Merikäärmeen mahti synnyttää myyttisen seikkailun kahdessa aikatasossa

 
 

Siri Kolu: Alle aallon, Kaksoismaailmat 1, 331 sivua. Tammi 2025. Kansikuva Iida Kiela.

 
Menen sängylleni ja sammutan valot. Ulkona sataa lunta vitipyrynä, se piiskautuu kadulle ja mereen ja tuo edes vähän lohtua. Jos selviäisin tästä, tämä lumi odottaisi minua täällä.
 
Näen, miten Orex siirtyy huoneeseeni ja asettuu matolle sfinksiasentoon. Se vahtii minua. Vedän verhot ikkunaan. On vain pimeyttä.
 
Pimeässä näen paremmin kaksi yhtäaikaista maailmaa.

 
 
Sitaatti on Siri Kolun Kaksoismaailmat-trilogian avausosasta Alle aallon, aivan teoksen lopusta. 

Mielestäni siihen kiteytyy paljon teoksen tematiikasta ja jännitteestä.
 
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkintoehdokkaiden julkistustilaisuudessa kolme viikkoa sitten Siri Kolu totesi halunneensa kirjoittaa sarjan, joka johdattaisi nuoret lukijat J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen jälkeen uuteen tarinamaailmaan tarjoamalla sekä ison tarinan että samastumispintaa lapsesta nuoreksi varttuvalle lukijalle.   
 
12-vuotias helsinkiläinen Eli herää öisin todentuntuisiin painajaisiin. Niissä   kehämäiseen muotoon rakennettua muinaista kaupunkia uhkaavat valtavat vesimassat.   

Elin luottoystävä, verkkoihin ja erilaisiin palvelimiin hakkeroituva ja omalaatuinen Maxxam,  on muuttanut vanhempien työn perässä Ateenaan ja ystävyyttä pidetään yllä tietokoneen välityksellä. 

Elin luokalle tulee myös uusi oppilas, Calluna eli Cal, jonka tutkijaisä tuntuu tietävän kaiken Atlantis-tarusta eli myyttisestä mereen uponneesta saaresta. 

Kolmikosta tulee nopeasti Atlantis-troikka, joka täydentyy vielä Elin hankkimalla faaraokoira Xerolla.
 
Ennen pitkää juonilinjastoon liittyy toiseksi näkökulmakertojaksi määrittelemättömässä muinaisessa ajassa elävä, niin ikään aluksi 12-vuotias Elektra. Hän kuuluu Elpidojen mahtisukuun, mutta toisen vanhemman tekemien valintojen vuoksi perhe kuuluu alempaan säätyyn, käsityöläisiin. 

Vähitellen Elektra saa tietää isoäitinsä nonna Elpidan ja satamanoidan ennustusten avulla enemmän hänen varaansa lasketusta tehtävästä ja suvun perinteiden velvoittavuudesta. Klassisen fantasiakirjallisuuden tapaan Eli ja Elektra tulevat kumpikin tietoisiksi omasta erityisyydestään. Elektraa kutsutaan yhteisön sisällä etuliitteellä ”toisenmoinen”, kun taas  viholliset kutsuvat häntä moniväristen hiusten takia haukkumanimellä ”monivärirotta”. Myös Eli erottuu monivärisen hiuspehkonsa takia muista ikätovereistaan.   
 
Tyttöjen unet risteytyvät ja kumpikin saa tietoa toisesta ajasta, sen keksinnöistä ja elämäntavasta. Näiltä osin Kolun kerronta on kiehtovaa ja inspiroivaa. 

Sekä Eli että Elektra saavat kumpikin huomata joutuvansa ratkomaan ikäänsä nähden kohtuuttomankin isoja ja haastavia asioita. 
 
Elin ja Elektran elämät eivät kulje romaanissa aivan samantahtisesti. Elektran  todellisuudessa tulevaa vedenpaisumusta varten rakennettava laite edellyttää nimittäin kahden vuoden työpanoksen hänen isältään ja sedältään.
 

