Hypnoottista kieliriehaa Hampampam-maassa

 

Ville Hytönen: Maa nimeltä Hampampam. Kuvittanut Marja-Liisa Plats. 64 sivua. Tammi 2023. Graafinen suunnittelu Lille Santanen. 

 

Oli Hampampamin maassa, jossain kosteiden kaarnojen, sarnaisten vaarnajuurten alla tyyhti, aivan oikea ja ihana Puutyyhti, suu kuin kanalla ja silmät soikeat, hoikat sormet ja oikeat koikeloiskoivet. Ja monella sanalla Puutyyhti kertoi Hampampamin maasta tarinaa.

 

Tyyhtiä ei tuntenut kukaan, mutta jok´ikisen mukaan sen narinaiset tarut olivat iltasaduiksi parhaita. Harmaa Puutyyhti kertoi ne juurille, puiden suurille maanalaisille oksille, jotka poikkesivat ajoittain maan päällä puina sun muina pensaina. Nuo kelmeät ja värittömät loimet, kuin maahisten koivet, kertoivat yht´kaikki tyyhtin satatuhatta tarinaa pitkin Hampampamia.

 

 

Ruotsalaisen Carl-Johan Forssén Ehrlinin Kani joka tahtoi nukahtaa (Otava 2015, suom. Ulla Lempinen) oli edelleen syyskuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämän Mitä Suomi lukee -tilaston kärjen tuntumassa.

Nukutussadun suosio selittyy sillä, että tarinaa käytetään ennen kaikkea äänikirjana, ja mahdollisesti jopa päivittäin. Kani-kirjan ideana on, että aikuinen lukee sitä ääneen mahdollisimman hitaalla, monotonisella äänellä ja painottaa valittuja sanoja vaikutelman tehostamiseksi, jotta kuulija nukahtaisi mahdollisimman pian. 

 

Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivänä on syytä iloita siitä, että ruotsalaiselle konseptiltaan laskelmoidulle kirjalle on tullut varteenotettava ja kirjallisilta ja kielellisiltä ansioiltaan paljon korkeatasoisempi kotimainen vastine, joka hypnotisoi myös lukijansa, mutta lopputuloksena on 

 toivoakseni silti nuijanukutuksen sijaan HAVAHTUMINEN rikkaan suomen kielen nyansseihin ja kielen monikäyttöisyyteen. 

 

Ville Hytösen ja virolaisen kuvittaja Marja-Liisa Platsin Maa nimeltä Hampampam viettelee jo kauniilla ulkoasullaan ja värityksellään. Plats käyttää valkoisen ja mustan rinnalla rohkeasti vastavärejä, sekä sinisestä ja punaisesta murrettuja, sekoitettuja värejä.  

Platsin kuvituksen muotokieli poikkeaa selvästi suomalaisesta. Kuvittajavalintaa voi pitää onnistuneena. Hytönen asuu perheineen pääosin Virossa ja satukirja ilmestyy samaan aikaan myös Koolibri-kustantamon kautta Kadri Jaanitsin käännöksenä.

 

 

Saduissa lähdetään usein matkalle. Aukeamalla oikealla puun
runkoa kiipeävä Puutyyhti lähettää satua kuuntelevan lapsen
 satumaahan. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Ville Hytösellä on laaja tuotanto:  aikuistenkirjojen (mm. romaaneja, runoja, esseitä, matkakirjoja) ohessahänon kirjoittanut myös lapsille. Esimerkiksi Ötökkämaasta kertovissa tarinakokoelmissa (Tammi v:sta 2014, kuv. Virpi Penna) kielen kieputtelu on ollut kohosteisesti esillä. 

 

Maa nimeltä Hampampam harppaa kielen osalta kokeellisen loikan eteenpäin. 

Hytösen rytmi on maagista, liki hypnoottista. 

Hänen kielensä suorastaan HUUTAA päästä ääneen luetuksi. 

 

Suorasanainen kerronta tuntuu riistäytyvän yhtäältä proosarunoksi ja riimitetyksi runoksi: 

 

– – Vaan miksi kertoi tyyhti sadut nuo sadat, kun tarinoiden radat ja evät olivat niin erinevät? – – 

 

Sanataiteellinen huikentelevaisuus on takakannessa luokiteltu nonsenseksi.

 

Puutyyhtin lisäksi satukirjassa tutustutaan moniin Hampampam-maan omalaatuisiin asukkaisiin. 

