Eriparisten ystävyydestä koituu paljon hyvää

Kristiina Wallin & Erika Kallasmaa: Älä pelkää, PÖÖ! 43 sivua. Teos 2026.

Ei kummituksia tarvitse pelätä, hän ajatteli
kaikki olennot ovat samaa melodiaa,
samasta ilosta ja kaipauksesta rakennettuja. 

Kotimaisten kuvakirjojen valikoimasta voi pongata tänä syksynä muutamia hyvällä tavalla omavaloisia teoksia. 

Yksi sellainen on Kristiina Wallinin ja Erika Kallasmaan Älä pelkää, PÖÖ!

Kustantaja Teos nimittää sitä kuvakirjaksi, mutta kirjan voisi vallan mainiosti luokittaa tarinan vahvan intensiteetin ansiosta myös läpikuvitetuksi miniatyyriromaaniksi. 

Sen filosofisessa eetoksessa ja rauhaa huokuvassa tunnelmassa on paljon samaa kuin Tomi Kontion ja Elina Warstan Koira nimeltään Kissa -kuvakirjasarjassa. 

Olen viime vuosina penännyt kuvakirjoihin lyhyempiä tarinoita, jotka antaisivat enemmän ilmaisuvoimaa myös kuvitukselle. 

Wallinin ensimmäinen lapsille suunnattu tarina on tekstiltään melko vuolas, mutta silti se antaa tilaa myös Erika Kallasmaan sekatekniikalla toteuttamalle kuvitukselle, josta tunnistan ripauksen 1950–60-lukujen retro-nostalgiaa. 

Tarinan voi ajatella kertovan nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tärkeydestä. 

Säveltäjä Humina on jo eläköitynyt ja syrjässä kaikesta. 

Huminan arkeen tulee vipinää yllättävästä kohtaamisesta pienen kummituksen kanssa. 

Pieni Kummitus sananmukaisesti ilmiintyy Huminan 
elämään suoraan sanomalehden sivuilta. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

Humina lukee kummituksesta paikallislehdestä, ja käy niin omituisesti, että kummitus pääsee lehtijutusta ihmisten ilmoille ja sujahtaa Huminan taskuun.

Tästä sukeutuu tarinaan jännittävä metafiktiivinen juonne.

Kummitusta suretti. Se oli kyllä vapautunut sanomalehden sivulta, 
mutta kyllästynyt huutamaan yksinään
Pöö ja näyttämään pelottavalta. Ei 
sitä kukaan päivänvalossa edes säikähtänyt. 

 

Erika Kallasmaan kuvituksesta löytyy paljon dynaamista liikettä. 
 Kallasmaan kuvitusta Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa
Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).
 

Wallin kutoo tarinaan lähimmäisenrakkauden ja välittämisen tärkeitä teemoja.

Huminan, Kummituksen ja Koiran ystävyydessä ei ole yhteistä kieltä, mutta ehkä juuri siksi ystävyyden voima kasvaa kaikkien osalta niin suureksi:

Puistossa Humina, Koira ja Kummitus istuivat tutulle penkille.
Humina virkkasi Kummitukselle kesäkaapua.
Koira venytteli raukeasti tassujaan.
Kummitus katsoi ystäviään ja oli pakahtua ilosta.
Sen sydän löi pum pum pöö.
Lempeästi pumpum.
Hyvin hellästi pöö. 

 

Ystävyyden syventyminen huipentuu svengaavaan
tanssiin lähestyvän kevään kunniaksi. Erika Kallasmaan kuvitusta
Kristiina Wallinin tekstiin kuvakirjassa Älä pelkää PÖÖ! (Teos 2026).

  

 

 

 

 

 

Maryam Abuzaid-Ryun esikoisromaani kysyy rohkeasti, kenen joukoissa saa seisoa

Maryam Abuzaid-Ryu: Kompastellen. 255 sivua. Kuvitus tekijän. Otava 2026.  

Riim tuijottaa kattoa silmät suurina. Miten ne seurustelun säännöt menivätkään? Ei flirttailua, ei koskettamista, ei pussailua. Mutta tässä hän haaveilee kovaa vauhtia kaikista niistä. Eikä vain haaveile, hänhän on mennyt lupautumaan siihen kaikkeen. Tai no – tanssia kai voi ilman flirttailua ja pussaamistakin.

 

Maryam Abuzaid-Ryun nuortenkirja  sekoittaa rohkeasti ja siekailematta vanhoista tyttökirjoistakin tuttua koulumaailmaan, kaverisuhteisiin ja seurusteluun keskittyvää kepeää kerrontaa nykyhetken maailmanpoliittisesti tulenarkaan tilanteeseen.

Abuzaid-Ryun esikoisen rinnalla monet viime vuosina ilmestyneet yhteiskunnallisesti kantaa ottavat kotimaiset nuortenkirjat vaikuttavat yht´äkkiä jopa teennäisiltä ja varovaisilta.

