Hei haloo, nyt on kesä ja lastenkirjakin yltää taas otsikoihin

Rouva Huu teki alkuviikosta kesäretken Perniöön ja Tammisaareen.

Ennen kotiin saapumista lähetin tarkistusviestin kotiin, että kaikki on kohdallaan. Siippa vastasi ja kysyi, olenko jo kuullut ruotsalaisesta kuvakirjaskandaalista. En ollut.

Heh. Kotiin päästyäni sitten kävi ilmi, että kyse oli jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneestä Gunna Grähsin kuvakirjasta Dino och Lilla Kurren (Alfabeta 2006). 

Ruotsalainen iltapäivälehti Aftonbladet uutisoi maanantaina otsikolla ”Finlandäre beskrivs som alkisar. Popular barnboksförfattare anmäls för diskriminering”.  

Grählsin kuvakirjassa kerrotaan Heikistä, joka on toisen polven ruotsinsuomalainen työvoimasiirtolainen. Heikki on työkyvyttömyyseläkkeellä, juo joskus vähän liikaa ja kannattaa tukholmalaista Hammarbyn jalkapallojoukkuetta, jonka fanit yhdistetään Ruotsissa usein väkivaltaisiin yhteenottoihin.   

Ruotsiin 1970-luvun puolivälissä muuttanut 69-vuotias Sirpa Lamminpää teki kuvakirjasta ilmoituksen syrjintäasiamiehelle, sillä hän ei halua lapsenlapsiensa lukevan kirjaa, jossa suomalaiset siirtolaiset leimataan syrjäytyneiksi alkoholisteiksi.

– Se ei tunnu hyvältä. Ajattele, jos omat esi-isäsi kuvattaisiin näin, Lamminpää huomauttaa Aftonbladetin toimittajalle. Lamminpää ihmettelee, että tällainen kuvakirjan aihe, yhden kansanryhmän leimaaminen alkoholisteiksi,  on mennyt tarkastuksessa läpi.

  

– En voi ymmärtää, että tämä kirja on hyväksytty tarkastuksessa lastenkirjaksi. Voiko kansanryhmää kuvata alkoholisteiksi lastenkirjassa ilman, että kukaan reagoi? Lamminpää kirjoittaa syrjintäasiamiehelle. 

Mitä Lamminpää tarkoittaa ”tarkastuksella”, jää epäselväksi. Kenties hän tarkoittaa kustantajan harkintakykyä, joka on hänen mielestään pettänyt kirjan kohdalla? 

Aftonbladetin uutinen ylsi oitis otsikoihin eilen myös suomalaisissa tiedotusvälineissä.

Kaivelin muistiani yön yli ja ounailuni osoittautui Helsingin Sanomien nettiarkistoa haravoidessani oikeaksi. Helsingin Sanomien ulkomaan toimituksen toimittaja Kalle Koponen kirjoitti täsmälleen samasta kirjasta syntyneestä kohusta uutisen helmikuussa 2007 otsikolla "Ruotsalainen iltasatu vie lapset täysien roskisten kännilähiöön. Maahanmuuttajapoika auttaa suomalaista pultsaria".

Kuvakirjan päähenkilö on närkästystä aiheuttaneen Heikin sijasta kuitenkin tummaihoinen saman kerrostalolähiön pihapiirissä asuva Dino-poika, joka huomaa sänkileukaisen Heikin makaavan tolkkua vailla pusikossa. Dino huolestuu Heikin kissasta ja hän auttaa Heikin asuntoonsa ja ruokkii kissan. Kuvitus todentaa Heikin ränsistyneen  ja sotkuisen asunnon inhorealistisen tarkasti.

Kuvittaja-kirjailija Gunna Grähs (s. 1954) kertoo Aftonbladetin haastattelussa pitävänsä Heikkiä tämän nimestä huolimatta ruotsalaisena. Hän on halunnut pikemminkin kuvata yhteiskuntaluokkaa kuin tiettyä kansallisuutta. Grähs arvioi ärtymyksessä olevan kyse pikemminkin siitä, että lastenkirjassa ei pidetä suotavana kuvata alkoholisteja ja kaljaveikkoja.

Grähs on Ruotsissa tunnustettu ja monipuolinen kuvittaja, jolle on myönnetty myös Elsa Beskow -plaketti vuonna 1990.

Ruotsalainen yhteiskunta pyrkii hienotunteisuuteen, poliittiseen korrektiuteen  ja  tasapuolisuuteen, olipa kyse sukupuolesta, etnisestä taustasta tai seksuaalisista vähemmistöistä. Ruotsalaisissa lastenkirjoissa levitetään koko elämän kirjo lasten silmille, ja sitä pidetään täysin normaalina.

Tämän kotitöiden ikeen alla uupuneen isän sijalla piti alunperin olla äiti, mutta ruotsalainen kustantaja taivutteli kuvittajan vaihtamaan sukupuolta toiseksi. Christel Rönnsin kuvitusta kuvakirjaan Det vidunderliga ägget, Schildts & Söderströms 2012. 

Suomenruotsalainen kuvittaja-kirjailija Christel Rönns kertoo Onnimannin kuvitukseen paneutuvassa teemanumerossa 2/2014, että olisi halunnut Det vidunderliga ägget -kuvakirjaansa (2012, suom. Perin erikoinen muna, Schidts & Söderströms 2012) kuvan perheen äidistä, joka tulee nääntyneenä kotiin painavien kauppakassien kanssa.

