Luottamuksen ketju ja lasten neuvokkuus selättävät lopulta juonittelevien aikuisten mielivallan Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalon päätösosassa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu. 408 sivua. Lasten Keskus 2026.

 

Sinimäessä alkoi olla tukala salaväkeläisten lisäksi myös kaikille niille ihmisille, jotka eivät halunneet olla osa Albertin, Halla Haavan tai Quumestarin suunnitelmia. Isä oli viimeksi aamulla puhissut kiukusta luettuaan lehdestä kaupunginvaltuuston nykyisen puheenjohtajan Halla Haavan haastattelun, jossa Halla ilmoitti, että Sinimäessä siirryttäisiin kokonaan Quumestarin tehtaan tuottaman QUUVOIMAN käyttöön.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan kuun majatalosta kertova lasten fantasiasarja saa nyt neljännessä osassaan komean päätöksen. 

Todennäköisesti Niemelä kaavaili alunperin sarjasta trilogiaa. Viime vuonna ilmestynyt Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on nyt saanut päätösosakseen Umpiveden loihtun.

En voi kuin ihmetellä sitä, kuinka vaisusti huolella sommiteltu, kansainväliset standardit täyttävä lasten fantasiasarja on Suomessa sivuutettu. 

Vielä tovi sitten peräänkuulutettiin kovasti J. K. Rowlingin Harry Potterin veroisia vastineita, sekä käännöksiä että kotimaisia verrokkeja. 

Niemelän ja Kirkkopellon fantasiamaailma on hyvällä tavalla kotikutoinen sympaattisine taikahahmoineen. Juonesta puuttuvat kokonaan  Rowlingille tyypilliset tummat juonilinjastot ja lohduton angstisuus.   
 
Niemelän sarja ammentaa perinteisestä lasten fantasiasta, mutta höystää sitä ajankohtaisilla aiheilla: luonnonhenget ja haltiat on nimittäin ajettu ahtaalle, kun teknokraattiset ja diktaattorin elkein käyttäytyvät kaupungin mahtimiehet puuttuvat toimillaan luonnon tasapainosta huolehtivien salaväkeläisten toimiin. 

Quumestarin sutjakka ulkonäkö ei paljasta hänen itsekkäitä ja
salaväkeä uhkaavista aikeistaan. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu
(Lasten Keskus 2026).

Kaupungissa kajastaa yöt läpeensä Quumestarin räikeä valaistus, joka haittaa eläimiä ja kasveja. Quuvoiman kylkiäisenä on myös kehkeytynyt Krakkeri, joka imee loihtua eli taikavoimaa salaväkeläisistä. 

Tarinan keskushenkilö, Saimi Salaper, ”vahva kuin narsissiin varsi”, on neljännessä osassa jo sinut oman salaväkeläisen taustansa kanssa. 

Myös Saimin isä vihitään nyt vähitellen samaan taikapiiriin. Aiemmissa osissa isä on ollut vielä autuaan tietämätön heidän uutta kotiaan ja eläinlääkärin vastaanottotilaa kansoittavista haltioista. 

Nyt Saimin ja Matin ja salaväkeläisten olisi tarkoitus järjestää Sinimäen kaupungissa ihmisten ja salaväkeläisten tapaaminen ja koota näin joukot yhteen vastustamaan Albert Valtion, Halla Haavan ja Quumestarin aikeita. 

Saimin ja isän kodista, Mustan Kuun majatalosta, tulee jännittävien tapahtumien keskus.

Saimi ja salaväkeläiset kehittävät erityisen luottamuksen ketjun, joka paljastaa Sinimäen asukkaiden todellisen vakaumuksen: kehen voi oikeasti luottaa ja kuka huijaa?

Fantasiaromaani huipentuu Saimin ja Matin yhdessä salaväkeläisten kanssa masinoimaan rauhanomaiseen vastarintaan. 