Lukion luonnontiedelinjalla opiskeleva 17-vuotias Reel haluaa lääkäriksi. 

Hän on suorittaja ja hikipinko, joka ”lukee kurssimateriaalitkin aina ennakkoon ja kaivaa netistä lisätietoa jokaiseen aiheeseen. Hän ei koskaan, ikinä, vastaa, ettei tiedä. Ne sanat eivät kuulu hänen sanavarastoonsa”.

Oppilaskunta käynnistää rahankeruun kakkosluokkalaisten vanhojen tansseja varten, ja tunnollinen Reel nimetään festarityöryhmän vastuulliseksi vetäjäksi.   

Ystävissä on tuki ja turva. Reel (oik.) ja Ji-Hyee kannustavat Riimiä hänen seurusteluun liityvissä linjauksissaan. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Reelin sukujuuret ovat Sudanista ja hänen parhaan kaverinsa Riimin vanhemmat ovat Jordaniasta, Palestiinasta. Tiedostavien tyttöjen ydinryhmään kuuluu vielä Ji-Hyee, jonka vanhempien juuret ovat Etelä-Koreassa. 

Abuzaid-Ryun nuortenkirja sijoittuu Turkuun ja osa sen keskushenkilöistä asuu Varissuolla.

Kompastellen kuvaa kauniisti muslimien lujaa perheyhteyttä. Sekä Riimin että Reelin vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita tyttäriensä elämästä ja lähettävät jopa terveisiä heidän ystävilleen.

Reelin äidille on tärkeää selvittää, mistä tyttären ystävät ovat kotoisin, mutta Reel kokee äitinsä perinpohjaisuuden lähinnä kiusaannuttavana asiana: 

Reel ei ole koskaan välittänyt toisten taustoista – mitä se hänelle kuuluu. Häntä itseään tympii, kun jopa tuiki tuntemattomat utelevat kadulla hänen kansalaisuuttaan, erityisesti jos kuulevat hänen puhuvan arabiaa. Vastatessaan hän miettii aina, sanoako suomalainen vai sudanilainen. Kumpaan tahansa hän päätyykin, lähes kaikki toteavat pitäneensä häntä somalialaisena. Äidille nämä asiat ovat kuitenkin jostain syystä hyvin tärkeitä, eikä hän ujostele kysyä niistä ihmisiltä. Äiti väittää, että toista ihmistä ymmärtää paremmin, kun tietää tämän kulttuurisen taustan.  

Kompastellen työstää lukuisten nuortenkirjojen kestoaihetta eli identiteetin muotoutumista, nuoren tarvetta kuulua joukkoon ja saada hyväksyntää. 

Keskushenkilöiden kulttuuristen taustojen vuoksi valintojen tekeminen on heille kuitenkin ”tavisnuoriin” verrattuna moninkertaisesti vaikeampaa. 

Vaikka he elävätkin nuoruuttaan antaumuksella, niin sodankäynti suvun ja perheen entisissä kotimaissa haittaa keskittymistä ja luo varjonsa myös moniin ilon hetkiin. 

Riimin ja äidin muulta perheeltä rauhoitettu yhteinen koti-ilta on äidille selvästi rentouttavampi kuin Riimille. Riim arkailee kertoa totuutta Jamilista. Maryam Abuzaid-Ryun kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

Riim on ihastunut näyttelijän urasta haaveilevaan Jamiliin. Hän saa tunteilleen vastakaikua ja lupautuu jopa pojan tanssipariksi vanhojen tansseihin, mutta potee silti jatkuvasti huonoa omatuntoa, koska ei ole kertonut Jamilista vanhemmilleen. 

Kotona on puhuttu, että seurustelu on haram eli kiellettyä ja että mahdolliseen kumppaniin tutustumisessa on tiettyjä sääntöjä – paikalla pitäisi olla aina läheinen sukulainen, mielellään miespuolinen, suljetussa tilassa ei saa olla kaksin ja sitä rataa. mutta Riimistä se kaikki tuntuu liian rajoittavalta. Hän haluaisi kokea jotain sellaista kuin romanttisissa elokuvissa ja kirjoissa – rakkauden, joka voi roihahtaa, hitaita kävelyitä, pitkiä katseita… Ja hän haluaisi tehdä sen kaiken rauhassa itse, ilman kenenkään valvontaa.

Romaanin ajankohtaisuus konkretisoituu erityisesti Reelin ja Riimin ryhmätyönä tekemään esitelmässä, jossa tulisi käsitellä kolmella eri ilmasto- ja kasvillisuusvyöhykkeellä ja eri mantereilla sijaitsevia maita. 

Tytöt nostavat omaan esitelmäänsä Islannin, Sudanin ja Palestiinan. 

