Pöhinää rippileirllä

 

Heidi Korkeakangas: Riparisäätöä, Aatu Sorsa. 203 sivua. Myllylahti 2023. Kansikuva Karin Niemi. 

– – Mä oon kuullut, että riparilla saattaa syntyä hyviä mätsejä yllättävienkin tyyppien välille, et siellä vaan jotenkin syntyy sellainen pöhinä.  

”Ihan hyvä pössis”, sanon meidän jengille, kun seuraavasta laulusta käydään hyvähenkistä taistelua.   

”Jep. tää on kato just se ripari-ilmiö, josta mä oon sulle puhunut”, Jonttu sanoo.  

”Maagista! Kohta Jeesus laskeutuu keskuuteemme”, Walle kuulee meidän jutun.  

”Ja Sorsa kävelee vetten päällä”, Jonttu nauraa. 
”Miks koulussa ei lähde tällainen meininki” mietin ääneen. 

YLE uutisoi aiemmin tänä vuonna, kuinka nuorten kiinnostus rippikoululeirejä ja uskonnollisesti tunnuksettomia prometheus-leirejä kohtaan on kasvanut. 

Helsingin seurakunnat kertoo, että rippikouluihin ilmoittautui tänä vuonna peräti  93 prosenttia 15 vuotta täyttävistä kirkkoon kuuluvista. Määrä on noussut Helsingin seurakuntayhtymän mukaan vuoden takaisesta neljällä prosenttiyksiköllä.

Myös yhä useampi kirkkoon kuulumaton nuori haluaa käydä rippileirin.  
Heidi Korkiakankaan nuortenromaani Riparisäätöä, Aatu Sorsa on siis ajan hermolla, vaikka Aatun vaikuttimet päästä rippileirille eivät olekaan järin hengellisiä. 

Aatun vanhemmat eivät kuulu kirkkoon. 

Suuri osa Aatun kavereista lähtee rippileirille ja poika kokee ulkopuolisuuden tunnetta. 
 
Erityisesti Aatun ihastuksen kohteen, varhaisesta lapsuudesta tutun Mintun,  kaverisäädöt rippileirillä askarruttavat Aatua. 
 
Aatulla on siis keskivertokesälomaa enemmän  aikaa miettiä syntyjä syviä. Onneksi Aatulla on aikuinen kaveri, Pena-Pena, joka tarpeen mukaan vähän hillitsee ystävänsä ajatuksenjuoksua tai esiintyy muutoin kokeneemman ja nuoruuden kasvukivuista hengissä selvinneen aikuisen järjen äänenä. 
 
Yläkoulun viimeisen luokan alkaminen kesän jälkeen ei sekään herätä Aatussa yksinomaan riemua. Hänen mielestään pitäisi jo olla selvää, mihin suuntaan lähteä peruskoulun jälkeen: 

 

Se tuntuu pelottavalta, etenkin kun mikään opiskelupaikka ei irtoa helpolla ja kilpailu on kovaa. Jos ei oo suunnitelmat selvillä, muuttuu viimeistään luuseriksi.  

 

Aatu ei kuitenkaan halua samanlaiseksi työnarkomaaniksi kuin vanhempansa. 
 
 
Heidi Korkiakankaan esikoisen Just do nothing, Aatu Sorsa (Myllylahti 2022), tavoin myös tässä jatko-osassa kuvataan vivahteikkaasti murrosikäisen pojan suhdetta vanhempiinsa.

Pena-Penan ja Aatun perheen yhteisessä grillijuhlassa kuunnellaan yhdessä Hassisen koneen Jeesus tulee -kappaletta ja puhutaan luontevasti niin uskosta kuin sen takia käytävistä uskonsodistakin.
 
Paras kaveri Jonttu on onneksi kesätöissä leirikeskuksessa, ja näin Aatulle tulee tilaisuus päästä vakoilemaan rippileirin kulkua. 

Vaiherikkaiden edesottamusten ja asiaankuuluvien väärinkäsitysten  jälkeen käykin niin, että Aatu päätyy muiden mukana konfirmoitavaksi alttarille
 

Valtapeliä ja tunteiden vuoristorataa tallilla

Venny Helén: Rambon talli: Kadonneiden hevosten mysteeri. Kuvittanut Kaisa Pirttinen. 123 sivua, WSOY 2024.
 
Katariina Alongi: Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys, kuvittanut Elli Puukangas, 138 sivua, Tammi 2024. 

