Todellisen taikuuden ytimessä

 

Anniina Mikama: Häkkilintu. WSOY 2025. 336 sivua. Kansikuva Kaisu Sandberg. 
 

 

Anniina Mikamalla on erityinen taito kirjoittaa historiaan sijoittuvia, miljööltään ja juoniaihioiltaan mittavaa taustatyötä vaativia fantasian ja arjen välimaastoon lomittuvia romaaneja nuorille. 

Ihailen hänen kykyään laatia sivumäärältään kohtuullisia, lukijansa kylläiseksi niin kerronnan, kielen kuin sisällönkin puolesta tekeviä lukuelämyksiä. 

 

Syksyn uutuus Häkkilintu sijoittuu viktoriaanisen ajan Irlantiin, missä keiju- ja peikkosadut elävät väkevinä taikauskoisten ihmisten mielessä. 

Päähenkilön, 14-vuotiaan Emilin, sirkustaiteilijoina työskennelleet vanhemmat kuolivat tulipalossa jo pojan varhaisessa lapsuudessa. Emil on pestautunut kiertueilla esiintyvään sirkukseen. 
 

Myös Emilille nuo jutut olivat lapsuudesta tuttuja. Hän oli kuullut myös tarinan kulta-aarteesta, jonka maajussi toi mukanaan haltiamaasta, ja joka oli aamulla muuttunut kuiviksi lehdiksi ja tomuksi. Mutta eniten Emil piti tarinoista, joissa haltiat osasivat muuttaa itsensä lentäviksi linnuiksi. 

 

Emilin isähahmona on luonteeltaan hieman kulmikas ja käytökseltään toisinaan arvaamaton sirkustirehtööri Nick, jonka taikatemppuja hän saa usein avustaa. Lyhytkasvuinen Konstantin on sirkuksen todellinen johtaja, joka kantaa pienestä koostaan huolimatta suurta vastuuta harteillaan. 

 

Orpous lyö leimansa Emilin olemukseen. Sirkuksen hektinen kiertue-elämä tekee elämästä pirstaleista.
 

Ainoa koti, jonka hän tunsi, liikkui pyörillä, ja kaikki paikat maailmassa olivat hänelle yhtä vieraita. Jos hänellä olikin juuret, ne olivat kasvaneet sirkusareenan valkeaan sahajauhoon.

 

 

Mikama kuvaa sirkuksen atmosfääriä ja esiintyjiä lämpimästi ja myötäeläen, jopa siinä määrin, että tunsin ensin haikeutta, kun keskushenkilöt siirtyivätkin sirkusmiljööstä toiseen todellisuuteen, keijujen ja peikkojen maailmaan. Nickin tarkoin vartioima häkkilintu karkaa ja Emil lähtee Nickin kanssa sitä jäljittämään.  
 

Haltioiden maalla Emil saakin tutustua ”todelliseen taikuuteen”. 

 

Vähitellen poika  tulee myös tietoisemmaksi omista erityisominaisuuksistaan, jotka hän on saanut verenperintönä äidiltään. Hän huomaa esimerkiksi ymmärtävänsä eläinten puhetta ja aistivansa asioita epätavallisen voimakkaasti. 

Nickin kaitsema häkkilintu paljastaa myös todellisen luontonsa ja syntyperänsä, joiden äärellä Emil lumoutuu. 

Luvassa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua ja miekkojen kalsketta  räyhäköillä peikoilla, yliluonnollisella magialla ja muodonmuutoksilla ryyditettynä. 

Lukija saa aidosti jännittää Emilin ratkaisua: valitseeko hän ikuisen elämän keijujen ja haltioiden maailmassa, vai palaako takaisin sirkukseen. 
Eläimet ja peikot ilmaisevat romaanissa itseään epämuodollisen yleiskielen sijaan rouheammalla puhekielellä. 

Häkkilintu täydentyy ensi vuonna "duologiaksi", kun sen jatko-osa  Hopeasiipi ilmestyy.