Äkkiä Silkin sarvi alkoi loistaa sateisessa käytävässä, ja sen valossa Saimi näki ystäviensä ääriviivat. Ja siinä samassa pelko hävisi. Saimi tunsi syvää tyyneyttä vaaran edessä. Vielä kerran salakerholaiset juoksivat kohti suurta seikkailua, ehkä suurinta tähän mennessä. Salaväen aikuiset olivat aivan heidän kintereillään. Anskariina höpötti edelleen jotain hatuista. Saimin sydän jyskytti yhä, mutta hän tarttui vuorostaan Anskariinan käpälään. Parhaan ystävänsä lämpimään ja vahvaan käpälään. Lopulta Anskariinakin vaikeni. 

Toinen toistaan hurmaavammat salaväkeläiset puhuvat kukin omintakeista, poljennoltaan vanhahtavaa tai onnahtelevaa kieltä.

Niemelä vihjaa hyvisten ja pahisten nimissä heidän toimijarooleistaan. 

Jos kaupunginjohtajan nimi on Pia Pahkapää, hänellä ei voi olla kovin pyyteettömiä aikeita kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Quumestarin lapsille perustama P.Ö.S.I.L.Ö-kerho on pelottava ajankuva siitä, kuinka aikuiset voivat ajamansa aatteen nimissä valjastaa lapsetkin osaksi eettisesti kyseenalaista toimintaansa. 

Noita Beller tarjoaa Halla Haavalle paikkaansa
salaneuvoston johtajana. Katri Kirkkopellon
kuvitus on taitettu tehokkaasti aukeaman oikeaan yläkulmaan. 
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026). 

Teknokraattisen ja häikäilemättömästi omaa etuaan ajavan kaupungin johdon kuvauksesta voi halutessaan löytää viitteitä jopa maailmanpolitiikkaan, jossa vähäväkisiä sorretaan ja luonnonvaroja riistetään. 

Quuvoimaa tuottavan Quumestarin energiatuotantoyksikkö, Peilitehdas,  vertautuu   Suomeen kaavailtuihin datakeskuksiin. 

Quumestarin ja muiden kaupungin ökyjohtajien tapa ylenkatsoa vierasolentoja hyysääviä kaupunkilaisia ei liioin ole kaukana Donald Trumpin vähemmistöjä syrjivästä politiikasta. 
 

Katri Kirkkopelto luo myös sarjan neljänteen osaan
hellyttäviä tyyppejä: tässä otus hillovarastosta.
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026).   

 
Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. 

Tässä neljännessä osassa kuvitusta on näppituntumani mukaan kuitenkin hieman vähemmän kuin edellisissä osissa.   

Lastenkirjahyllyssä on arvioitu Mustan Kuun majatalo -sarjan  aiemmat osat: 
Mustan Kuun majatalo, Mustan Kuun majakka ja Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu.
 

Sarjan avausosa Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021) nimettiin poikkeuksellisesti Finlandia Junior -ehdokkaaksi vasta seuraavana vuonna 2022, koska se ei ennättänyt ilmestymisvuotenaan ehdokasasetteluun. 

Ounailen, että vast´ikään ilmestynyt päätösosakaan ei tänä vuonna ennättänyt lainkaan Finlandia-mittelöön. 

Neljäs osa toiminee myös itsenäisenä fantasiaseikkailuna. 

Tukea keskushenkilöiden hahmottamiseen lukija saa kirjan lopun henkilögallerian esittelystä, joskin lapsen itse lukemaksi kirja saattaa olla monipolvisessa juonenrakennuksessaan hivenen haastava. Uskon Mustan Kuun majatalon  toimivan parhaiten aikuisen ääneen lukemana jatkokertomuksena. 

Metsän sylissä koetaan nyt isoja tunteita

Maria Kuutti & Saara Söderlund: Onni ja Aada metsäretkellä. 30 sivua. Karisto 2021. 

Metsän pelko. Kauhunukkemystikaali. Ohjaus Alma Rajala. Dramaturgia, visuaalisuus ja esiintyjät Pekko Käppi, Alma Rajala & Nadja Räikkä. Sävellys, äänisuunnittelu Pekko Käppi. Valosuunnittelu Nadja Räikkä. Nukenrakennus Heini Maaranen. Graafinen suunnittelu ja esityskuvat Jussi Virkkumaa. Kantaesitys Teatteri Telakalla Tampereella 23.4.2022. Kesto 1 h. Suositusikäraja +18 v. 