Opettajan mukaan viimeksi mainittu ei kuitenkaan täytä itsenäisen valtion kriteerejä. Riim miettii ääneen opettajan vaikutteita: 

– Vaikka ope tietäisikin Palestiinan tilanteen, niin me ei tiedetä, mitä mieltä se on palestiinalaisista. Ajatteleeko se esimerkiksi, että palestiinalaiset ovat kaikki terroristeja ja on ihan ok, että Israel vangitsee, kiduttaa, ryöstää ja tappaa niitä.

Tytöt kyseenalaistavat kuitenkin opettajan perustelut ja sävyltään kipakan väittelyn jälkeen opettaja lupaa paneutua asiaan tarkemmin – ja myöhemmin hän ilmaantuu jopa Palestiinaa tukevaan mielenosoitukseen. 

Enpä muista lukeneeni ainakaan hetkeen nuortenkirjaa, joka näin rohkeasti kyseenalaistaa opettajan auktoriteetin!  

Kompastellen kuvaa arkista islamin uskon harjoittamista luontevasti. Koulun varasto toimii kokoustilana,  mutta huonetta käytetään myös hiljaisena huoneena,  jonne voi vetäytyä rukoilemaan. 

Monet muslimikulttuuriin liittyvät perinteet tulevat esille muun muassa kursivoituina sanontojen, asusteiden ja ruokien niminä. 

Reel on saanut vanhemmiltaan muslimien paastokuukauden, ramadanin, päättävää Eid-juhlaa varten kuffiyeh-huivin, mutta se on jäänyt kaapin perukoille. 

Myös Riimillä on samanlainen huivi, mutta sen käyttäminen kaupungilla on liki mahdotonta: 

– – hän muistaa vieläkin kipeästi sen, kuinka häntä katsottiin vinoon kaduilla ja nimiteltiin terroristien huoraksi ja pikkuterroristiksi, kun hän ensimmäisen kerran innoissaan puki päälleen jotain niin tiiviisti omaan kulttuuriin kuuluvaa. 

Oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja, Adam, on romaanin neljäs päähenkilö.  Hänen sukulaisensa elävät keskellä Gazan pommituksia. 

Romaanin viisi keskushenkilöä hiljattain ajokortin saaneen Adamin autossa.
Katseet tiivistävät olennaisen kunkin tunnetiloista. Maryam Abuzaid-Ryun
kuvitusta nuortenromaaniin Kompastellen (Otava 2026). 

 

Riim ja Reel osallistuvat Adamin organisoimaan  mielenosoitukseen Palestiinan ja Gazan tilanteen puolesta. Adam on saanut sytykettä omalla poliittiselle aktivismilleen Greta Thunbergiltä.

Nuorten voimaantuminen yhteisen asian puolesta kuvataan poikkeuksellisen hienosti: 

Riim päättää uskaltautua itsekin. Aluksi hän säikähtää kovaa ääntään, mutta samalla hän tuntee sisällään olevan möykyn liikahtavan. Huutamisessa on jotain vapauttavaa. Äänet kaikuvat rakennusten seinistä, ne kantautuvat varmasti kauas. Hän ei ole ennen tuntenut tällaista voimaa itsessään. Möykky sisällä alkaa hellittää otettaan. 

Abuzaid-Ryu osallistui vuonna 2022 Otavan ja Koko Hubaran luotsaaman RT Lit Akatemian järjestämään, POC-kirjoittajille (people of colour) suunnattuun käsikirjoituskilpailuun, jossa etsittiin entistä moniäänisempiä kirjoja erilaisille lukijoille. 

 

Palestiinalais-korealaisessa perheessä Kuusamossa varttunut Abuzaid-Ryu asuu nyttemmin Turussa. 

Lastenkirjainstituutin syyskuussa järjestämän Sananvapaus-seminaarin paneelikeskustelussa hän muisteli, että liki ainoa nuortenkirja, joka tarjosi hänelle nuorena samastumispintaa muslimitytön elämään, oli australialaisen Randa Abdel-Fattahin nuortenkirja Näyttääkö pääni tässä isolta? (Karisto 2007, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom). 

Abuzaid-Ryu on myös sarjakuvataiteilija. Nuortenromaanissa on muutamia puhekuplin varustettuja mustavalkoisia kuvituskuvia. 

Kuvitus luo vaikutelmaa keveydestä ja helppolukuisuudesta, vaikka rivitys onkin tiuhaa ja fonttikoko melko pientä. 

 

 

 

Laitosnuoret, who cares, kysyy Maria Mustrannan uutuusromaani

Maria Mustranta: Me olemme päättäneet. 167 sivua. Myllylahti 2026. 

Parin vuoden takainen Maria Mustrannan ensimmäinen nuortenromaani Te olette liian nuoria  oli iloinen yllätys kertoessaan  nuorten poliittisesta havahtumisesta luontevasti ja ilman paatosta. 

Siinä yläkouluikäinen Joni harmistui koulun lakkauttaessa hänelle tärkeän sählyharrastuksen. Poika sai siskopuolensa Annin ilmoittautumaan kunnallisvaaleihin nuorisojäseneksi.

