti. 

Eva Erikssonilla on omintakeinen taito kiteyttää kuvitukseen paljon puhuvia ilmeitä ja tunteita, joihin lukijan on helppo samastua. 

Uusi takki herättää heti koulun pihalla huomiota.
Eva Erikssonin kuvitusta lastenkirjaan Teemun uusi takki 
(Weilin+Göös 1987).

 

Teemun ylpeys uudesta takista haaltuu kun luokkakaverit koulun pihalla antavat takista tuomionsa ja määrittelevät sen ”likkojen takiksi”. 

Mutta niin vain käy, että muutaman päivän kuluttua muutkin vanhemmat ovat hankkineet Vehviläisen alennusmyynnistä samanlaisen käytännöllisen ja edullisen takin jälkikasvulleen.

 

Kas kummaa: takista, jolle ensin naureskeltiin, onkin tullut muotia!
Eva Erikssonin kuvitusta lastenkirjaan Teemun uusi takki 
(Weilin+Göös 1987).

Lastenkirja heijastaa aina aikaansa. 1980-luvulla lapsille hankittiin vain yksi takki vuodenaikaa kohden, ja vaatteen valinnasta päättivät lähinnä aikuiset.  

Silti Teemun uuden takin viestin sopii hyvin nykyhetkeenkin: kierrätys, laadukkaat materiaalit ja käytännöllisyys ovat myös kestävän kulutuksen aikana kannatettavia arvoja. 

 

 

 

Valovoimaisen nuortenromaanin häikäisevä toteutus valkokankaalle

 

Draamaelokuva Valoa valoa valoa. Käsikirjoitus Juuli Niemi. Ohjaus Inari Niemi. Pääosissa Anni Iikkanen ja Rebekka Baer sekä Laura Birn ja Pirkko Lonka. Tuotanto Lucy Loves Drama. Ensi-ilta 13.10.2023. Kesto 1,30 h. K-12. Perustuu Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaaniin valoa valoa valoa, Karisto 2011. 

 

 

Kotimaisista nuortenromaaneista tehdään ani harvoin elokuvasovituksia. 

Syyt liittyvät varmasti osittain elokuvateollisuuden tuotannolliseen hitauteen. 

 

Juuli ja Inari Niemen draamaelokuva Valoa valoa valoa on syntynyt monessa mielessä onnellisten tähtien alla. 

 

Vilja-Tuulia Huotarinen on antanut Niemen sisaruksille vapaat kädet käyttää romaaniaan elokuvadramatisoinnin pohjana.   

 

Lopputulos tekee kunniaa Huotarisen 12 vuotta sitten ilmestyneelle nuortenromaanille, joka uudisti rohkeasti ja siekailemattomasti paitsi nuoruuden kuvausta myös nuortenromaanin kerrontaa.  

 

Elokuvan ilmestyminen on lykkääntynyt yli kahdella vuodella koronapandemian vuoksi. 

Hyvää on kannattanut kuitenkin odottaa.

 

Anni Iikkanen (Mimi) ja Rebekka Baer (Mariia) tavoittavat elokuvassa hienosti keskushenkilöiden herkkyyden ja raisuuden ääripäät. Ilmeet, eleet, kehonkieli ja äänensävyt ilmaisevat toisinaan jopa vuoropuhelua enemmän. 

 

Käsikirjoitus ja ohjaus ei etene kronologisesti, mikä tuo elokuvaan sopivasti rosoa ja jännitteisyyttä.

 

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus Ukrainassa 1986 on sekä alkuteoksessa että elokuvassa visuaalisena ja symbolisena avaintapahtumana. 

Näin elokuvan ennakkonäytöksessä viikko sitten perjantaina elokuvateatteri Niagarassa Tampereella. Esityksen jälkeen Inari Niemi kertoi elokuvan teosta ja yleisöllä oli mahdollisuus esittää kysymyksiä ja kertoa vaikutelmiaan näkemästään. Eräs nainen kertoi aikalaismuiston Ähtäristä. Etelä-Pohjanmaan alueella mitattiin vahvoja cesiumlaskeumia onnettomuuden jälkeen. 

 

Tšernobylin onnettomuutta ja sen lieveilmiöitä ei ole taidettu juurikaan vielä käsitellä Suomessa taiteen keinoin. Kyse on kuitenkin lähihistoriasta, josta hyvin eri ikäisillä suomalaisilla on henkilökohtaisia muistoja.

 

Inari ja Juuli Niemen elokuvassa onnettomuus on yhtäältä symboli nuoruuden vimmalle, mutta myös nuoruuden haavoittuvuudelle. 

Mimi ja Mariia kehittävät selviytymiskeinokseen oman tilan, kuplan, jonne aikuisten lietsoma pelkopuhe ja kummankin tytön perheeseen ja tulevaisuuteen liittyvät epävarmuustekijät eivät yllä.  

 

Huotarisen alkuteoksen tavoin elokuvakin puhuttelee sekä äitejä ja tyttäriä. Laura Birn näyttelee Mariiaa aikuisena  ja Pirjo Lonka hänen äitiään kahdessa eri aikatasossa. 

Valoa valoa valoa -elokuva todistaa vakuuttavasti kotimaisen nuortenkirjallisuuden nyanssien taipuvan myös valkokankaalle. 

 

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaanin valoa valoa valoa olen arvioinut Lastenkirjahyllyssä elokuussa 2011. Toisessa postauksessa saman vuoden  marraskuussa  kommentoin romaanin saamaa Finlandia Junior -palkintoa.

Karisto on ottanut tänä vuonna nuortenromaanista myös uuden painoksen elokuvakannella.