Tässä taas hyvä todiste ajankohtaisten ilmiöiden siirtymisestä lähes samanaikaisesti eri taiteen lajeihin.

Maria Kuutin ja Saara Söderlundin kuvakirjassa ystävykset Onni ja Aada lähtevät Aadan äidin kanssa metsäretkelle. 

Alma Rajalan ohjaama lähes sanaton Metsän pelko - kauhunukkemystikaali kertoo ilmitasollaan kolmen aikuisen metsäretkestä.   

Kumpikin teos nostaa – tulkintani mukaan – omalla muotokielellään ja tyylirepertuaarillaan esille saman ajankohtaisen asian: nykyihmisten vieraantumisen luonnosta.

Onni on luvannut lähteä Aadan ja tämän äidin kanssa metsäretkelle, ”vaikka pitikin metsää vähän pelottavana paikkana”. 

Aada evästää retkeilyyn tottumatonta Onnia ja sanoo, että lapsi ei saa koskaan mennä metsään yksin. 

Adan äiti kokee tärkeäksi muistuttaa, että metsään ei saa jättää roskia.

Metsän rauhaa pitää myös kunnioittaa olemalla siellä hiljaa… paitsi jos eksyy, niin silloin on lupa ”huutaa niin kovaa kuin pystyy”. 

Onnin olemus on varautunut ja suorastaan pelokas.
Puiden juurakot ja mutkitteleva polku ovat hänelle haasteellisia.
Saara Söderlundin kuvitusta Maria Kuutin tekstiin kuvakirjassa
Onni ja Aada metsäretkellä (Karisto 2021). 

Metsässä Onnin on vaikea pysyä pystyssä: hän pelkää puun juurien kampittavan hänet.

Jo kymmenisen vuotta sitten luin tutkimuksesta, jonka mukaan epätasainen alusta metsässä voi jo olla haasteellinen leikki-ikäiselle nykylapselle, joka on tottunut kävelemään vain tasaisella asvaltilla!

Maria Kuutin tekstissä metsä todellakin näyttäytyy kokemattoman Onnin näkökulmasta pelottavana ja jopa vähän vaarallisena paikkana. 

Alun perin penseästi koko metsäretkeen suhtautunut poika kuitenkin innostuu vähitellen. Retken huipennuksena on tietysti eväiden syönti. Kasvishernekeitto ja mustikat suoraan maasta poimittuina maistuvatkin niihin ensin nirsosti suhtautuvan Onnin mielestä yllättävän hyvälle! 

Onni suhtautuu myös metsän antimiin aluksi epäluuloisesti.
Saara Söderlundin kuvitusta Maria Kuutin tekstiin kuvakirjassa 
Onnin ja Aadan metsäretki (Karisto 2021). 

Metsän pelko -esitys riemastuttaa moniaistisesti ja poikkitaiteellisesti. 

Olen aiemmin nähnyt Tampereen teatterikesässä Alma Rajalan esineteatteriesityksen. 

Metsän pelossa aurauskepit, lippusiimat, sahat, vesurit, termospullot, teltta ja huomioliivit saavat muitakin käyttötarkoituksia. Esitys on visuaalisesti ja äänimaailmaltaan vaikuttava.

Alkukohtauksessa sahoilla ja vesureilla varustautunut kolmikko saapuu metsään päättäväisesti ja valloittajan elkein. Illan pimentyessä metsä kietoo retkeläiset salamyhkäiseen taikapiiriinsä.

 Jussi Virkkumaan valokuva esityksestä tiivistää
olennaisen Metsän pelon teemoista: huomioliiviin
naamioitunut  ihmishahmo näyttäytyy   
luonnosta yliotteen saaneena vallanpitäjänä.  

Heini Maarasen samaan aikaan hellyttävän ja hieman karmivan nukkehahmon voi nähdä metsän maahisena, nyt jo uhanalaisena ja erityistä suojelua kaipaavana. 

Loppukohtauksessa näitä maahisia on säilötty lasipurkkeihin. Onko luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen havahduttu liian myöhään?