Joni ja Anni sekä Jonin hyvät ystävät Ramez ja Janna ovat keskeisinä toimijoina myös syksyn uutuudessa. 

Annin ura nuorisopoliitikkona on hyvässä vauhdissa: hän kuuluu kunnanvaltuustoon ja kulttuuri- ja nuorisolautakuntaan ja hoitaa siinä sivussa myös ylioppilaskirjoitukset. 

Pikkuveli ei kuitenkaan ole Annin poliittisesta urasta yksinomaan iloinen:

– – minusta alkoi tuntua, ettei se ollut ehkä muuttunut vain hyvään suuntaan. Entinen Anni ei ollisi ollut noin viralliinen. Se olisi ottanut enemmän kierroksia tästä, lähtenyt kovaäänisesti puolustamaan niitä, jotka eivät osanneet puolustaa itseään. Nyt se sen sijaan kuulosti samanlaiselta kuin ne vanhemmat poliitikot, joiden kampanjointia olin keväällä seurannut. Etäiseltä ja viralliselta.

Kun lukion juuri aloittaneen Jonin vanha ystävä Erkka ottaa yllättäen yhteyttä, Joni ei ensin ole asiasta mielissään. 

Erkka asuu paikallisessa Siltakummun nuorisokodissa ja kaipaa nyt Jonin apua, sillä paikkaa uhkaa sulkeminen. 

Erkka uhkaa lähteä hatkaan, jos paikka suljetaan:

”Mutta mitäs väliä laitosnuorilla on? Helppohan meitä on siirrellä ja niinku who cares”. 

Joni on yhteydessä nuorisokodin ohjaajaan Tepaan, joka kehottaa vetoamaan lakipykäliin:

”Lapsen kuulemisesta ja osallisuudesta säädetään siellä monessa kohtaa. Perustuslaissa, lastensuojelulaissa…”

Anni puolestaan kannustaa olemaan yhteydessä Eerikaan, joka on kunnan aluenuorisovaltuuston puheenjohtaja. 

Nuorisokodin lakkauttamisuhka saa valtakunnallista näkyvyyttä jopa Helsingin Sanomien mielipidesivuilla. 

Isot rattaat alkavat pyöriä, mutta kaikki eivät katso hyvällä nuorten kansalaisaktivismia ja poliittista vaikuttamista. Nuoria syytetään nettiöyhöttämisestä.

Mustrannan nuortenromaani kuvaa suomalaisen lastensuojelun todellisuutta samalla intensiteetillä kuin Kreetta Onkelin Hyödyttömät päivämme (Otava 2026). 

Mustranta ei ihannoi nuorisopolitiikan maailmaa. Sekä Anni että Eerika ovat molemmat vaarassa uupua heihin kohdistettujen odotusten, edustamisen ja kokouskarusellin ikeessä. 

Nuorisokodin pelastaminen ei ole mikään hokkus-pokkus-temppu. 

Uhkaavaan tilanteeseen ilmaantuu kuitenkin huojentava ratkaisu.

Tepa antaa ansaittua kiitosta nuorten aktiivisuudesta:

”Te olette pitäneet tästä niin isoa melua ja saaneet aluevaltuutetutkin helisemään, että paine hoitaa tämä siltakumpulaisten toivomalla tavalla on kova” – –  ”Ja te olette saaneet puolellenne palvelualuejohtajan, joka on näissä asioissa ylin virkamies koko hyvinvointialueen pomon jälkeen.”

Mustranta ei ole siilannut kerronnastaan poliittisen päätöksenteon jargonia pois. 

Ratkaisu on luultavasti aivan harkittu. 

Toivottavasti nuortenromaani tavoittaa kattavasti poliittisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita nuoria toimimaan tärkeiksi kokemiensa asioiden puolesta. 

 

 

 

 

Sympaattisessa kasvutarinassa musiikkimakujen erilaisuus onkin lopulta voimavara

 

Mikko Koiranen: Finaalissa. WSOY 2026. 188 sivua. Kansikuva Riikka Turkulainen. 

Mikko Koirasen nuortenkirja Finaalissa on WSOY:n uuden, viime vuonna perustetun Ote-sarjan kolmas osa. 

Sarjan kirjat pyrkivät lauserakenteiden, ns. päätteettömän fontin ja väljän rivityksen osalta helppolukuiseen ja siten helposti omaksuttavaan esitystapaan. 

Sarjan aiemmat osat ovat Anna Paldarin  Vapaavyöhyke ja Ursula Mursun Hengitysvaikeuksia.

Kustantamo haluaa näin laajentaa valikoimaa ja tarjota nuorille  mieluista luettavaa perinteisten, pitkien nuortenromaanien ja selkokirjojen rinnalle. 

Riikka Turkulaisen Finaalissa-kirjaan tekemä kansikuva ansaitsee erityisen maininnan. 

