Karskin oloinen poikakin saa toki herkistellä

Ansu Kivekäs: Ykkösjätkät. Kuvitus Terese Bast. 125 sivua. Tammi 2012.

















Vähän aikaa sitten oli Hufvudstadsbladetissa laajahko uutisjuttu, jossa kerrottiin päiväkotiväen havahtumisesta : sukupuolineutraaleja lasten kuvakirjoja ilmestyy vähän ja pojat ovat järkiään keskiössä pikkulasten kirjoissa. HBL uutisoi rouva Huun muistin mukaan hankkeesta, jossa päiväkodeille oli toimitettu muutamia markkinoilla olevia kuvakirjoja, jotka jättävät riittävästi liikkumavaraa lasten sukupuoli-identiteetille.

Rouva Huu yrittää suhtautua artikkelin väitteeseen neutraalisti ja ounailee että kohun alkumainingit ovat lähtöisin Ruotsista, missä suhtaudutaan moniin lastenkirjallisuuden ilmiöihin jotenkin tunneperäisemmin kuin meillä Suomessa (vrt. taannoinen debatti siitä, että piipun- tai tupakanpolttelu on tyyten tuomittavaa lastenkirjoissa).

Meillä Suomessa on rouva Huun muistinvaraisen statistiikan mukaan jopa enemmän samastumispintaa leikki-ikäisille tytöille: suosituissa kuvakirjasarjoissa seikkailevat vaikkapa Vesta-Linnea, Siiri, Memmuli ja Hertta ja ensi syksystä lähtien myös Heinähattu ja Vilttitossu.

Balanssia tuovat tietysti Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu, Parvelan ja Kaakisen Taro ja Pelliccionin Onni-poika. Kaukokatseisimmat kirjailijat kuvaavat nykyisin lapsiryhmää tai sisarussarjaa, jossa on samastumispintaa sekä tytöille että pojille ja vieläpä hyvin eri-ikäisille kuvakirjan lukijoille. Tästä hyvä esimerkki on Anneli Kannon Virtaset-sarja, jonka osassa Paavo Virtanen ja tyttöjen tavarat (Karisto 2011) mietitään yhdessä, saako poikakin olla kiinnostunut tyttöjen asioista.



Tämänkin aiheen osalta kyse on trendistä. Myös Tuula Korolaisen Tammenterho-sarjassa ilmestynyt Minä olen perhonen käsittelee tätä teemaa, ja ruotsalaisista käännöksistä voi palauttaa mieleen aiemmin Lastenkirjahyllyssäkin esillä olleet Pija Lindenbaumin Kenta ja barbiet- ja Anette Skåhlbergin & Katarina Dahlquistin Kalle med klänning -kuvakirjat.

Ansu Kivekkään Kirjava kukko –sarjassa ilmestynyt lukuharrastuksen alkuvaiheisiin tarkoitettu Ykkösjätkät pohtii edellä mainittuja kuvakirjoja laveammin roolimalleja ja poikien välistä ystävyyttä, joka sekin voi olla toisinaan melkein yhtä kimuranttia ja monilla jännitteillä lastattua kuin tyttöjen kaveritempoilut konsanaan.

Jo kirjan alussa tunteet ovat kuumina. Pojan ja äidin laatuaikapäivä on vaarassa: uimahallireissu peruuntuu, suosikkikirjan ääneen luku lykkääntyy ja Antonin heiluva etuhammas on odottanut poistoaan jo monta päivää.

Peruutus johtuu äidin opiskelukaverin ja tämän Kyösti-pojan vierailusta.

Hän tuijotti lumoutuneena Kyöstiä.

Tällaista poikaa hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Kyöstillä oli uskomattoman hienot vaatteet, aivan kuin minikokoisella agentilla. Sillä oli samanlainen tumma puku kuin aikuisilla miehillä, tietenkin vähän pienempää kokoa. Puvun alla oli vaaleansininen kauluspaita ja autokuvioinen hohtava kravatti.

Kyöstikin tuijotti herpaantumatta Antonia kultasankaisten aurinkolasiensa takaa. Kyöstin hiukset oli käsitelty jollakin vahalla tai öljyllä. Ne kiilsivät vaaleina ja pään toisella puolella kulki viivasuora jakaus. Yksikään hius ei sojottanut mihinkään suuntaan., päinvastoin kuin esimerkiksi äidillä. Anton kosketti omia kiharoitaan. Turha toivo, ne olivat niin takussa ja keksinmurusissa, ettei niitä enää saisi ojennukseen edes oivariinilla.

Pojat kyräilevät toisiaan aikansa, mutta rohkaisevat sitten mielensä ja päättävät yrittää tulla toimeen, vaikka heidän kolmen vuoden ikäeronsa saattaakin olla hidasteena joidenkin asioiden ymmärtämiselle, tai niin ainakin pomottamaan pyrkivä Kyösti yrittää väittää.

Kivekäs kiteyttää hyvin pikkupoikien keskinäistä pätemistä ja nokkapokkaa, ja toisaalta myös herkkyttä, joka ilmenee Kyöstin yökyläilyn aikana. Kukaan ei ole kovis, kun pintaa vähän raaputtaa ja isokin poika saa pelätä hiukan yllättäviäkin asioita.

Rakenteeltaan kirja poikkeaa aiemmista helppolukuisen Kirjava kukko –sarjan kirjoista sikäli, että kirja koostuu kolmesta erillisestä episodista, jotka on lohkottu lyhyisiin lukuihin. Myös tällä tavoin voi lukutaitoaan vielä treenaavan lapsen mielenkiintoa pitää yllä.



Terese Bastin isonenäiset ja muuten ilmeikkäät hahmot ovat synkassa tarinan hyväntuulisuuden kanssa. Bast on aiemmin kuvittanut mm. Tittamari Marttisen Leon lemmikkiuutiset –sarjaa (Kirjapaja) ja Marttisen kuvakirjan Ahti yökylässä (Tammi 2011).


Ansu Kivekäs debytoi lastenkirjailijana dekkarikilpailun kautta. Hänen esikoisteoksensa Päin Porkkalaa (Tammi 2008) sisälsi reteää veijarihuumoria ja itä-mafian gangstereita, vähän klassisten poikien seikkailukirjojen henkeen, mutta silti sopivasti modernisoiden.

Vähän tekisi mieli protestoida Sanna-Reeta Merenlahden suunnittelemaan uutta sarjalogoa, jossa hyvin tarkkaan napitetaan otollisin lukijaryhmä 6–10-vuotiaisiin. Tällainen ikäluokitus on selvästi taas pienen tauon jälkeen kustantajilla yleistymässä. Totta on, että se helpottaa kirjaa lahjaksi ostavien aikuisten sekä kirjakauppiaiden työtä, mutta muuten pidän sitä joutavana ja lukijoita jähmettävänä karsinointina.

Kulttuurisidonnaiset lastenkirjat

Tiistain Hufvudstadsbladetissa oli Julia Wiræusin artikkeli "Finlandssvenska barnböckers väg till Indien", joka todentaa hyvin esimerkein tätä jo muutaman vuoden ajan jatkunutta suomalaisen kuvakirjallisuuden vientiä maailmalle.

Esimerkkeinä mainitaan Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –kirjat, jotka ovat herättäneet kiinnostusta Intiasssa.

Vesta-Linnea och gosnosen on ilmestynyt Pakistanissa urdun kielellä ja Sov nu, Vesta-Linnea bengalin kielellä Bangladeshissa.

Sarjan osia on käännetty myös suomen lisäksi kiinaksi, tanskaksi, englanniksi (Intiassa), viroksi, saksaksi, norjaksi, puolaksi, romaniaksi ja venäjäksi.

Tässä Vesta-Linnea –kirjojen Intian valloituksen tapauksessa, kuten usein lasten- ja nuortenkirjallisuuden viennissä on tapana, hanke henkilöityy yhteen entusiastiin: kustantaja Arundhati Deosthale haluaa intohimoisesti levittää tietoisuutta pohjoismaisista lastenkirjoista ja samalla vaikuttaa myös sukupuoliroolien väljentymiseen vähin erin Intiassa.

Vesta-Linnea on tähän tarkoitukseen hyvä agitaattori – siitäkin huolimatta että Tove Appelgrenin uusperheen nyansseja on jonkin verran muokattu intialaiseen kulttuuriin paremmin sopiviksi. Vesta-Linnean isäpuoli Viktor on esimerkiksi muutettu tytön isäksi, sillä avoliitto on Intiassa yhä tabu.