Metsän pelko on samaan aikaan veikeä, kantaaottava ja metsän mystistä salaisuutta vaaliva kannanotto. 

Teatteri Telakalla on vielä kolmesti mahdollisuus kokea tämä uniikki metsäretki.

 

Lisää lastenkirjoja, joissa mennään metsään retkelle:

Riikka Jäntti: Pikku hiiri telttaretkellä, WSOY 2021

Maria Nilsson Thore: Kolmikko metsäretkellä, suom. Raija Rintamäki, Mäkelä 2020

Kalle Hakkola & Mari Ahokoivu: Sanni ja Joonas: metsäretki, Kumiorava 2019 / sarjakuva

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo: Metsäretki, Bazar 2019

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, Myllylahti 2016

Eppu Nuotio & Virpi Talvitie: Epsukepsu, Tammi 2002

Huima saturomaani ottaa kantaa luonnon monimuotoisuuden puolesta ja vastustaa kaikkea yksisilmäistä ajattelua

Reetta Niemelä: Mustan Kuun majatalo, kuvitus Katri Kirkkopelto. 317 sivua. Lasten Keskus 2021. 

 

 

Sinimäen pieni rantakaupunki uinuu toukokuisen kuulasta unta. Kaupunkia ei mainita matkaoppaissa, ja sinne ohjaava tienviittakin on melkein kumollaan. Kaupungin kadut ovat autioita. Vain lehtopöllö huhuaa aavemaisesti jonkin vanhan puun latvassa. – – 

 

Reetta Niemelän lasten fantasiatrilogian avaus Mustan Kuun majatalo antaa jo ensimmäisessä kappaleessaan lupauksen omintakeisesta ja lumoavasta lukuelämyksestä.

Saturomaanissa on samaa tenhoa kuin Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuissa  ja sen fantasiamaailma tuo eittämättä mieleen myös J. K. Rowlingin Harry Potterin velhomaailman. 

Silti  Mustan Kuun majatalon perustukset seisovat tukevasti omillaan. 

 

Saimi ja isä saapuvat sumuiseen Sinimäen rantakaupunkiin.  
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin
Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Saimi Salaper saapuu eläinlääkäri-isänsä kanssa Sinimäen kaupunkiin. Isä on ostanut vanhan tehtaan liiketilakseen, mutta perille päästyä ilmeneekin, että rakennus on jo annettu muuhun käyttöön. Onneksi korvaava tila löytyy nopeasti. 

Saimi ja isä muuttavat vanhaan sokkeloiseen majataloon, jonka uumeniim kätkeytyy yhtä sun toista hämmästyttävää ja kummallista asiaa. 

Saimi löytää pikkuruisia muistilappusia, jtoka herättävät hänen uteliaisuutensa.  Vähitellen hän tulee myös tietoiseksi talossa piileskelevästä salaväestä.

 

Mustan kuun majatalo sekoittaa suvereenisti vanhaa ja uutta: siinä on aineksia   suomalaisesta kansanperinteestä ja maailman mytologioista (esim. hiidet, peikot ja vampyyrit).  Fantasiakirjallisuuden perusrakennuspalikoiden (hyvän ja pahan kamppailun, keskushenkilön taikavoimien löytymisen) päälle Niemelä on punonut tarinaan freesillä tavalla ajankohtaisia luonnon monimuotoisuuden vaalimisen ja yhdenvertaisuuden teemoja.

Olen vakuuttunut siitä, että  Mustan kuun majatalon maaginen tarina tulee vielä sykähdyttämään suomalaisten lisäksi laajempaakin lukijakuntaa maailmalla. 

 

 Merikäärmeen ja Saimin kohtaamisessa uima-altalla
on erityistä latausta.Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo (Lasten Keskus 2021). 

Lumoukseen kuuluvat olennaisena osana  Katri Kirkkopellon sävykäät neliväriset ja mustavalkoiset kuvitukset, joissa peikot, hiidet ja muut otukset saavat hellyttävän, hurjan kipunoivan ja salaperäisen ilmiasun. 

