Outoja katoamisia Tuonijärvellä

Eeva Klingberg: Neljäskin katoaa, 279 sivua, Kumma-kustannus 2026. Kansikuva Janne Hiltunen.

 

Nuorille suunnattu vetävä kotimainen esikoisdekkari on aina erityisen ilon aihe. 
 
Eeva Klingberg on aiemmin kirjoittanut romaanin aikuisille, Syvän maan juuret (Gummerus 2020). Neljäskin katoaa on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 

Kotisivujensa ja bloginsa mukaan hän on kiinnostunut kirjoittamaan myös lapsille. 
 
Kirjan nimi jäljittelee yhdysvaltalaisten nuorille suunnattujen murhamysteerikirjojen tyyliä ”paljastamalla” jo nimessään olennaisen asian kirjan juonesta. 
 
Klingbergin kirjan erityinen vahvuus on sen miljöössä.

14-vuotias Irakista Suomeen äitinsä kanssa muuttanut Ammaar on sijoitettu äidin sairastelun ja elämänhallinnan menettämisen takia Tuonijärven autioituneessa teollisuuskaupungissa  sijaitsevaan perhekotiin, missä ”suljetun paperitehtaan raato häilyi keskustan laitamilla ja heitti varjonsa kaupungin ylle”. 

Paikkakunnan kanta-asukkaiden kuvataan olevan ”juroja ja vähän epäystävällisiä, mutta tiukan paikan tullen he pitävät kyllä yhtä ja huolehtivat toisistaan”.
 
Perhekodissa ja Tuonijärvellä liikkuessaan poika saa heti ongelmatapauksen leiman, joka lyödään häneen erityisesti epämääräisen lähiötaustan ja ruskean ihonvärin takia. 
 
Janne Hiltusen suunnittelemassa kannessa on tehokas kuva-aihe: risuista punottu variksenpelätin, joka on rikoksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa.

Perhekodista on aiemmin kadonnut eri aikoina kolme poikaa hämärissä olosuhteissa, viimeisimpänä Matias.  Poliisi ei ole kiinnostunut pojista, koska heidän on oletettu lähteneen hatkaan. 
 
Matiaksen sisko Ida ei usko veljensä lähteneen vapaaehtoisesti, ja niinpä nuoret ryhtyvät selvittämään katoamista. 
 
Tutustuminen Idaan aiheuttaa pojassa monenlaisia tunteita:
 

Ammaarin suku oli hajalla ympäri maailmaa. Hänellä oli täti Saksassa, yksi setä Kanadassa ja pari enoa Briteissä. Hänellä oli serkkuja Irakissa, Amerikan mantereella ja Ruotsissa. Silti Ammaarilla ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua suoraan. Ei siskoa, jolta olisi oppinut millaisia tytöt ovat. Ei vanhempaa serkkupoikaa, jolta olisi voinut saada vinkkejä tyttöjen kanssa jutusteluun. Ammaarille ei ollut koskaan ollut kaveria, joka olisi ollut tyttö, tyttöystävästä puhumattakaan. – – 

 
Klingberg nostattaa jännitystä taitavasti. 

Perhekodin nuorten lisäksi myös perhekodin aikuisilla työntekijöillä on risainen lapsuus ja sukupolvelta toiselle periytynyttä taakkaa kannettavanaan. 

Epäilyt kohdistuvat useampaankin aikuiseen. 

Jopa paikkakunnan poliisi on yhdessä vaiheessa epäiltyjen listalla. 

Nuoret hakkeroivat epäiltyjen tietokoneita ja murtautuvat omin luvin lukittuihin huoneisiin ja rakennuksiin. 
 
Varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa harjoitetaan nykyisin usein suorasukaisesti kirjallisuuskasvatusta. 

Perhekodin työntekijä Elmi puolustelee Ammaarille kiinnostustaan viihdekirjoihin.
 

–      – ”Viihdekirjoilla on hömppäkirjojen maine, mutta on ne silti paljon syvällisempiä kuin kaikki ne trillerit, joita tyrkytetään miehille isänpäivänä ja joulun alla. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mun lukemista, jos sanon pitäväni dekkareista, mutta viihdettä? Sen lukemista saa puolustella jatkuvasti, ja kuka nyt sellaista jaksaa.