 

Ratsastusharrastus pitää yhä pintansa lasten- ja varhaisnuortenkirjallisuudessa. 
 
Venny Helénin ja Katariina Alongin uusien sarjojen avausosat ammentavat ideansa lajityypin perinteisistä aineksista: hevosen ja ratsastusta harrastavan lapsen suhteen kupeessa tärkeitä ovat myös ihmissuhteet ja tunteet. Heppastelun ohessa erilaiset ratkaisua kaipaavat mysteerit tuovat usein jännitettä tarinan kuljetukseen. 

 

Venny Helénin esikoisteos, Rambon talli -sarjan avaus Kadonneiden hevosten mysteeri, ylsi heti ilmestyessään huhtikuussa Suomen Kirjakauppaliiton ylläpitämässä tilastossa kaikkien kolmen eri formaatin (painettu, ääni- ja sähkökirja) yhteenlasketussa listauksessa kolmannelle sijalle, Enni Mustosen Kartanonrouvan (Otava) ja Seppo Jokisen Satuttamisten summan (Kultosaari) jälkeen. 
 
Toukokuussa Kadonneiden hevosten mysteeri oli painettujen kirjojen tilastossa vielä myydyin lasten- ja nuortenkirja.
 
Kirjakauppaliiton tilasto todistaa jälleen konkreettisesti sitä, kuinka iso merkitys erilaisilla sosiaalisen median alustoilla syntyneillä (henkilö)brändeillä on nykyisin lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinoinnissa. 

Vetävä ja omintakeinen heppakirja ei sellaisenaan enää riitä kustannuspäätöstä tehtäessä: vetoapua markkinointiin haetaan hanakasti myös ulkokirjallisista virityksistä. 
 
Toimittaja Laura Sycholdin Kodin Kuvalehteen kirjoittamasta  Helénin haastattelusta käy ilmi, että kirjasarja on syntynyt kustantajan aloitteesta. 
 
19-vuotias Venny Helén on  tubettaja, joka käsikirjoittaa, lavastaa, ääninäyttelee ja leikkaa Schleichtalli Rambo YouTube-videoita.  

Videot syntyvät saksalaisen Schleich-tuotemerkin pienikokoisista hevosfiguureista ja muusta rekvisiitasta.

Helénin videoilla on kymmeniä tuhansia seuraajia, joista todistettavasti osa on jo sitoutunut myös uuteen kirjasarjaan.

 

Aamuauringon säteet loistivat verhon takaa kirkkaasti. Kesäloman ensimmäisten päivien aikana lämpötilat olivat nousseet yli kahteenkymmeneen asteeseen. Täydellinen ratsastussää, Elina ajatteli kömpiessään ylös sängystään. Hän puki päälleen upouudet ratsastushousut, punaisen takin ja nosti kainaloonsa kiiltävän mustan kypärän, jota koristivat itse liimatut glitternauhat. 

 

16-vuotias Elina on muuttanut perheensä kanssa kaupungilta maalle ja uudelle tallille meno jännittää. Toiveena on saada tallilta uusia kavereita ennen koulun alkua. 

 

Tässä kuvituskuvassa tallilla käyvien tyttöjen väliset ristiriidat
eivät vielä näy.  Kaisa Pirttisen kuvitusta Venny Helénin
varhaisnuortenkirjaan Rambon talli: Kadonneiden hevosten mysteeri
(WSOY 2024). 

Nopeasti Elina aistii kuitenkin tallin jännitteet. Kaikki eivät suhtaudu häneen yhtä avoimesti ja reilusti. 

Kisatiimiin kuuluvat tytöt ovat tallin arvohierarkiassa ylempinä ja käyttäytyvät sen mukaisesti, ylimielisesti ja nuorempia tyttöjä mitätöiden: 

 

– – Tallilaisten välillä paloi sytytyslanka. Jos joku olisi vielä avannut suunsa, pommi olisi räjähtänyt. 

 

Jännitteet  kasvavat, kun selviää että tallilta häviää hevosia. 
 
Elina ryhtyy selvittämään tallilta saamiensa uusien ystävien kanssa kadonneiden hevosten mysteeriä.   

Syylliseksi paljastuu jo aikuinen nuori nainen, joka on traumatisoitunut lapsuudenaikaisesta kiusaamisesta.   
 
Kaisa Pirttisen kuvituksessa Elinan kaltaiset reilut ja reippaat tytöt esitetään jo kirjan alun esittelyaukeaman potreteissa lämpimästi hymyilevinä, kun taas tallin pahiksilla on kyräilevä ja pysähtynyt katse. 