 

Ihmisten toimet ovat ajaneet luonnonhenget ja haltiat ahtaalle ja ne ovat joutuneet hajaantumaan. Osa niistä on muuttanut luonnonsuojelualueille. 

Myös ihmisen ahneuteen ja luonnonvoimien valjastamiseen viitataan tässä avausosassa kiinnostavasti. 

 

– Jotkut koettavat löytää uusia asuinpaikkoja ihmisten nykyisestä maailmasta, Pikkukorvaksi kutsuttu nörttimaahinen selitti. – Kuten vaikka roskisluirut ja ovikranssipöhöt.

 

– Hankaluus on vain siinä, että nykyihmiset pelkäävät meitä, sillä he eivät ole tottuneet meihin, Tuffe Kloppi jatkoi. – He luulevat meitä kaikkia hirviöiksi.

Niemelä punoo fantasiamysteeriä vähitellen tihentyville kierroksille. 

 

Lukija saa aavistuksen pikkukaupungin kyräilevien aikuisten katalista aikeista jo heidän nimissään: Halla Haavan ja Quumestarin tai kaupunginjohtaja Pia Pahkapään puheisiin kannattaa todellakin suhtautua varauksellisesti!

 

 

Tärkeäksi käännekohdaksi muodostuu Saimin vierailu
Laiskan peikon taikatarvikepuodissa. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021). 

Saimin päätyminen Pirkko Kuunsilmä Muurisen Laiskan peikon taikatarvikepuotiin on tärkeä käännekohta.  

Pirkko nimittäin aistii heti Saimin taika-auraväreilyn!  

 

Mustan kuun majatalon erityinen ansio on Niemelän sävykkäässä ja säkenöivässä kielessä.  

 

Saturomaani pääseekin parhaiten oikeuksiinsa ääneen luettuna. 

Saimi ystävystyy vähitellen mm. hiisiprinsessan, Anskariina Myrskylehden, yksivarpaisen Morri Collianderin ja jeti Kallasen kanssa.  

Seikkailun tiimellyksessä vilisee lukuisia valloittavasti nimettyjä otuksia,  

vaikkapa hautausmaakeiju Ikiuningainen, räyhähenki Räävikäs, tomuhiukkasista muodostunut Tomuska, linnun ja ihmisen risteytys Harpuli ja hölyherhiläinen.

 

Rouva Hörölän olo vaikuttaa hieman hämmentyneeltä
jeti Kallasen ja Hilja hahmottoman välissä... 
Katri Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän
saturomaaniin Mustan Kuun majatalo 
(Lasten Keskus 2021).

Saimi on seikkailun sankarina valloittavan särmikäs: hän kyseenalaistaa mennen tullen perinteisen kiltin tytön kliseisen roolin. Saimin hahmo onkin tarpeellinen  vastakohta  äkäileville, käytökseltään arvaamattomille ja tulisieluisille otuksille. 

Seikkailu tihentyy juhannuskekkereihin. 

Tapahtumat ovat saamassa kohtalokkaan käänteen, mutta Saimi ja ystävät pelastavat tilanteen. Tyvenen loppuratkaisun jälkeen lukija jääkin malttamattomana odottamaan, mitä kaksi seuraavaa osaa tuovat tullessaan.

Lasten Keskuksen sivuilta löytyy saturomaaniin liittyviä tehtäviä. Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelevät lyhyesti kirjan alkuasetelmaa videolla. 

 

Mustan Kuun majatalo on Niemelältä kiinnostava alueenvaltaus: Milja-kuvakirjasarjan (kuv. Leena Lumme, Otava 2002–2009) ja kokeilevan lastenlyriikan (Makkarapiruetti, Otava 2005 ja Kakaduu, Ntamo 2009) jälkeen hän  on kirjoittanut helppolukuisia lastenkirjoja ja kaupunkiluontoon johdattavaa Nähdään majalla -tietokuvakirjasarjaa yhdessä Sanna Pelliccionin ja Mia Röngän kanssa (Sammakko v:sta 2016).

