Sukupolvet kohtaavat kauniisti ja yllättävästi

Ulf Stark & Anna Höglund: Voitko vislata Hanna. Suomentanut Tarja Teva. 58 sivua. Schildts 2005.
















Ulf Starkin ja Anna Höglundin kuvakirja on jälleen mainio todiste siitä kursailemattomuudesta, jolla ruotsalaiset osaavat työstää kipeitäkin aiheita, ilman paatosta ja patetiaa.

Starkin tarina kertoo kuolemasta, mutta samalla myös nykylasten ja vanhusten välisestä sukupolvikuilusta. Peralla ei ole isoisää ja niinpä hänen ystävänsä Uffe lupaa "järjestää" hänelle sellaisen vanhainkodista.

Kirjan hiukan harhaanjohtava nimi juontuu samannimisestä ruotsalaisesta kansansävelmästä "Kan du vissla Johanna" jonka Pera opettelee uuden isoisänsä avittamana viheltämään.




Poikien alkuperäinen halu hyötyä rahallisesti isoisästä hälvenee nopeasti, sillä he saavat kosolti uusia elämyksiä ja antavat siinä sivussa myös vanhukselle tämän janoamaa elämänhalua.

Kuolemasta puhutaan hyvin viitteellisesti. Pera tuntee isoisänsä äkillisen kuoleman äärellä pikemminkin kiukkua kuin surua.

Linnut livertävät puistossa. Me tunnemme kaikki tuoksut nenässämme. Mutta emme löydä setää. Sitten me jatkamme matkaa vanhainkodin kahvilaan.
Siellä Saara-täti huomaa meidät.
– Ottaisitteko te kahvia, pojat, hän kysyy.
– Kiitos emme, Pera vastaa. – Me etsimme isoisää.
Silloin täti nousee seisomaan. Hän pyyhkii suunsa lautasliinaan. Sitten hän laskee kätensä Peran olalle.
– Hän ei ole enää täällä, hän sanoo. – Isoisäsi on lähtenyt meidän luotamme.
– Hän on varmaan eksynyt, Pera vastaa. – Niin kuin aina.
Saara-täti kietoo kätensä Peran kaulaan. Sitten hän sanoo, että Peran isoisä on nyt taivaassa. Hän sanoo, että he hyvästelevät Nils-sedän kappelissa lauantaina.
Silloin Pera suuttuu niin että kyyneleet kohoavat hänen silmiinsä. Hän riuhtaisee itsensä vapaaksi tädin sylistä.
– Ja minä kun olin opetellut viheltämään ja kaikkea! hän parkuu.

Pojat haluavat mennä Peran isoisän arkun ääreen viheltämään pojan vihdoin oppiman kansansävelmän, viimeisenä lahjana isoisälle. Tällainen spontaanius on ristiriidassa aikuisille usein tyypilisen pönäkän surutyön kanssa. Jäähyväisten jälkeen pojat lähtevät lennättämään leijaa.

Elämä jatkuu, painottaa Ulf Stark kauniisti ja silti kuolemaa mitenkään rienaamatta.




Anna Höglundin naivistinen kuvitus luottaa lapsen kykyyn tulkita kuvien välittämiä mielenmaisemia. Lasten ja vanhuksen yhteisillä muistoille ja tunteille on jätetty paljon tilaa.

Tämän kuvakirjan jälkijättöinen suomentaminen, 13 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen, on hyvä todiste siitä, kuinka suomalaiset kustantajat lämpenevät hitaammin vaikeiksi koetuille aiheille.

Joulu on perinteisesti lasten juhla ja tämä näkyy joulun aikaan myös lastenkirjallisuuden näkyvillä pitämisenä eri medioissa. Astrid Lindgrenin kirjoista tehdyistä tv-sarjoista oli poimittu jouluaaton ratoksi jouluaiheisten kohtausten kimara.

Teemalla esitettiin uusintana jälleen kerran Rudolf Koivusta ja Raul Roineesta kertova hieno dokumentti, Juho Gartzin ohjaama Rudolf Koivu – satua koko elämä.

Joulunpyhiin ajoittui myös Ylen ykkösen Perheen aika- ja Viikon taiteilija- ohjelmat, joissa molemmissa sattuman summana oli äänessä lastenkirjailija Tuula Korolainen. Ja keskiviikkona Timo Harakan kymmenminuuttisessa haastattelussa TV 1:ssä oli Vilja-Tuulia Huotarinen.