 

Kirjan alussa esitellään keskeiset henkilöt. Oikealla
puolella on otos tallin hierarkiassa itsensä
korkeammalle asettavista tytöistä. Kaisa Pirttisen kuvitusta
Venny Helénin varhaisnuortenkirjaan Rambon talli:
Kadonneiden hevosten mysteeri (WSOY 2024). 

Erityisen kiinnostavaa on se, että kirjan keskushenkilöt ovat jo teini-ikäisiä tyttöjä.  Oletuksena varmasti on, että kymmenvuotiaat ja sitä hieman vanhemmat potentiaaliset hevoskirjojen lukijat haluavat lukea reippaasti itseään vanhempien päähenkilöiden edesottamuksista.    
 
Katariina Alongin sarjan avaus Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys on kirjallisilta ansioiltaan ja rakenteeltaan huomattavasti kunnianhimoisempi.  

Alongi on aiemmin kirjoittanut nimellä K. K. Alongi kolmiosaisen nuorten trilleritrilogian Kevätuhrit, Ansassa ja Pakenijat (Otava 2016–2018). 

 

Alongi tunnetaan podcastistaan Hevonen, opettajani. Hän on työskennellyt  hevosalan valmentajana ja  kirjoittanut tietokirjan Tunnetaitoja hevosihmisille yhdessä Laura Mannilan kanssa (Readme.fi 2021). 

Hevoskallion kuiskaajat -sarja siirtääkin Alongin hevosiin sekä hevosen ja ihmisen tunnetaitoihin liittyvää tietämystä luontevasti lastenkirjaformaattiin. 

Lisäbonusta tulee vielä siitä, että myös kaksijalkaisten tunnetaidot ovat jo pitkään olleet suosittu trendi lasten- ja varhaisnuortenkirjoissa.   
 
Kirjan alku itsessään muistuttaa tyttökirjaklassikkoja: seitsemännen luokan aloittava Tara joutuu vastoin tahtoaan Hevoskallion kartanon sisäoppilaitokseen. Vanhemmat ovat juuri eronneet ja äiti on liian kiireinen työnsä takia. 
 

Muutto Kaliforniasta takaisin Suomeen hämmentää Taraa, joka on luonteeltaankin syrjäänvetäytyvä ja arka. 

Vähitellen tytön ynseys sisäoppilaitosta kohtaan vähenee, kun hän tutustuu muihin oppilaisiin. 

Toinen keshenkilöistä, Saskia,  on rikas tyttö, jolla on kuitenkin vaikeuksia paitsi dominoivien vanhempiensa niin myös oman tunnesäätelynsä kanssa. 

Saskiaa närästää erityisesti se, että Tara saavuttaa heti hänen hevosensa Divan luottamuksen:

Tara vilkaisee nyt mustaa tammaa, joka astelee aivan hänen takanaan. Välillä Diva koskee hänen käsivarttaan kuin varmistaakseen, että Tara on vielä siinä. Tara ei osaa selittää, mitä hänen ja tamman välillä tapahtuu, mutta se tuntuu helpolta ja luonnolliselta.  

Jane olisi sanonut, että Tara on taas tehnyt hevostaikoja ja että Taralla on luontainen lahja olla eläinten kanssa. Tara ei ole ollut koskaan varsinaisesti ymmärtänyt, että siinä olisi mitään erikoista, ei ennen kuin hän oli nähnyt, miten paljon vaikeauksia muilla ihmisillä oli. Kuten Saskialla Divan kanssa.  

Tara vilkaisee olkansa yli, mutta katuu sitä välittömästi, sillä Saskian jäänsiniset silmät nauliutuvat häneen Ferrari selästä kuin tikat tauluun. Tarasta tuntuu kuin joku olisi täyttänyt hänen housunsa ja puseronsa tuhansilla muurahaisilla, ja hänen tekee mieli ravistella ne pois. 

Elli Puukankaan kuvituksissa on latausta ja
tunnetta, joka varmasti vetoaa moniin 
hevoskirjallisuuden ystäviin. Puukankaan kuvitusta
Katariina Alongin varhaisnuortenkirjaan 
Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys (Tammi 2024).