Häkkilinnun voi toki lukea myös itsenäisenä teoksena, mutta kieltämättä mahtipontinen seikkailujuoni haalistuu tyveneksi  kääntyvässä loppuratkaisussa. 

Kenties Jinny ja Emil sittenkin vielä saavat kohdata toisensa?

Elettiin sitä ennenkin

Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. Kuvittanut Väinö Heinonen. 172 sivua.  WSOY 2025.
 
Jarkko Juselius: Kadonnut kansa. Neandertalien arvoitus. Kuvittanut Anne Muhonen. Pieni Karhu 2024.

 

Koko klaani oli kerääntynyt iltanuotiolle. Kylässä asuu enemmän ihmisiä kuin kahdella ihmisellä on sormia, paitsi tietäjä Ukuralla, jonka toisesta kädestä luolakissa söi muutaman. Enää luolakissa ei kylään uskalla, mutta luola on jäljellä, tai useampikin. Niissä on mukava ja kuiva asua. Sateet eivät haittaa, ja talvellakin on melkein lämmin, tai ainakaan tuuli ei pääse pahasti sisään. Toisinaan he asuvat muualla, vähän siitä riippuen minne isot eläimet vaeltavat. / Roope Lipasti: Kivikauden sankarit ja mammuttitulva

 

Muinaishistoriasta lapsille ja nuorille suunnattuja tietopainotteisia kirjoja on ilmestynyt reilun kymmenen vuoden aikana yllättävän paljon siihen nähden, että aihe edellyttää mittavaa taustatutkimusta. 

 

Roope Lipastin Ihmeellinen jääkausi (WSOY 2019, kuv. Juha Harju) ilmestyi helppolukuisessa Tietopalat-sarjassa. Uuden lastenkirjasarjan avaus, Kivikauden sankarit ja mammuttitulva, harppaa nyt jääkaudesta kivikaudelle.

 

Kuvitus on jyhkeää ja kiteyttää hyvin toiminnallisia 
kohtauksia. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Lipasti ei uuvuta lukijaansa liian yksityiskohtaisella historiallisella faktalla, vaan tarjoilee kiinnostavia detaljeja kivikauden ihmisten elämästä vaivihkaa. 
 

Keskiössä ovat lapset Kivi ja Unna sekä kaksoset Viti ja Baar. 
Unnan vanhemmat ovat kadonneet ja Kivi pitää Unnaa sisarenaan. Kivi yrittää jatkuvasti päteä Unnan silmissä, ja niinpä poika lähtee omin päin uhmakkaana mammuttijahtiin.
 
Klaanin jäsenet liittävät kaksosiin taikauskoa. 
Kylän päällikkönä on Akura, ja hänen kaksosveljensä Ukura on puolestaan samaani. Sama työnjako odottaa myös kaksosia Vitia ja Baaria, mutta soveltuvuus kumpaankin tärkeään tehtävään selviää vasta lasten hieman vartuttua. 

Heimon ykkösmiehet, Akura ja Ukura, kuvataan karrikoiden.
Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

Unna ja kaksoset lähtevät Kivin perään, ja yhdessä lapset selvittävät syyn maan tärinälle jäljittäessään mammuttilauman sijainnin. He ystävystyvät laumasta erkaantuneen mammutinpoikasen kanssa ja pelastavat koko kylän joutumasta vedenpaisumuksen alle.
Unnan löytämä luola koituu kaikkien pelastukseksi. Luolasta löytyvä riipus antaa vihjettä siitä, että Unnan kadonneet vanhemmat ovat saattaneet yöpyä siellä joskus.
Näin ylläpidetään jännitystä myös tulevia jatko-osia silmällä pitäen.
 
Väinö Heinosen mustavalkoinen kuvitus luo jännitystä, piirtää komeita maisemia ja leikittelee perspektiiveillä taidokkaasti.

Helppolukuisissa, hiljattain lukemaan oppineille lapsille suunnatuissa kotimaisissa lastenkirjoissa kuvitus on lähes poikkeuksetta neliväristä, mutta Heinosen kuvitus tekee vaikutuksen myös mustavalkoisena. 