Tänään esitettiin TV 2:n lastenohjelmapaketissa Ulf Starkin Voitko vislata Hanna -kuvakirjaan pohjaava tv-elokuva Vaari vuodelta 1992.

Elokuvasta on tullut Ruotsissa niin suosittu ja rakastettu, että sitä esitetään joka jouluaatto samaan tapaan kuin Raymond Briggsin sarjakuvaan perustuvaa Lumiukkoa konsanaan.

Rouva Huu säästää tämän ruotsalaisen herkun katsomisen vasta myöhempään iltaan. Joskus toivoisi, että sähköisten medioiden lasten- ja nuortenkirjallisuuteen pohjaavista ohjelmista olisi mahdollista saada etukäteen tietoa. Nyt tuntuu, että ohjelmiin törmää lähinnä sattumalta ja joskus liian myöhään. Onneksi monia näistä tässä luetelluistakin on mahdollista kuunnella ja katsella myös YLE Areenan kautta.

"Pastilli huuleen ja baanalle" eli kuinka herra Huun järjen ääni patikkamatkalta Kaukasukselta palasi

Hannu Mäkelä: Herra Huu pitää ravintolaa. Kuvitus tekijän. 202 sivua. Tammi 2011.

















Herra Huu pitää ravintolaa alkaa mollivoittoisesti: Edellisessä sarjan osassa herra Huun elämään varoittamatta tullut toimelias rouva Huu on nyt lähtenyt "iäksi", pakannut tavaransa ja ottanut vauva Huun kainaloonsa. Erityisesti vauva Huun menetys ottaa koville.

Herra Huu uskoo isoisänsä jo hävinneen manan manoille, mutta isoisä on kuitenkin edelleen läsnä paitsi herra Huun ajatuksissa niin myös Huun hiukan hajamielisesti muistamissa sananlaskuissa.

Kaikkitietävä kertoja nostattaa lukijan Huuta kohtaan tuntemaa empatiaa huippuunsa paljastamalla, että isoisä viettää todellisuudessa huoletonta kylpyläelämää Battipagliassa etelän lämmössä.




Siinä missä Peppi Pitkätossu eli Efraim-isänsä kultarahojen varassa, niin myös herra Huu on tähän asti tullut toimeen isoisän kultakolikoiden avulla. Mutta kirstun pohja näkyy jo.

Huu on kuullut myös rahaa syövästä pedosta, Inflaatiosta. Eräänä päivänä Huu saa Kansaneläkelaitokselta kirjeen, jossa kerrotaan ettei hän ole oikeutettu eläkkeeseen. Herra Huu on byrokratian suhteen ihan kuutamolla, mutta huoli jäytää häntä silti entistä enemmän.

Ennen herra Huu olisi naurahtanut pelkälle ajatukselle. Kuka tänne olisi uskaltanut tulla, hänen omaan kotiinsa! Kaikkihan tunsivat hänet, tiesivät miten kauhistuttava ja pelottava noita herra Huu oli. Niin, sellainen herra Huu oli ainakin ollut… Hän itse oli suuri taikuri ja shamaani, hän eikä kukaan muu. Juuri herra Huu hallitsi yöt ja pimeät, pelotti lapset, sekä rouvat lempeät…

[Niille, jotka eivät ole tutustuneet Hannu Mäkelän aiempiin, vuodesta 1973 ilmestyneisiin Herra Huu -kirjoihin on syytä antaa pieni luonnehdinta hänestä: Herra Huu on oikeasti hyvin arka ja pelokas pieni mustiin pukeutunut herra, joka yrittää kyllä parhaansa pelottelun ja hurjiintumisen suhteen, mutta yleensä kaikki menee mönkään raskaimman kautta.]

Herra Huu huomaa vanhentuneensa: "Voimia ei löytynytkään enää joka lähtöön, riimit eivät enää sujuneet, loppusoinnuista alkoi olla iso pula."




Aikuiselle lukijalle on päivänselvää, että herra Huu potee mielen alakuloa. Rouva Huun ja vauva Huun lähdön jälkeen ei millään ole enää väliä. Huu riutuu ja uneen on helppo vajota mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Mutta onneksi metsän yhteisö pitää huolta: eläimet, etunenässä hiukan omahyväinen ja laskelmoiva Onerva Orava, tukevat Huuta kukin tavallaan. Onerva haluaa perustaa ravintolan, jonka ruokalista on kovin pähkinäperäinen. Kaikki menee tietysti ensin pieleen, mutta Huu on saanut elämäänsä uutta ryhtiä, kun on asioita huolehdittavana.