 

Niemelä on ollut myös Vilske-aapisen ja -lukukirjan (Edukustannus 2016 ja 2017) työryhmässä tarinoiden kirjoittajana. Oppikirjojen hahmot ovat seikkailleet myös Pikkiriin pulmatoimisto -sarjassa (Lasten Keskus v:sta 2017, kuv. Katri Kirkkopelto).

Melkein uskoisin, että kimmoke fantasiatrilogiaan onkin saanut sykäyksensä juuri tästä oppikirjahankkeesta.   

 

Päätöntä menoa

Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina, kuvitus Jussi Karjalainen, 90 sivua, Teos 2020.

Leena Parkkinen on yksi harvoista kotimaisista nykylastenkirjailijoista, joka tietoisesti kirjoittaa nonsensen tyyliin. 

Nonsense juontaa viktoriaanisen lastenkirjallisuuden ajalta, ja sen yksi merkkipaalu on Lewis Carrollin Alice´s Adventures in Wonderland (1865, 1. Anni Swanin suomennos Liisan seikkailut ihmemaailmassa, WSOY 1906). 

Parkkisen kolme lastenromaania, Miss Milky Ray (Teos 2011), Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017) ja kesän uutuus, ovat kaikki varsin omintakeisia lastenkirjoja, jotka pääsevät edukseen erityisesti eläytyvän aikuisen ääneen lukemina.

Uutuus vihjaa jo nimellään, että luvassa on melko päätöntä menoa, ihan kirjaimellisesti.

Perinteisestä kotikeskeisestä alkuasetelmasta singahdetaan nopeasti absurdiin seikkailuun.

Ension maitohammas heiluu ja rahan toivossa hän aikoo laittaa hampaan hammaskeijua varten tyynyn alle kaksossiskonsa kehotuksesta. 

Sisarusten nahistelussa hammas häviää lastenhuoneen uumeniin. 

Hädissään Ensio laittaa hampaan sijasta tyynyn alle popcornin jyvän. 

Eräänä aamuna Ension isä istuu aamiaispöydässä ilman päätä!
Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Sitten isän pää häviää, ja Ensio lähtee seikkailulle kellarissa kohtaamansa vanhan teddykarhunsa kanssa. 

Se kertoo olevansa Alberon, okkiep (huom.: takaperin luettuna: peikko!), joka käyttää lelukarhun valeasua, mutta on oikeasti maan alla asuva lisko. 

Ensiolle selviää, että Okkiepit ovat Hammaskeijun käskyläisiä ja niiden tehtävänä on hakea tiukan tulostavoitteen paineen alla lasten maitohampaita.

Hammaskeijun ulkoinen olemus on hätkähdyttävä.
Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin 
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Parkkinen kirjoittaa hammaskeiju-uskomusta uusiksi riemastuttavasti. Alberon oikoo Ension käsitystä hammaskeijuista:

”Yrität sanoa, että hammaskeiju on aikuisten keksintö, jolla he voivat juksata lapsia ja tehdä kivuliaasta hampaittenlähdöstä mukavan kapitalistihenkisen tapahtuman. Väärin. Hammaskeiju on mitä totisinta kauheinta totta. Hammaskeiju on silkkaa kauhua”.

Hammaskeijulla on hopeinen verkkariasu ja ”kaulassaan valtava kasa kultakoruja. Hän näytti rap-tähdeltä, mutta ehkä vielä hivenen viehättävämmältä”.

Parkkisen mukaan hammaskeijujen historia juontaa aina Kustaa II Aadolfiin  ja hänen Kristiina-tyttäreensä asti!

Jyyrikkäät kuljettavat Ension hammaskeijun valtakuntaan.
 Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin 
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Juonen juoksutus on melko kiivastahtista ja äkkikäänteistä. 

Jopa Ensio itse toteaa loppuvaiheessa:

”Minä en ymmärrä”, Ensio sanoi. Eikä hän toden totta ymmärtänyt mitään. Jos tämä olisi ollut kirja, niin se olisi ollut hyvin monimutkainen kirja. 

Jussi Karjalainen on modernin sadun villi ja siekailematon visionääri, jonka satuhahmot ovat rujoja, mutta silti sympaattisia. 