Kuvakirjan ruotsalainen kustantamo Bonnier Carlsen piti tällaista kuvaa epäsopivana, koska se vahvistaa kliseistä käsitystä miesten ja naisten sukupuoliroolijaosta. Kuva oli kuitenkin Rönnsille itselleen terapeuttinen, sillä hänen omassa perheessään aviomies hoitaa oikeasti suuren osan taloudenhoidosta. Rönns taipui kuitenkin kustantajan tahtoon ja teki uuden kuvituskuvan, jossa kauppakasseja kantaakin perheen isä!

Christel Rönns ihmettelee, että samainen ruotsalainen kustantamo ei pitänyt lainkaan paheksuttavana sitä, että  pienten lasten vanhemmat kuvataan kirjassa punaviinilasit vieressään.

Spurgujen halvempi punaviini tai kirkas viina aiheuttavat lastenkirjassa pahennusta, mutta lapsiperheen vanhempien punaviinilasit ovat ok –  ainakin jos on uskominen ruotsalaista lastenkirjallisuuden kustannuspolitiikkaa. Christel Rönnsin kuvitusta kuvakirjaan Det vidunderliga ägget, Schildts & Söderströms 2012.    

Gunna Grähsin kuvakirjasta hiukan keinotekoisesti paisutetut kohuotsikot kuvastavat rouva Huun mielestä havainnollisesti sitä, että lastenkirjallisuus tulee ison yleisön tietoisuuteen ennen muuta moraalisen närkästyksen, taivastelun ja paheksunnan kautta… ja usein myös sellaisena ajankohtana, jolloin muu uutistarjonta on köyhtymään päin.

Raflaavan otsikon asiasisältöä ei Gunna Grähsin kuvakirjakohunkaan yhteydessä liiemmin taustoiteta. Lastenkirjallisuuden monipuolisuus, laadukkuus ja yleiseen suvaitsevaisuuteen kannustava valtavirta jää uutisoinnin katveeseen, koska pahalta haiseva yksittäinen puliukko on paljon mediaseksikkäämpi kuin tietyn kirjallisuuden osa-alueen pitkäjänteiset ponnistelut yhteisen hyvän eteen.     

Tieto ja tuska

Yasmin Ibrahim & Azhari Zulkifl: I Can Wear Hijab Anywhere!  The Islamic Foundation 2009. 32 sivua. 

Aika ajoin lastenkirjallisuus nousee iltapäivälehtienkin uutisotsikoihin. Iltalehti uutisoi viime viikolla näyttävästi yhteiskunnallisesti hyvinkin tärkeästä lastenkirjallisuuden ilmiöstä.

Iltalehden uutisessa  viitattiin tietokirjailija Sinikka Raikusen jo viime vuonna Vantaan Sanomille antamaan haastatteluun, jossa Raikunen kertoi kuinka oli joutunut sensuroimaan possut aapisesta, jotta eri uskontokuntien edustajat eivät loukkaantuisi. 

Uutinen oli sivuverso aiemmin elokuussa julkaistusta uutisesta, jossa oli haastateltu tamperelaista väitöskirjan tekijää, aluetieteen tutkija Eeva Rinnettä. Rinne tutkii yläkoulun oppikirjoja, joista hän on löytynyt yllättävän paljon stereotypioita ja kapeaa maailmankuvaa. 

Rinteen perusteellisempi haastattelu löytyy Tampereen yliopiston Aikalaisesta. 

Iltalehteen yhteyttä ottanut pienten koululaisten muslimiäiti ei voi ymmärtää Sinikka Raikusen perusteluita possusensuurille. 

Hänen lapsensa nimittäin rakastavat Nalle Puhin Nasu-possua ja lastenkirjoissa esiintyviin possuihin suhtaudutaan ihan neutraalisti. Toimittaja Anni Alentolan tekemässä haastattelussa hän sanoo: 

– Olemme tästä aiheesta keskustelleet muslimien omissa keskusteluryhmissä harmistuneena siitä, että taas saadaan aikaiseksi tällainen turha urbaani legenda, mikä jää elämään totuutena. Siitä on meille paljonkin haittaa. Saamme jatkuvasti selitellä, ettei se pidä paikkansa. Asia lisää ennakkoluuloja sekä vihaa muslimeita kohtaan entisestään.

Otavan oppikirjatoimituksen taustoja tuntematta on paha ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. 

Maalaisjärjellä ajatellen Raikusen perustelut tuntuvat silti pöyristyttäviltä. Kyse on ns. poliittisen korrektiuden äärimmäisestä mutta lyhytnokkaisesta noudattamisesta. 

Tällaisiin kärjistyksiin vaikuttaa ennen muuta se, että me suomalaiset eivät edelleenkään tunne muiden kulttuurien tapoja, perinteitä ja arkista elämää riittävästi. Meiltä puuttuu suora keskusteluyhteys muualta tulevien kanssa. 