Lopullinen käännös tietenkin tulee. Huu seurustelee peilikuvansa kanssa ja saa siltä finanssiasioihin ja markkinointiin liittyviä käypiä neuvoja.

Herra Huuta peilikuvan puheet piristivät totta kai. Hän joutui nyt oudon kiihtymyksen valtaan. Herra Huu tunsi että peilikuva todella välitti hänestä – ja se oli pieni ihme, sillä eihän kukaan voinut itse peilikuvaansa valita… Herra Huu liikuttui, yskähti ja oli kysymässä lisää, mutta peilikuva oli jo vetänyt verhot eteen ja kadonnut. Ei auttanut, vaikka hän peiliin vielä kauan koputti.

Ja toden teolla asiat lähtevät myös käytännön tasolla rullaamaan, kun Onerva Oravan etäinen inkeriläistaustainen sukulainen Sonja tulee pelastavana enkelinä paikalle kauhanvarteen ja uusia ruokalistoja laatimaan. Yhteisen kielen puuttuminen korvataan aluksi Tele-Patia-yhtiön kaarnakapulalla, joka kääntää kielen kummallekin ymmärrettäväksi, mutta ennen pitkää selvitään jo perinteisenkin telepatian ja kenties jopa tunnekielen avulla. Herra Huun mieli seestyy lopullisesti, kun vauva Huukin ilmaantuu mukaan auttamaan uuden menestyvän ravintolan pidossa.




Hannu Mäkelän tyyli on jälleen jääräpäisen verkkaista ja omiin tuumailuihinsa uppoavaa. Se on verratonta ääneen luettavaksi, kuulijan ikä on sivuseikka.

Lukijan on helppo asettua herra Huun kosmisen yksinäisyyden syviin vesiin. Ja rivien välissä läikähtää silti toivo ja ripaus myös onnesta.

Ensimmäisten Herra Huu –kirjojen seikkailuvetoiseen juoneen tämä sarjan seitsemäs kirja ei yllä, mutta ajatkin ovat nyt ankeat. Muistumia niin suomalaisen yhteiskunnan linjanvedoista kuin Mäkelän oman henkilökohtaisen elämänkin vaiheista löytyy moniaalta kirjan sivuilta.

"Kun on aito katselija, näkee paremmin"

Jukka Itkonen: Leikkihaitari. Valitut lastenrunot 1986–2010. Toimittanut Sanna Jaatinen. Kuvitus, graafinen suunnittelu ja taitto Matti Pikkujämsä. 129 sivua. Otava 2011.


















Jukka Itkonen täytti lokakuussa 60 vuotta ja Otava on koonnut hänen neljännesvuosisadan jatkuneesta lastenlyriikastaan valittujen runojen kokoelman Leikkihaitarin. Se on visuaalisesti hieno ja sisällöllisesti tavattoman runsas ja edustava kooste Itkosen lyriikan parhaimmistosta. Kirja on yksi tämän pian päättyvän vuoden ehdottomia lastenkirjahelmiä.

Suomalainen lastenlyriikka on ollut Julius Krohnin, Zacharias Topeliuksen ja Arvid Lydeckenin jälkeen ja on yhä hyvin naisvaltainen lastenkirjallisuuden osa-alue. Itkonen on kuitenkin viihtynyt alueella pitkään ja kehittänyt lastenrunouttamme myös uusiin suuntiin.

Rouva Huu mieltää Itkosen metsän maahisen kaltaiseksi loitsijaksi, jolla on suora tuntuma luonnon ja elämän ihmeisiin. Hän houkuttaa eri-ikäisiä lukijoitaan kumartumaan pienten ja vähäpätöisten asioiden äärelle kummastelemaan ja tuumimaan niiden kauneutta.




Itkonen on tietoinen lastenlyriikan perinteestä: hän uusintaa mielellään aakkosrunoja (esim. "Opintiellä aakkoset") ja sormirunoja ("Ystäväsi käsi") sekä mukailee suomalaisen kansanrunouden tuttuakin tutumpia lastenloruja ("Satu meni työhön" ja "Häivy, häivy hämähäkki").