 
 
Yksi oikolukukierros olisi tehnyt käsikirjoitukselle vielä hyvää:  ilmaisuissa on pientä kieleen liittyvää horjuvuutta ja Ammaaarin nimi esiintyy välillä muodossa Anmaar. 
 
Loppu kiertyy onnelliseksi: Ammaar muuttaa asumaan Saksaan tätinsä luokse ja elvyttää loitontuneet suhteensa isäänsä. 
 
 

Etuliite "Tyttö, jonka ystävä katosi" ei näytä hyvältä CV:ssä

Heidi Silvan: Turha toivo. Myllylahti 2025. 208 sivua. Kansikuva Karin Niemi.

Oululainen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Heidi Silvan on selvästi korottanut panoksiaan pitääkseen nykynuorten kiinnostusta lukemiseen yllä. 
 

Muutaman vuoden takainen nuortenromaani Tyhmästi tehty (2021) hätkähdytti minua niin aiheensa kuin ihmiskuvauksenkin vuoksi. 

 
Juuri ilmestynyt Turha toivo on samoilla linjoilla, ja se on –  jos mahdollista – nuorten keskushenkilöiden karrikoinnin osalta vieläkin raadollisempi. 
 
Tyhmästi tehty ja Turha toivo muistuttavat kumpikin myös melko epäuskottavan joskin koukuttavan juonen punonnan osalta  yhdysvaltalaista dekkarigenreä hyödyntävää YA-kirjallisuutta. 

Lisämausteena Silvan tarjoilee uutuudessaan vielä ehtaa kauhua.
 
Nuortenromaani alkaa vetävästi. Teinit ovat järjestämässä 1970-luvusta ammentavat bileet Olivian kotona, missä asuu myös yhdysvaltalainen vaihto-oppilas Alexia. 

Jenni on luvannut lähteä bileistä yhdessä Siirin kanssa.

Jennin ilta venähtää kuitenkin abiturientti Udon kainalossa ja Siiri katoaa kotimatkallaan keskellä yötä.

 
 
Juoni etenee kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Numeroitujen alalukujen ohessa on myös otsikoituja lukuja, joilla on omat nimikkohenkilönsä. Kertoja heittää lukijalle myös erilaisia täkyjä ja vihjeitä.

Mukana on myös paikallisen verkkolehden päivittyviä uutisia Siirin katoamisesta sekä paikkakuntalaisten kommentteja uutiseen. Ne havainnollistavat paitsi somekeskustelun yleistä arvaamattomuutta niin myös  erilaisia tapoja reagoida teinin katoamiseen.  

Elämä jatkuu kuitenkin myös Siirin katoamisen jälkeen.
 

Kynsilakka oli lohkeillut rumasti. Se pitäisi poistaa, mutta Jenni ei ollut varma, oliko sellainen hyväksyttävää tällaisessa tilanteessa, kun ystävä oli kadonnut. Alexia varmaan osaisi neuvoa. Toisaalta Alexian neuvo varmaankin olisi, että kaikissa tilanteissa naisen tärkein tehtävä oli näyttää huolitellulta.

 
Ulkonäkökeskeinen ajattelu ei typisty vain Jennin oman pään sisään. 

Myös Jennin isä muistuttaa tytärtään, että tämän olisi hyvä ehostaa itseään hieman ennen kuin menee tervehdyskäynnille  Siirin vanhempien luokse.

Ilman meikkiä Jenni toteaa olevansa ”epätäydellinen ja kalvakka”.

 
Myös Siirin äidin itkuinen ja huolittelematon olemus pohdituttaa häntä:
 

Itkuisuuden kyllä pystyi ymmärtämään, mutta homssuisuutta ei. Jenni ajatteli, että jos lehdistö ilmaantuisi perheen oven taakse, kuten muualla maailmassa oli tapana, yhtään kaunista kuvaa ei tuosta naisesta saisi. Edustavan ihmisen lapsen katoaminen synnyttäisi enemmän myötätuntoa kuin huolittelemattoman  – – .

 
Vaikka Jennin on vähitellen entistä vaikeampi pitää omia kulissejaan ja päätään koossa, hän ei silti herkeä tarkkailemasta itseään jatkuvasti: 

Jenni käänsi päänsä sivuun ja näki heijastuksensa sivuikkunasta: utuisen epätarkkana aivan järkyttävän hyvännäköinen näin järkyttyneenäkin.