Osansa lienee myös suomalaisten nurkkakuntaisella luonteellakin: ei uskalleta, viitsitä, tohdita tai kehdata kysyä riittävästi, koska omaa tietämättömyyttä ei haluta paljastaa.  Näin syntyy uskomuksia, harhaluuloja ja vääriä väittämiä, jotka ns. valtakulttuuri paremman puutteessa ottaa tässä kiivastahtisessa uutissykkeessä vastaan itsestään selvyyksinä.  

Muualla maailmassa monikulttuurisuus on lastenkirjoissa luontevaa ja ettenkö sanoisi kiihkotonta. Havainnollinen esimerkki löytyi äskettäin tamperelaiselta kirpputorilta: The Islamic Foundation on kustantanut 2000-luvulla Yasmin Ibrahimin ja Azhari Zulkiflin lasten pahvista kuvakirjasarjaa I Can, joka johdattaa eri osissaan islamilaiseen kulttuuriin. Sarja on suunnattu brittiläisille lastenkirjamarkkinoille. 

Kuva kertoo paljon. Muslimityttö hyppää ruutua iloisena, ja kuvan taka-alalla olevat, muita   kulttuureja edustavat kadun miehet ja naiset  katsovat hänen hyppelyään sallivasti ja iloisina. Azhari Zulkiflin kuvitusta Yasmin Ibrahimin kartonkiseen kuvakirjaan I Can Wear Hijab Everywhere, The Islamic Foundation 2009.

Sarjan osassa I Can Wear Hijab Anywhere todennetaan kuvin ja yksikertaisin sanoin muslimitytön iloa siitä, että hänellä on oikeus ja lupa käyttää huivia. Nerokkaaksi konseptin tekee se, että kirja on suunnattu yhtä hyvin muslimilapsille  kuin meikäläisen länsimaisen kulttuurin lapsillekin, vaikka minäkertojana onkin muslimityttö. 

Kirjan muoto on tuttu perinteisestä katselukirjasta. 

Kirjan eri aukeamilla on erilaisia tilanteita, joissa tyttö on pukeutuneena huiviin: ruudun hyppiminen, eläintarhassa vierailu, pyörällä ajo, ostoskeskuksessa asiointi, puutarhatyöt, leikkipuistossa leikkiminen ja hiekkakakkujen rakentelu onnistuvat mainiosti huivin kanssa! 

Voiko lastenkirja vahingoittaa lasta?

Tänään alkaneilla ja vielä huomiseen jatkuvilla Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa Sylvään koululla on mahdollista paneutua Lastenkirjainstituutin tahallisen poleemisesti otsikoituun kirjanäyttelyyn TÄTÄ EN LAPSELLE LUE! Sensuuritapauksia ja paheksuttuja lastenkirjoja.

Näyttelyssä on mukana 56 lasten- ja nuortenkirjaa, 1800-luvun lopulta tähän päivään. Mukana on kirjoja, jotka ovat oikeasti joutuneet sensuurin hampaisiin jossain päin maailmaa mutta myös paljon kirjoja, jotka ovat ansiokkaasti käsitelleet jotakin rankkaa, kipeää tai vaikeaa aihetta.

Kirjanäyttelyn luettelon sekä sen ansiokkaan ja kiinnostavan esipuheen on laatinut FM Minttu Tervaharju, jonka pro gradu "Poliisit ovat parasta mitä tiedän raparperikiisselin jälkeen". Kiellettyjä aiheita, paheksuttua huumoria ja karnevalistista kapinaa lastenkirjallisuudessa valmistui äskettäin Tampereen yliopiston kirjallisuuden laitoksella.

Tämä kuva oli kouluhallitukselle liikaa. Anna Taurialan kuvitusta Vuokko Österlundin kuvatietokirjaan Ihminen, ihmisiä, vuodelta 1974. 

Suomessa ei ole lastenkirjallisuudessa harjoitettu suoranaista sensuuria. Ainoa kriteerit täyttävä tapaus on Vuokko Österlundin ja Anna Taurialan kuvatietokrija Ihminen, ihmisiä (Weilin+Göös 1974). Kouluhallitus veti vuonna 1979 pois alakoulujen ympäristöopin oppimateriaalina käytetyn kirjan, jonka yhdyntäkuvaa pidettiin liian uskaliaana. 

Vielä 2000-luvun kynnyksellä katsottiin parhaaksi verhota rakastelu peiton alle. Christel Rönnsin kuvitusta kuvatietokirjaan Lähde lentoon, Iiris, kertomus HIV:istä lapsille, Aids-tukikeskus 1999. 

Häveliäisyyteen päätyi myös kuvittaja Christel Rönns kuvittaessaan Mia Evilammen ja Rita Nygrenin tietokuvakirjaa Lähde lentoon Iris, kertomus HIV:istä lapsille (Aids-tukikeskus 1999). Kuvituskuvassa miehen ja naisen akti on verhottu peiton alle. Tahatonta komiikkaa kuvaan tuo kuitenkin koira, joka tarkkailee tilannetta.

Vihansa vimmassa tyttö manaa kaikki kuoliaiksi Gisela Frisénin ja Per Ekholmin kuvakirjassa Mua niin hirveesti suututtaa, WSOY 1975.