Koivistolaiset ovat pulkkosientä muistuttavia, aapasuon reunalla asuvia menninkäisiä , jotka käyttävät peltotöissä työvoimanaan pieniä hiiriä ja päästäisiä, tiiroja ja västäisiä. 

Rauskinpoika Kontiaisen ahneus ja häikäilemättömyys selittyy sen traagisella elämänkohtalolla: sen osaksi ei ole koskaan koitunut lämpöä ja rakkautta. 

Rauskinpoika Kontiainen on räyhäkkä ja traaginen hahmo.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen satukokoelmaan
  Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023). 

Liepon kerrotaan olevan maailman kaikista eläimistä karmivin. Se kulkee kuihtuneita joenpohjia pitkin, kerää loisia ja polttaa niitä ojissa.

 

Kivettyneen metsän kivikoloissa eli tuo Liepo ja hankasi ikeniään kiviä vasten. Ja ikenistä valui kiviin tahnaa, viheriää niljaketta, joka peitti ajan mittaan mustakivisen metsän. Ja aikojen saatossa tuosta elävästä tahnasta kasvoi sammalta, ja sammaleesta pensaita, ja pensaista puita sun muita risukkoja, ruohotukkoja ja pajukkoja. – – 

Jättiläisnaisista suurin, Suurhaisi.
Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen 
 satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam 
(Tammi 2023). 

Otusten kohtaloista löytyy traagisuutta Tove Janssonin muumitarinoiden tapaan.  

Usein yhteisöllisyys, rajojen ylittäminen ja rohkeus koituvat lopulta Hytösen tarinoiden sankarien ja antisankarien pelastukseksi.

 

Lyhyistä nonsense-saduistakin löytyy perinteisten satujen piirteitä –  jännitystä ja ristiriitatilanteita.  Muutamassa sadussa tuodaan myös opetus siekailematta esille.

 

 

Puti on pieni ja väheksytty, mutta niin vain sitäkin tarvitaan
Hampampamin yhteisössä. Lille Santasen graafinen suunnittelu
 on viimeisteltyä. Marja-Liisa Platsin kuvitusta Ville Hytösen
satukokoelmaan Maa nimeltä Hampampam (Tammi 2023).

Satu ”Hurja konna, raakku ja siili” siili kiteyttää Hampampamin maan asukkaiden ja samalla myös Hytösen ja Platsin satukokoelman perimmäisen filosofian:

 

”Nopeasti ei ehdi nähdä maailmaa”, selitti siili. ”Jos vain juoksee ja kiirehtii, hyppelehtii ja vilkkaasti liikehtii, ei näe maailman taikaa. Siihen ei ole aikaa. Sillä kaikki elämisen ihanuus rakentuu pienistä asioista, mustikoista ja soista, joista ei ole kukaan koskaan kuullutkaan.” 

 

Nykyisin puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeää olisi lukea lapsille ääneen vielä pitkään senkin jälkeen, kun lapsi on oppinut itse sujuvasti lukemaan. 

 

Toivon sydämestäni, että tämä kirja löytää tiensä lasten ja nuorten ja aikuisten yhteisiin kiireettömiin ääneenlukuhetkiin.

 

Kirja on onnen omiaan avaamaan lasten ja nuorten oman tarinoinnin hanat, havahduttamaan lukijansa ja kuulijansa suomen kielen rikkaasta rekisteristä, rytmin, kielen soinnin ja helinän koko repertuaarista.

 

Erityisten lasten friikkisirkus

Päivi Alasalmi: Sirkus Kummajuna, kuvitus Sofia Mikkola.  122 sivua. Kvaliti 2022. 

 

 

– Ihmiset sanovat usein, että kaikilla on vammansa. Joillakin ne eivät vain näy päälle päin, vaan he kantavat niitä sielussaan ja sydämessään, Laurens lausui. 

 

Päivi Alasalmi yllätti vuonna 2009 ensimmäisellä satukokoelmallaan Turhamainen aasi (Gummerus, kuv. Riikka Jäntti). 

Sittemmin hän kirjoitti vielä kaksi kokoelmaa Sinnikäs meripoika ja Kultainen kissanpentu (Gummerus 2011 ja 2015), joissa myös oli Riikka Jäntin klassista sadunkuvituksen perinnettä taidokkaasti jäljittelevä kuvitus. 