Pohjoismaiset lastenkirjat ovat kilpailukykyisiä amerikkalaisten ja brittiläisten rinnalla nimenomaan niiden luovuuden ja huumorin vuoksi. Piakkoin käännetään myös Sinikka & Tiina Nopolan ja Linda Bondestamin kuvakirja Simo ja Sonia eli kadonnut Kerala, jossa suomalaisen ja intialaisen lapsen arjet kohtaavat yllättävällä tavalla.

Ensi kesänä ilmestyy Maria Vuorion ja Marjo Nygårdin kuvakirja Satu meni saunaan, joka on aiheensa puolesta todellinen uranuurtaja.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka kuvittaja Marjo Nygård ratkaisee häveliäisyyttä edelleen – tai jopa aiempaa enemmän – aiheuttavan alastomuuden probleeman saunomisen kuvauksessa. Nähtäväksi jää, kiinnostaako sauna-aiheinen kuvakirja myös ulkomailla.

Kun Kristiina Louhen kuvakirja Aino ja pakkasen poika ilmestyi Iso-Britanniassa, kirjan kansikuva piti tehdä uudelleen, sillä pippeli paljaana potkiva pikkuvauva oli briteille liikaa.

Yhdessä lukemisen hurmaa koko viikoksi

David Ezra Stein: Kukonpojan iltasatu. Suomentanut Riitta Oittinen. 37 sivua. Pieni Karhu 2011.

Tracey Corderoy & Alison Edgson: Lue vielä yksi! Suomentanut Raija Rintamäki. 25 sivua. Kustannus-Mäkelä 2012.


Jan Ormerod: Isän kulta lukee. Suomentanut Riitta Mäyrälä. 18 sivua. WSOY 1985.


Tänään vietettävän kirjan ja ruusun päivän ja alkavan lukuviikon kunniaksi Lastenkirjahyllyssä on esillä lapsen ja aikuisen yhteisen lukuhetken hurmasta kertovia kuvakirjoja.

Näistä kolmesta kirjasta ehdoton helmi on yhdysvaltalaisen David Ezra Steinin Kukonpojan iltasatu, jossa iltasatua isältään kärttävä kukonpoika keskeyttää tavan takaa isänsä ääneen luennan. Klassiset sadut Hannu ja Kerttu, Punahilkka ja Pieni kananen keskeytyvät kaikki sadun jännittäviin käänteisiin eläytyvän kukonpojan välihuomautusten takia.





Isän hermoille jo käyvä tilanne ratkaistaan siten, että kukonpoika saakin kertoa isälle sadun. Poika laatii kädenkäänteessä kuvituksenkin ja isä on jo sadun alkaessa syvässä unessa. Niinpä kukonpoika paneutuu isänsä viereen maata ja nukahtaa lopulta tyytyväisenä, joskin silmin nähden vähän hämmentyneenä yllättävästä käänteestä.



Kuvituksessa todentuu hyvin konkreettisesti lapsen eläytyminen jännittävän sadun tapahtumiin. Steinin kuvituksessa kukko työntyy satukirjan kuvituksiin estämään sadun sankarien vaaran paikkoja.


Lue vielä yksi on puolestaan hyvä esimerkki toisesta iltasadun lukemiseen liittyvästä tilanteesta, jossa lapsi ei tyydykään yhteen kirjaan, vaan kärttää aina uusia – lykätäkseen näin ehkä nukkumaan menon ajankohtaa mutta myös silkasta mukavuudenhalusta kuulla vanhemman ääneen luentaa.

Pikkupupu päättää tehdä itse todella pitkän koko yön jatkuvan satukirjan. Mutta vaikka satu onkin pupun mielikuvituksessa tosi pitkä, sekin loppuu aikanaan. Äitipupu kehottaa pupua keräämään ystäviltään satuja ja tarinoita ja tallentamaan ne kirjaan. Jokaisella on omat mieltymyksensä.

Viimein pupu kerää kaikki ystävänsä yhteen ja aikoo lukea satukirjansa kaikki sadut ääneen. Mutta se on niin uupunut ponnistuksistaan, että uuvahtaa itse kesken lukemisen!

Kirjan sisäkansiin on piilotettu pieni vihkonen, Pupun iso satukirja, jonka mustavalkokuvat lapsi voi itse värittää.


Jan Ormerodin Isän kulta lukee on hauska kuriositeetti 1980-luvulta, pienten lasten katselukirja, jossa taaperoikäinen lapsi ottaa kontaktia lukemiseen keskittyneeseen isäänsä. Tekstiä on äärimmäisen niukasti, mutta tunnelataus on sitten sitäkin isompi.
















Sarjassa on ilmestynyt myös suomennoksina kirjat Isä tuli kotiin, Isän kulta nukkuu ja Sottapytty.

Ormerodilta on viime vuonna suomennettu myös valloittava Freya Blackwoodin kuvittama kuvakirja Maija ja Karhu (Karisto), joka on aiemmin esitelty Lastenkirjahyllyssä.

Muotoilu tutuksi jo tutti-ikäisille

Karo Hämälänen & Salla Savolainen: Huraaa Helsinki! Ikioma kaupunki. 41 sivua. Tammi 2012. Muotoiluasiantunija ja graafinen suunnittelija Markko Taina.

Salla Savolainen: MiniHelsinki. 29 sivua. Tammi 2012. Graafinen suunnittelu Markko Taina.






Uusimmassa Aku Ankassa on Helsingin World design Capital –juhlavuoden kunniaksi tietoisku designista ja Luovaa työtä –niminen sarjakuva. Siinä Aku Ankka pestataan kohentamaan kovasti Helsingin oloisen Nuivalan kaupungin design-ilmettä.

Sylilapsikin on nykyisin sinut suomalaisen designin kanssa, kun nuoret retrohenkiset vanhemmat sisustavat kotinsa suomalaisella muotoilulla.

Karo Hämäläisen ja Salla Savolaisen kuvakirjan keskusperheen mehukannu, Arabian tehtaan 1950–60-luvulla tuotannossa ollut Heluna-niminen kaadin, menee aamiaisen tuoksinassa rikki.

Koko perhe lähtee kaupungille hankkimaan uutta rikki menneen kannun tilalle. Samalla katsotaan virkuin silmin helsinkiläistä kaupunkiarkkitehtuuria ja muotoilua.



Karo Hämäläinen ei ole aiemmin kunnostautunut kuvakirjan tekstin tekijänä. Hän on valinnut melko impressionistisen, hetkeen kiinnittyvän ja jopa assosiatiivisen tajunnanvirran tyylikeinokseen.

Aivan kaikin kohdin tämä kikkailu ei mielestäni toimi:

Nousemme pois kasvitieteellisellä puutarhalla.
Kasvit ovat kovin tieteellisiä.
Vaikka puut ovat isoja ja vanhoja, ne ovat vielä tarhassa.

Sekä tekstissä että kuvituksessa ilkamoidaan myös designin epäkäytännöllisyydelle helposti kaatuvien jakkaroiden yhteydessä.



Kuvakirjan tarinaa eteenpäin vievän tekstin oheen on liitetty tietoa sopivan kokoisina haukkapaloina erivärisissä tietolaatikoissa.

Niiden sisältö ei kovin pientä lasta vielä kiinnosta, mutta aikuinen lukee niitä kyllä mielikseen.

Lapsen huomio kiinnittyy Salla Savolaiseen runsaisiin panoraamamaisiin aukeamiin, joista voi poimia yksityiskohtia. Savolainen on hauskasti ja riittävän säästeliäästi yhdistänyt kollaasia piirroskuvitukseensa. Kuvitus on taas hyvä esimerkki nykykuvittajien kekseliäisyydestä leikitellä kollaasilla.



Kesken mehukannun etsinnän kuvakirjassa ryhdytään myös pelaamaan noppapeliä, jonka tarkoituksena on löytää kadonnut isä. Samalla otetaan lähtuntumaa moniin suomalaisiin design-tuotteisiin. Pelin aikana lapsi saa ahaa-elämyksen muotoilun arkisuudesta tunnistaessaan vaikkapa Fiskarsin juustohöylän ja sakset tai Marimekon olkalaukun.



Hietalahden kirpputorilta perheen äiti löytää viimein etsimänsä: kissakannun!

Rouva Huulla sattuu olemaan samanlainen, joka hiukan säröttyneenä toimittaa nykyisin kukkamaljakon virkaa.

Kuvakirjan materiaalista on tehty perheen pienimmille pahvinen tekstitön katselukirja, joka sopii mainiosti myös ulkomaisten turistien matkamuistoksi Helsingistä.