Kuolema on yhä yksi lastenkirjallisuuden suurimmista tabuista. Aiheesta hyvä esimerkki on ruotsalainen kuvakirja, Gisela Frisénin ja Per Ekholmin Mua niin hirveesti suututtaa (WSOY 1975). Tyttö riitaantuu parhaan kaverinsa kanssa ja manaa kaikki lähimmäisensä kuolleiksi.

Veden kuvajainen heijastaa Vesta-Linnean hurjan kuvitelman. Lokit toimivat suojelusenkeleinä ja hiukan miedontavat kuvan hurjuutta. Salla Savolaisen kuvitusta Tove Appelgrenin kuvakirjaan Vesta-Linnea mieli mustana, Tammi 2008). 

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea mieli mustana –kuvakirjassa (Tammi 2008) lapsen tummat tunnot saavat niin ikään alkunsa riitaantumisesta leikkikaverien, pienempien sisarusten kanssa. Vesta-Linnea säntää rantakaislikkoon jurottamaan. Hän kuvittelee tilanteen, jossa olisi kuollut, ja kuinka koko perhe silloin kaipaisi häntä ja ymmärtäisi hänen arvonsa ja hyvyytensä.

Rouva Huu ei ole suitsinut omien lastensa lukemia kirjoja. 

Ainoa kirja, jonka katsoin parhaaksi nostaa ylähyllylle lasten leikki-iässä, on Janoschin Urhea pikku räätäli (WSOY 1988). 

Meillä oli paljon Janoschin kuvakirjoja, joista Oi ihana Panana oli lyömätön suosikki. Urhea pikku räätäli -kuvakirjan  aihio perustuu muun muassa  Grimmin veljesten nimiin kirjattuun satuun. Siinä kerrotaan räätälistä, joka niittää valtakunnassa mainetta lyötyään yhdellä iskulla seitsemän kuoliaaksi. Maineteon yksityiskohdissa unohdetaan kertoa, että kyse oli kärpäsistä, ei ihmishengistä.

Räätälin maine kiirii kuninkaan korviin ja hän palkkaa räätälin joukkoihinsa. Nopeasti satu kääntyykin todeksi: asevarustelua ja joukkotuhoaseita – tuttuja uutisista ja maailmanpolitiikasta:

 Hänellä oli nyt aseita, joita saattoi laukoa tuolilla istuen. Hänen tarvitsi tuskin liikuttaa sormeaan saadakseen hengiltä miljoonia ihmisiä.Kun painoi pientä nappia, oli kaupunki hävitetty. Isompaa nappulaa painamalla pystyi tuhoamaan valtion ja pientä punaista nappia painamalla koko maailman. 

– Saat painaa kaikkia muita nappeja, kuningas sanoi räätälille, mutta punaista, oikealla ylhällä olevaa nappia et saa painaa. Et,  ennen kuin annan luvan.
 

Räätäli tulee toki lopulta järkiinsä, mutta tehtyä ei saa silti tekemättömäksi.

Olisi kiinnostavaa kuulla, onko Lastenkirjahyllyn lukijoilla kokemuksia sellaisista uusista tai vanhoista kirjoista, joita ei soisi lapsien lukevan lainkaan.  

  

Kaikuja Ruotsista, mutta tolkku mukana, jookos?

Yleisradion toimittaja Eve Mantu esitteli viime viikolla Pieniä ja keskisuuria inhimillisiä asioita -sarjassaan Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittamaa kolmivuotista Naisasialiitto Unionin  luotsaamaa projektia Sukupuolisensitiivisyys varhaiskasvatuksessa – tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodissa. 

[Ohjelman voi kuunnella Yle Areenasta, ja se klikkautuu auki yllä olevaa ohjelman nimeä painamalla!] 

Projektin tavoitteena on edistää suomenkielisten päiväkotien kasvatustyössä sukupuolten välistä tasa-arvoa ja valinnan vapautta. Onnistuessaan tasa-arvotyö tuo kasvattajille keinoja ehkäistä kiusaamista, tukea sukupuolten välisiä ystävyyssuhteita ja vähentää niin lasten kuin aikuisten kokemaa stressiä.

Tasa-arvoinen kohtaaminen päiväkodeissa tiivistyy tähän
Naisasialiitto Unionin projektin symbolikuvaan.

Haastateltavina olivat helsinkiläisen Tonttulan päiväkodin työntekijät. Päiväkodissa oli videoitu dokumentoivan kuvauksen metodilla päivittäisiä hoitotilanteita ja todennettu näin henkilökunnan tiedostamattomia ennakko-oletuksia ja käyttäytymismalleja liittyen sukupuolistereotypioihin.

Jos hankkeen tavoitteen haluaisi vääntää rautalankaan, niin ajatuksena on, että tyttöjä ja poikia ei pidä lokeroida: tyttö voi leikkiä autoilla ja poika nukeilla. Lapsilla on lupa kokeilla erilaisia rooleja ja leikkiäkin niillä. 

Omien lasten päiväkotiajoista on jo aikaa, mutta on vaikea uskoa, että nykypäiväkodeissa oikeasti oltaisiin niin rajoittuneita kuin projektin koordinoijat antavat haastattelussa ymmärtää. 