 
 
Jennin tunnepanssari säröilee seurakunnan paikallisille nuorille järjestämässä tilaisuudessa. Siellä hän tapaa myös monen vuoden tauon jälkeen Eliaksen.

Nykynuorten arkea leimaa alituinen pelko siitä, että joku tallentaa edesottamuksia ja jakaa tiedostoja rajoittamattomasti. 

Tämä teema näkyi jo Tyhmästi tehty -romaanissa ja aihetta sivutaan myös uutuudessa. 
 
”Tyttö, jonka ystävä katosi” ei kuulosta hyvältä mun tulevaisuuden CV:ssä sanoo Jenni ja toteaa vanhemmille tarvitsevansa imagokonsultin.

 
Alkuperäisen katoamistempun suunnitteluun liittyvät  motiivit ovat kaikessa narsistisuudessaan todella kylmääviä.     
 
 
Kontrollifriikki Jenni on yleensä ”todella tarkka siitä, ettei hänen älyään epäilty”. 

Jennin persoona ja tapa reagoida moniin asioihin hälyttää toki ennen pitkää myös lukijan kelloja.

Tyttö, jonka mielestä erilaiset spontaanit tempaukset ovat ”mielenvikaisen hauskoja” ei taida olla ihan järjissään. Paha saa toki lopulta  palkkansa, mutta se ei silti poista lukijan hämmennystä.  

Verrattuna Heidi Silvanin ensimmäisiin nuortenkirjoihin, joissa tyttöpäähenkilöt yleensä käänsivät jonkin saamansa diagnoosin ja erityisyyden lopulta voimavarakseen, niin tässä uusimmassa nuortenromaanissa hän jättää lukijansa  moraalipohdintoineen aika yksin. 

 

 

 

 

 

 

Konstaapeli ja komisario jäljittävät keksi- ja leluankkavarkaita

Tapani Bagge: Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus. Kuvittanut Jusa Hämäläinen. 45 sivua. Kvaliti 2024. 

 

Daniel Kalejaiye: Konstaapeli Gorilla ja kadonnut keksipurkki. Kuvittanut Anni Nykänen. 47 sivua. Otava 2024. 

 

Klassinen salapoliisitarina solahtaa yllättävän vaivattomasti helppolukuisen lastenkirjan formaattiin. 

Tässä kaksi uuden kotimaisen sarjan avausta.

 

Tapani Baggen ja Jusa Hämäläisen Komisario Pulmu -sarjan kerrotaan sijoittuvan fiktiiviseen lintujen asuttamaan kaupunkiin, joka muistuttaa 1950–60-lukujen Helsinkiä. 

Lapsilukijan kannalta tiedolla tuskin on erityisarvoa, vaikka ensimmäiseltä aukeamalta lapsi saattaakin tunnistaa Pulmun etsivätoimiston ikkunasta näkyvän Suurkirkon. 

 

Komisario Pulmu pitää huolta siitä, että alaiset muistavat, kuka on
pomo. Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus (Kvaliti 2024). 

Pulmulla on kaksi alaista, Tilhi ja Tiainen. 

Naiskomisariolla on Jusa Hämäläisen kuvituksen perusteella jonkinasteisia ammatti-identiteettiongelmia: Pulmu esitetään nimittäin toistuvasti istumassa korkealla jakkaralla tai työtuolin selkänojalla. (Tosin mieltymys voi johtua myös linnuille lajityypillisestä käyttäytymisestä….)

Henri Harakka päätyy selliin, mutta onko hän sittenkin syytön?
Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus (Kvaliti 2024). 

 

Pulmun työnjohto ja hoksottimet ovat priimaa: satamasta varastetaan kumiankkoja ja lelukauppiaalta arvokas kamera. Perinteisen brittiläisen salapoliisigenren mukaan teosta epäillään ”ulkomailta tullutta partakorppikotkaa”, mutta ennen pitkää epäiltyjä kertyy tietysti lisää. Lopuksi kaikki epäillyt kootaan yhteen kuulemaan komisarion paljastus.

Baggen helposti seurattava juoni yhdistyy Hämäläisen selkeään,  ääriviivalliseen kuvitustyyliin. 

Vaikka kuvitus onkin vasta lukemaan opettelevan lapsen kirjassa yhtä tärkeä kuin kiinnostava tarina, niin toisinaan liiankin   tapahtumantäyteinen ja levoton kuvitus voi vaikeuttaa aloittelevan lukijan keskittymistä. 