 

 

Eläinaiheiset lasten- ja nuortenkirjat tuovat nykyisin entistä paremmin esille eläinten lajityypilliset  tarpeet. Hevoskallion kartanollakin luodaan hevosille hyvät olosuhteet ja korostetaan niiden tarpeiden ja tunteiden huomioimista monin tavoin. 
Saskia kohtelee hevostaan kaltoin ja purkaa siihen pahaan oloaan. 

Näiltä osin Alongin kirjan voi nähdä myös kannanottona hevoskirjallisuuden klassikkoon, Anne Sewellin kirjaan Uljas Musta, josta Hertta Kustannus on julkaissut uuden Nana Sirosen lyhentämättömän suomennoksen. 
 
Taidokkaasti ja luontevasti Alongi tuo tarinaan hieman fantastista ainesta, kun paljastuu, että Taralla on aivan erityinen yhteys eläimiin. 

Ensimmäisessä osassa nämä kyvyt ovat vielä oraalla, mutta todennäköisesti erityisominaisuuden merkitys kasvaa kahdessa seuraavassa osassa. 

 

Havainnollinen kuvituskuva olemukseltaan hieman varautuneen
Taran ja Divan luottamuksellisesta  suhteesta. Elli Puukankaan
kuvitusta Katariina Alongin varhaisnuortenkirjaan 
Hevoskallion kuiskaajat: Sanaton yhteys (Tammi 2024).

Elli Puukangas tavoittaa  sekä kaksi- että nelijalkaisten eleisiin ja ilmeisiin paljon tunteita. 

Oma ratsastusharrastus näkyy kuvituksessa luontevana ihmisen ja eläimen yhteytenä. Puukangas asuu Isossa-Britanniassa Shetlannin saarella ja  hän on kuvittanut myös Katie Cookin Star Stable -sarjan uusimman osan Star Stable: Sielunratsastajat (Tammi 2024).
 
 

 

 

Lisää uusia heppakirjoja:

 

Riina & Sami Kaarla ja Anders Vacklin: Katie & Tibot: Keppihevoskuiskaaja, Pet Agents 10. Tammi 2024

Sofie Sarenbrant: Mira ja Kuu, suomentanut Iina Quist, WSOY 2023

Katariina Kotila: Vilman tallielämää 3: Lunta kavioissa, Myllylahti 2023

Anna Sewell: Uljas Musta. Erään hevosen elämäkerta, lyhentämätön suomennos Nanna Sironen, Hertta Kustannus 2023

Satu Heimonen: Sonja ja kadonnut ratsastaja, Mäkelä 2023
 
 

 

 

 

Entä jos joutuu kesken nuoruuden sivuraiteelle pois elämän sykkeestä?

Mirkka Auvinen: Chibu. Kun silmäripsetkin putosivat. 96 sivua. Käsite-kirjat 2024. Kansikuva Susanna Sinivirta.

 

 
–  – nyt pelkään,
etten ennätä maalata elämää loppuun, oppia soittamaan säveliä, joilla rakastaisin riittävästi.
Mitä jos äiti jää ilman lapsenlapsia,
            ilman arokellukoita ja lakkiaisia?

 
Kirjailijat loikkivat entistä rohkeammin erilaisten genrejen laitojen yli. 

Säeromaani ottaa vasta hapuilevia ensiaskelia aikuistenkirjoissa, mutta nuortenkirjoissa ilmava ja hyvällä tavalla kerrontaan myös aukkoja jättävä lajityyppi on jo tehnyt paljon hyvää.
 
Mirkka Auvisen Chibu. Kun silmäripsetkin putosivat on takakantensa mukaan ”tarinallinen runokokoelma”. 

Perinteisen runon ja proosarunon lisäksi siitä päähenkilön parhaan ystävän lähettämiä lyhyitä kirjeitä.  Erilaisten tekstietyyppien lomittuminen tuo painavasta aiheesta huolimatta käsittelyyn hyvällä tavalla helppolukuista, monille säeromaaneillekin ominaista  keveyttä.
 
Kirja kertoo syöpädiagnoosin saavasta lukion toista luokkaa käyvästä tytöstä,  Chibusta. Hänestä tuntuu, että nuoruus jää elämättä. Sairaus pakottaa Chibun elämään kipujen ehdoilla. 
 
Kun normaalit nuoren elämään kuuluvat aktiviteetit, ystävien kanssa hengailu ja unelmointi,  joutuvat katkolle, on pakko tyytyä tarkkailemaan, aistimaan ja odottamaan. 