Itkonen on kehittänyt englantilaisesta limerikistä aivan oman versionsa, rimelikin, joiden tyylitaiturina hän osoittaa kiteyttämisen ja karismaattisten hahmojen luomisen taitonsa.




Eläimet ovat lastenlyriikan suosituimpia kuvauksen kohteita. Itkosella on perinteisiä suomalaisia eläimiä, mutta myös eksoottisempia siivekkäitä, suomukkaita ja hännäkkäitä. Itkonen nostaa jalustalle myös tuiki tavallisia ja väheksyttyjä eläimiä, kuten runossa "Varpunen", joka toivoo runon lopussa hienosti:

- - - Ja jos päivän mietelauseen
viserrellä saan:
"Älä tahdo mitään liikaa.
Elä päivä kerrallaan."

Itkosen runo "Leivonen" löytyy myös usein kuolinilmoituksista.

Itkosella on myös sosiaalista omaatuntoa oikealla tavalla ojentavia runoja. Runo asunnottomasta Lasusta, "Lasu Riekale, pullonkerääjä", kuuluu hänen ammattiaiheisten teemarunojensa sarjaan (Taikuri Into Kiemura ja muita kaupunkilaisia, Otava 2007). Se alkaa säkeillä

Ei ole paikkaa, missä asua.
Ihmiset tuijottaa minua,
vanhaa Lasua
Kun vaellan paikasta toiseen.

– – –

Latausta on myös "Taneli Harmaisen syksyssä", joka on hylätyn vanhuksen koskettava muotokuva.





Matti Pikkujämsän väritykseltään trendikkään retrohenkinen, mutta selvästi tunnistettava rouhea tyyli istuu kuin nenä päähän Itkosen tunnelmaltaan vaihtuviin runoihin.

Pikkujämsä antaa hienolle kokoelmalle loppusilauksen tarkkaan harkituilla typografiaan ja taittoon liittyvillä ratkaisuillaan.

Tämän kirjan kuuluisi ehdottomasti olla mukana kilpailemassa vuoden kauneimman kirjan tittelistä!

Kokoelma on saanut nimensä runosta "Tili-tali", jossa kertojaminä saa lahjaksi leikkihaitarin. Leikkihaitarillakin voi soittaa "oikeaa musiikkia":

– – – Niin soitin, ja silloin ymmärsin,
kuinka puhdas voi ääni olla,
vaikka sen sitten soittaisi
leikkihaitarin asteikolla.

Itkonen ottaa nuoret lukijansa tosissaan ja tarjoaa heille parastaan.




Leikkihaitarin esittely saa kunnian olla Lastenkirjahyllyn 500. teksti. Oheinen kuva on Helsingin kirjamessuilta, jossa Itkonen joutui yllätetyksi: koululaiset pyysivät häneltä kilvan nimikirjoituksia! Itkonen suhtautui tähän odottamattomaan suosionosoitukseen stoalaisella tyyneydellä.

24. luukku: Joulurauhaa päälle maan

Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan. Åbo kungör julfred. 71 sivua. Ruotsinkielinen käännös Malena Torvalds-Westerlund. Kirjapaja 2011. Taitto Iiris Kallunki.








Turun joulurauhan julistuksen kuunteleminen jouluaattona puolen päivän aikaan on yhä isolle osalle suomalaisista taitekohta, joka pyhittää joulun alkaneeksi.

Historiantutkijoiden Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun tietokirja taustoittaa tätä Turun Vanhalla suurtorilla tapahtuvaa julistusta, sen historiaa ja anekdootteja.

Kirja on hyvä esimerkki hillitystä ja hyvin asiayhteyteen sopivasta ulkoasusta. Suomen- ja ja ruotsinkielinen teksti kulkevat säyseästi rinnakkain. Uudet valokuvat, arkistokuvat ja muu kuva-aineisto ovat tasapainossa keskenään.

Oheisen Virpi Talvitien tontun ja Hannele Huovin runon myötä Rouva Huu haluaa toivottaa kaikille Lastenkirjahyllyn vakituisille ja satunnaisemmille lukijoille hyvää ja leppoisaa joulua.

Runo ja tonttu löytyvät Huovin & Talvitien lastenkirjasta Matka joulun taloon. Joulun satuja ja runoja (Tammi 2001).