Tänä vuonna 200 vuotta täyttävä Helsinki esiintyy myös muun muassa näissä kuvakirjoissa:


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatu ja Patu Helsingissä. Otava 2003. 14. uudistettu painos 2012.

Anniina Holmberg & Virpi Talvitie: Karkausyön ratikkamatka, WSOY 2010.

Raija Tervomaa: Mesikämmen muurahaispesällä ja muita patsastarinoita. Kuvitus Hannu ja Ossi Hirvikoski ja Arja Sunikka. Edico 2010.

Se tärkein sosiaalinen kontakti alkaa sylistä

Vaikka tämä menee varmaan jo jankuttamisen puolelle, niin rouva Huu ei voi olla ällistelemättä sitä suvereeniutta, jolla Kirsi Kunnas edelleen liikkuu kirjallisissa tilaisuuksissa ja onnistuu tiivistämään olennaisen myös asioista, joista tunnustaa olevansa ihan pihalla.

Viime viikonlopun Tampereen kirjamessujen yhteydessä järjestettiin Aamulehden paneelikeskustelu otsikolla Kirjan korvike – ottaako sosiaalinen media kirjallisuuden paikan? Paneeliin ottivat osaa kirjailijat Tuija Välipakka, Alexandra Salmela, Karo Hämäläinen ja Kirsi Kunnas.

Kunnas tohti esittää ääneen epäilynsä siitä, että hän olisi vaarassa syrjäytyä, kun ei käytä sähköpostia saati ole Facebookissa.

Kunnaksen mielestä ihmisen ensimmäinen – ja TÄRKEIN – sosiaalinen kontakti syntyy siitä, kun aikuinen lukee lapselle. Sosiaalista kontaktia syntyy myös, kun yksinäinen ihminen lukee tekstiä, jossa kirjailijan ääni resonoi.

Kirsi Kunnas ei ole liioin jymähtänyt hokemaan vanhoja iskulauseita, vaan muuntaa sanomaansa myös kiireisiä nykyvanhempia puhuttelevaan kuosiin. Toisaalla hän on aiemmin kiteyttänyt trendikkäästi runouden merkityksen lapselle sanomalla, että runous on lapsen ensimmäinen älylelu ja kielipeli.

Kunnas tekee yhä tuiki tärkeää työtä lastenkirjallisuuden lähettiläänä, sanansaattajana ja totuuden torvena.

Lisää tällaisia lastenkirjallisuuden tärkeyteen uskovia kirsikunnaksia tähän aina vain yksitotisempaan maailmaan, toivoo rouva Huu.

Kun on seitsemäntoista eikä ole elänyt vielä yhtään

Sarri Nironen: Tähdenpeitto. WSOY 2012. 129 sivua. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.










Nuoren esikoiskirjailijan Sarri Nirosen (s. 1989) Tähdenpeitto sanoutuu jo takakannen esittelytekstissä irti nuortenromaanin lajityypistä:

Tähdenpeitto on nuoren ihmisen kirja ja Tähdenpeitto on kirja nuorista ihmisistä, mutta nuortenkirja se ei ole. Vaikka voi sen sellaisenakin lukea.

Toisaalta yksi päähenkilöistä, Riina, kuvittelee tilanteen, jossa

--- Riina olisi lukenut nuortenkirjoja, niihin voi luottaa, niissä ei ole yllätyksiä eikä kivuliaita kohtia, lukulamppu valaisisi tyhjän, tarkkaan rajatun ympyrän ja Riina jäisi jonnekin unen ja valveen välimaille.

Miksi Tähdenpeiton tarvitsee uhitella nuortenromaanin genreä vastaan, kun se vallan luontevasti tähän genreen solahtaisi ja herättäisi varmasti nuorissa lukijoissa jopa kiinnostusta sirpaleisella rakenteellaan ja kokeelliseksikin tunnistettavalla läikähtelevällä tunnemaailman kuvauksellaan?

Kari Hotakaisen kertomuskokoelma, WSOY:n nuortenromaanikilpailuun osallistunut ja siinä kolmanneksi sijoittunut Näytän hyvältä ilman paitaa (WSOY 2000) asettui sekin aikanaan poleemisesti nuortenkirjan kliseitä vastaan. Hotakaisen parodiaa hyödyntävissä, nuoruuden kurimuksen tiivistävissä lyhyissä tarinoissa poleemisuus toimi mielestäni onnistuneesti myös nuorta lukijakuntaa hauskuttavalla ja inspiroivalla tavalla.

Nirosen nuoret päähenkilöt ovat abiturientteja, juuri opintonsa aloittaneita tai elämänsä suuntaa hapuilevasti vielä etsiviä uskalikkoja.

Heitä kaikkia tuntuu jäytävän epämääräinen pelko, että elämä jää elämättä.

Kevään abiturientti Joona on huolehtija, sekä suhteessa pikkusiskoonsa että ystäviinsä:

Joona huolehtii koska Joonan on pakko. Joona katsoo että kaikki ovat paikalla ja kaikki on paikallaan.

Joonan perhe on etäinen ja se piirtyy lukijalle jopa ahdistavan sumeana. Tähdenpeitossa kuvataan perheen ja nuoren kohtaamattomuutta rujosti:

Yöllä Joona näkee unia joissa kukaan ei puhu mitään ja ihmisille kasvaa hampaiden tilalle kynnet. Joona nukahtaa ja herää aamuyöllä ja katossa on fosforitähtiä, mutta niiden hohde on himmentynyt. Alhaalla vanhemmat ovat väsyneitä ja tuijottavat ennen nukkumaan menoa sameasilmäisinä televisiota, ja nukkuvat ilman unia kuten aikuiset aina, ja aamulla heräävät ennen Joonaa ja Linneaa, keittävät kahvia ja lähtevät töihin.

Riinan isä on alkoholisoitunut ja tyttö kantaa huolta isästään. Riina ottaa mittaa maailmasta kameran linssin lävitse eikä välitä kuvien epätarkkuuksista tai vääristä kuvarajauksista.

Keskushenkilöiden ympärillä on Joonan tyttöystävä Emilia, Riinan paras ystävä Juulia, kahvilassa työskentelevä, jo opintonsa aloittanut Eelis, Joonan pikkusisko Linnea ja muita taustalle jääviä sumeampia sivuhenkilöitä.

Nirosen piirtämä kuva nuoruudesta on melko pessimistinen (siksikö hänen romaaninsa ei voisi olla nuortenromaani?).

Kukaan ei kohtaa toista tunnetasolla vahvasti, kaikki kulkevat toistensa ohi, lepattavat ja värjyvät omissa ahdistuneissa tunnetiloissaan.

Elämä voi myös yllättäen päättyä, kuin veitsellä leikaten, humauksessa, ja toisten on jatkettava eteenpäin, omin voimin.

Lukijalle läheisimmäksi ja vahvimmaksi romaanihenkilöksi piirtyy lopulta Riina, joka on

-- hysteerisen elossa metron penkkien oranssia vasten.

--- hän juoksee ulos laukku täynnä valokuvia, juoksee aurinkoon. --- täytyy elää, ei ole aikaa viivytellä. Ihana, kamala kiihko. Riina on niin elossa että pystyy tuskin hengittämään, mitä tämä innostus, ihastus on, mitä tämä
lämpö
ja miten paljon rakkautta maailmaan mahtuu, --

Valitse mekkosi harkiten

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella. Kuvittanut Sandra Suy. Suomentanut Aila Herranen. WSOY 2011. Päällyksen suunnitttelu Alison Impey.













Rouva Huu pyöräili viime viikolla kotiin ja havahtui yht äkkiä heleään lapsen ääneen, joka kuului läheisen lumikasan päältä: "Mayday, mayday, mayday: jäävuori suoraan edessä".

Matkustajalaiva Titanicin sadan vuoden takainen uppoaminen askarruttaa ja kiehtoo siis selvästi vielä nykyistäkin lapsisukupolvea.

Yhdysvaltalaisen esikoiskirjailijan Bianca Turetskyn The Time-traveling Fashionista suomennettiin viime vuonna heti tuoreeltaan. Romaani hyödyntää kekseliäästi klassisen tyttökirjallisuuden konventioita, aikamatkailua sekä teinityttöjen ja aikuisten nuorten naisten suosimaa vintage-muotia.