Perinteisissä salapoliisitarinoissa kaikki epäillyt kootaan
samaan huoneesen kuulemaan salapoliisin paljastus.
Jusa Hämäläisen kuvitusta Tapani Baggen helppolukuiseen
lastenkirjaan Komisario Pulmu ja kumiankkojen arvoitus 
(Kvaliti 2024). 

 

Sosiaalisen median alustoilta tuttu somepoliisi Daniel Kalejaiye on nyt  siirtynyt Konstaapeli Daniel tässä, moro! -tietokirjansa (Lasten Keskus 2022)  jälkeen valistamaan pienempiä lapsia lain noudattamisen tärkeydestä ja rikosoikeudellisesta vastuusta. 

Hyväntuulinen ja ystävällinen konstaapeli Gorilla tekee säännöllisesti kylällä tarkistuskierroksia ja poseeraa mielellään kyläläisten kanssa fanikuvissa.  

Konstaapeli Gorilla poseeraa mieluusti kaupunkilaisten
kanssa fanikuvissa. Anni Nykäsen kuvitusta Daniel 
Kalejaiyen helppolukuiseen lastenkirjaan Konstaapeli 
Gorilla ja kadonnut keksipurkki (Otava 2024). 

 

Konstaapeli Gorilla -sarjan avausosa on tervetullut alueenvaltaus hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Poliiisin ammatti kiinnostaa takuuvarmasti monia. Yhteneväisyyksiä on myös Baggen ja Hämäläisen salapoliisitarinaan siinä mielessä, että rikosten selvittämiseen käytettäviä menetelmiä kuvataan molemmissa kirjoissa antaumuksellisesti.

 

Anni Nykänen esittelee havainnollisella aukeamalla konstaapeli Gorillan repun sisältöä. 

Anni Nykänen havainnollistaa poliisin työrepun sisältöä.
Nykäsen kuvitusta Daniel Kalejaiyen helppolukuiseen
 lastenkirjaan Konstaapeli  Gorilla ja kadonnut keksipurkki
 (Otava 2024). 

 

Huolellisen tutkimuksen jälkeen Gorilla jäljittää rouva Ketun herkkupuodin keksivarkaat. Koska varkaat ovat alaikäisiä, rikos sovitellaan työkorvauksena. 

 

Kotimaisten helppolukuisten kirjojen kustantajat voisivat yhdeltä osin ottaa esimerkkiä käännöskirjoista. Kustannus-Mäkelän helppolukuisissa Lukumestari-, Kirjatiikeri- ja Lukupiraatti-sarjoissa on kirjan lopussa lapsille hauskoja luetun ymmärtämistä testaavia tehtäviä. 

 

 

Kun halu suojella ympäristöä kiilaa ohi perheen ja sukusiteiden

Leena Paasio: Bengtskär itä kahdeksan. 279 sivua. WSOY 2023. Kansikuva Riikka Turkulainen.

Pinnan alla. Nuortennäytelmä. Perustuu Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. Dramatisointi ja ohjaus Elina Izarra. Näyttelijät Teemu Mäkinen, Reetta Hyreen, Oskar Hartman ja Roosa Lehtinen. Lavastus- ja videosuunnittelu Alisha Davidow. Pukusuunnittelu Jenni Räsänen. Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski ja valosuunnittelu Antti Kauppi. Kantaesitys Ahaa Teatterissa 5.2.2024. Kesto 75 minuuttia, ei väliaikaa. Kohderyhmä yläkoululaisista aikuisiin.

 

Leena Paasion Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan muodostavat teosparin, jotka ilmestyivät peräkkäisinä vuosina 2022 ja 2023. 

 

Ensimmäisen osan arviossani Lastenkirjahyllyssä harmittelin vähän sitä, että dekkarin intensiteetti katkaistaan ja jatkoa luvataan vasta seuraavana vuonna. 

 

Jatko-osassa Bengtskär itä kahdeksan keskushenkilönä on edellisestä osasta tuttu Rasmus, rikkaan perheen hemmoteltu ainokainen, joka on samassa purjehdusseurassa ja valmennusryhmässä Eetun kanssa. Eetun meribiologina työskentelevä äiti katosi edellisessä osassa hämärissä olosuhteissa päivittäisellä aamu-uinnillaan. 