Vaihtelevat perspektiivit tuovat kuvitukseen myös 
 tarvittavaa jylhyyttä. Väinö Heinosen kuvitusta Roope Lipastin
tekstiin kuvakirjassa Kivikauden sankarit ja mammuttitulva. 

 

 

Jarkko Juselius on työskennellyt Yleisradiossa radiouutisten politiikan toimittajana. Vuosina 1981–1986 hän oli Keniassa Nairobissa Yleisradion kirjeenvaihtajana.

Kadonnut kansa, neandertalien arvoitus on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Aiemmin hän on tehnyt muutaman  yrityshistoriikin.  

 

Toisen heimon paremmat keihäät herättävät neandertalilaisissa 
hämmennystä. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

Kirjan väljä taitto ja asiakokonaisuuksien rytmittäminen omille riveilleen ja  kappaleisiin muistuttaa selkokirjallisuutta, mutta kieli itsessään ei silti  täytä selkokielen kriteereitä. 
 
Pieni yleiskielen selkiyttäminen olisi tehnyt terää, esimerkiksi, kun kerrotaan Karakin soittavan karhunluusta tehtyä huilua: ”Hän soitteli sillä / yksinkertaista sävelmää / ja yritti häivyttää ikävän tunnetta, / joka oli seurausta / Eean jäämisestä uusien luokse.” 

 

Lapset väijyvät mammutteja. Anne Muhosen kuvitusta
Jarkko Juseliuksen tekstiin lastenkirjassa Kadonnut kansa, 
neandertalien arvoitus. 

 
Fiktiivisessä tarinassa 45 000 vuotta sitten eläneet neandertalilaiset kohtaavat kehittyneemmät lajitoverinsa, homo sapiensin. Ennakkoluulot, kyräilevä asenne ja vastarinta murenevat lopulta, kun eri heimojen nuoret ihastuvat toisiinsa. 
 
Luonnonmullistukset, mammuttien metsästys ja jatkuva taistelu ruoasta ja hengissä selviämiseestä lyö leimansa ihmisten elämään. 
 
Kirjan toinen osio kertoo faktatietoa neandertalilaisten elämästä, kulttuurista, työkaluista ja aseista. 
 
Anne Muhosen nelivärinen kuvitus on selkeää ja ilmeikästä.

 

Lisää muinaista historiaa lapsille ja nuorille:

 

Andreas Koivisto & Tom Björklund: Ikikallion tarinoita. Mammuteista meidän aikaamme / Urbergets berättelser. Från mammutar till vår tid, Aviador 2023

 

Roope Lipasti & Juha Harju: Ihmeellinen jääkausi, Tietopalat-sarja, WSOY 2021

 

Ilari Aalto & Elina Helkala: Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita. Nuoren arkeologin käsikirja, Atena 2019 

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, Avain 2019 

Aino Nissinaho: Muinaishaudan salaisuus ja kuinka se paljastetaan. Arkeologian opaskirja nuorille. Kuv. Stina Riikonen. Tampereen museot 2013 

Laura Trenter, Erika Kovanen & Henna Kettunen: Maata kaivamaan, Schildt 2001 

Kaija Österlund: Riston retki kivikauteen, kuv. Kaija Österlund, Otava 1970 

Kaija Österlund: Risto pronssikaudella, kuv. Björn Landström, Otava 1973 

Kaija Österlund: Riston retki rautakauteen, kuv. Maija Karma, Otava 1975 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

 

Kansanperinnettä modernilla twistillä ryyditettynä

Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki. 32 sivua. Nemo 2023.

 

 

Olipa kerran musta kallio,

jota hallitsi paha kurki.

Se vaani kulkijoita ja puhui ihmisten kielellä. 

Ani harva oli sen kohdannut.

Se ilmestyi polulleni kuin tyhjästä,

täysin tavallisena päivänä.

Lintu lehahti pääni päälle istumaan.

Se oli kevyt kuin sipulinkuori.

Mutta se ei hievahtanutkaan,

kun hätistin sitä pois. 