12-vuotias Louise on tuiki tavallinen tyttö Connecticutista. Hän häpeää hammasrautojaan ja potee ulkonäkökomplekseja. Louisen mielestä monet äidin kanssa katsotut vanhat elokuvat tuntuivat joskus todellisimmilta kuin hänen oma elämänsä.




Äiti nyrpistelee vähän Louisen vintage-vaateharrastukselle: mitä mieltä on hankkia vanhoja pölyisiä mekkoja? Louise pitää kuitenkin päänsä oman tyylinsä suhteen. Hän saa kutsun kahden vanhan rouvan pitämään vintage-muotia myyvään liikkeeseen, josta hän aikoo hankkia puvun koulussa järjestettäviin tanssiaisiin.

Hän poimii vaaterekiltä vaaleanpunaisen unelman:

Mekon vaaleanpunainen värisävy oli aivan täydellinen: hattaraa, purukumia ja Marilyn Monroeta. Louise tunsi näyttävänsä todella kauniilta. Hänen huulilleen nousi leveä avoin hymy, mutta peilikuvasta heijastui takaisin suun täydeltä metallisena hohtavia hammasrautoja, jotka palauttivat Louisen takaisin masentavaan kaksitoistavuotiaan tytön todellisuuteen.
Louise huokaisi ja nosti vaaleanpunaisen mekon pään yläpuolelle, työnsi kätensä laskostettujen hihojen läpi ja antoi puvun valahtaa ylleen kuin verhon. Hän kuuli kankaan kahahduksen, kun mekko liukui hänen vartaloaan pitkin ja tunsi pehmeän silkin ja kutittavan taftin kosketuksen ihollaan, mutta kun vaate oli paikallaan, Louisea alkoi huimata ja heikottaa ja hänen päässään pyöri… ja sitten kaikki musteni. Louise rojahti tajuttomana lattialle ruusunvärisen silkin päälle.

Louise siirtyy RMS Titanicille huhtikuuhun 1912. Hän on muuntunut 17-vuotiaaksi näyttelijättäreksi, neiti Baxteriksi. Mukana laivalla on muodin huippusuunnittelijoita, miljonäärejä ja muita silmää tekeviä. Louisen muistinmenetystä selitetään pyörtymisellä laivan kannella. Hänen tukenaan on henkilökohtainen palvelija Anna, jonka Louise saa vakuuttumaan siitä, että laiva uppoaa ja matkustajat ovat suuressa hengenvaarassa.

Ja kuten klassisissa tyttökirjoissa aina, saa Louisekin huimalla aikamatkallaan muistutuksen siitä, että kannattaa nauttia enemmän tavallisesta jokapäivästään ja ystävistään:

"Kaipa kaikki haluaisivat jonkun toisen elämän, joka olisi loistokkaampi ja jännittävämpi", Louise pohti. "Sellaisen, jota kuvittelee elävänsä, kun elämä oikeasti alkaa. Luuletko sinä, että sellaista on, Anna?"

Muotimatkaaja Titanicin kannella -romaanissa olisi aineksia myös vaihtoehtohistoriaksi, mutta Louise ei - valitettavasti - saa estetyksi Titanicin uppoamista. Romaani valottaa melko pintapuolisesti Titanicin historiaa, mutta houkuttaa ehkä juuri siksi syventämään tietoja selvää muista lähteistä.

Kirja on nopealukuinen ja typografisestikin tyylikäs kokonaistaideteos. Sandra Suyn vintage-pukukuvat hivelevät silmää.



Arvatenkin kyse on laajemman sarjan avausteoksesta. Nähtäväksi jää, mille muodin kiinnostavalle aikakaudelle seuraava osa lukijansa tuleekaan viemään.

Suomalainen vastine Turetskyn kirjalle ilmestyi niin ikään viime vuonna, Terhi Rannelan romanttinen tyttökirja Scarlettin puvussa (Otava) kertoo muotiblogia pitävästä Viivistä ja tämän rakkaudesta Tuulen viemää –elokuvaan. Rannelan romaani teki myös alueenvaltauksena kuvatessaan vanhojen päivien tansseja, jotka jostain kumman syystä ovat jääneet paitsioon modernissa tyttökirjallisuudessa.


Kiinnostava lajissaan on myös kolmiulotteisiakin elementtejä sisältävä Duncan Crosbien, Bob Moulderin, Peter Kentin & Tim Hutchinsonin kolmiulotteinen kuvatietokirja Titanic. Unohtumaton laiva (Arkki 2007).

Pirkanmaa on kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kehto ja hautomo: MOT

Lastenkulttuurijulkaisu Tyyris Tyllerö 1/2012. Vastaava päätoimittaja Kari Vaijärvi. 64 sivua. Kansikuva Marja-Liisa Plats. Cultura OY.

















Pääsiäisen alla ilmestynyt Tyyris Tyllerön numero 1/2012 liputtaa näyttävästi pirkanmaalaisen lastenkulttuurin ja -kirjallisuuden puolesta. Lehti todistaa sen, minkä rouva Huu on alitajuisesti tiennyt jo pitkään: tämän hetken kiinnostavin lasten- ja nuortenkirjailijajoukko asuu Pirkanmaalla!

Ismo Loivamaa harjoittaa pääkirjoituksessaan otsikon mukaan ”kansallista itsetutkiskelua”. Loivamaa on tehnyt nasevan huomion: samaan aikaan Euroopan globalisoitumisen kanssa suomalainen lastenkirjallisuus on terhakoitunut kantamaan huolta kotoisen kulttuuriperinnön vaalimisesta.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kentän monitoimija Ismo Loivamaa, käsittääkseni paljasjalkainen helsinkiläinen, on zoomannut suvereenilla asiantuntemuksellaan Tampereen ilmentymiä eri aikojen lasten- ja nuortenkirjallisuudessa, alkaen mm. Soile Kaukovallan 1950-luvun tyttökirjojen kaupunkikuvauksista aina Kaija Pispan Pispalaan 1900-luvun alkuun sijoittuvan Silkkipytty-lastenromaanin maisemiin asti.

Terhi Rannelan koostamassa jutussa todentuu myös pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkohenki: seitsemän täkäläistä lasten- ja nuortenkirjailijaa perusti muutama vuosi sitten Suomen Nuorisokirjailijat ry:n haarakonttorin, joka kokoontuu säännöllisesti ja mahdollisimman vapaamuotoisesti.

Loivamaa korostaa myös Teatteri 2000:n suomalaisessa ja pirkanmaalaisessa mittakaavassa merkittävää roolia esitellessään Matti Wacklinin viime vuonna ilmestyneen Teatteria kiikkulaudalla -historiikin.

Lehden nostalgiaherkkua on kirjastonhoitaja Marketta Könösen oman lapsuuden ja nuoruuden muistelmat Tampereelta. Anne Volasen artikkeli näkötornien historiasta ja tamperelaisten näkötornien ilmentymistä lasten- ja nuortenkirjoissa on sekin lajissaan pikantti erikoisuus. Könönen kertaa myös vuonna 1975 perustetun Plättä-palkinnon vaiheita. Valloittava erikoisuus on myös Lastenkulttuurin ABC Tampereella -hakusanasto, jonne myös rouva Huu on suureksi ilokseen päässyt mukaan!

Kirjavinkkari Marja-Leena Mäkelä Seinäjoelta muistelee vuoteen 2004 ajoittunutta lyhyttä viransijaisuuttaan Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutissa (nyk. Lastenkirjainstituutti). Tämän idea ei oikein avaudu minulle: miksei ole pikemminkin tehty esittelevää juttua Suomen ainoan lasten- ja nuortenkirjallisuuden tiedotus-, tutkimus- ja tallennuskeskuksen nykyisistä hankkeista ja toiminnasta?

Lehden päättää Pirre Vaijärven katsaus virolaiseen lastenkirjallisuuteen ja -kulttuuriin.

Ihan vakavasti puhuen Pirkanmaalta on lähtöisin käsittämättömän paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita. Seuraavat listaukseni tuskin ovat nekään kaiken kattavia, mutta puhunevat silti puolestaan:

Tuonpuoleiseen ovat jo siirtyneet lasten- ja nuortenkirjailijat Oiva Paloheimo, Leena Härmä, Anni Lahtinen, Asko Martinheimo, Aaro Honka, Anni Polva, Aili Somersalo, Soile, Eila ja Ilpo Kaukovalta, Ainikki Kivi, Liisa Vuoristo ja Jalmari Finne.