Hanketta esittelevillä sivuilla on myös Kirjainventaario-tehtävä, jolla halutaan kiinnittää päiväkotihenkilöstön huomio lastenkirjallisuuden välittämiin kliseisiin sukupuoliroolimalleihin. Tavoitteena on inventoida päiväkodin lastenkirjat   sukupuolisilmälasien läpi tarkkailemalla sitä, minkä verran kirjoissa on maskuliinisia tai feminiinisiä hahmoja, sukupuolineutraaleja hahmoja, mitä rooleja, ammatteja, kykyjä, adjektiiveja jne.  Samaa inventaariota suositellaan tehtäväksi päiväkodissa laulettavien laulujen ja runojen suhteen. 

Sukupuolitiedostavuus on perua Ruotsista, missä on jo pitkään penätty lastenkirjahahmoille enemmän liikkumavaraa yli sukupuolistereotypioiden. Ruotsalainen lastentarhanopettaja Larrie Criffis oli laskenut oman päiväkotinsa lastenkirjahyllyn vinoutuneet sukupuolimallit: pojat dominoivat lastenkirjojen sankareina: noin 400 kirjassa kerrottiin pojan tarina. Tyttö oli keskiössä vain noin sadassa kirjassa ja noin 60 kirjassa keskushenkilönä oli eläin, jonka sukupuolta ei todennäköisesti ollut tarkemmin määritelty.   

Ruotsissa ei ole annettu armoa edes Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossulle. Peppi nähdään poikkeuksena,  joka vahvistaa säännön. Kaikki muut Lindgrenin klassikkolastenkirjan henkilöhahmot noudattavat alleviivaavan kiltisti perinteisiä roolituksia: Tommi ja Annikka ovat peruspojan ja -tytön kiiltokuvamalleja, heidän äitinsä kestitsee rouvia ja isä lähtee salkku kädessä töihin.  

Vanhat kansansadut – Lumikki, Tähkäpää ja Tuhkimo etunenässä – Eve Mantu tylyttää kokonaan, sillä näissä saduissa tytöt eristetään vuosikausiksi torneihin odottamaan paikalle karauttavaa prinssiä. 

Vanhat kansansadut ovat olleet jo vuosikymmeniä kasvattajien hampaissa. Ongelmana on, että aikuiset lukevat niitä aivan liian kirjaimellisesti, ymmärtämättä sitä, että lapsen lukukoodilla jyrkät vastakohdat, kärkevät roolimallit ja hyvän ja pahan ikuinen vääntö kuuluvat näihin satuihin itsestäänselvyyksinä.

Feministisesti virittyneitä lastenkirjoja on julkaistu Suomessakin paljon käännöksinä; varsinainen buumi oli 1980–1990-luvun taitteessa ja valtaosa kirjoista on ilmestynyt Iso-Britanniassa.

Tässä rouva Huun poimintoja. Kyse on usein vanhojen kansansatujen parodioista tai äärimmilleen viedyistä karrikoinneista, juonen uusista äkkikäänteistä ja reippaasta huumorista.

Martin Waddell & Patrick Benson: Hurjapäinen prinsessa. Suom. Marja-Leena Laaksonen. Kustannus Mäkelä 1987.

Babette Cole: Eläköön Eveliina. Suomennos Sinika Sajama. Kustannus Mäkelä 1991.

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka. Suom. Pauli Salmi ja Sinikka Sajama. Kustannus Mäkelä 1987.

Babette Cole: Eläköön prinsessa Hoksnokka. Suom. sinikka SAjama. Kustannus Mäkelä 1991.

Babette Cole: Prinsessa Hoksnokka rikkoo sääntöjä. Suom. Raija Rintamäki. Kustannus Mäkelä 2010.

Babette Cole: Kuningas Uusiluuta. Suom. Marja Leena Laaksonen. Kustannus Mäkelä 1988.

Babette Cole: Tarzanna. Suom. Sinikka Sajama. Kustannus Mäkelä 1991.

Tony Ross: Pikku Punahilkka. Suom. Sinikka Sajama. Kustannus-Mäkelä 1986.

Lena Karlin & Inger Edelfeldt: Häät Marsipaanimaassa. Suom. Irmeli Järnefelt. WSOY 1986.

Mutta on näitä feministisiä lastenkirjoja toki kirjoitettu Suomessakin. Tosin niiden otollisin kohderyhmä on aina löytynyt aikuisista:

Kaarina Helakisa: Lasilinna. Merkillisiä kertomuksia. Otava 1986.

Kaarina Helakisa: Annan seitsemän elämää. Weilin+Göös 1987.

Raija Oranen: Isokiero ja Tummanruskea. Neljä satua. Kuv. Jukka Vikberg. Tammi 1988.

Heli Tuhkanen: Jääsusi. Tammi 1991.

Heli Tuhkanen: Karhuprinsessa. Kolme keskieurooppalaista satua. WSOY 1990.

Radio-ohjelman herättämiä kommentteja löytyy myös Eve Mantun blogista.

Väittäisin, että sukupuolistereotypioista huolestuneiden projektikoordinaattoreiden pitäisi ottaa laput silmiltään ja paneutua uusimman kotimaisen lastenkirjallisuuden moni-ilmeisyyteen vaikkapa näiden lastenkirjojen parissa:

Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –sarja, Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri-sarja, Maikki Harjanteen Minttu-sarja, Marika Maijalan ja Juha Virran Sylvi Kepponen –sarja, Sinikka ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu- ja Risto Räppääjä –sarjat, Timo Parvelan Ella-kirjat sekä Anneli Kannon ja Noora Katon Viisi villiä Virtasta –sarja.