Tyttöenergiaa maahismaustein

Mervi Heikkilä: Revonpuro. Aijalin saaren tarut 1,  206 sivua, Karisto 2018. Kansikuva ja karttapiirros Kati Vuorento.

Mervi Heikkilä aloittaa uuden lasten ja varhaisnuorten fantasiasarjan, joka ammentaa suomalaisesta muinaishistoriasta ja kansanperinteestä.

Tyttöä sanottiin Pöllöksi. Ehkä se johtui suurista silmistä ja pitkästä, kiharaisesta takkutukasta. Tai siitä, että hän vietti niin paljon aikaa metsässä. Tai ehkä se johtui jopa siitä, että hänen kesyttämättömässä luonteessaan, posken tähdenmuotoisessa syntymämerkissä ja pyöreiden silmien pohjattomassa mustuudessa oli jotain salaperäistä. Kuten yöllä saalistavissa, äänettömissä pöllöissäkin. Oli niin tai näin, kyläläiset olivat keksineet Pöllön tytön haukkumanimeksi niin kauan sitten että hän oli melkein unohtanut oikean nimensäkin.

Ensimmäinen luku esittelee  kiinnostavasti romaanin keskushenkilön, jonka tuittupäiseen ja tempoilevaan luonteeseen lukija oitis ihastuu. Sopivan lyhyet luvut on nimetty houkuttelevasti kertoessaan toiminnallisista juonenkäänteistä. Tyttöpäähenkilöstä huolimatta Revonpuron rivakka juonenkuljetus tyydyttänee myös poikien seikkailunnälkää. 

Pöllö - tai ristimänimeltään Malla Margareta Mustalve -  on pitkälti omin päin kasvanut villilapsi, jonka eristetty elämä Revonpurolla johtunee osittain myös kyläyhteisön ennakkoluuloista tytön sokeaa parantajaäitiä kohtaan. Pöllö viihtyy kesyn korpin, Närhäkän,  ja Tuliturkki-ketun ja sen poikasten puuhia seuraillen.

Lukija saa tuon tuostakin vihjeitä tytön erityisyydestä. Myös kadonneen enon mysteeriin liittyy tarinan kannalta merkittävää. 

Hyvin perustein voisi väittää Heikkilän romaanin energistä päähenkilöä Rudyard Kiplingin viidakkopoika Mowglin, Leena Härmän Pienen Tuittupään ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun sukulaissieluksi.

Ystävyys kahden pojan, Hiiskun ja Matruksen, kanssa ei ala kovin lupaavissa merkeissä, mutta vähin erin lasten kohtalot kietoutuvat toisiinsa, kun Pöllö lähtee poikien kanssa ottamaan selvää Kallovuorten takana rakennettavasta Kultamyllystä, joka tulisi jauhamaan Luurannan kartanolle metsän puista puhdasta kultaa. 

Yritteliäiden, rohkeiden ja hyvään uskovien lasten dynaamisena vastinparina tuodaan tarinaan Luurannan kartanolla hallitseva Varjoton, jolla ei ole omaatuntoa ja joka siksi voi tehdä mitä tahansa. Kartanon alla sijaitsevat laajat luolastot ovat täynnä vankeja,  jotka ovat uskaltaneet tavalla tai toisella uhmata Varjottoman valtaa.

Pöllö ei piittaa ivapuheista tai epäilyistä, etteikö tyttönä voisi vaikuttaa vääjäämättömän tuhon toteutumiseen. Salaperäinen peto, jonka mahtia jo prologissa väläytellään, jää vielä arvoitukseksi. Juoni tihentyy loppuaan kohden, ja vain vaivoin lukija malttaa jäädä odottamaan seuraavan osan juonenkäänteitä.  

Monen muun kotimaisen lasten- ja nuortenkirjailijakollegansa tavoin myös Mervi Heikkilä ujuttaa romaaniinsa lukemisen ja tiedonjanon ylistystä. Pöllö on kasvanut suullisten tarinoiden keskellä eikä ymmärrä kirjojen ja lukemisen merkitystä lainkaan. Mutta uteliaisuus kirjojen tarjoamiin mahdollisuuksiin herätetään jo tässä ensimmäisessä osassa.