JOULUYÖNÄ

Asemalla hiljenee.
Minne kaikki lähti?
Yli öisen kaupungin
loistaa joulutähti.

Pieni tonttu nukahtaa
katulampun valoon.
Tähti tuikkii ikkunasta
rauhaa joulutaloon.

23. luukku: Mauri Kunnaksen joulukirjat ovat luoneet kansallista joulukuvastoa

Mauri Kunnas: Joulutarinat. Kolme klassikkotarinaa. Mukana myös äänikirja, lukijana Lars Svedberg (Yhteisnide teoksista Joulupukki, Kaksitoista lahjaa Joulupukille ja Joulupukki ja noitarumpu). 144 sivua. Otava 2011.

Mauri Kunnas: Koiramäen joulukirkko. Toisen uusitun laitoksen ensimmäinen painos. Otava 2011.




Mauri Kunnaksen joulukuvaston ystäviä hellitään tänä vuonna tuhdilla kolmen kuvakirjaklassikon yhteislaitoksella.

Joulutarinat on yhteisnide teoksista Joulupukki (alk. 1981), Kaksitoista lahjaa Joulupukille (1987) ja Joulupukki ja noitarumpu (1995).

Yhteislaitos juhlistaa Joulupukki-kirjan 30-vuotisjuhlavuotta. Se on käännetty ainakin 26 kielelle ja sitä on tiettävästi painettu noin puolitoista miljoonaa kappaletta.

Yhteislaitoksessa on Mauri Kunnaksen saatesanat, joissa hän vaatimattomaan ja lunkkiin tapaansa kertoo menestysteostensa taustoja.

Kunnas muu muassa tunnustaa - monelle luovan työn tekijälle ominaisella – kriittisyydellä:

Joulupukki-kirjan menestys vakiinnutti lastenkirjailijan urani, ja siinä mielessä minun tietysti pitäisi tykätä kirjasta kovasti. Suoraan sanottuna se ei kuitenkaan kuulu lempikirjohini, vaikka aihe onkin rakas. Ensimmäisessä painoksisa väritkin olivat mielestäni vähän pielessä, erityisesti punainen väri oli muuttunut painossa väärän sävyiseksi.

Hauska kuriositeetti on Kunnaksen maininta siitä, kuinka hän Kaksitoista lahjaa Joulupukille -kirjaa suunnitellessaan piti mielessään lapsuudessaan ihannoimansa ruotsalaisen Carl Larssonin jouluidylliä.

Kunnaksen pitkä ura lastenkirjailijana on luettavissa hänen teoksistaan. Suhtautuminen jouluun, lisääntyvä teknologia ja lasten Joulupukki-uskoonkin liittyvät detaljit ovat kokeneet eri kirjoissa muutoksia.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon tuhopolton jälleenrakennuksen hyväksi vuonna 1997 toteutetusta Koiramäen joulukirkko -kirjasta on ilmestynyt tänä vuonna myös nidottu uusi laitos, jonka voi lähettää joulutervehdyksenä joulukortin asemesta.

22. luukku: Joulukalenteri täyttää tänä vuonna 160 vuotta

Mervi Koski: Joulupukin jalanjäljillä. Kuvitus Mika Kolehmainen. Karisto 2011. 109 sivua. Ulkoasu ja taitto: Radiant Graphics Oy/ Sakari Tiikkaja.









Aika ajoin ilmestyy kotimaisia tietokirjoja joulusta. Niissä selvitetään Joulupukin etymologiaa ja suomalaisia sekä toisaalta myös kansainvälisiä jouluperinteitä ansiokkaasti.

Hämeenlinnalaisen lastenkulttuurin monitoimijan, kirjastonhoitaja Mervi Kosken Joulupukin jalanjäljillä –kirjan sisältö on tuhti ja perusteellinen. Tuntuu siltä, että kirjan toimittamisen kanssa olisi käynyt hiukan samaan tapaan kuin vanhan joululaulun joulupukille, joka sekoitti hajamielisyyksissään perheenjäsenten lahjatoiveet keskenään.

Kirjan kohdentamisen ongelmasta kertoo sekin, että verkkokirjakaupan sivuilta löytyy tästä kirjasta myös todennäköisesti kirjalle alunperin suunniteltu lapsenmielisempi kansikuva, joka vetoaa huomattavasti enemmän nuorempaan lukijakuntaan.