Viimeisin Unten puutarha ja muita satuja ilmestyi Tammen kustantamana 2016 (kuv. Laura Haapamäki).  

 

Näissä neljässä kokoelmassa Alasalmi ammensi vanhasta satuperinteestä, mutta mukaili ja mukautti sitä samalla myös nykypäivän tarpeisiin. 

Monissa saduissa onnen avaimet löytyivät yhteisöllisyydestä ja keskushenkilöiden taidosta pysähtyä elämän perusasioiden äärelle. 

 

Kvalitin kautta ilmestynyt uutuus, satukokoelma Sirkus Kummajuna,  ammentaa sekin klassisesta sadunkerronnasta:  saduista  löytyy klassisten kansansatujen jyrkkää vastakkainasettelua sekä rikkaita ja köyhiä päähenkilöitä, mutta myös ennakkoluuloja ja ihmissuhteisiin liittyvää asenteellisuutta. 

Alasalmen sadut työstävät erilaisuutta vanhanaikaisesti. Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten puhuttiin myönteisessä mielessä suvaitsevaisuudesta, niin nyt tämä sama asenne vaikuttaa saduissa aikansa eläneeltä ja jopa hieman tunkkaiselta. 

 

Sadut kertovat tavalla tai toisella erityisistä, ulkonäöltään tai muilta ominaisuuksiltaan valtavirrasta poikkeavista lapsista tai nuorista, jotka asuvat eri puolilla maailmaa. 

 

Valerin ja Jurin isä joutuu lähtemään töihin
nikkelikaivokseen kauas kotoa, ja perheen on
selvittävä miten parhaiten taitaa. Sofia Mikkolan kuvitusta 
Päivi Alasalmen satukirjaan Sirkus Kummajuna (Kvaliti 2022). 

Saduissa tutustutaan muun muassa ranskalaiseen prinsessa Nelleen, jonka iho on näppyläinen. 

Puolassa asuva Kamila on höyhenenkevyt ja tämän vanhemmat suojelevat häntä aivan liikaa. Kamilan hennosta ruumiinrakenteesta on hyötyä sirkuksessa, jossa hän päätyy ohjelmanumeroon tykinsuusta ilmaan ammuttavaksi. 

Voimiltaan epätavanomainen Tarmo-poika vammautuu onnettomuudessa ja vaikka hän toipuukin ulkoisesti, niin puheeseen jää hieman outo nuotti ja kummallisia ilmaisuja. 

Italialaisen Silva-tytön hipiää peittää paksu karvapeite. Köyhän perheen Valeri-pojalla on taito luoda vahvoja mielikuvia ja Tallinnassa asuvat kaksostytöt ovat luonteeltaan erilaiset, ja keskenään erilaiset unelmat asettavat haasteita, sillä tytöt ovat siamilaisia kaksosia.

 

Sofia Mikkola käyttää kuvituksessaan usein tehosteena
ja tunnelman luojana kasviaiheita. Tässä kuvassa siamilaisista
kaksosista kasvit myös muodostavat kehyksen kuvalle.
Mikkolan värimaailma ja ornamentiikka assosioivat myös
kansantaiteeseen. Mikkolan kuvitusta Päivi Alasalmen
satukirjaan Sirkus Kummajuna (Kvaliti 2022). 

Suuri osa näistä eri tavoin erityisistä lapsista päätyy Kummajunan sirkukseen, joko paetakseen ylisuojelevia vanhempiaan tai löytääkseen paikan, jossa erityisominaisuuksia arvostetaan. 

 

Moniarvoisuuden teema läpäisee nykyisin lastenkirjallisuuden monin tavoin. 

Lapsipsykologisesti Sirkus Kummajunan  maailma on jo aikansa elänyt, kun ratkaisuna lasten ahdistukseen ja erilaisuuteen esitetään oman yhteisön ulkopuolelle sulkemista. 

 

Sadunkertojana Alasalmi on edelleen vertaansa vailla: hän kirjoittaa selkeää, mutta silti sadunomaista kieltä ja luo omintakeisia satuhahmoja ja miljöitä. Sadut on selvästi kirjoitettu ääneen luettavaksi.  

 

Kuvittaja-sarjakuvapiirtäjä Sofia Mikkolan yksityiskohdiltaan runsas kuvitus tuo mieleen värikkään kansantaiteen.  