 
Alle aallon tihentyy kliimaksiin. Sen voi lukea itsenäisenä fantasiaa ja seikkailua yhdistävänä romaanina, vaikka Elin seikkailut jatkuvatkin antiikin Troijassa jo ensi keväänä ilmestyvässä kakkososassa Läpi puun.  Jo tässä vaiheessa lukijalle heitetään myös syötti  trilogian päätösosan tarumaailmasta, joka suurella todennäköisyydellä on nimeltään Yli kivisen ansan. 
 
Tarinamaailmojen kulttuurihistorialliset leikkauspisteet ja intertekstuaaliset viittaukset (Platonin Atlantis-tarun lisäksi esim. Jules Vernen sekä Eino Leinon ja Hectorin "Atlantis"- nimisiin runoon ja laulunsanoitukseen) edellyttävät oletetulta noin +10-vuotiailta lukijoilta herpaantumatonta keskittymistä ja toisaalta siekailematonta halua lähteä tarinavirran vietäväksi. 

Seikkailun punainen lanka on kuitenkin lujasti punottu ja tarinan sommittelu viehättää aikuistakin lukijaa.
 
Siri Kolu on selvästi suunnitellut trilogian myös käännösmarkkinoita silmällä pitäen. 

Voisin jopa uskoa, että se löytäisi Suomen piskuisia kirjamarkkinoita laajemman yleisönsä isommilta kielialueilta. Koska kyse on erittäin vahvasti tiettyihin miljöisiin rakennetuista maailmoista, kirjojen sisäkansiin olisi voinut kernaasti liittää kartat Atlantiksen kaupungista ja Helsingin keskeisistä tapahtumapaikoista (Katajanokalta Suomenlinnaan). 

 

 

 

Elettiin sitä ennenkin

Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 

Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 

Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 

Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 

Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  

 

Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.

 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

 

Maailma muuttuu näkemällä

Meri Luttinen: Myrskynsilmä, 397 sivua, WSOY 2020. Kansikuva Riikka Turkulainen.

 

Meri Luttisen (s. 1987) esikoisromaani Myrskynsilmä vie lukijansa elämykselliselle ja kaikkea muuta kuin pölyiselle seikkailulle suomalaiseen muinaishistoriaan. 

 

Romaanin voi lukea fantasiana, mutta siinä on myös realistiselle nuortenkirjallisuudelle tyypillisiä perinteisen kasvukertomuksen piirteitä.

 

Myrskynsilmä alkaa vaikuttavasti. 

 

16-vuotias Kainu on muiden saman ikäisten kylän tyttöjen kanssa valmistautumassa riittiin, joka paljastaa heidän tulevan elämänsuunnan. 

 

Moni haaveilee emännyyden tai äitiyden kehästä. Käsityön kehää havittelee harva, sillä se ennustaa usein päätymistä vanhaksi piiaksi. Laulajat, itkijät ja tarinankertojat olivat myös yhteisössä arvostettuja. Viimeiset kehät on kuitenkin varattu parantajille eli tietiöille, ja sinne ei tavallisella tytöllä ole ollut mitään asiaa.

 

Kainu oli ottamassa jälleen uutta askelta, kun maa hänen jalkojensa alla vavahti. Tuntui kuin hetken aikaa koko aukea olisi pyörinyt hänen ympärillään kuin hyrrä, joka yritti singota hänet pois, ja samaan aikaan hän juurtui maahan niin tiukasti, ettei voinut liikauttaa varvastakaan. Hän oli päässyt perille, oikeaan kehään. Lämmin kihelmöinti kohosi jalkapohjista läpi koko kehon, hengitys vyöryi kuin painava aalto ja hänen oli täydellisen hyvä olla. Tuuli seisahtui paikoilleen. Puiden oksat olivat vaiti, linnut vaikenivat. Rummun viimeinen kumahdus kävi Kainun läpi kuin kosketus, ja hän avasi silmänsä. 

 

Kainulle on jo pedattu liittoa Vaiton kanssa ja äiti on hämmentynyt Kainun päätymisestä äärimäiseen kehään, jonne ei ole kukaan yli 500 vuoteen yltänyt. Kainu saa voimaeläimekseen valkoisen suden, Viiman. Sen talja kiinnostaa monia, ja suden puolustamisesta tuleekin ensimmäinen koetinkivi. 