Lastenkirjan ydinmehua ei saa laimentaa

Aamulehden eilisessä Sunnuntai-liitteessä toimittaja Simopekka Virkkula kirjoittaa Maailman kirjat -palstalla kuinka ”Nössöys ahdistaa ruotsalaisia lastenkirjailijoita”.

Kyse on eri tahoilla viime aikoina virinneestä uusmoralismista.

Nykylasten vanhemmat ovat vetäneet herneen jos toisenkin nenäänsä monien uusien tai vanhojen lastenkirjojen epäsovinnaisesta kielestä tai maailmankuvasta,  joka varsinkin lastenkirjaklassikoissa usein kilpistyy rasistisiin – tai sellaiseksi tulkittuihin – ilmauksiin. Tästä on ollutkin aiemmin puhetta Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa.

Simopekka Virkkula on ansiokkaasti haravoinut ruotsalaista ja hiukan saksalaistakin keskustelua. Ruotsissa nimittäin on jo tohdittu lähteä vastarintaan näitä uusmoralisteja vastaan.

Lastenkirjailija Ulf Stark on ViLäser -lehdessä nurissut, kuinka nykyisin on täysin mahdotonta piirtää lastenkirjaan hyljettä, jolla ei ole pelastusliivejä!

Myös ruotsalaisessa Barnens Bokklubb -lastenkirjakerhossa on havaittu, että vanhojen lastenkirjojen perussankarit, köyhät, orvot tai yksinäiset lapset, eivät enää miellytä nykylasten vanhempia. 

Lastenkirjailija ja kuvittaja Gunna Grähs arvelee, että vanhempien asenne juontuu heidän omasta stressistään: vanhemmat toivoisivat iltasatuhetkeltä harmittomuutta ja silkoisuutta – ja lapselle tietysti mahdollisimman nopeaa unentuloa!

Virkkula viittaa myös Saksassa virinneeseen lastenkirjaklassikoiden sensurointikeskusteluun. Thienemann Verlag -kustantamo aikoo päivittää Ottfried Preusslerin (s. 1923) Die Kleine Hexe -lastenromaanin kieltä (1957, suom. Pikkunoita, WSOY 1978) lähemmäs nykyaikaa ja siivota alkuteoksessa vilisevät ”pikku neekerit” tekstistä. 

Saksan perheministeri Kristina Schröder on myös Die Zeit -lehdessä paljastanut, kuinka sensuroi lukiessaan Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua ääneen lapselleen neekerikuningas-sanan tekstistä, koska ”en halua, että lapseni poimii tuollaisia ilmaisuja puheeseensa”.

Itse muistan, kuinka alakoulun laulutunnilla otin jossakin käsittämättömässä siveyden puuskassani tavakseni Aleksis Kiven Seitsemän miehen voima –laulua ääneen laulettaessa hymistä Simeonin kohdalla siveästi ”syntinen … hmph… kurja”, jotta en olisi livauttanut tuota paheellista saatana-sanaa huuliltani.

Sattumalta tai vasiten samassa Aamulehden Sunnuntai-liitteessä myös kolumisti Jyrki Lehtola kirjoittaa "Järkyttävät varpusparvet" -otsikolla pahennusta aiheuttaneen ripulilääkemainoksen kupeessa myös siitä, kuinka Turun Sanomissa on uutisoitu seuraavaa: vanhemmat järkyttyivät nähtyään Pikku Kakkosessa piirretyn, jossa metsästäjä uhkaa kettua haulikolla. Syy närkästykseen johtui siitä, että vanhempien mielestä oikeat metsästäjät eivät uhkaa kettua haulikolla.

Lehtola toteaa tähän:

                Sellaistahan se on. Pienten lasten vanhemmat ovat joskus ylisuojelevia lapsiaan kohtaan.

                Ikävää on, että me olemme muuttuneet ylisuojeleviksi myös itseämme kohtaan.

Ja vielä toisaalla samassa lehdessä Gitta Helin kirjoittaa Kaivopuiston rouva -kolumnissa otsikolla "Lasten suojelua" siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat latistaneet jo lastensa syntymäpäiväjuhlinnankin: ei epäterveellisiä herkkuja, kovaäänistä musiikkia tai liian jännittäviä videoita, jotta kukaa ei pääsisi huomauttelemaan vanhempien lipsuvasta moraalista.

”Ehkä tuosta syntyy turvallinen lapsuus, ja hyvä niin. Samalla on kuitenkin vaara, että siitä syntyy tylsä, ennalta-arvattava ja kaikesta jännittävästä riisuttu lapsuus, eikä kukaan ole vielä kunnolla tutkinut, millaisia seurauksia siitä voi olla”, päättää Helin kolumninsa.

Summa summarum: mistä tämä kaikki kertoo?

Rouva Huu hätkähti äskettäin selaillessaan Kaks plus -lehden nettikeskustelupalstaa. 4-, 6- ja 8-vuotiaiden lasten äiti kyseli palstalla, mitkä lastenkirjat kuuluvat ns. yleissivistykseen. Hän sai lukuisia vastauksia, joissa samassa elämäntilanteessa olevat äidit suosittelevat oman lapsuutensa rakkaita kirjoja, ja pienellä varauksella myös Grimmin satuja... 