 

Luonnontieteisiin painottuvaa lukiota käyvät Eetu, Rasmus, Hene ja Salla ryhtyvät biologiantunnin Itämeri-aiheista ryhmätyötä varten selvittämään purjeveneiden pohjan suojaukseen käytettäviä maaleja ja pääsevät näin Rasmuksen suvun kyseenalaisen yritystoiminnan lisäksi myös Eetun äidin katoamiseen liittyvien yksityiskohtien jäljille.

 

Nuorten välisissä keskustelussa viitataan luontevasti eettiseen, hiilijalanjäljeltään mahdollisimman pieneen ruoantuotantoon. Ja oman seurantani perusteella Paasion romaani saattaa jopa olla ensimmäisiä kotimaisia nuortenromaaneita, jossa ajetaan sähköautolla!  

 

Romaanin alussa kuvataan dekkarijuonen kuljetusta enemmän Rasmuksen kehnoja välejä isänsä kanssa ja Eetun elämänilon vähittäistä palautumista. Rasmuksen tunteet Eetua kohtaan ovat syventymässä pelkkää ystävyyttä isommiksi, vaikka Eetu ei juurikaan tunnu reagoivan Rasmuksen latautuneisiin katseisiin ja äänenpainoihin. 

 

Kotimaisissa nuortenromaaneissa on viime aikoina esiintynyt poikkeuksellisen paljon itsekeskeisiä ja jopa tunnekylmiä vanhempia, joilta ei riitä ymmärrystä nuoren kasvukivuille. Rasmuksen isä on tässä lajityypissä siitä kaikkein äärimmäisimmästä päästä.

 

"– – toisinaan minusta tuntui, että vanhempani olivat hankkineet minut pelkästä velvollisuudesta jatkaa Weckmanin sukua”, ajattelee Rasmus, joka näkee itsensä usein isän mielivaltaisesti liikuttelemana marionettinukkena.  Isä on purjehtinut  olympiatasolla ja suhtautuu Rasmuksen kilpailuihinkin hyvin voitontahtoisesti. 

 

Rasmuksen ahdinkoa lisää myös äidin työ Brysselissä. Kun tilanne isän kanssa kriisiytyy, asioista on vaikea puhua äidin kanssa lyhyissä puheluissa. Rasmus analysoi tarkasti myös äitisuhdettaan:

 

Niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän oli työskennellyt Brysselissä, olin tottunut saamaan hänestä vain palasia silloin tällöin. Kenties juuri sen takia viihdyinkin äidin kanssa niin hyvin. Isompina annoksina hänen määrätietoisuutensa, uteliaisuutensa ja aktiivisuutensa olisivat luultavasti alkaneet käydä hermoilleni.

 

Sukuyrityksen perustanut Rasmuksen isoisä sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalaan. Rasmus käy usein tervehtämässä isoisää ja saa kuulla suvun historiasta. Vähän ennen kuolemaansa isoisä haluaa keventää omatuntoaan ja tapahtumavyyhdit ratkeavat lopussa vauhdikkaasti ja Eetun äidin pelastumisen osalta vähän epäuskottavastikin.

 

Itämeren suojeluteeman ja ekokriittisen lähestymisotteen rinnalla Paasio käsittelee ystävyyden ja nuorten välisen lojaaliuden vivahteita kiinnostavasti ja uskottavasti. Teospari ansaitsee huomiota myös esittelemällä kiinnostavasti purjehdusta sekä harrastuksena että kilpaurheiluna. Kirjan lopussa selitetään purjehdukseen liittyvää erikoissanastoa. 

                                                * * * * *

Kotimainen uusi nuortenkirjallisuus päätyy harvoin ammattiteattereiden ohjelmistoon. Onneksi tamperelainen Ahaa Teatteri pitää ohjelmistossaan myös lasten- ja nuortenkirjoihin pohjautuvia esityksiä. Mila Teräksen samannimiseen nuortenromaaniin pohjautuva Amiraali kantaesitettiin  Ahaassa helmikuussa 2022. Viime syksynä sai ensi-iltansa Katri Kirkkopellon Molli-kuvakirjoihin pohjaava lastennäytelmä Molli ja ystävyyden talo. 

 

Pinnan alla -näytelmän lavastaja Alisha Davidow on päätynyt
toimivaan ratkaisuun, jossa purjeveneet ovat näyttämöllä pääosassa.
Etualalla Oskar Haartman (Rasmus), takana Roosa Lehtinen (Silja)
ja Teemu Mäkinen (Eetu). Valokuva © Jari Kivelä / Ahaa Teatteri.