Kansikuva tiivistää nimittäin oivaltavasti teoksen ytimen: 

Mikko Koirasen nimi on kirjoitettu hiphop-kulttuurin suosimalla graffitimaisella  fontilla, kun taas teoksen nimen  kirjoitusasusta löytyy viitteitä hevimusiikkiin.

Tällaisesta näkemys- ja tyylilajien törmäyksestä on nimittäin myös juonen tasolla kyse. 

Räppäri Tatu pääsee uusia kykyjä etsivässä musiikkikilpailussa finaaliin. 

Toive voitosta kuitenkin vaarantuu,  kun isä lähettää pojan rangaistuksena holtittomasta käytöksestä Oulusta Hailuotoon mummon hoteisiin – ilman älypuhelinta ja tietokonetta, joita tarvitaan voittobiisin tekemiseen. 

Tatu on karkotuksesta aluksi täysin lamaantunut: 

Hailuoto.

Perämeren suurin saari.

Perämeren helmi.

Perämeren Alcatraz saatana. 

Nopeasti Tatu saa huomata, että kuusikymppisen mummon valvovan silmän alta ei niin vain päästä pakoon. Poika  kutsuu yleensä isän äitiä vain etunimellä. 

Ennen pitkää Tatun on pakko keksiä muita luovia ratkaisuja kiperään tilanteeseen. 

Hän tutustuu ensin Mallaan, joka on töissä kirjastossa. 

Tyttö auttaa Tatua ensin mummon vajasta löytyvän Pappatunturin kanssa ja myöhemmin hän johdattaa myös paikallisen hevibändin, Murhaperjantain, harjoituskämpälle. 

Tatu ei kuitenkaan paljasta itsekkäitä tarkoitusperiään yhtyeen jäsenille. 

Vähitellen hän pääsee sisäpiiriin ja saa pestin yhtyeen kosketinsoittajana. 

Yhtyeen jäsenten välillä on kuitenkin jännitteitä ja samalla tunteet Mallaankin syvenevät.

1990-luvun räppärin kappaleen kaksimielinen motto, ”jos haluu saada, on pakko antaa”, saa aivan uuden merkityksen, kun Tatu luopuu tunteellisessa loppuratkaisussa omasta kunnianhimostaan uusien ystäviensä eduksi.

Teoksen nimi, Finaalissa, saa sekin kaksoismerkityksen. Murhamaanantai-yhtyeen solisti Henkka kärsii vanhempien avioerosta ja ajautuu apatiaan. 

Suorasanaista ja dialogivetoista kerrontaa ryydittävät Tatun kilpailun finaaliin kynäilemät rap-sanoitukset. 

Sanoitusten fontti on hieman vaikealukuista ja tekstit turhan pitkiä, pieni karsiminen olisi tehnyt terää sanoitusten iskevyydelle. 

Mikko Koirasen kaksi ensimmäistä nuortenromaania Nauhoitettava ennen käyttöä ja Jättiloikka Jan Valkoselle (2019 ja 2023) ilmestyivät Myllylahden kautta. 

Kustantamon sivuilla Koiranen on kertonut hurahtaneensa yläkoulussa 2000-luvun alussa täysillä suomiräppiin, mistä oli hyötyä myös kirjailijan työssä tarvittavien suomen kielen vivahteiden omaksumisessa. 

 

WSOY:n sivuilla sivuilla Koirasta luonnehditaan ”aitopääräppäriksi”. 

Tietäjät tietää varmasti ilman googlettamistakin, mistä on kyse, mutta itse jouduin tekemään vähän tiedonhakua saadakseni selville, että nimitys tarkoittaa    perinteisen hiphop-kulttuurin ja undergroundin arvoja kunnioittavasta rap-musiikin ystävästä tai artistista.   

 

 

 

Jalkapalloharrastus voi olla myös rentoa ja hauskaa

Jukka Behm: FC Limu ja huippumatsi. Kuvittanut Anssi Vaalio. 67 sivua. Tammi 2026. 

Koska lopetin jalkapallon, minulla oli nyt enemmän vapaa-aikaa.

Huono puoli oli se, että kun on aikaa, on aikaa ajatella.

Päässäni jyskytti lähinnä yksi ajatus: maailma oli menettämässä kaikkien aikojen nerokkaimman futarin. Siis minut.

Ihmepoika Leon -sarjan jälkeen Jukka Behm keskittyy nyt nuorempiin jalkapalloharrastajiin.

FC Limu ja huippumatsi aloittaa uuden hiljattain lukemaan oppineille alakoululaisille suunnatun sarjan.

Jalilla on vakavia näkemyseroja valmentajansa kanssa, koska tämä ei osaa kohdella ”tulevia supertähtiä” kunnioittavasti. 

Kovin vakavista konflikteista ei toki ole kyse.

Poika on ottanut nokkiinsa mm. siitä, että valmentaja on kehottanut häntä solmimaan jalkapallonappisten kengännauhat. 