 

Päivittäisiä kulttuuritekoja

Toim. Sanna Jaatinen: Isoäitien iltasadut. Saatesanat Leeni Peltonen, kuvittanut Paula Mela, 159 sivua, Otava 2021.

 

Otava on pitänyt ansiokkaasti vanhaa satuperinnettä esillä eri vuosikymmeninä.

 

Isoäitien iltasadut -satuantologia on toteutettu yhteistyössä Kotilieden toimituksen ja lehden kummikerhon kanssa. 

 

Tunnettujen isoäitien (presidentti Tarja Halonen, näyttelijät Eila Roine ja Seela Sella, kirjailija Kirsti Manninen, Kotilieden toimittaja Leeni Peltonen, ravintoloitsija Sikke Sumari, poliitikot Eva-Riitta Siitonen ja Eija-Riitta Korhola, kilpatanssija Helena Ahti-Hallberg, iskelmälaulaja Anna Hanski ja toimittaja Salla Paajanen) lisäksi myös kahdeksan ”tavallista” isoäitiä esittelee kirjassa suosikkisatunsa ja kertoo lyhyessä johdannossa yhteisistä lukuhetkistä lapsenlapsiensa kanssa. 

Yhteiset satujen ääneen lukemiseen liiittyvät mieluisat rutiinit ja kiireettömyys korostuvat monen kohdalla.

Klassisten satujen tutut kohtaukset
näkyvät usein myös uusissa satukuvituksissa,
kuten tässä Paula Melan kuvituksessa Grimmin veljesten
Bremenin soittoniekat -satuun antologiassa 
Isoäitien satuja (Otava 2021).

 

Tarja Halonen ja Helena Ahti-Hallberg ovat tunteneet huonoa omaatuntoa siitä, että ovat olleet kiireisiä urakeskeisiä äitejä. Halonen kertoi Anna-tyttärelleen itse sepittämiään satuja, joihin saattoi punoa mukaan päivän tapahtumia. 

 

Emine Hetemaj, jalkapalloilija Perparim Hetemajn äiti, pahoittelee, ettei neljän lapsen äitinä ja Jugoslavian Kosovosta lähtemisen vuoksi juurikaan ennättänyt lukea omille lapsilleen, kun nämä olivat pieniä. 

Nyt hän hyvittää asian lukemalla lapsenlapsilleen jo odotusaikana runoja ja laulamalla lauluja!  Kotimaasta Suomeen kulkeutuivat myös rakkaat satuklassikot ja muut lastenkirjat, jotka tulevat nyt lapsenlapsillekin tutuiksi.

 

Salla Paajanen hellii jo nyt ajatusta siitä, ett hänen lapsenlapsensa oppii lukemaan ja osat vaihtuvat siten, että lapsi lukeekin mummolleen! 

 

Heli Tanner, neljän lapsenlapsen mummi Helsingistä, muistelee lämmöllä oman lapsuutensa onnenhetkiä, kun jouluisin vanhemmat veivät hänet kauppaan ja antoivat valita mieleisiä satukirjoja. 

Toivottavasti myös nykyiset isovanhemmat kartuttavat lapsenlapsiensa kirjahyllyjä kirjalahjoilla. 

Inkeroisissa asuva Liisa Tuominen puhuu viisaasti siitä, että ”lukeminen on kulttuuriteko lapsen hyväksi”. 

 

Paula Melan kuvituksissa on klassisten satujen
visuaalista patinaa. Melan kuvitusta satuantologiaan
Isoäitien satuja (Otava 2021).

Monissa muistoissa korostuu kirjoittajan oma nostalgia oman lapsuuden lempisatuihin, jotka halutaan välittää myös uusien sukupolvien nautittavaksi. 

Kansansatujen ja taidesatujen (H. C. Andersenin  ja Zacharias Topeliuksen klassiset sadut sekä Martti Haavion Kultainen koti -sarjasta tutut sadut Onnen tupa ja Porsas urhea) kupeessa on vain muutama uudempi satu, ja nekin jo edesmenneiltä sadunkertojilta, Mika Waltarilta, Marjatta Kurenniemeltä ja Kaarina Helakisalta. 

Isoäidit eivät selvästikään tunne uutta modernia sadunkerrontaa!

Eila Roine tuo nasevasti esiin sen, kuinka aikuisen oma innostuminen edistää myös lapsen kiinnostusta satujen maailmaan. 