Nykyvanhemmat rakastavat erilaisia suosituslistoja, auktoriteettien koostamia kasvatusohjeita  tai kuluttajatestien parhaiksi todettuja kodinkoneita ja lastentarvikkeita. Aikaa omakohtaiseen vertailuun, omien johtopäätösten tai assosiativiisten päättelyketjujen tekemiseen ei enää juurikaan näytä olevan.

Niinpä myös lastenkirjallisuuden  odotetaan olevan valmiiksi pureskeltua, näkökulmiltaan rajattua, harmittomaksi testattua ja ympäripyöreän silkoista. Ja samalla menetetään lastenkirjallisuuden ydinmehu, joka auttaa lasta oivaltamaan maailman ja elämän monisäikeisyys ja sitä myötä myös niiden pohjimmainen rikkaus.

Rouva Huu on saanut myös edellä esillä ollutta teemaa täydentävän anekdootin Fredrikstadista Norjasta.

Ruotsalainen teatteriohjaaja Sofia Jupither kävi poikansa kanssa Norjan kansallisteatterissa katsomassa Thorbjörn Egnerin lastennäytelmän Kolme iloista rosvoa. Näytelmä herätti hänessä siinä määrin tunteita, että Jupither kirjoitti mielipidekirjoituksen Norjan suurimpaan sanomalehteen Aftenposteniin. Näytelmän stereotyyppiset sukupuoliroolit ja itsekkyys närkästyttivät häntä.  Jupither vertaa näiden hahmojen yksinkertaista elämänfilosofiaa äärioikeiston ideologiaan, jonka mukaisesti  kaikki pitävät vain huolen itsestään ja toisten tekemiset ja tekemättä jättämiset eivät heille kuulu. Jupither päättää kronikkansa kysymykseen:  olisiko jo aika haudata Thorbjorn Egnerin lastenkirjat aikansa eläneinä.   

Jupitherin kirjoitus synnytti Norjassa laajoja keskusteluja ”arroganteista ruotsalaisista ja heidän poliittisista uskomuksistaan”, mutta Egnerin klassikkoasemaa lastenkirjailijana ei tällaisetkaan tuiverrukset – onneksi – horjuta. 

Muistetaan tämä: lapsetkin osaavat ajatella

Aina välillä aikuiset terhakoituvat kantamaan huolta vanhojen lastenkirjaklassikoiden sopivuudesta lapsille.

Tuoreinta skandaalia puitiin viime viikolla Ruotsissa, missä nousi häly  Hergén Tintti-sarjakuvista.

Niitä oltiin nimittäin kiireellä poistamassa Tukholman Kulturhusetin lasten- ja nuortenkirjaston valikoimista rasistisen ja ennakkoluuloisen, kolonialistista ajattelutapaa vahvistavan luonteensa vuoksi. Asiasta ilmoitti kirjaston taiteellinen johtaja  Dagens Nyheterissä. Ilmoitus poiki nopeasti vastaliikkeen sosiaalisessa mediassa sillä seurauksella, että poistaminen peruttiin.

”Jos noudatetaan samaa logiikkaa, niin kaikki kirjat jotka ovat rasistisia, homofobisia tai naisvihamielisiä, tulee poistaa. Tämä tarkoittaa että Peppi Pitkätossu, etsivä Ture Sventon, Strinberg ja Raamattu tulee hävittää kirjaston hyllyiltä", kirjoitti eräs Twitter -käyttäjä.

Nettikeskustelussa korostuikin näkemys siitä, että kirjallisuus on aina aikansa tuotos ja sen hävittäminen ei ole oikea ratkaisu. Moni on toivonut sensuurin sijasta kriittistä keskustelua rasismista ja kolonialismista. 

Kesän lopulla Iso-Britanniassa uutisoitiin Hodder-kustantamon Enid Blytonin Viisikko-sarjan kielen modernisointiprojektista, joka herätti aikuisissa faneissa suurta vastustusta. He kyseenalaistivat rakastettujen lastenkirjaklassikoiden peukaloinnin sillä verukkeella, että kirjat uppoaisivat myös krantuksi tiedettyyn nykyiseen lapsisukupolveen, joka on ihan pihalla monista vanhoista sanonnoista.    

Guardianin artikkelissa ei mainita, missä määrin Blytonin ulkomaalaisiin ja rikollisiin liittyviä stereotypioita olisi tässä uudessa editiossa siistitty.  Eritoten 1970-luvulla syytökset Blytonia kohtaan kovenivat, sillä hänen seikkailukirjoissaan rosvot olivat lähes säännönmukaisesti romaneja, joiden kliseistä ulkonäköä tyypitettiin esimerkiksi ”hoitamattomiin mursunviiksiin” ja ”oveliin rotan silmiin”. 

Blytonia tutkineen David Ruddin mukaan kyse oli pikemminkin 1940–50-luvun ajan hengestä kuin Blytonin yltiö-rasistisesta ajattelutavasta: monet muutkin Blytonin aikalaiskollegat kirjoittivat tuolloin nationalistisen paatoksen läpi tavalla, jota nykyään pidetään rasistisena. 