Anssi Vaalion kuvitus liioittelee roimasti. 
Tässä Jalin näkemys ankarasta valmentajasta.
Anssi Vaatlion kuvitusta Jukka Behmin lastenkirjaan
FC Limu ja huippumatsi (Tammi 2026). 

 

Jali suhtautuu pikkusiskoonsa Lumiin aluksi hieman alentuvasti, mutta saa pian huomata, että sisko antaa leikkipuiston kentällä hänelle yllättävän hyvää vastusta.

Kun kaverit Linssi ja Multanen yllättävät sisarukset, Jali ei ensin tiedä, miten selviäisi nolosta tilanteesta menettämättä uskottavuuttaan. 

Ennen pitkää asia kääntyy voitoksi ja kaverukset pelastavat Lumilla vahvistetun uuden itsenäisen jalkapallojoukkueen, FC Limun.

Lumi-siskolla ovat asenne ja potkut kohdillaan.
Anssi Vaalion kuvitusta Jukka Behmin
lastenkirjaan FC Limu ja huippumatsi
(Tammi 2026). 

Jalilla ja Lumilla on kansainvälinen perhe: isä on juuriltaan espanjalainen ja äiti suomalainen. 

Vanhemmat ovat läsnä ja tukena lastensa harrastuksissa.

Sarjan avausosa ottaa tulkintani mukaan rivien välissä myös kantaa turhankin totiseen suorittamiseen joukkuelajeissa. 

Tärkeintä kuitenkin on, että lapset nauttivat yhdessä pelaamisesta ilman stressiä ja paineita. 

Aluksi Jali on tyytyväinen, että uudella joukkueella ei ole valmentajaa lainkaan. Mutta vähitellen treenipaitojen, pallokassien ja asiallisen pallokentän puuttuminen alkaa pänniä. 

Lapset keräävät rahaa ystävyysottelulla, johon toivotaan houkuttimeksi kuuluisaa jalkapalloilijaa Fabio Polloa.

Anssi Vaalion mustavalkokuvitus keskittyy vielä tässä avausosassa enemmän jalkapalloviheriön ulkopuolella tapahtuneisiin kohtauksiin. 

Ekaluokkalaisten reppu on täynnä tarinoita, kavereita ja uusia mysteerejä

Salla Salmela, Iina Hyttinen & Anna Polkutie: Naapurissa: Koulu alkaa. 40 sivua. WSOY 2026.
 
 

Sisällä koulussa tuoksuu uusi paperi ja käytävillä raikuvat kiljahdukset. Opettaja Maija hymyilee: ”Tervetuloa kouluun! Täällä kaikki oppivat omaan tahtiin. Minun luokassani tärkeää on, että myös nauramme paljon.”

 
 
Laineen ja Hattusen perheen lapsiin tutustuttiin jo viime vuonna ilmestyneessä kuvakirjassa Naapurissa: Hillitön Halloween. 

Sarjan avausosan kuvitti Noora Katto, mutta uuden osan onkin kuvittanut Anna Polkutie. 
 
 
Sosiaalisesta mediasta tutut perhevaikuttajat Salla Salmela ja Iina Hyttinen asuvat myös tosielämässä toistensa naapureina. 

Kirjan alussa he poseeraavat koko sivun kuvassa ja puhuttelevat koulunsa aloittelevaa lasta kannustavassa kirjeessään, jonka päällimmäisenä viestinä on suhtautua rohkeasti ja uteliaasti uuteen elämänvaiheeseen. 

 
Kaksi aikuista muistelee omia kouluaikojaan, Alvan isän, Jamesin,  amerikkalaiset muistot poikkeavat naapurin Annukan koulumuistoista, joissa opettajan karttakeppi oli merkittävässä roolissa. 
 
Koulunsa aloittavat Oiva ja Alva työstävät muiden naapuruston lasten kanssa koulun alkamista jo kesälomalla leikeissään ja pääsevät näin myös liennyttämään jännitystään. 

Jaetut tunteet luovat myös yhteishenkeä.
 
Ensimmäisenä koulupäivänä lapset tutustuvat oman opettajan lisäksi myös koulun rehtoriin, koulukuraattoriin, kouluterveydenhoitajaan ja koulun vahtimestariin. Koulurakennus otetaan haltuun suunnistuksen avulla, ja rehtorin kadonnut reppukin löytyy
 
 
Tekstiä ja vuoropuhelua on kuvakirjaformaattiin nähden paljon. 

Olen aiemminkin uumoillut,  että somevaikuttajien tekstiä ei luultavasti editoida kustantamoissa yhtä paljon kuin ”tavallisten kirjailijoiden” tekstejä. 

Onko ajatuksena, että muilta alustoilta tuttujen tekijöiden kirjoilla ajatellaan olevan taattu  menekki ”sellaisenaan”?
 