 
 
Oman elämänlangan hauraus ja ajan pysähtyminen vertautuvat esimerkiksi kuusen kasvuversoihin  ja uhanalaisiin kasveihin: 
 

Hissi jolkottelee yhdeksänteen kerrokseen.
Korviini kasvavat odottavat kuusenkerkät.
Posteljooni juoksee alas tupla-askelin,
                portaisiin jää välilyöntejä.
Ennen lauseen loppua
                ojennettuihin käsiini tipahtaa neidonkenkä,
                                 uhanalainen laji. 

 
 
Välähdyksiä oikeasta elämästä Chibu saa ystävänsä Sofian lähettämien kirjeiden kautta. Portaikossa kulkevan postinkantajan askeleet voivat olla äidin lisäksi päivän ainoa konkreettinen elämän ääni.
 
Chibulle rakas soittoharrastus tulee monin tavoin esille. Muisto musiikkikoulun soittonäytöksestä toimii myös vertauskuvana sopeutumiselle uuteen elämänvaiheeseen.
 

Ikää kahdeksan vuotta, hörsömekko ja rusetti. On minulla kiharatkin. Kävelen aroin askelin
flyygelin ääreen. Menuetti on lyhyt kuin harakan lento,
                unohdan viimeisen rivin. Tyhjyys on hiljaisuus ja äidin yskäisy. Soitan loppuun riitasoinnun,
                kumpi on helpompaa luovuttaa vai improvisoida? 

 
Väljän, kronologisen juonen voi ajatella madaltavan myös nuoren kynnystä tarttua runokirjaan.

Ankarasta aiheestaan huolimatta kirja kurkottaa kohti toivoa: Chibu joutuu luopumaan vanhojenpäivien tansseista, mutta ensirakkaus, sellisti, vie hänet tyhjään jumppasaliin tanssimaan.
 

Myös nämä nuortenkirjat kertovat nuoren päähenkilön vakavasta sairaudesta:  
 

Lilja Kangas: Tahdon elää, Kustannus Z 2022

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta, Karisto 2017

Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu, suom. Kaisa Kattelus, Tammi 2017 
 
John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe, suom. Helene Bützow, WSOY 2013 
 
Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, suom. Sami Rouhento, WSOY 2012
 
Terhi Rannela: Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava 2010
 
Jordan Sonnenblick: Kuumetta, kipinää ja rumpusooloja, suom. Peikko Pitkänen, Otava 2006
 
Mari Miettinen: Suudelma taivaassa, Lasten Keskus 2005
 
Jacqueline Wilson: Lola Rose, suom. Terhi Leskinen, Otava 2005
 
Johanna Thydell: Katon kokoinen tähtitaivas, suom. Nora Schuurman, Otava 2004
 
Jostein Gaarder: Enkelimysteerio, suom. Katriina Savolainen, Tammi 2000  
 
  

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

David Walliams: Vaarin suuri pakomatka. Kuvittanut Tony Ross. Suomentanut Kaisa Kattelus. 456 sivua. Tammi 2024. 
 
 



Brittiläinen David Walliams on vakiinnuttanut paikkansa Roald Dahlin manttelinperijänä helppolukuisten lastenromaanien tekijänä. 

Walliamsin huumori ja kielellinen irrottelu on tosin hieman toisentyyppistä kuin Dahlilla.
 
Roald Dahl teki yhteistyötä Quentin Blaken kanssa, ja Walliamsin lastenromaaneja on kuvittanut Tony Ross. Blaken ja Rossin rouheat tyylit muistuttavat toisiaan: kumpikin karrikoi meheviä tyyppejä romaanien keskushenkilöistä.
 
Sarjakuvakerronnan tapaan etenevä Rossin kuvitus keventää sivumääräisesti paksun kirjan lukemista. 

Vaihtelevat kirjasinkoot ja sarjakuvakuplamaiset huudahdukset "ilmavoittavat" lukukokemusta. 

Lapsi kokee suurta tyydytystä huomatessaan, että on lukenut kuin huomaamatta liki 500-sivuisen opuksen! 
 
Viime vuoden marraskuussa Lastenkirjahyllyssä todettiin, että karkaavat mummot ovat vallanneet lastenkirjat, mutta eivät isoisätkään ole tyyten paitsiossa.
 
 
Vaarin suuri pakomatka on ilmestynyt Iso-Britanniassa 2015. Kirja sijoittuu kuitenkin vuoteen 1983. Aikaharppaus menneisyyteen selittyy sillä, että vaari on osallistunut aikoinaan toiseen maailmansotaan, missä hän on taistellut ilmavoimissa. 
 