Maanantaina sai Ahaa Teatterissa ensi-iltansa nuortennäytelmä Pinnan alla, joka perustuu Leena Paasion nuortenromaaneihin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan. 

Dramaturgi-ohjaaja Elina Izarra on koostanut teoksista hyvin koossa pysyvän ja jännitteen säilyttävän esityksen. Näytelmää lähdettiin työstämään jo siinä vaiheessa, kun Paasio oli vasta kirjoittamassa jatko-osaa. 

 

Leena Paasion Itämeri-nuortenkirjojen ensimmäisessä osassa Eetu
ja pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen) saavat pärjätä pitkälti omillaan
isän surressa kadonnutta vaimoaan. Myös näytelmässä
sisarusten side on vahva. Valokuva © Jari Kivelä/ Ahaa Teatteri. 

Ahaa Teatterin esitykset ovat tilattavissa kouluihin, kulttuuritaloihin sekä teattereihin ympäri Suomen ja siksi näyttelijöiden määräkin pidetään produktioissa käytännön syistä suppeana. Jälleen kerran Ahaan näyttelijät taipuvat moniin, keskenään hyvinkin erilaisiin roolisuorituksiin.  

 

Pinnan alla -esitykseen liittyy myös kouluille tarkoitettu ympäristönsuojelua käsittelevä oppimateriaalipaketti.

 

  

  

 

Kun huvipuistossa kuuluu riemun ja kauhun kiljahduksia...

 

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa. 363 sivua. Tammi 2023. Kansikuva Laura Lyytinen. 

 

 

 

 

– – Minussa on kiinni terästä, puuta, betonia ja rautaa. Kuortani on muokattu kiinnittämällä siihen satoja rakennuksia, sitten ne on taas revitty pois. Rakennettu uusia tilalle.

Mahtavat huvilaitteet painavat ja rusentavat, niiden perustukset on upotettu syvälle, kerroksieni pohjiin asti. Ravintolat ja varastot ovat osa minua, mutta alati muutettavissa.

Kukaan ei kysy minulta, mitä haluaisin hävittää ja säilyttää. Kukaan ei tiedä, mikä on minulle rakkainta. Sellaista, mitä ilman en voi elää.

 

 

Ella Paijan (1990) Soita minulle karusellin kelloa on omintakeinen nuortenromaani.

 

Erikoiskirjastonhoitajana työskentelevän Paijan esikoisen yhtenä näkökulmahenkilönä on huvipuisto, joka esitetään tuntevana ja myös erilaisiin toimintoihin pystyvänä hahmona. 

Nuortenromaani sijoittuu hyvin tunnistettavasti Tampereen Särkänniemen huvipuistoon. 

 

Kesäkauden alkaessa huvipuistoon palkattujen kesätyöntekijöiden keskuudessa järjestäydytään jälleen erilaisiin arvohierarkioihin tehtävien vastuullisuuden ja aiemman työkokemuksen perusteella. 

 

Yksi uusista kesätyöntekijöistä on omissa oloissaan viihtyvä ja tarkkaileva Teemu, joka nauttii ensimmäisestä kesästä kaukana kotoa.   

 

Huvipuistoin laitteisiin ilmaantuu outoja vikoja,  vuoristoradan huoltomies kuolee oudoissa olosuhteissa ja kolmevuotias lapsi katoaa mystisesti.

 

Dekkarijuonteen ohessa viritellään jännitteisiä ihmissuhdekuvioita.

 

Takakannessa romaania kuvataan kesäisesi trilleriksi.

 

Yli 300 sivustaan huolimatta kirja on nopealukuinen, mikä johtuu lyhyistä luvuista, joissa näkökulma ja ääni annetaan huvipuiston lisäksi siellä työskenteleville nuorille. 

 

Paijan romaania voisi luonnehtia eräänlaiseksi uuskummaksi: arkeen työntyy yliluonnollisia säikeitä. Mitään onnelliseksi kiertyvää loppuratkaisua ei ilmaannu, asiat jäävät ratkaisematta. 

 

Romaanin erityinen ansio piilee kuitenkin arjen kuvauksessa: nuorten kesätyön kuvauksia ei  ole liiemmälti näkynyt nuortenkirjoissa. 