Seela Sella on eläytynyt satujen hahmoihin äänin ja elein: 

”Uskon, että nuo jaetut hetket, jaetut sadut, kerivät minut lastenlasten kanssa sellaiseen yhteiseen kerään, ettei sitä saa auki kukaan.” 

 

Paula Melan kuvituksista löytyy erilaisia
prinsessoja.Melan kuvitusta
satuantologiaan Isoäitien satuja
(Otava 2021).

Muun muassa Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki- ja Löytölintu -saturomaanien (Otava 2017 ja 2020) kuvittajana minuun vaikutuksen tehnyt Paula Mela näyttää taitonsa myös klassisten satujen kuvittajana. 

Hän on valinnut ikonisia satujen kohtauksia, mutta maustaa niitä myös modernein vivahtein: prinsessojen iho ei esimerkiksi aina ole maidonvalkea. 

Samaa satujen visuaalista päivitystä teki myös muutama vuosi sitten Emmi Jormalainen Suomen lasten iltasatujen kuvittajana (Otava 2015). 

 

 

 

 

 

 

Tänään on Sadun nimipäivä ja samalla vietetään valtakunnallista sadun päivää.

 

 

 

 

 

 

Koskaan ei voi tietää, mitä metsässä tapahtuu

Malin Kivelä, Martin Glaz Serup & Linda Bondestam: Om du möter en björn, 40 sivua, Förlaget 2021.

 

 

Kevään täräyttävin kuvakirja taitaa olla tässä.

 

Om du möter en björn opastaa ilmitasollaan lasta siihen, kuinka on viisasta toimia, jos jostain syystä sattuu kohtaamaan karhun metsässä.

 

Kirjan voi lukea myös filosofisena oppaana arvaamattomaan ja äkkikäänteiseen elämään. 

 

Kaikkea sattuu ja tapahtuu. 

 

Kaikkeen ei ehkä voi itse vaikuttaa, mutta asenne ratkaisee.

 

Malin Kivelä ja tanskalainen Martin Glaz Serup ovat yksissä tuumin tehneet tiiviin tekstin, josta kaikki turha on karsittu pois. 

 

Kerronta etenee lyhyinä virkkeinä, mutta lakonisuuden tuntu taittuu välillä hellyttäviin, lohduttaviin toteamuksiin. 

 

Kuvittaja Linda Bondestam on uudistanut tyyliään. 

 

Hän on tarttunut nyt vesiväripensseliin. Tunnistettavaa bondestamilaisuutta  ovat pitkän huiskeat puunrungot ja mystinen miljöö, jotka tekevät kunniaa John Bauerin satujen metsäkuvastolle.

Erämaa toivottaa pikkulapsen tervetulleeksi.
Linda Bondestamin kuvitusta Malin Kivelän ja
Martin Glaz Serupin tekstiin kuvakirjassa
Om du möter en björn
(Förlaget 2021). 

 

Aloituskuva pikkuruisesta retkelle lähtevästä lapsesta ja lapsen rinnalla jättimäisestä mustikan varvusta viittaa tulkintani mukaan Elsa Beskowin kuvakirjoihin. Karhu-kuvakirjan koko on myös tismalleen sama kuin Beskowin klassisissa kuvakirjoissa! 

 

Silmälasipäinen lapsi ja tummanruskea, möhkälemäisen iso ja valppaasti ympäristöään tarkkaileva karhu muodostavat tehokkaan kontrastisen kaksikon. 

 

Bondestam käyttää useilla aukeamilla lastenkirjallisuuden kuvituksessa toisinaan hyödynnettyä ekonomista kuvakerrontaa, jossa  keskushenkilöä kuvataan eri toimissa ja tilanteissa samassa kuvassa.

 

Lapsen vikkelyys ja uteliaisuus todentuu aukeamalla
monina eri toimintoina. Linda Bondestamin kuvitusta
Malin Kivelän ja Martin Glaz Serupin tekstiin kuvakirjassa 
Om du möter en björn (Förlaget 2021). 

Piinaavan jännittävä lataus seestyy loppua kohden. 

Aukeama, jossa kuvataan rauhallisesti lapsesta poispäin askeltavaa kontiota, joka ei selvästi ole lainkaan kiinnostunut eväänsä ja retkivarusteensa ympäri metsää levittäneeseen retkeilijään, on  erityisen hieno ja kirjan lukijakin huomaa tasaavansa nyt hengitystään, kun vaaran tunne väistyy.