Suomalaisen lastenkirjallisuuden ja erityisesti lastenrunouden grand old lady, akateemikko Kirsi Kunnas on edelleen näkyvä hahmo tamperelaisessa kulttuurielämässä. Rouva Huu ei voi kuin äimistellä sitä sitkeyttä, jolla Kunnas edelleen katsoo velvollisuudekseen edustaa ja esitellä tuotantoaan kirjallisissa tilaisuuksissa, messuilla ja tapahtumissa sekä Pirkanmaalla että muualla Suomessa!


Suomalaisen tyttökirjallisuuden äitihahmo, Rauha S. Virtanen, muutti viime syksynä Tampereen Tuomiokirkonkadulta Helsinkiin. Virtasen Seljan tytöt -sarja ja monet muut yksittäiset nuortenromaanit linkittyvät kiinteästi Tampereelle.Tampereen Pyynikillä ovat merkittävimmät kasvuvuotensa viettäneet myös nyttemmin helsinkiläistyneet Sinikka & Tiina Nopola.


Ja tuotteliaita, arvostettuja ja monipuolisia nykykirjailijoita löytyy yltäkylläisesti: Katariina Leino, Anneli Kanto, Terhi Rannela, Salla Simukka, Karo Hämäläinen, Harri István Mäki, Vilja-Tuulia Huotarinen, Ville Hytönen, Niina Hakalahti, Johanna Sinisalo, Katja Krekelä, Teemu Saarinen, Uolevi Nojonen, Anneli Toijala ja Päivi Lukkarila asuvat kaikki Tampereella. Tuula Kallioniemi asuu Kangasalla, Kaija Pispa Ylöjärvellä, Jukka-Pekka Palviainen Sastamalassa, Kirsti Kuronen ja Sari Peltoniemi Lempäälässä ja Päivi Alasalmi ja Katariina Romppainen Akaassa.

Eikä kuvittajien määräkään ole vähäinen: Pekka Rahkonen, Petra Heikkilä, Mikko Kunnas, Pia Westerholm, Tiina Eräpuu, Matti Kota, Aino Havukainen & Sami Toivonen ja Lena Vahtera asuvat kaikki Pirkanmaalla. Ja osa-aikaiseksi pirkanmaalaiseksi voi laskea myös Mauri Kunnaksen, joka on lähtöisin Vammalasta.

Itse asiassa on ihme, että nykyisenä brändäyksen kulta-aikana Tampereen kaupunki ei ole vieläkään oivaltanut markkinarakoa lanseerata Tamperetta Suomen viralliseksi lastenkirjakaupungiksi!

Alan keskeiset, valtakunnallisestikin merkittävät laitokset – Lastenkirjainstituutti, lastenkulttuurikeskus Rulla, lastenteatterit Ahaa, Mukamas, Tampereen Työväen Teatteriin viime vuonna yhdistynyt Teatteri 2000 sekä Muumilaakso joutuvat jatkuvasti penäämään olemassaolon oikeutustaan ja taistelemaan rahasta ja resursseista.




Valoisampaan tulevaisuuteen haluaa uskoa ainakin Tampereen taidemuseon johtaja Taina Myllyharju, joka kaupunkilehti Tamperelaisen haastattelussa visioi Metson pääkirjaston tiloista tilanahtauden takia pois siirrettävälle Muumilaaksolle entistä ehompaa ilmettä ja etsii ideoita mm. Eric Carle -museosta. Särkänniemen huvipuiston kupeeseen Onkiniemen sukkatehtaan tiloihin ollaan kaavailemassa Luovien alojen keskusta, johon sijoitettaisiin kernaasti myös joukko lastenkulttuurin tekijöitä ja alan toimijoita.

Siihen aikaan kun sadut olivat ylenkatsottua lyhyttavaraa…

Tuulikki Soini: Nukkumatin satuja. Kuvittanut Valpuri Pihlajamäki. 96 sivua. Gummerus 1977.

Tuulikki Soini: Höyhensaarten satuja. Kuvittanut Hannele Enervi-Niemelä. 96 sivua. Gummerus 1979.

Kirsti Kivinen & Annami Poivaara: Unipuu. Hyvänyön satuja 2. Kuvittanut Camilla Mickwitz. 116 sivua. Gummerus 1975.









Salla Simukan romaanissa Jäljellä yhtenä kiehtovana taustatekstinä käytetään klassisia Grimmin veljesten ja H. C. Andersenin satuja, joiden merkitys varmasti tulee selväksi syksyllä ilmestyvässä jatko-osassa.

Rouva Huu toivoo hartaasti, että Simukan romaanin lukijat löytäisivät klassiset sadut näiden kiehtovien katkelmien avulla – joko ensi kertaa tai uudelleen lapsuuden jälkeen.

Sillä saduissa on aina potkua, hyvinkin eri-ikäisille lukijoille eri elämän vaiheisiin.

Tässä esillä olevat kolme pitkulaista satukokoelmaa edustavat sitä ankeaa aikaa, jolloin satujen arvoa ei osattu Suomessa oikein oivaltaa. 1970-luvulla ilmestyi paljon tämäntyyppisiä arkisatuja tai puolisatuja, joissa fantasia ja ihmeet selittyivät usein unennäöllä, perinteisistä saduista tehtiin softattuja ja siistejä versioita, moderneja syntysatuja (esim. ”Suklaakanan suklaamunat”) tai huoletta vanhaa satuperintöä mukailevia satuja.

Mutta arvo se on näilläkin satukokoelmilla. Ja tietty ikäpolvi muistanee, että muun muassa Kirsti Kivisen ja Annami Poivaaran sadut ovat tuttuja TV 2:n lastenohjelmissa keväällä 1973 alkaneesta iltasatuosiosta, jossa satuja luki ensin harrastajanäyttelijä Reino Manner ja sittemmin Pikku Kakkosen ohjelmapaikalla Lasse Pöysti vuosina 1977–1978.


Holhoavaa aikaa kuvaavasti Unipuu-kirjan kirjoittajat Kivinen ja Poivaara ohjeistavat aikuista lukijaa satujen lukemiseen:

Mielestämme lapsi tarvitsee satujen lisäksi myös tietoa todellisuudesta. Nykyajan lapsen ongelma ei enää ole pelko tuntemattomien, maagisten asioiden edessä. Nykylapselle tyypillisempi ongelma on ahdistuneisuus nopeiden elämänmuutosten ja ympäristön vaatimusten paineessa. Helpottaaksemme tätä ahdistuneisuutta tarjoamme lapsille todellista tietoa; käyttäytymis-, ratkaisu- ja asennemalleja, jotka voidaan siirtää lapsen oman elämän pulmatilanteisiin.

Viisaasti he myös ohjeistavat aikuisia:

--- on tärkeää, että ette tyydy vain satujen ja kertomusten lukemiseen, vaan myös keskustelette niistä: Vastaatte kysymyksiin, arvioitte kertomusten henkilöiden käyttäytymistä ja heidän tekemiään ratkaisuja, arvioitte voisiko jostain kertomusten ratkaisuista siirtää jotakin lapsen omaan elämään.

Monet kokoelmien sadut ovat oman aikansa lapsia, mutta rouva Huu sattuu tietämään, että näilläkin satukirjoilla on tunnearvoa ensilukijoiden keskuudessa.

Eivätkä kaikki sadut nykypäivän näkökulmastakaan vallan hoopoja ole.

Esimerkiksi Höyhensaarten satuja –kokoelmassa on lysti satu, joka kertoo Rouva Pienestä. Satu alkaa tähän tapaan:

Rouva Pieni asuu kaupungin puistossa lumimarjapensaan alla tulitikkulaatikon kokoisessa talossaan. Talo on punainen, siinä on vihreä kuisti ja valkoiset ikkunapuitteet. Se on sievä ja soma kuin karamelli.

Pienestä koostaan huolimatta rouva haaveilee kovasti koirasta ja pyytää puutarhuria kastelemaan itseään, jotta kasvaisi isommaksi. Vähin erin rouva oivaltaa, että jos hän kasvaisi isommaksi, hän ei enää mahtuisikaan nukkumaan pehmoiseen vuoteeseensa.

Ja niin rouva Pieni tyytyy pieneen kokoonsa ja ”leipoo itselleen ja ystävilleen muurahaiselle ja leppäkertulle mantelileivoksia, joista he kaikki kovasti pitivät”.