Vielä yksi oikolukierroskin olisi tehnyt terää: 
 
Ensimmäinen koulupäivä 

– – oli paljon enemmän kuin lapset odottivat. Nyt uudenkarheat aapiset odottavat repussa ensimmäisten läksyjen kera, eikä Oivaa enää pelota.

 
Hän tietää, että koulussa on kivaa. 

 
Yhteisöllinen elämäntapa näkyy Anna Polkutien kuvituksessa, jossa on keskushenkilöiden lisäksi myös paljon muita lapsia ja aikuisia. Jokaisella aukeamalla voi etsiä Hattara-koiran.

 

 

 

Voiko ystäväänsä tuntea koskaan kokonaan?

Katri Alatalo: Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle? 204 sivua. Hertta kustannus 2026. Kansikuva Jussi Kaakinen.

 

 

Minä muistin matematiikan tunnit ja todennäköisyyslaskennat. Tilastot ja numerot kertoivat totuuksia eri tavalla kuin foorumeiden kuvitelmat. Jos halusi, oli mahdollista laittaa taulukkoon arvot ja muuttujat, laskea numero, prosenttiluku. Kadonnut nuori. Ei löytynyt 24 tunnin aikana. Kateissa jo näin monta vuorokautta. Joki. Järvet. Joki.

Spekulatiivisen fiktion ja fantasian kirjoittajana aiemmin kunnostautunut Katri Alatalo otti pari vuotta sitten loikan realistisempaan kerrontaan nuortenkirjallaan Kesäkuu. 

Siitä on ilmestynyt  viime vuonna myös Riikka Tuohimetsän selkomukautus.
 
Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle on Kesäkuun tavoin jäntevä, pitkälti tarkkojen havaintojen ja keskushenkilöiden välisten jännitteisten suhteiden varaan rakennettu nuortenromaani.
 
17-vuotias Santra katoaa. 
 
Kolme kuukautta katoamisen jälkeen hänen ystävänsä Pilke, kämppis Antero ja serkku Lumi tapaavat toisensa. 

Jokainen heistä kokee tuntevansa Santran, mutta kun muistojen ja detaljien palaset yhdistetään, kukin heistä huomaa, että kuvasta ei tulekaan eheää. 

 
Palaset loksahtavat vähitellen kohdalleen, kun nuorten seuraan liittyy vielä Silver, joka väittää olleensa Santran poikaystävä. 
 
Ennen katoamistaan Santra on aloittanut leipuri-kondiittorin ammattikoulussa. Tyttö on ailahtelevainen eikä avaudu kenellekään sisimmistä tunteistaan.
 
Pilke kokee, että Santra tönii häntä loitommalle ”Käsillä tai sanoilla tai hiljaisuudella, joka on kuin tornado keräämässä voimaa”. 
 
Kustantaja Hertta luonnehtii Alatalon kirjaa "dekkarimaisen koukuttavaksi katoamismysteeriksi".  
 
Erityisesti Pilke omaksuu nopeasti rikostutkijan roolin suhteessa muihin:
 

–   – Sitten kun mun elämästä joskus tehdään leffa, sitten kun olen kuuluisa rikostutkija, joka on selvittänyt kymmenien kadonneiden ihmisten tapaukset… Katsokaa vaan niin epäilevänä kuin haluatte. Mä aion selvittää kymmeniä tapauksia, ja ensimmäiseksi Santran. Opettelen vaikka selvänäkijäksi, jos tarvitsee. Tai sitten ryhdyn maailman parhaaksi yksityisetsiväksi, itseoppineeksi tietenkin. Tämä on se juttu, joka on alkanut kehittyä mun päässä viime viikkoina. Ja tästä jutusta mä olen täysin varma. 

 
Alatalo varioi onnistuneesti erityisesti Yhdysvalloissa podcasteina ja dokumentteinakin suosittua True crime -genreä, mikä näkyy kerrontaan lomittuneina fiktiivisinä lainauksina paikallislehtien uutisoinnista, poimintoina murhiin keskittyneeltä nettifoorumilta  ja mobiiliviestipalvelu Jodelissa käydyistä keskustelujen pätkistä, joissa spekuloidaan Santran tapausta.

Mitä tapahtui Santra Sarkkiselle  voi lukea dekkarina, mutta se täyttää myös perinteisen nuortenromaanin määritelmät: identiteetti, perhesuhteet, seurustelu ja nuoruuden angsti ovat romaanin keskeisiä ainesosia.

Tunnistettaviin paikkoihin ja paikkakuntiin sijoittuvat nuortenromaanit ovat yleistyneet. Alatalo kuvaa rakastavasti ja tarkasti entistä kotikaupunkiaan Jyväskylää.  

Tyttödraamaa ja perhedynamiikkaa, aidosti ja samastuttavasti

 
 

Ellen Strömberg: Ebban päiväkirja: Syksy on syvältä. Suomentanut Arja Kantele. 304 sivua. S&S 2026. Kansikuva Kerstin Hanson. 
 