Yli 40 vuotta vanha maailmankuva ei lastenromaanissa juurikaan näy. Jackin luokkatovereiden kerrotaan näpelöivän pulpettiensa suojissa älypuhelinten sijaan oppitunnin aikana Rubikin kuutioita! 
 
 
Jackin vanhemmat ovat huolissaan vaarin muistin hapertumisesta, kun taas pojalle ”vaarin mielenliikkeet olivat kuin taikuutta”. 
 
Walliamsilla on ällistyttävä taito rakentaa hulppeita kohtauksia, yksi huimimmista sijoittuu sotamuseoon, missä vaari aiheuttaa sananmukaisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 
 
Vaari karkailee alituiseen Jackin kotoa ja lopulta hänen vanhempansa päätyvät sijoittamaan vaarin Illankajon linnaan, vanhusten palveluyksikköön, joka avoimesti markkinoi toimintakonseptiaan lupaamalla hoitaa "ei-toivotut vanhukset pois silmistä". 

Hoitolan asukkaat on huumattu säyseiksi ja uneliaiksi. Näiltä osin Williamsin yhteiskunnallisen todellisuuden kuvaus on suorastaan hyytävää! 
 
Williamsin kaikissa lastenromaaneissa esiintyy intialainen sekatavarakauppias, herra Raij, joka vie kauppiaan ammatissaan pihiyden, keplottelun  ja kuluttajia sumuttavat erikoistarjoutensa äärimmilleen.
 
Vaarin viimeinen irtiotto ja pako on tunteikkuudessaan komeaa luettavaa. Lapsenlapsen ja isoisän yhteys säilyy myös vaarin kuoleman jälkeen. 
 
 

 

 

”Kesä, kesä, kesä, kesä! Vihdoin on kesä!”

Päivi & Panos Balomenos: Omenapuun Oscar, 54 sivua, Enostone 2024. 

 

”Kesä, kesä, kesä, kesä! Vihdoin on kesä!” 9-vuotias Oscar kiljahtelee innoissaan kesäpaikan puutarhassa. Hän nostaa käsiä ja jalkoja vuoron perään ilmaan, heittää usean kuperkeikan ja vielä perään kärrynpyörän. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta. Puutarha on täynnä erikokoisia ja -värisiä matkalaukkuja. Oscarin isä ja äiti raahaavat niitä parhaillaan sisälle mökkiin. On se päivä vuodesta, kun koko perhe muuttaa Pariisista Helsinkiin siirtolapuutarhamökille viettämään kesälomaa muutamaksi kuukaudeksi. – – 

 
 
Tätä Päivi & Panos Balomenoksen lastenkirjaa Omenapolun Oscar suosittelen kaikille, jotka tykkäsivät Riina Katajavuoren Einarin elokuu -lastenromaanista (kuv. Jani Ikonen, Enostone 2023).
 
Kirja sopii jo sujuvasti lukevalle vähän alle tai yli 10-vuotiaalle lapselle, joka ei 

välitä remeltävistä ja tapahtumantäyteisistä lastenromaaneista, vaan arvostaa enemmän sisäisiä mielenliikkeitä ja tyventä tunnelmaa. 

Tosin kirjasin olisi tosin voinut olla suurempaa. 

Pieni kirjasin ja tiuha rivinvälitys ei liioin palvele lapselle ääneen lukevaa aikuista. 

 

Siirtolapuutarhamökin tunnelmointia, joka vertautuu myös
Oscarin perheen välittömään, sallivaan ja rakkaudentäyteiseen
perheyhteyteen. Panos Balomenoksen kuvitusta Päivi Balomenoksen tekstiin
lastenromaanissa Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

 

Päivi Balomenos työskentelee  Finnish Design Embassy -vientiyrityksessä ja monikulttuurinen elämä on hänelle tuttua jo varhaislapsuudessa, jolloin hän asui perheensä kanssa Libyassa.  Hänen miehensä Panos on syntyjään kreikkalainen kuvataiteilija, joka on opiskelut Milanon taideakatemiassa, Frankfurtin taidekulussa ja Helsingin kuvataideakatemiassa, mistä hän on valmistunut maisteriksi vuonna 2005. 

Panos Balomenoksen kuvituskuvat ovat ensisilmäyksellä jopa tyrmääviä zuumatessaan näkymää usein jopa tunkeilevan lähelle kohdettaan. 