 

Kylän vanha tietiä antaa Kainulle hopeisen riipuksen, Myrskynsilmän, jonka toisen puuttuvan puolen ja riipuksen merkityksestä kertovan tuohenpalan jäljittämisestä kehkeytyy yksi romaanin keskeisimmistä juoniaihioista. 

 

Kainun on lähdettävä pois kotikylästään, Kolmesta kuninkaasta, läheiseen Hohkalinnan kaupunkiin. Siellä hän tutustuu Otavaan, jolla on myös erityisiä taitoja. Otava puolestaan tuntee puuseppä Lemmaksen, jolla on haastava tehtävä tehdä linnanherra Vallitulle peilin kehykset. Hohkalinnasta Kainun matka jatkuu kuitenkin Sarajalaan, jossa hänen vakaumustaan ja kutsumusta koetellaan monin tavoin. 

 

Riipukseen on piilotettu merkitykselliset säkeet, jotka hienovaraisesti vielä painottavat identiteetin ja unelmiin kurkottamisen tärkeyttä.

 

Mitä näet, on totta. 

Mitä et näe, katoaa. 

Mitä kuvittelet näkeväsi,  

tulee näkyväksi. 

 

Näkemisen motiivi on romaanin yksi tärkeimmistä punaisista langoista. 

Luttinen on myös omistanut teoksen ”Teille, jotka näitte minut”. 

 

Oman identiteetin, ”kutsumuksen” ja vahvuuksien löytäminen on ollut jo pitkään myös YA-kirjallisuuden ja dystopian vakioaihe. 

 

Myrskynsilmässä Kainulla kestää melko pitkään hyväksyä oma erityisyytensä. 

 

Jännittävän seikkailun aikana Kainu sisäistää Tietiän ikiaikaisen tehtävän ”nähdä ihmiset oikein”. 

 

Vähitellen hän oivaltaa, että hänen luonteensa lujuutta on koeteltu ristiriitaisilla, hämmentävillä ja ahdistavillakin kokemuksilla. 

 

Kun Sarajalan valheellinen elämä paljastuu Kainulle, hän oivaltaa, kuinka suuri merkitys on halulla parantaa vallitsevat epäkohdat omalla toiminnallaan: 

 

– Myrskynsilmä syntyi sitä varten, että ihmiset näkisivät toisensa oikein emmekä vääristäisi maailmaa tunnistamattomaksi, koska näemme vain mitä haluamme, pelkäämme tai oletamme. Jotta meidän pelkomme eivät muuttuisi todeksi, jotta olisi edes joku, joka voi katsoa niitä ja sanoa: tuo ei ole totta. 

 

Tätä kautta Myrskynsilmän voi lukea myös ajankohtaisen viestin yksilön vaikuttamismahdollisuuksista.

 

 

Kirjan julkistustilaisuudessa perjantaina Luttinen kertoi tehneensä paljon taustatyötä kiertämällä eri museoissa ja mm. Turun ja Hämeen linnassa. 

Hän piti tärkeänä saada ”aistikokemuksia” kuvaamastaan aikakaudesta. 

Tällainen itse koetun tuntu  välittyy hyvin Kainun kehräämisen kuvauksesta:  

--- Kevät eteni vauhdilla, illat olivat valoisia ja puhdetöitä saattoi tehdä myöhään iltaan. Kainu poimi pehmoisen villahahtuvan pussista penkiltä. Värttinä pyöri, villa kiertyi sormen päällä langaksi. Äiti olisi huomauttanut, ettei villa juossut tasaisesti, verrannut langan alkua ja loppua ja huomauttanut, että paksuudessa oli hienoinen ero. Kainu huitaisi ajatuksen mielestään. 

 

 

 

Kirjan kieli on kauttaaltaan vivahteikasta ja kerronta soljuu kuin vuolaana virtana eteenpäin. Myrskynsilmä on sivumäärästään huolimatta joutuisasti luettava lukuromaani.

 

Luttinen on luonut keskushenkilöille ja paikoille upeita, kuvaavia nimiä, jotka jo itsessään ilmaisevat henkilön valta-aseman ja olemuksen (esim. Hohkalinnan valtias, linnanherra Vallittu, kaartinpäällikkö Vihavaino ja linnanherran sotajoukkojen johtaja Tapatora.  

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuhti tietokirja viikinkiajasta

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, 81 sivua, Avain 2019.