Uskoisin jopa, että Linnanmäen ja Särkänniemen huvipuistojen seuraavaan kesätyörekrytointiin tulee Paijan romaanin takia vielä nykyistäkin enemmän hakemuksia: sen verran samastuttavasti ja houkuttelevasti Ella Paija kuvaa eräänlaisen suljetun tilan jännitteitä! 

Uskon, että tarkkailen itsekin huvipuiston miljöötä aivan toisella tavalla seuraavalla kerralla.

 

 

 

Räyhäkkää menoa Hämeessä

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä, 104 sivua, Aviador 2022. Kansikuva Jussi Kaakinen.

 

Yö taisi olla jo lauantain puolella. Takseja ja pikkuautoja meni harvakseen ohi, busseja ei enää ollenkaan. Loska lensi. Tanja tunsi Archien käsivarren harteillaan, muttei viitsinyt pujahtaa pois alta. Hän arvasi, että suostuisi kuitenkin. Archie oli muuttanut Hämeenlinnaan vasta loppukesästä, ysiluokan alkuun, mutta Tanja oli jo melkein ihastunut siihen. 

 

– Onko sulla edes ajokorttia? Tanja yritti vielä muodon vuoksi. 

– Ethän sä oo sen vanhempi kuin mäkään? 

– En ookaan, Archie virnisti. – Mitä sitten? 

Tanja ei vastannut. Sydän tuntui kuitenkin käyvän ylikierroksilla. Mitä jos he tosiaan jäisivät kiinni? Kotona nousisi pirullinen meteli. 

 

Tapani Baggen Jäätävää kyytiä -nuortenkirjan takakansiteksti mainostaa sen olevan ”hurjanhauska nuortenjännäri!”

 

Luonnehdinta ei ole liioiteltu, mutta tuntuu silti vähän päälleliimatulta tehosteelta, sillä Jussi Kaakisen kansikuva vetävästä takaa-ajosta ja kahden hahmon sivuprofiilista puhuu kyllä puolestaan.   

 

Tapani Bagge on tavattoman tuottelias ja monipuolinen lasten-, -nuorten ja aikuistenkirjailija. 

Uransa alussa hän kirjoitti Jerry Cotton -agenttitarinoita ja suomalaista Finnwest-lännenlukemistoa, sittemmin hän on kirjoittanut  dekkareita nuorille ja aikuisille, helppolukuista lastenkirjallisuutta, novelleja, selkokirjoja sekä varhaisnuorten- ja nuortenromaaneja. 

 

Bagge on pitkällä urallaan saanut koko lailla yksinään julkaissut rouheita kotimaisia nuortendekkareita, joissa nuoret päähenkilöt  kyseenalaistavat virkavallan ja lakipykälät mennen tullen.  

Baggen nuortendekkareissa on usein keskushenkilöinä reteitä ja viehätysvoimastaan tietoisia, eri tavoin kapinallisia tai uhmamielisiä poikia, mutta uskottavuuden ja laajan lukijakunnan saavuttamiseksi niistä löytyy aina myös särmikkäitä tyttöjä, jotka eivät suostu vain vikisemään omaa erinomaisuuttaan uhoilevien poikien toimien aikana. 

 

Korsosta verkkaiseen Hämeenlinnaan hiljattain muuttanut Archie retostelee Tanjalle, kuinka ”stadissa me plokattiin joku rassi harva se ilta”. 

 

Archie anastaa – varmaan vähän näytösmielessäkin tehdäkseen Tanjaan vaikutuksen  – terveyskeskuksen pihasta huomiota herättävän dollarihymyn, ison jenkkiauton. 

Kun pahin adrenaliini laantuu, nuoret huomaavat, että auton takapenkillä on hiljattain kylmennyt ikäihminen…

 

Jäätävää kyytiä sekoittaa siekailematta eri lajityyppejä, etupäässä kovaksikeitettyä jännitystä ja ennalta arvattavaa, mutta aidontuntuista teiniromanssia, johon kietoutuu vielä road trip-henkistä nostalgiaseikkailua  Hämeenlinnan ja sen liepeille paikantuvissa maisemissa. 

 

Vaiherikkaan pakomatkan jälkeen virkavalta tavoittaa karkulaiset, mutta rikosylikonstaapeli Pohjanen ymmärtää, itsekin entisenä korsolaisena, että Hämeessä joskus tuntuu vähän hitaalta, niin ”pitää järkätä omaa kivaa”.   