Höyhensaarten satuja –kokoelmassa on Hannele Enervi-Niemelän tyylitelty, mutta silti ornamentein koristeltu selkeän graafinen kuvitus. Ohessa esimerkki sadusta "Kultaisen kalan lupaus":




Nukkumatin satuja –kokoelmassa ”Mistähän niitä satuja löytyy” –nimisessä sadussa todetaan myös suoraan, että sadut eivät ole nykyisin muodissa. Taruseppo menee valintamyymälään etsimään satuja, ja saa myyjältä kuulla seuraavaa:

Valitettavasti taitavat olla lopussa! Emme ole tilanneet tukkuvarastolta, sillä ihmiset kyselevät nykyisin satuja hyvin harvoin sen jälkeen kun niitä on alettu tarjoilla radiossa ja televisiossa.

Tuulikki Soinin Nukkumatin satuja on rouva Huulle läheisin kokoelma, jota tuli luetuksi pikkusiskolle kerran jos toisenkin.


Erityisen hyvin ovat mieleen syöpyneet, Valpuri Pihlajamäen herttaisin kuvituksin, sadut ”Herkkukone”, ”Kilo ryyniräpäleitä” ja ”Keksijämestari Kommerverkin paras keksintö”. Yllä kuva keksijämestarin lapsikatraasta ja ihmekoneesta, jolla lapset on tarkoitus pestä puti-puhtaiksi...


Annami Poivaaran ja Kirsti Kivisen Unipuu-kokoelmassa on muutama esimerkki näistä siistityistä klassikkosaduista: ”Seitsemän pientä kiliä” ja ”Punahilkka”.

Kaikki ahdistavat ja pelottavat juonenkäänteet on siivottu pois. Susi on tehnyt parannuksen eikä syö enää ihmisiä, pilkkoo isoäidin puut ja susi, isoäiti ja Punahilkka viettävät lysti illan yhdessä.

Erityisen osuvasti tähän kiireiseen aikaan sopii satu ”Poika, joka säästi aikaa”. Panu on lahjakas ja etevä poika, joka tekee kaiken nopeasti. Eräänä päivänä Panu havahtuu miettimään, mitä tekisi kaikella säästämällään ajalla. Panu päättää jakaa aikaa ystävilleen ja kaikille lapsille, joiden vanhemmat ovat itse liian kiireisiä työn ja kotitöiden kurimuksessa.

Panu oli jo antanut paljon säästämästään ajasta sellaisille, jotka sitä tarvitsivat. Mutta vieläkin hänellä oli paljon aikaa jäljellä. Mitähän minä sillä tekisin, Panu mietti. Silloin hän keksi. Minäpä annan kaikille lapsille ylimääräistä aikaa, että he ehtisivät leikkiä tarpeeksi.

Lisää tällaisia panuja maailmaan, toivoo rouva Huu!

Unipuu-kokoelman pikantti erikoisherkku on Camilla Mickwitzin hyvin tunnistettava kuvitus.

Nuoruus on mielentila, ei mikään ikäkysymys

Nuoruus nyt! Paneelikeskustelu Hervannan kirjastossa Tampereella 11.4.2012 klo 12–13. Haastattelijana Matti Karjalainen ja haastateltavina kirjailijat Vilja-Tuulia Huotarinen, Terhi Rannela ja Salla Simukka.




Terveisiä Hervannan kirjaston kupeessa sijaitsevasta elokuvateatterista, jossa järjestettiin Nuoruus nyt! -paneeli.

Kolme pirkanmaalaista nuortenkirjailijaa Vilja-Tuulia Huotarinen, Terhi Rannela ja Salla Simukka kertoivat kirjoittamisesta ja kirjailijan ammatista.

Paneeli eteni melko perinteisesti tietopalvelusihteeri ja kirjavinkkaaja Matti Karjalaisen kysymysten ja nuortenkirjailijoiden vastausten tahdissa. Kuulijoina oli yläkoululaisia ja lukiolaisia Hervannasta ja Kaukajärveltä sekä muutamia äidinkielenopettajia ja kirjastonhoitajia.

Rouva Huu odotti tilaisuudelta vähän poleemisuutta, mutta kenties tämä ei olisi ollutkaan oikea foorumi pohtia nuortenromaanin tulevaisuutta. Pitäisikö siis järjestää erillinen tilaisuus aikuisille, jotka ovat huolestuneita suomalaisen nuortenkirjallisuuden tulevaisuudesta?

Vai onko tästä aiheesta kukaan muu rouva Huun lisäksi edes kiinnostunut?

Rannela, Simukka ja Huotarinen kertoivat muun muassa oman nuoruutensa koskettavista lukuelämyksistä ja kirjoittamisesta elämäntapana. Heillä ei ollut mitään tarvetta mystifioida kirjailijan ammattia.

Vilja-Tuulia Huotarinen korosti, että kirjoittaminen on aina yhtä vaikeaa.

Salla Simukka konkretisoi nuortenkirjailijana saamaansa tekijänpalkkiota. Hän saa TV 2:n päivittäissarjan Uuden päivän viikon käsikirjoitusrupeamasta saman verran palkkaa kuin nuortenromaanista, jota hän kirjoittaa kuitenkin useamman kuukauden ajan. Simukka myös kiisti haluavansa suoranaisesti vaikuttaa kirjoittamillaan romaaneilla nuorten elämään. Nuortenromaani on hänen mielestään liian hidas väline tähän tarkoitukseen.

Erityisen kiinnostavaa oli kuulla näiden iältään vielä verraten nuorten kirjailijoiden mielipiteitä muun muassa siitä, pitääkö nuorille kirjoittavan olla jotenkin "ajan hermolla" ja seurata nuorten maailmaa.

Terhi Rannela teki kahdeksan vuotta juttuja nuortenlehti Demiin, ja tämä oli hänelle hyvä näköalapaikka nuorten maailmaan. Nyttemmin hän käyttää viittä entisessä kotikaupungissa Outokummussa asuvaa teinityttöä keskeisinä informantteinaan, jos jokin erityinen asia häntä askarruttaa.

Eniten lukijapalautetta nuorilta lukijoilta saa Terhi Rannela, joka pyrkii myös vastaamaan kaikkiin lukijakirjeisiin.

Rannelasta on sukeutunut Saksassa suoranainen kirjailijaidoli. Hän on juuri palannut Saksan tourneeltaan ja kertoi hämmentyneensä Hannoverissa järjestetystä lukutilaisuudesta, jossa kuulijat olivat itkeneet kuunnellessaan Taivaan tuuliin -romaanin (Otava 2007) ja viime vuonna saksannetun Blown Away -käännöksen ääneenlukua!

Kriitikkona sivutoimisesti työskentelevä Salla Simukka korosti myös sitä, kuinka suomalainen nuortenkirjailija saa aikuistenkirjailijaan verraten huomattavasti vähemmän arvioita per kirja. Jos aikuistenkirjasta julkaistaan eri viestimissä keskimäärin reippaasti yli kymmenen kritiikkiä, niin nuortenkirjailijan uutuusteos saattaa saada vain muutaman arvion, ja harvalukuisuuteensa nähden niiden merkitys voi olla kirjailijalle joskus liiankin iso.

Terhi Rannela paljasti lukevansa kirjojensa kritiikit vasta vuoden viipeellä. Näin hän pystyy suhtautumaan niihin asiallisesti, ilman suurta tunnekuohaa.

Nuorten lukijoiden yleisökysymyksille ei juurikaan jäänyt aikaa. Eräs opettaja takarivistä tivasi aivan tilaisuuden viime minuuteilla nuortenkirjan määritelmää, jonka Vilja-Tuulia Huotarinen kuittasi tokaisemalla, että toivottavasti se ei koskaan selviä ainakaan hänelle itselleen. Hän nimittäin jättää kernaasti tällaisen määrittelyn kustantajien ja kriitikoiden tehtäväksi.

Ehkä tähän kiteytyykin koko suomalaisen nuortenromaanin dilemma: kirjailijoita kiinnostaa kuvata nuoruutta, mutta teosten kohdeyleisöstä päättää kirjoja markkinoiva taho, joka ei ole vielä oivaltanut nuortenromaanin laveaa potentiaalia lukijakuntaa?

Kumpi miellyttää enemmän: Lapsiperheen hallittu idylli vai kaaos?

Riina Katajavuori & Salla Savolainen: Mennään jo kotiin. 40 sivua. Tammi 2007.

Carl Larsson: Lapsia. Suomentanut Kyllikki Villa. 64 sivua. Kirjayhtymä 1979.

Carl Larssonin näyttely Hyvän elämän jäljillä Ateneneumin taidemuseossa Helsingissä, osoitteessa Kaivokatu 2, 29. huhtikuuta asti. Avoinna ti-pe 10-18, to 10-20, la-su 11–17.