Muinaishistoria on ollut jo useamman vuoden ajan niin sanotusti muodissa. Esihistoriaan sijoittuvat roolipelit, tv-sarjat ja kiinnostus arkeologiaan ovat tuottaneet aihealueesta paljon aikuisten tietokirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjoissa kurotetaan nykyisin kernaasti dystooppisiin tulevaisuudenkuvauksiin, mutta viime aikoina on kiinnostuttu myös muinaisesta ajasta.

Suoniemen faktaa ja fiktiota yhdistävä formaatti on tuttu jo hänen aiemmasta Ihan oikeat prinssit ja prinsessat -tietokirjasta (Avain 2018). Kaksi rautakauden Suomessa Eurassa elävää fiktiivistä lasta, Mielu ja Joutsi, toimivat oppaina viikinkiajan arkeen ja perinteisiin.

Emmi Kyytsösen kuvitus luo melko päivänpaisteisen
visuaalisen miljöön muinaiseen historiaan.
Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen tietokirjaan
 Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Suoniemi hälventää saatesanoissaan kuilua eri aikakausien lasten arjesta: myös viikinkiajan lapset rakastivat nykylasten tapaan leikkimistä, liikkumista ja satujen ja tarinoiden kuuntelemista. 

Toisaalta elämän lainalaisuuksia ei myöskään siloitella. Oman tarinansa saa myös Mielun ja Joutsin pienen serkkutytön kuoleman kuvaus.

Emmi  Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen tietokirjaan
 Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Historian ja uskonnon opettajan sekä folkloristiikan koulutuksensa ansiosta Suoniemi pystyy pakkaamaan tietoa hämmästyttävän kompaktiin muotoon erilaisten teemojen ja lähestymistapojen kautta. 

Emmi Kyytsösen kuvituskuvat levittäytyvät aina koko sivulle. Esineiden ja yksityiskohtien piirroskuvilla olisi voinut saada taittoon enemmän elävyyttä ja havainnollisuutta. Kyytsönen luo varsin päivänpaisteisen ja auvoisen kuvan viikinkiajan lasten arjesta. Aineellisesti ja esinemaailmaltaan niukan aikakauden kuvitukseksi sopii pelkistetty kuvitustyyli, jossa historialliset nyanssit ovat kuitenkin kohdallaan. 

Tiivis perheyhteys näkyy monissa kuvituskuvissa.
Emmi Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen
 tietokirjaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Tuhdin tiedon vastinparina kirjassa on myös toiminnallisia tehtäviä, joiden avulla voi opetella nimensä riimukirjaimilla,  harjoitella oman loitsun tekemistä ja koristella oma miekka ja valita rautakauden ruokalistalta omat suosikkinsa.

Suoniemi on listannut aikuisille ja lapsille sopivia 2000-luvulla ilmestyneitä tietokirjoja aihepiiristä. Aivan vast ikään on ilmestynyt Atenan kautta myös arkeologin ja keskiajan tutkijan Ilari Aallon ja kuvataiteilijan ja muinaistekniikan artesaanin Elina Helkalan Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita, nuoren arkeologin käsikirja.  

Kotimaiset lasten tietokirjantekijät  voisivat entistä enemmän hyödyntää tietokirjojensa teemoihin sidottuja lasten- ja nuortenkirjalistauksia, joiden avulla edelleen lukuarvonsa säilyttäneet teokset saataisiin potentiaalisten, aihepiiriin perehtyneiden lukijoiden tietoon. 

Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja viikingeistä:   

Roope Lipasti: Viikinkisolmu, WSOY 2015

Roope Lipasti: Thorin pöly, WSOY 2016 

Roope Lipasti: Karhuriimu, WSOY 2017 

Jukka Parkkinen: Ali Mustan matka Miklågardiin, WSOY 2008

Mauri Kunnas: Viikingit tulevat, Otava 2006

Marja-Leena Lempinen: Pohjantähden valtakunta, Otava 1998

Yvonne Hoffman: Kniven och ringen. En berättelese från vikingatiden, Schildt

1992

Yvonne Hoffman: Halkaistu kivi, suom. Saara Villa, Tammi 1992. Alkuteos Den kluvna stenen. En berättelse från vikingatiden, Schildt 1989 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976