Sankaruutta on monenlaista

Katariina Romppainen: Juho Jupiter Juusola, 134 sivua, Sopuli 2021. Kansikuva Jyrki Pitkä. 

 

 

Lastenromaaneissa vilisee nykyisin toinen toistaan räväkämpiä päähenkilöitä. 

Koohotus, roimasti karrikoidut sankarit ja liioittelu on vielä yleisempää käännöskirjoissa, mutta toki myös kotimaisista verrokeista löytyy hengästyttävää menoa.

 

Katariina Romppaisen juuri ilmestyneen lastenromaanin päähenkilö, 11-vuotias Juho, on toista maata. 

 

Juhon vapaa-aika kuluu tietokoneella ja hän perustelee runsasta pelaamistaan vanhemmilleen sillä, että haaveilee e-urheilijan ammatista. 

Juhon äidillä on aikaa vievä vastuullinen edustustyö ja mieluisasta työpaikasta  irtisanottu insinööri-isä virittelee uraa blogistina ja kehittelee mullistavaa ateriankorvikereseptiä.

 

Juholla on laktoosi-intoleranssi, mutta asia ei poikaa itseään juurikaan haittaa. 

Pikemminkin hän käyttää sitä juonikkaasti jopa hyväkseen välttyäkseen tekemästä itselleen epämieluisia asioita.  

 

Juhon arki kuitenkin mullistuu, kun serkkutyttö Hilma muuttaa äitinsä pitkän työmatkan takia pidemmäksi aikaa heille, ja kaiken huipuksi poika joutuu jakamaan huoneensa Hilman kanssa.

 

Hilmalla tuntuu olevan yliluonnollinen kyky lukea Juhon ajatuksia. Juho kipuilee Hilmaa enemmän heidän mammansa kuolemaa, vaikka siitä on jo useampi vuosi aikaa.  Juhon ahdistuksen taustalla piilee muutakin, mutta se paljastuu lukijalle vasta romaanin lopussa. 

 

Koulussa Juho kokee joutuvansa usein muiden luokkakaverien silmätikuksi. 

Pahin kiusanhenki on Perttu, joka vääntelee Juhon nimeä ja saa kiusantekoon mukaan muitakin. Luokanvalvoja yrittää puuttua napakasti nimittelyyn, mutta kiusaamisen ytimeen opettaja ei silti pysty näkemään. 

 

Serkkutyttö haastaa Juhoa myös epämukavuusalueille ja osoittaa, että tietokonepelien maailmasta on välillä hyvä uskaltautua myös elämään oikeaa elämää, vaikka se joskus tekisi vähän kipeääkin. 

Hilmalla on myös kanttia virittää Juhon ja tämän vanhempien kanssa keskustelua Juhon kokemasta kiusaamisesta ja tämän yksinäisyydestä. 

Kohtaus kuvaa hyvin sitä, kuinka lapsi ei tohdi puhua itselleen kipeästä aiheesta edes lähimmilleen. Juhon perheessä perusturvallisuuden palikat ovat kohdallaan, mutta Juhon sisimpään ja pahoinvoinnin syihin vanhemmat eivät yllä, koska lapsi on rakentanut niin kovan panssarin.

 

 

Hilman kaltaisia totuuden torvia ja suoraan silmiin katsojia kaivattaisiin myös tosielämään. Tytön suorapuheisuus, joka lukijan korviin ensin tuntuu peräti julkealta, selitetään osittain sillä, että ”hän on kotoisin pohjoisesta, siellä päin puhutaan joskus liiankin suoraan”.

 

Harmaa  pakettiauto askarruttaa Juhoa. Hilma ei aluksi usko asiassa olevan mitään erityistä.

Hän syyttää Juhoa vainoharhaisuudesta ja viattomien ihmisten epäilystä. Hilman mielestä Juho on pelannut aivonsa tohjoksi. Mutta ennen pitkää Hilmakin saa huomata, että Juho onkin oikeassa...

 

Romppainen on punonut juoneen dekkaria, huumoria (kakkaa ja pieruja piisaa, mutta sille on toki perusteltu syy…), realismia ja vähän yliluonnollisiakin elementtejä. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa. 

 

 

Katariina Romppainen kuuluu VaLas -kollektiiviin. Hänen edellinen nuortenromaaninsa Sori vaan, se on totuus ilmestyi 2015 Kariston kautta.