 
Ellen Strömbergin ensimmäinen nuortenromaani Vi ska bara cykla förbi ilmestyi vuonna 2022 ja se ilmestyi myös samanaikaisesti

suomeksi. 

Teos palkittiin Ruotsin arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjapalkinnolla, Augustilla. 

Pari vuotta sitten ilmestyi Ingen början utan slut (suom. Ei alkua, ei loppua), jonka tarinalinjastot veivät lukijan realismista uuskummaan. 
 
Kaikesta päätellen uuden sarjan aloittava Ebban päiväkirja: Syksy on syvältä kertoo Strömbergin aiempia nuortenkirjoja nuoremmasta päähenkilöstä, 12-vuotiaasta Ebbasta, joka aloittaa päiväkirjan pitämisen.
 
Ebban ydinperheeseen kuuluvat äiti sekä kuusikymppiset mumma ja mufa. 

Turkkilaista isäänsä Ebba ei ole koskaan nähnytkään. 

Äiti on alkanut seurustella Uumajassa asuvan Lennartin kanssa ja edessä on seuraavana syksynä muutto Pohjanmaalta Ruotsiin Lennartin omakotitaloon. 

Äiti on Lennartin pauloissa eikä aina muista riittävästi huomioida Ebban tempoilevaa kasvua. 
 
Ebba suhtautuu aluksi hyvin ennakkoluuloisesti Lennartiin, mutta ennen pitkää äidin ”poikkis” lunastaa paikkansa tasa-arvoisena perheenjäsenenä. 

Tapa, jolla Strömberg kuvaa perhedynamiikkaa, sen kipupisteitä ja arkisia kohtaamisia, on kaunis ja aito. 
 
Romaanin alussa Ebba paljastaa päiväkirjalleen rakastavansa vastavalmistunutta luokanopettajaa Sarbazia. 

Tunnelatausta ei vähennä ystävien paheksunta isosta ikäerosta: 
 

Kerran Nelly kysyi haudanvakava ilme naamallaan, ymmärränkö että Sarbaz tekisi lainvastaisesti, jos seurustelisi alaikäisen kanssa, ja että haluanko oikeasti ”suhteen” itseäni vanhemman miehen kanssa. Nelly ei todellakaan tajua mitään. Okei, meidän olisi varmaan vähän liian kuumottavaa olla yhdessä NYT, mutta Sarbaz on sentään vain 28 ja minä kohta 13. Kuudentoista vuoden ikäero, ei sen pahempi. Julkkikset ovat naimisissa itseään VÄHINTÄÄN kuusitoista vuotta vanhempien kanssa. Kuuluisilla ihmisillä se on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitä paitsi minä olen paljon kypsempi kuin 12 vee. Pikkuvanha, mufa aina sanoo, eikä se välttämättä ole kehu, mutta tässä asiassa kyllä kätevää. Itsestäni tuntuu kuin olisin 15 vee. Ja menisi aika kuumottavaksi, jos meistä tulisi pari niin kauan kuin Sarbaz on minun opettajani. 

 
Strömberg kuvaa heltymyksellä Ebban tunnetempoilua. 

Eipä aikaakaan, kun tyttö jo ihastuu taidekoulussa Romeoon, jonka hän kokee taiteilijasielukseen. 

Rakkauden ehdottomuus todentuu kuvitteellisessa Vogue-lehden haastattelussa, jossa rakastuneet kertovat hellyttävin sanakääntein seurustelunsa alkuajasta. 
 
Strömberg havainnollistaa monin tavoin joukkopaineistettua varhaisnuoruutta:  suorituskeskeisyys ulottuu seurusteluun, jonka tulisi edetä tietyn kaavan ja askelmerkkien mukaan. Jännitys kuukautisten alkamisesta on sekin Ebballa usein mielessä. 
 
Lukija myötäelää Ebban tuntoja:
 

Kuuluuko seurusteluun, että poikaystävän seurassa jatkuvasti vähän hämmentyy? Vaikka yhdessä on oltu yli kolme viikkoa ja pussailtu on kaksi kertaa ja kuherreltu kerran, tuntuu että toisille me olemme vieraammat kuin koskaan. Tajuan nyt tässä että oikeasti olen tutustunut Romeoon vain sen verran, mitä olen itse nuuskinut tietooni.

 
Aika pian Ebba saa huomata, että seurustelu on monin tavoin raskasta… 
 
Pohjanmaan rannikon paikallisväri ja arvomaailmojen moninaisuus siilautuvat  edellisten Strömbergin nuortenromaanien tavoin myös uutuudesta: Ebballa on esimerkiksi uskovia ystäviä. 

Suomenruotsalaisten Lucia-juhlaa edeltävä äänestys  on romaanin loppupuolella keskeisessä osassa, kun huomio siirtyy seurustelusta tyttöjen välisten kahnausten selvittelyyn.