 

Turvalisuuden tunnetta vielä vahvistaa entisestään seuraava aukeama, jossa lapsi kipittää helpottuneena kohti sivilisaatiota ja parkkipaikkaa. Vasemmalle jää lapsen juoksua loitommalta tarkkaileva karhu, joka puhaltaa suurta purukumipalloa. 

 

Mutisiko joku jotain siitä, että karhut eivät söisi purukumia? Kuka tietää… 

 

Linda Bondestamin kuvitusta Malin Kivelän ja Martin Glaz 
Serupin tekstiin kuvakirjassa Om du möter en björn 
(Förlaget 2021). 

 

 

Tärkeä huomio löytyy myös ennen sisäkansia. Siellä muistutetaan ystävällisesti, että jääkarhun kohtaamiseen eivät edelle esitetyt ohjeet päde lainkaan. 

 

Lopullisen totuuden saa kuitenkin sanoa karhu. Takakannessa se mörisee turhautumisensa siihen, että aikuiset ovat niin haltioissaan metsästä ja villistä luonnosta ja sen eläimistä. 

 

De vuxna säger att björnar är lika rädda för dig som du för dem. 

 

Men är det sant?

Maistiaisen kirjan tunnelmasta voi katsoa YouTubesta. 

Kuvakirja ilmestyy syksyllä myös suomennoksena Teoksen kautta. 

 

Kesänviettoa lepsujen ja lellivien isovanhempien kanssa

Hannele Lampela & Ninka Reittu: Prinsessa Pikkiriikin kesä, 61 sivua, Otava 2020.

Hannele Lampelan ja Ninka Reitun luoma Prinsessa Pikkiriikki -sarja on on ilmestynyt vuodesta 2016 lähtien.

Räväkkä tyttösankari sonnustautuu prinsessamekkoihin ja riemastuu kakkajutuista ja on silti nykylasten mielestä uskottava. 

Näin ne roolit muuttuvat lastenkirjoissakin. 

Mummu ja pappa innostuvat muistelemaan elämäänsä
iltamyöhällä nuotion loisteessa. Ninka Reitun kuvitusta
Hannele Lampelan lastenkirjaan Prinsessa Pikkiriikin kesä (Otava 2020). 

Pikkiriikki kyllästyy vanhempiensa pahaan tuuleen ja karistaa kodin pölyt jaloistaan.

Ulkona oli lätynpaistopaikka ja pikkuinen pihasauna, jossa ei ollut suihkua ollenkaan. Jos halusi peseytyä, piti kaataa vettä vatiin ja nostaa siitä kauhalla pieni määrä pesuvettä kerrallaan Se oli kerrassaan hyvin jännittävää. Saunan takaovelta lähti pieni polku, josta pääsi rantaan. Siellä vesi oli niin kirkasta, että laiturilta saattoi nähdä kalojen porskuttelevan asioilleen. 

Tällaisessa mummolaidyllissä Pikkiriikki, paras kaveri Pöjöläinen ja Makkara- koira, saavat viettää kesäänsä. 

Pikkiriikki on perinyt huikean hurmaavuutensa suoraan omalta mummultaan. Pikkiriikin mummu on nimittäin kuningatar. Hän on kaikkien aikojen mahtavin mahtinaaras ja sielultansa tanssi-ihminen. 

Onneksi lastenkirjat uudistavat myös isovanhempien
käyttäytymiskoodeja. Pikkiriikin mummulla on vetreä askel ja
hurvitteluun taipuvainen luonteenlaatu... Ninka Reitun kuvitusta
Hannele Lampelan lastenkirjaan Prinsessa Pikkiriikin kesä (Otava 2020).

Lampelan karrikoiva kerronta hauskuttaa lasta ja osansa nautinnosta saavat myös kirjaa ääneen lukevat aikuiset, jotka armahdetaan neljännen luvun lopussa ja päästetään huilimaan, koska ”aikuisuus on välillä KAMALAN VÄSYTTÄVÄÄ PUUHAA. Usko tai älä”. 

Superihanat, ”lepsut ja lellivät” isovanhemmat saavat tietysti vastinparikseen herra Viivasuun ja rouva Vastarannan, jotka tuomitsevat jo pelkällä ynseällä olemuksellaan kaiken hauskanpidon.

Ninka Reitun kuvitus on sananmukaisesti vauhdissa mukana.