Kuvitusten väriskaala on melko tumma, kesäisen auringon kajo tai helotus ei kuvista välity. 

Ratkaisu voi olla jopa harkittu: näin päästään tavallaan samastumaan paremmin tunteisiin ja kohdataan sananmukaisesti asioita ikään kuin "silmästä silmään". 
 
Omenapolun Oscar edustaa kenties jo vähän vanhanaikaista lastenkirjakonseptia kaikkitietävän kertojansa vuoksi. 

Kirjan lapsikuvassakin on jotain ”hyvällä tavalla” vanhahtavaa klangia: toimittajaisän ja terapeutti-isän ainokainen Oscar tuntuu saavan vanhempiensa jakamattoman huomion. 
 
Oscar tuntuu tarttuvan hetkeen ja nauttivan kaikesta täysin rinnoin, esimerkiksi kun kertoja samastuu pojan innostukseen elää hetkessä: 

–  – Voi miten hän rakastaakaan kesää. Kaikki on niin ihanan jännittävää!

Oscarin ja hänen kesäystävänsä Miljan kerrotaan myös olevan ”täynnä kuplivaa riemua polkiessaan uimarannalle.” 
  
Milja ja Oscar tekevät mielestään uroteon pelastaessaan hylätyn koiran hoitamattoman siirtolapuutarhamökin pihalta. Lapset vievät sen metsään salaiseen piilopaikkaan. Oscarilla on nimittäin kyky tulkita eläinten kieltä. 

Lähikuvan intensiteettiä: vihainen vanha nainen 
ei ymmärrä alkuunkaan, miksi lapset ovat vieneet 
hänen Lulu-koiransa. Panos Balomenoksen kuvitusta 
Päivi Balomenoksen tekstiin lastenromaanissa 
Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

Kun vanha nainen tulee vihaisena vaatimaan koiransa palauttamista, ovat äidin neuvottelijan taidot tarpeen. Vanha rouva on menettänyt itselleen tärkeän ihmisen ja kadottanut siksi elämänilonsa ja osittain myös hoivaviettinsä Lulu-koiraa kohtaan. 
 
Romaanin sivuhenkilön elämänkohtalon kautta Päivi Balomenos tuo kauniisti esille sen, että meistä jokainen kaipaa vuorovaikutusta ja läheisten huomionosoituksia. 

Oscarin vanhemmat järjestävät sovinnon eleenä puutarhajuhlat, jonne kutsutaan vanhan rouvan ja Miljan äitien lisäksi myös naapurin iso-Ville.  

Kesään kuuluvat erilaiset nirhautumat ja haavat. 
Tämänkin tiukkaan rajatun kuvituskuvan voi ajatella myös 
lapsuuden vertauskuvana: kolhuja tulee, mutta rakkaus
 ja huolenpito kannattelevat eri vaiheissa. Panos Balomenoksen 
kuvitusta Päivi Balomenoksen tekstiin lastenromaanissa 
Omenapolun Oscar (Enostone 2023). 

 

Oscarin perheen kaksikielisyys ja kahdessa maassa asumisen tuntoja tuodaan konkreettisesti esille. 

Isän kotimaassa Ranskassa on arkipäiväistä suukotella jopa melkein tuntemattomia poskelle, mutta Suomessa tervehtimiskäytäntö herättää lähinnä hämmennystä. Pariisissa poika ei saa liikkua yksinään yhtä vapaasti kuin Suomessa. 

Kahden kulttuurin lapsiperheen arki näkyy myös toisessa Enostonen uutuudessa,  Riina Haapakallion ja Leena Sainion kuvakirjassa Kiko, joka kertoo leikki-ikäisen Papun suomalais-japanilaisesta perheestä.    

 

 

Sivumääräänsä paljon isompi ja juuri siksi antoisa lukuelämys

Mimmu Tihinen: Kun hiljaisuus valehtelee, 104 sivua. Uljas & Lucia 2024. Kansikuva Jyrki Pitkä.

 

Nuorille suunnattujen selkokirjojen määrä on ilahduttavasti kasvanut viime vuosina. 

Monesta kotimaisesta nuortenromaanistakin on tehty selkomukautuksia, jotta lukutaidoltaan erilaiset lukijat voivat nauttia samasta kirjasta ja keskustella siitä yhdessä vaikkapa äidinkielen ja kirjallisuuden tunnilla.
 