 

 

Elina Kuorelahti ja Nunnu Halmetoja tunnetaan aiemmista yhteisistä kuvakirjoistaan Museomysteeri ja Museoseikkailu (Nemo 2020 ja 2019), joissa seikkailtiin museoissa eri puolilla Suomea.

 

Juuri ilmestynyt kuvakirja Paha kurki poikkeaa nykyisestä lapsen arkeen melko tukevasti telakoituneesta kuvakirjatarjonnasta kansanperinneaiheensa ansiosta.  

Kansikuva ei tee täyttä oikeutta sisäsivujen visuaaliselle tykityselle, jossa suomalainen kansanperinne muokkaantuu räväkäksi nonsense-seikkailuksi.

 

Kuvakirjan lopusta löytyy lyhyt tietoisku linnuista ja erityisesti kurjista kansanperinteessä sekä siteerataan Kantelettaren runoa, joka kertoo avuliaasta kurjesta.

 

Pahan kurjen pelottavuus syntyy sen kierosta kaulasta,
punaisista silmistä ja aukeaman valta-asemasta, jossa kurki
katsoo korkeuksistaan pientä lasta. Nunnu Halmetojan kuvitusta
Elina Kuorelahden tekstiin kuvakirjassa Paha kurki (Nemo 2023). 

Paha kurki polttaa saunan kurkihirteen puumerkkinsä, se anastaa talon kaikki aarteet – hopealusikat, hiuspinnit, kuparikorut – sekä sormuksen, johon on upotettu jalokivi. 

Paha kurki raakkuu, että ”Sormus on kätketty mustan kallion sydämeen”.

 

Nonsense-henkinen aukeama: kyläläiset lähtevät anastettujen
aarteiden perään. Nunnu Halmetojan kuvitusta 
Elina Kuorelahden tekstiin kuvakirjassa 
Paha kurki (Nemo 2023). 

Kurjen pahuus ja viekkaus tiivistyy Halmetojan karikatyyrisessä kuvituksessa kurjen mutkalle menneeseen kaulaan ja pistäviin punaisiin silmiin. 

 

Kurjen inhan olemuksen vastapoolina ihmiset ovat pyöreitä ja olemukseltaan persoonallisia, trimmattuina viiksineen ja näyttävine kampauksineen. 

 

Kuvitus sekoittaa siekailematta agraarikulttuuria ja modernimpaa aikaa.
Nunnu Halmetojan kuvitusta Elina Kuorelahden tekstiin kuvakirjassa 
Paha kurki (Nemo 2023). 

Elina Kuorelahti tarjoilee nykylapsille maltillisina annoksina maistiaisia suomen kielen vivahteista, kun kurjen huuto vihloo selkäpiitä, siivet humisevat ja hiki kihelmöi paidan alla. 

Maatalousyhteiskuntaan ja menneeseen aikaan viitataan Kuorelahden tekstissä, kun puhutaan talonväestä, kartanosta ja ihmisten taikauskoisuudesta, mutta Halmetojan kuvitus piirtää sisäinteriööreihin hieman modernimpaa ajankuvaa, kun huoneista löytyy valtavia viherkasveja  ja erivärisiä seiniä.

 

Avuliaan kurjen kanssa suhde on tasaveroinen.
Nunnu Halmetojan kuvitusta Elina Kuorelahden
tekstiin kuvakirjassa Paha kurki 
(Nemo 2023). 

 

Pieni peloton lapsi on tarinan sankari. Lapsi kohtaa hyvän kurjen, jonka poikaset ovat pian kuoriutumassa. 

Kurki pyytää lasta tekemään sille pesän, niin poikaset laulavat ”kallion sydämen auki” ja sormus saadaan takaisin.

 

Tein avuliaalle kurjelle pesän.

Vuorasin sen villalla, pellavalla

ja pehmeillä heinillä.

Syötin lintua piimällä ja voilla

kuusi päivää.

Tynnyrin oluttakin se latki

munia hautoessaan.

 

Jännitys taittuu melko nopeasti seesteiseen loppuratkaisuun, kun kylän väki päättää heittää sormuksen saunan kiukaan taakse.