Helsingissä on vielä tämän kuun loppuun mahdollisuus herkistyä ruotsalaisen Carl Larssonin (1853–1919) akvarellimaalausten äärellä Ateneumin taidemuseon näyttelyssä Hyvän elämän jäljillä.

Rouva Huu katsasti näyttelyn pari viikkoa sitten. Larssonista on julkaistu niin kattavasti erilaisia taidekirjoja, postikortteja ja julisteita, että mitään vallan uutta ja ihmeellistä näyttely ei Larsson-fanille kykene tarjoamaan. Olin myös hiukan pettynyt siitä, että Karin Larssonin kodintekstiilien otos oli niinkin pieni yhdessä näyttelysalissa. Seitsenlapsisen suurperheen äiti olisi saanut olla näyttävämmin esillä myös omien töidensä kautta!



Näyttelyn parasta antia olikin Alexander Reichsteinin (poseeraa ylläolevassa kuvassa, kuvan copyright Hannu Pakarinen/ valtion taidemuseo) Kotona-tilateos, jossa Carl Larssonin Sudbornin kotia kuvaavat pienet akvarellit ovat kasvaneet huoneen kokoisiksi. Lapset ja lapsenmieliset voivat eläytyä Larssonin idylliin ja leikkiä vaikkapa puuleluilla, lukea 1900-luvun alun aikaisia kuvakirjoja ja seilata puuveneellä.

Reichstein kiteyttää lastenkulttuurinsa ytimen:

"Itse asiassa suunnittelen yhtä paljon aikuisille kuin lapsillekin, mutta on paljon hyvin ujoja aikuisia, jotka eivät uskalla lähteä leikkimään, vaan tarvitsevat lapsen katalysaattoriksi, näyttämään tietä. Lastenkulttuuri sanana voi olla hyvä tekosyy, jotta voi toteuttaa asioita, joita myös monet aikuiset tarvitsevat."

Reichstein laskeutuu kaikissa toiminnallisissa tilataideteoksissaan aina lapsen tasolle.

Rouva Huuta riemastuttivat näyttelyssä sinne tänne sirotellut kehotukset: ...saa lukea!, 

...saa tehdä!, 

...saa leikkiä rauhallisesti!, 
...saa koskea varoen!, 

...saa pukeutua!, 

...saa valokuvata!, 

...saa istua!, 
...saa siivota!, 
...saa avata!
ja 
...saa palauttaa!

Ne ovat hauskassa ristiriidassa museoissa tavanomaisten ja lasta suitsivien kieltotaulujen kanssa.

Hyllyssäni on vuonna 1913 alun perin ilmestynyt Carl Larssonin Andras barn -teoksen suomennos Lapsia vuodelta 1979. Siihen on koottu Larssonin lapsiaiheisia maalauksia vuosien varrelta.

Kuvien ohessa Larsson muistelee epämuodollisesti omaa lapsuuttaan ja lapsiaan muutaman keskeisen avainsanan, muun muassa uskon, toivon ja rakkauden, kautta.

Hän puhuttelee lapsilukijaa ja evästää häntä isällisesti elämään:

Älkää nyt luulko, että on huimaavan ihanaa ja tavoittelemisen arvoista tulla taiteilijaksi: tulkoon taiteilija vain sellaisesta, joka ei mitenkään voi asiasta luopua. Minä varoitan teitä, joiden sormissa tuntuu pientä kutinaa.
Kaikki lapseni rakastavat taidetta, ja minusta näyttää siltä kuin heillä olisi arvostelukykyä, ja siitä minä iloitsen, sillä se on iso etu elämässä; mutta he eivät rakasta taidetta siinä määrin että tahtoisivat omistaa sille koko elämäsä – ja, rehellisesti sanoen – siitä iloitsen vielä enemmän.

Kirjan päätteeksi Larsson patistaa nuoria lukijoitaan ulos leikkimään, mutta katsoo tarpeelliseksi korostaa: "Mutta elämällä älkää leikkikö!"


Odotuksenmukaisesti kodin arjen kuvaaminen on ollut Suomessa nimenomaan naiskuvittajien ominta alaa.

Salla Savolainen liittyy ansiokkaasti Kristiina Louhen ja Maikki Harjanteen kaltaisten modernin kuvakirjallisuuden ”kotidokumentaristien” joukkoon. Hänelle lapsiperheen koti on useimmiten suloinen sekamelska, josta henkii kuitenkin aina paljon rakkautta ja aikaa lapselle.




Mennään jo kotiin ammentaa ruotsalaisen kuvataiteilija Carl Larssonin koti- ja perhekeskeisten akvarellimaalausten luomasta perinteestä. Mutta siinä missä Larssonin jugend-kodin idyllin äärellä voi vain huokailla sen värien sointuvuutta, rikkumattomuutta ja haurautta, niin Salla Savolaisen suomalaisissa nykykodeissa äityy ällistelemään tilpehöörin, ryönän ja värikakofonian sekamelskaa, josta tarkemmassa katsannossa löytyy sittenkin sisäinen harmonia!

Savolainen on vieraillut erilaisten lapsiperheiden kodeissa ja tallentanut ne piirroksiinsa sellaisinaan, mitään poistamatta tai lisäämättä.




Kodit ovat yllättävän yhdenmukaisia; standardikodeista eroavat lähinnä suomenruotsalaisen lapsiperheen ekologisuus ja turhan tavaran karttaminen, kolmen sukupolven koti sekä maahanmuuttajaperheen kodin pitsiliinat ja värikkäät kodintekstiilit.

Mutta kyllä Savolaisenkin kodeistakin löytyy idylliä: tämä lastenhuoneen näkymä on kuin suora toisinto Astrid Lindgrenin ja Ilon Wiklandin Lotta-kuvakirjojen sisäinteriööreistä:





Riina Katajavuori on tullut prosessiin vasta kuvien valmistumisen jälkeen. Hänen tajunnanvirtamaisesti etenevät, proosarunoa muistuttavat fiktiiviset tekstinsä ovat kurkistuksia lasten sisäiseen maailmaan, unelmiin, pelkoihin ja arjen askareisiin.

Katajavuoren lapsikäsitystä voisi soimata pienestä elitistisyydestä – hänen teksteissään lapset viehättyvät vielä lumikokkareiden potkimisesta ja nukkekotileikeistä, kylpemisestä ja askartelusta ja lasten tietokoneella oloaikaa kontrolloidaan jämptisti munakellolla. Näissä Katajavuoren teksteissä esillä olevissa perheissä ei liioin ole isoja taulutelevisioita ja tietokonepelejä lattialla lojumassa.

Tietokone löytyy kuitenkin Savolaisen kuvissa jo lähes jokaisen kouluikään ennättäneen lapsen omasta huoneesta.

Kunnianhimoinen kirja miellyttää sisustuslehtien niukkuuden estetiikkaa hokevaan mantraan väsynyttä aikuista, mutta lapsi olisi eittämättä innostunut vielä ehdottomampaan dokumentaarisuuteen pyrkivistä värivalokuvista, joissa tuttujen esineiden ja erityisesti lelujen tunnistamisen riemu olisi ollut vielä suurempi. Mennään kotiin antaa kuitenkin virikkeitä oman perheen arjen havainnointiin ja tuottaa tyydytyksen tunteen siitä, että kaikissa lapsiperheissä näyttäisi vallitsevan arjen hallittu kaaos.





Mennään jo kotiin –kirjan arvio on muokattu alun perin Onnimannissa vuonna 2007 ilmestyneestä kritiikistä.

"Vapaus on pelottavinta, mitä ihminen voi kuvitella"

Salla Simukka: Jäljellä. 221 sivua. Tammi 2012. Kansikuva Ea Söderberg.
















Heti Laura Lähteenmäen North Endin jälkeen rouva Huu hotkaisi Salla Simukan nuortenromaanin Jäljellä, jonka jatko-osa ilmestyy jo ensi syksynä.

Lukijoiden mielenkiintoa halutaan pitää yllä ja tarjota malttamattomille faneille heti lievitystä tarinan jatkumiseen. Simukka kirjoitti nyt kaksiosaiseksi jaetun tarinan alun perin yhtenäiseksi romaaniksi.

Jäljellä on herättänyt jo ennakkoon kiinnostusta myös ulkomailla.

Kirjan takakansiteksti on äärimmäisen niukka ja juuri siksi naseva:

Oletko koskaan toivonut, että kaikki muut ihmiset vain katoaisivat? Kannattaa varoa, mitä toivoo.