Ja tässä yhteydessä kannattaa muistaa myös, että suomalaisessa poikakirjallisuudessa 1920–40-luvuilla ryssiteltiin venäläisiä vallan avoimesti.

Kuvittaja Ingrid Vang Nymanin näkemys Peppi Pitkätossun isästä Peppi-kirjojen yhteisniteessä Peppi Pitkätossun tarina.

Kulttuuriseen korrektiuteen liitetyt seikat nousevat Suomessakin aika ajoin esille rakastettujen lastenkirjaklassikoiden uusien suomennosten yhteydessä. Kyse on tällöin yleensä korrektiin kielenkäyttöön liittyvistä tarkistuksista.  

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossussa  Pepin isä muuntui Kristina Rikmanin uusimmassa vuoden 2007 suomennoksessa ”neekerikuninkaasta” ”hottentottien kuninkaaksi”. 

Suomennoksen hienosäätö ei kuitenkaan ulottunut systemaattisesti koko teokseen. Peppi kertoo Annikkan äidin kahvikutsuilla tarinan Mandista, kotiapulaisesta, joka oli ”niin viimeisen päälle sottapytty.  – – Isoäiti uskoikin pitkään, että hän oli neekeri, niin mustaihoinen hän oli, mutta pesunkestävää likaa se vain oli.”.

P. L. Travers mukautui jo 1960-luvulla yleisen painostuksen alla muokkaamaan Mary Poppins -lastenromaaniaan (1934). Teos suomennettiin vain parin vuoden viipeellä ja vuoden 1936 suomennoksessa tutustutaan muun muassa palmulehdossa asustavaan, valkoihoista vauvaa kummastelevaan ”neekerirouvaan”, joka kehottaa laittamaan vähän kenkävoidetta vauvan poskille. 

Rasismisyytösten lisääntyessä 1980-luvulla Travers kirjoitti kohtauksen kokonaan uudelleen. "Neekerirouvan" tilalle hän vaihtoi päähenkilöksi viidakossa elävän linnun, hyasinttiaran, ja näin ihonväriin liittyvä kiistanalainen rinnastus poistui kokonaan. Tämä uusi kohtaus ilmestyi ensi kerran suomeksi vasta vuonna 2010 Marika Maijalan uudelleen kuvittamassa Jaana Kapari-Jatan uudessa suomennoksessa.

Isobritannialaisen Roald Dahlin lastenromaanin Charlie and the Chocolate Factory (1964, suom. Jali ja suklaatehdas, 1971) uudelleen kuvitetussa ja Nina Pitkäsen muokkaamassa suomennoksessa Sulo ja suklaatehdas (Otava 1998) päädyttiin sitä vastoin toisenlaiseen ratkaisuun. 

Umppa-Lumpat vyöryttävät valtavaksi mustikkapalloksi paisunutta Orvokkia mehustamoon. Quentin Blaken kuvitusta Roald Dahlin lastenromaaniin Sulo ja suklaatehdas, Otava 1998. 

Uuteen laitokseen otettiin mukaan pari aiemmasta suomennoksesta karsittua sivua, joissa kuvaillaan herra Vonkan suklaatehtaassa työskentelevää tummaihoista Umppa-Lumppien heimoa. Dahlin teoksen ilmestyessä 1960-luvulla kirjailijaa syytettiin tämän kotimaassa kovin sanoin rasismista, sillä Umppa-Lumpat nähtiin liian räikeänä muistutuksena brittiläisestä siirtomaaherruudesta.

Yhdysvalloissakin  on vähän aikaa sitten taitettu peistä lasten- ja nuortenklassikoista. Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn -romaanista  (1884, 1. suom. Huckleberry Finnin seikkailut, 1904) on toimitettu kielellisesti uudistettu laitos, jossa muun muassa romaanissa yli 200 kertaa esiintyvä nigger on korvattu sanalla slave ja sana injun on muutettu muotoon Indian. 

Menettelyä on perusteltu sillä, että editoinnin ansiosta kirjaa voitaisiin jälleen käyttää koulujen kirjallisuuden opetuksessa. Editointi on herättänyt kuitenkin pahennusta erityisesti Twainin tuotantoa ihailevissa aikuisissa, koska heidän mielestään teokset kertovat omasta ajastaan ja sellaisina puhuvat myös omaa karua kieltään Yhdysvaltain verisestä historiasta ja orjakaupasta. 

Twainin käyttämä tietoinen ironia vaatiikin opettajia paneutumaan teoksen historiallisten taustojen selvittämiseen eri-ikäisille oppilaille heidän kehitystään ja historiatietojaan vastaavalla tavalla.    

Jokainen lastenkirja on aina oman aikansa peili ja suodattaa näin myös ilmestymisaikansa tai varhemman ajan kasvatusihanteita, moraalista eetosta ja yhteiskunnallista ajankuvaa. 

Aikuisen kasvattajan –ja kustantajan –  kannalta kirjojen modernisointi on tietysti helppo ratkaisu, mutta rouva Huu tahtoisi luottaa myös lasten ymmärrykseen erilaisten nyanssien tulkitsijana. 

Lastenkirjakin on aina historiallinen aikamatka, joka voi herättää monenlaisia ajatuksia menneestä ja nykyhetkestä ja tulevasta.