 

 

Tuhti tietokirja viikinkiajasta

Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat viikinkiajan lapset, kuvittanut Emmi Kyytsönen, 81 sivua, Avain 2019.

Muinaishistoria on ollut jo useamman vuoden ajan niin sanotusti muodissa. Esihistoriaan sijoittuvat roolipelit, tv-sarjat ja kiinnostus arkeologiaan ovat tuottaneet aihealueesta paljon aikuisten tietokirjallisuutta.

Lasten- ja nuortenkirjoissa kurotetaan nykyisin kernaasti dystooppisiin tulevaisuudenkuvauksiin, mutta viime aikoina on kiinnostuttu myös muinaisesta ajasta.

Suoniemen faktaa ja fiktiota yhdistävä formaatti on tuttu jo hänen aiemmasta Ihan oikeat prinssit ja prinsessat -tietokirjasta (Avain 2018). Kaksi rautakauden Suomessa Eurassa elävää fiktiivistä lasta, Mielu ja Joutsi, toimivat oppaina viikinkiajan arkeen ja perinteisiin.

Emmi Kyytsösen kuvitus luo melko päivänpaisteisen
visuaalisen miljöön muinaiseen historiaan.
Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen tietokirjaan
 Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Suoniemi hälventää saatesanoissaan kuilua eri aikakausien lasten arjesta: myös viikinkiajan lapset rakastivat nykylasten tapaan leikkimistä, liikkumista ja satujen ja tarinoiden kuuntelemista. 

Toisaalta elämän lainalaisuuksia ei myöskään siloitella. Oman tarinansa saa myös Mielun ja Joutsin pienen serkkutytön kuoleman kuvaus.

Emmi  Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen tietokirjaan
 Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Historian ja uskonnon opettajan sekä folkloristiikan koulutuksensa ansiosta Suoniemi pystyy pakkaamaan tietoa hämmästyttävän kompaktiin muotoon erilaisten teemojen ja lähestymistapojen kautta. 

Emmi Kyytsösen kuvituskuvat levittäytyvät aina koko sivulle. Esineiden ja yksityiskohtien piirroskuvilla olisi voinut saada taittoon enemmän elävyyttä ja havainnollisuutta. Kyytsönen luo varsin päivänpaisteisen ja auvoisen kuvan viikinkiajan lasten arjesta. Aineellisesti ja esinemaailmaltaan niukan aikakauden kuvitukseksi sopii pelkistetty kuvitustyyli, jossa historialliset nyanssit ovat kuitenkin kohdallaan. 

Tiivis perheyhteys näkyy monissa kuvituskuvissa.
Emmi Kyytsösen kuvitusta Karoliina Suoniemen
 tietokirjaan Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019). 

Tuhdin tiedon vastinparina kirjassa on myös toiminnallisia tehtäviä, joiden avulla voi opetella nimensä riimukirjaimilla,  harjoitella oman loitsun tekemistä ja koristella oma miekka ja valita rautakauden ruokalistalta omat suosikkinsa.

Suoniemi on listannut aikuisille ja lapsille sopivia 2000-luvulla ilmestyneitä tietokirjoja aihepiiristä. Aivan vast ikään on ilmestynyt Atenan kautta myös arkeologin ja keskiajan tutkijan Ilari Aallon ja kuvataiteilijan ja muinaistekniikan artesaanin Elina Helkalan Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita, nuoren arkeologin käsikirja.  

Kotimaiset lasten tietokirjantekijät  voisivat entistä enemmän hyödyntää tietokirjojensa teemoihin sidottuja lasten- ja nuortenkirjalistauksia, joiden avulla edelleen lukuarvonsa säilyttäneet teokset saataisiin potentiaalisten, aihepiiriin perehtyneiden lukijoiden tietoon. 

Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjoja viikingeistä:   

Roope Lipasti: Viikinkisolmu, WSOY 2015

Roope Lipasti: Thorin pöly, WSOY 2016 

Roope Lipasti: Karhuriimu, WSOY 2017 

Jukka Parkkinen: Ali Mustan matka Miklågardiin, WSOY 2008

Mauri Kunnas: Viikingit tulevat, Otava 2006

Marja-Leena Lempinen: Pohjantähden valtakunta, Otava 1998

Yvonne Hoffman: Kniven och ringen. En berättelese från vikingatiden, Schildt

1992

Yvonne Hoffman: Halkaistu kivi, suom. Saara Villa, Tammi 1992. Alkuteos Den kluvna stenen. En berättelse från vikingatiden, Schildt 1989 

Kaija Österlund: Risto ja viikingit, kuv. Maija Karma, Otava 1976 

Suomalaisesta muinaisuskostakin ammentava erilainen heppakirja

Seita Rönkä: Koutamäen noita, 223 sivua, Haamu 2018. Kansi-kuva Marjo Nygård.

Tässä taas yksi todiste siitä, kuinka kotimaiset tekijät uudistavat fantasian genreä suomalaisen kansanperinteen maustein.

Viitasaarella kirjastonhoitajana työskentelevän Seita Röngän esikoisromaani ammentaa klassisesta hevoskirjallisuudesta, fantasiakirjallisuudesta mutta lomittaa mukaan myös suomalaisen muinaisuskon shamanismia.

Näin juonikkaasti voidaan laajentaa nuorten lukijoiden repertuaaria: heppakirjoista kiinnostunut saa sytykkeen lukea myös fantasiaa tai ja päinvastoin! 

Teini-ikäisen Lone-tytön naapuriin on muuttanut uusi naapuri,

josta liikkuu kylänraitilla paljon huhuja ja oletuksia.

Naapurini oli Katariina Bergström, noin vuosi sitten vanhaan rintamamiestaloon muuttanut muija, jolla juorujen mukaan ei ollut tapana tervehtiä, jos naapuri käveli vastaan kylätiellä. Pikkusisko sanoi neitiä ilkeästi, no, neidiksi, ja välillä noidaksi. Eniten siksi, että pikkusisko oli heppahullu, ekä neiti päästänyt tätä taputtelemaan, hoitamaan eikä varsinkaan ratsastamaan kuvankaunista täydellisen sopusuhtaista hevosta. 

Lone on antanut itselleen uuden nimen, koska pitää nimenantojuhlassa saamaansa nimeä rumana, iljettävänä ja yököttävänä. 

Nuortenromaaninlle tyypilliseen identiteettikipuiluun kuuluu, että romaanin lopussa Lone oivaltaa jo vaiherikkaiden kokemusten karaisemana nimensä enteellisyyden. Todennäköisesti sarjaksi sukeutuvassa avausosassa lukijalle ei kuitenkaan vielä paljasteta Lonen oikeaa nimeä.   

Lone on introvertti, itsekseen viihtyvä pohdiskelija, joka ei aiemmin ole  ollut kiinnostunut hevosista. 

Uuden naapurin hevonen kuitenkin karkailee aitauksestaan, ja Lone ottaa sen kiinni. Hevosen ja tytön välille sukeutuu oitis erityinen lataus ja Lone pystyy ”keskustelemaan” Mustan kanssa.

Kolmiodraamaan kuuluu tietysti myös Oliver, etäisesti tutuntuntuinen poika, joka hämmentää Lonea:

Hänellä oli ruskeat silmät, vain vähän tummemmat kuin hiukset, jotka kehystivät söpösti kasvoja. Silmät olivat selkeästi ruskeat, ei mustat. Oikeastaan aika ihanat silmät. Suklaata. 

Irrotin katseeni pojan suklaasilmistä. – –

Romaanin lopussa kiritetään kierroksia ja tapahtumat huipentuvat juhannusyön tapahtumiin.  

Lone käy jo kuoleman porteilla ja Katarinan maagisten voimien avulla tyttö pelastuu. 

Mustaan liittyykin sitten todellinen jymy-yllätys…

Yhdeksi nuortenromaanin vakiintuneeksi perhekuvioksi  näyttää muodostuneen kahden isän tai äidin perheet. Lone asuu kahden äitinsä ja pikkusiskon kanssa, mutta biologiseen isään on myös hyvät välit.