Kutkuttava asetelma ei ole aivan uusi suomalaisessa lastenkirjallisuudessakaan. Rouva Huu tietää ainakin kaksi teosta, joista toinen on kuriositeetti 1940-luvulta, tanskalaisten Jens Sigsgaardin & Arne Ungermannin kuvakirja Ypö yksin maailmassa (1948, toinen laitos nimellä Olli yksin maailmassa, 1974). Se kertoo pienen pojan unesta, jossa hän on aivan yksin maailmassa. Kaikkivoipaisuuden tunteeseen sekoittuu kuitenkin nopeasti myös turvattomuuden tunnetta, kun auktoriteetit, kiellot, rajoitukset ja kohtuus puuttuvat kokonaan pojan narsistisesta toivemaailmasta. Unensa kautta poika oivaltaa sosiaalisuuden ja vanhempien antamien rajojen ja rakkauden merkityksen.

Toinen esimerkki samasta teemasta on Roope Lipastin lastenromaani Terveisin, Robinson Saarinen (WSOY 2010). Siinä 11-vuotias Robinson-poika herää uuteen päivään ja huomaa olevansa kaupungin ainoa asukas Amos-koiran kanssa.

Simukka ei juurikaan anna koordinaatteja, mitä aikaa eletään. Nuorten päähenkilöiden vanhemmat ovat kuitenkin vielä saaneet – tai joutuneet, riippuu näkökulmasta – elää ns. tavallista, meidän tuntemaa elämää.

Nuoren oletetaan löytävän oman erikoisosaamisensa alueen mahdollisimman varhain ja lahjakkuusalueita on useita: muiden muassa Dramaatikko, Intellektuaali, Numeerikko, Retoorikko, Introvertti, Analyytikko, Sentimentaali ja Aktivisti.

Romaanin päähenkilö Emmi tuottaa perheelleen häpeää ollessaan Potentiaali vielä 15-vuotiaana, jolloin hänen ikätoverinsa ovat jo kaikki löytäneet jo oman polkunsa. Emmi on käynyt peliterapiassa, jonka tarkoituksena oli auttaa häntä löytämään oma lahjakkuusalueensa. Peliterapiassa käydään terapeutin luona ja istutaan pimeässä huoneessa pelaamassa erilaisia virtuaalipelejä.

Tällä tavoin kiihkottomasti Simukka ottaa kantaa nykyiseen tosi-tv- ja idolivetoiseen minä-minä -keskeisyyteen, jossa "Jokainen on tärkeä. Jokainen on tähti." Nykynuoren on helppo samastua Emmin ahdistukseen: on mahdotonta tietää 15–16-vuotiaana omat vahvuutensa ja osata valita se oma elämän ura, kun sisin on vielä täydessä kaaoksessa.

Emmi saa kyllikseen perheestään ja ystävistään ja päättää ottaa hatkat entisestä elämästään. Hän karkaa kotoa ja lymyilee ensin jonkin aikaa ystävänsä leikkimökissä. Ihmisten ilmoille tullessaan hän havaitseekin, että kaikki muut ovat mystisesti kadonneet.

Tampere on autio. Rautatieasemalla Emmi kohtaa Onervan, joka ei tunnu liiemmin problematisoivan koko asiaa. Onervalla onkin teoria, jonka mukaan sekä Emmi että Onerva ovat oikeasti kuolleita:

– Me ollaan välitilassa, koska meillä on selvittämättömiä tai sovittamattomia asioita. Tai koska meidän pitää oppia jotain, Onerva sanoi.

Tytöt saavat turvaa toisistaan ja hetkittäin elämä tuntuu villiltä ja vapaalta:

Oikeastaanhan heidän olisi pitänyt ahdistua järjiltä. He olivat selittämättömässä todellisuudessa, joka ei ollut tähän mennessä tarjonnut minkäänlaista vastausta siihen, miksi he olivat täällä ja miksi ketkään muut eivät olleet. Tai miksi he eivät ainakaan olleet törmänneet muihin.

Kahden tytön selviytymistaistelu autioituneessa maailmassa ei sellaisenaan kantaisi pitkälle. Niinpä tytöt kohtaavat Atron, heitä muutaman vuoden vanhemman nuorukaisen, joka ei hänkään tyydy helppoihin vastauksiin elämässään. Sosiaalisissa suhteissa tottumaton Emmi joutuu tunnekuohun valtaan.

Kolmikko ei enää tyydy tuttuihin kotikulmiin. He päättävät lähteä Helsinkiin selvittämään tilannetta. Nuoret päätyvät Suomenlinnaan ja nuorisokommuuniin, jossa on tarkat säännöt ja toimiva pienoisyhteiskunta. Mutta Emmi on havahtunut pitkästä turtumuksestaan eikä halua jäädä sijoilleen. Yhdessä Atron kanssa hän haluaa lähteä eteenpäin, mutta tummat pilvet kerääntyvät taivaalle…

Jäljellä päättyy uhkaaviin tunnelmiin Suomenlahdelle. Voiko Emmi luottaa enää Atroonkaan?

On kiinnostavaa nähdä, millaisen moraliteetin Simukka seikkailusta kehittelee. Vai vetääkö hän kehäpäätelmiin mieltyneeltä lukijalta maton alta toisessa osassa?

Realistisista nuortenromaaneistaan aiemmin tunnetun Simukan alueenlaajennus on kutkuttava. Hänen aiemman tuotantonsa mieliaiheet – esim. tyttöjen välinen rakkaus, eettiset arvopohdinnat ja perheen merkitys identiteettiään rakentavalle nuorelle – ovat toki näkyvillä myös tässä dystopiassa.

Tuhti tietokirja pääsiäisestä

Satu Reinikainen & työryhmä: Ihme pääsiäinen! Kuvittanut Marjo Nygård. 127 sivua. Lasten Keskus 2012.
















Tieto kirkollisista juhlapyhistä ja juhlaperinteistä on päiväkodeissa ja kouluissakin hapertunut viime vuosina. Tähän tarpeeseen on tehty Seurakuntien Lapsityön Keskus ry:n julkaisema ja Lasten Keskuksen kustantama Ihme pääsiäinen!, joka valottaa pääsiäisen ajan kirkollisia juhlapäiviä laskiaisesta aina helluntaihin asti.

Kehyskertomuksessa seurataan Väinön, Siirin ja Mesutin arkisia toimia laskiaisesta aina helluntaihin asti kotona ja päiväkodissa, kerrrotaan pääsiäisen ajan kristillisistä symboleista, väreistä ja kirkkovuoden keskeisistä teemoista.

Nykyisen monikulttuurisen varhaiskasvatuksen agendan mukaisesti kirjassa tuodaan esille myös eri uskontojen perinteitä ja esimerkiksi paaston merkitystä eri uskonnoissa.

Mukana on myös Raamatun kertomuksia pääsiäisen ajan tapahtumisita, värityskuvia, askartelutehtäviä, pääsiäisruokien ohjeita sekä toiminnallisia leikki- ja puuhatehtäviä.

Kirjassa on valtavasti tietoa ja yksityiskohtia. Erilainen tietoaines ja toiminnallisus eivät kovin helposti eroa toisistaan.

Kirja vaatiikin aikuisen huolellista paneutumista ja viitseliäisyyttä perehtyä moniin toiminnallisiin mahdollisuuksiin, kuinka kirjaa voi hyödyntää yhdessä lasten kanssa.

Tarinaosuuksista vastaa nokialainen lapsityönohjaaja Satu Reinikainen, joka on julkaissut aiemmin lastenkirjan Tiipatta ja Herneprinsessa (Kustannus-Mäkelä 2006). Työryhmään ovat kuuluneet myös Anita Ahtiainen, Päivi Aumala, Eeva Johansson ja Satu Laakso. Kirjan on kuvittanut Marjo Nygård.


Kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa listataan mm. pääsiäisaiheisia lastenkirjoja. Siitä näkyy puuttuvan Lasten Keskuksen 2003 julkaisema Nina Salmisen & Ulla Vaajakallion Babuskan kanssa, joka on hyvä johdatus ortodoksiseen uskoon ja perinteisiin.




Oheisella kahdella kuvalla rouva Huu toivottaa kaikille Lastenkirjahyllyn lukijoille aurinkoista ja leppoisaa pääsiäisen aikaa.

Kuvat voisi pukea myös arvoituksen muotoon: mitä syntyy erivärisistä ohuista villalangoista, Pringles-perunalastupurkin muovikansista ja silmäneulasta ?




No tietenkin erivärisiä Ilonappeja!