Mimmu Tihisen edelliset neljä lapsille ja varhaisnuorille suunnattua selkokirjaa ovat tehneet minuun erityisen vaikutuksen. 

Kello tuhat, Toivottavasti huomenna sataa, Kalevin kesätarina ja Santun syystarina kertovat kaikki täysiä,  elämänmakuisia tarinoita ”oikeista ihmisistä”.
 
Kun hiljaisuus valehtelee on Tihisen ensimmäinen nuorille suunnattu selkokirja. 
 
16-vuotias Riku on suomalaisen isän ja japanilaisen äidin ainokainen, joka on viettänyt turvattua ja harmonista perhe-elämää. 

Hän on mukana kilpauintijoukkueessa, mutta viime aikoina kilpaileminen ei ole tuottanut enää iloa ja poika harkitseekin lopettavansa lupaavan uran kokonaan.
 
Yläkoulun päättyessä Riku saa tekstiviestin Luka-nimiseltä nuorelta mieheltä, joka väittää olevansa Rikun veli.
 
Kohtaus, jossa Riku tivaa isältään, onko nuoren miehen väite totta, on vaikuttava.
Tihisen selkotekstissä on tihentymiä ja latausta, jopa rutkasti enemmän kuin monissa viime aikojen tavallisissa nuortenromaaneissa. 
 

–  – Sen jälkeen olimme molemmat hiljaa.

Olimme hiljaa

kauan. 

Todella kauan.

 

Minuutteja, 

kymmeniä minuutteja,

puoli tuntia.

 

Hiljaisuus tuntui karkealta kuin sora.

 

Ilma huoneessa oli kuin harmaata soraa,

harmaata hiekkaa.

Oli raskasta hengittää.

 

Puristin tyynyä sylissäni

ja painoin kasvoni sitä vasten.

En halunnut itkeä.

En itkenyt.

 

Sitten kohotin päätäni

ja kysyin pienellä, heikolla äänellä:

”Mikset sä ole kertonut, että mulla on veli?”

 

Vanhemmat perustelevat ratkaisuaan vaieta velipuolen olemassaolosta sillä, että eivät halunneet sotkea Rikun elämää ja että he halusivat suojella häntä,  eivät Rikua tyydytä. Poika kokee, että hän ei enää voi luottaa vanhempiinsa, ja erityisesti suhde isään kokee kipeän kolauksen. 
 
Näin latautuneen kerronnan äärellä mietin sitäkin, missä kulkee kaunokirjallisesti korkeatasoisen ja lukijakuntansa ymmärrystä kunnioittavan selkokielen ja säeromaanin raja. 

Tihinen ei nimittäin aliarvoi lukijansa ymmärrystä.  
 
9. luku, joka on otsikoitu ”Ei ole olemassa joulupukkia, ei ole olemassa sankari-isää”,  on hyvä esimerkki Tihisen taidosta tiivistää elämän suuria kysymyksiä, perhesalaisuuksia ja tragedioita. 

Toinen komea kiteytytys löytyy viimeisestä luvusta ”Huipulle”, jossa juhlitaan lähisuvun kesken yläkoulun päättymistä. 

Riku havainnoi vanhempiensa jännittynyttä olemusta ja mummi, isänäiti, sanoittaa Rikulle iloaan siitä, että hänellä on yksi rakas lapsenlapsi.
 
Mimmu Tihinen ei siekaile edes leikitellä suomen kielen nyansseilla ja sanojen monitulkintaisilla merkityksillä:

 

   – –  Olisi ollut parempi,

  jos päättäjäiset olisi tarkoittanut 

hiljaisuuden päättymistä

ja totuuden kertomista mummille.

 

Olisi ollut parempi, 

jos ”päättäjäiset’ olisi tarkoittanut 

päätösten tekemistä, 

ja että olisimme päättäneet 

kertoa mummille Lukasta. 

 

Luontevasti mutta sopivan vähäeleisesti Tihinen kuvaa Lukan ja Rikun vähittäistä lähentymistä.
 
Riku oivaltaa, että on itsekin valehdellut joukkukavereilleen, jotka ovat pitäneet itsestäänselvyytenä, etttä hän hakee heidän laillaan urhielulukioon.
 
Uimajoukkueesta pois lähteminen näyttäytyy myös itsenäistymisenä ja taitona kuunnella aiempaa enemmän omia tarpeita. Keskustelu uintivalmentajan kanssa on koskettava ja kertoo muutamia niukkoja rivejä enemmän.