Lopullisessa kansikuvassa Kolehmaisen kuva on istutettu muun nostalgisen kuvamateriaalin sisälle ikään kuin postikortiksi.



Mika Kolehmaisen karikatyyriset tonttupotretit vetoavat lapsiin, samoin Kosken lukujen alkuun sijoitetut Korvatunturin tonttujen vuoropuhelut. Muu tuhti tekstiaines onkin enemmän aikuiseen makuun, pienen pienestä ja vaikealukuisesta kirjasimesta ja isoista tekstipalkeista lähtien.




Kuvatietokirjassa on kuitenkin kiinnostavaa joulutietoutta. Esimerkiksi joulukalenteri täyttää tiettävästi tänä vuonna 160 vuotta: ensimmäinen maininta joulukalenterista on löydetty hampurilaisen Elise Averdickin lastenkirjasta vuonna 1851. Tekstissä kerrotaan kuinka äiti ripustaa lasten iloksi seinälle joka ilta uuden kuvan.

Mervi Kosken sujuva kerronta tasapainoilee vanhojen jouluperinteiden ja uusien modernien sovellusten konsensus-välimaastossa. Punaiset pääotsikot houkuttelevat kyllä lukemaan: Joulukiireen julistus, Monikasvoinen joulupukki, Taskutietoa tontuista jne.




Kariston kustantamolla on kunniakkaat perinteet suomalaisen lastenlehdistön historiassa. Niinpä mukaan on poimittu myös Kariston vuodesta 1900 aina 1980-luvulle ilmestyneessä Nuorison joulu –lehdesssä ilmestynyttä materiaalia.

Mika Kolehmaisen vesivärikuvitusten kupeessa on paljon vanhojen valokuva-albumien mustavalkokuvia, kiiltokuvia ja vanhoja nostalgisia joulukortteja.

21. luukku: Puuhalassakin valmistaudutaan jouluun

Richard Scarry: Kaikkein paras joulukirja. Suomentanut Raija Mattila. 42 sivua. Tammi 1982. 3. painos 2004.















Vastakohdat täydentävät toisiaan myös jouluaiheisissa lastenkirjoissa.

Siinä missä eilinen Pirkko Vainion Ville ja pyrstötähti huokui rauhallista tunnelmaa ja lähimmäisenrakkautta, niin Richard Scarryn Kaikkein paras joulukirja kiihdyttää entisestään itse kunkin joulustressiä.

Puuhalassa valmistaudutaan nimittäin jouluun. Siellä kuhisee, kaduilla on vilskettä ja kiire on aistittavissa koheltavien asukkaiden moninaisissa toimissa.

Lyhyet tarinat Puuhalan (joka myös animaatiosarjassa Touhulana tunnetaan) asukkaista nivoutuvat kaikki jollain tavalla jouluun.





Tohtori Luuranko (????) ehtii hätiin säällä kuin säällä ja kaupungin asukkaat lupaavat viimeistään jouluna palkita hänen vaivannäkönsä. Yksinäiset vanhukset ja äkäilevät tuittupäätkin huomioidaan, sillä jouluna kukaan ei saa olla yksin.

Muistuma vanhojen moraalisesti ojentavien joulusatujen perinteestä häivähtää taustalla tarinassa ”Ilkeät kaksoset”, joka kertoo pihan vintiöistä, Immusta ja Inkusta, jotka olivat ”hyvin ilkeitä”. He saavat joululahjaksi vain kaksi valtavankokoista hiilisäkkiä. Kun Puuhalasta katkeavat sähköt, on kaksosilla oiva tilaisuus parantaa tapansa ja olla kilttejä kaikille….




Kiire ja kohellus näkyvät myös Joulupukin aattoyön kierroksella, mutta kaikesta onneksi selvitään kekseliäisyyden ja luovan ongelmanratkaisun ansiosta.

Kirjassa on myös neilikka-appelsiinin askarteluohje ja Matka mummolaan –pelilauta yhdellä aukeamalla.

Kohottavaksi lopuksi voi kaiken sähellyksen jälkeen rauhoittua laulamalla "Jouluyö, juhlayö" –laulun, joka löytyy kirjan lopusta nuotteineen.

Richard Scarryn kirjojen tapahtumantäyteisyys vetoavat lapsiin, vaikka aikuisen on usein vaikea veivata samoja kirjoja kerta toisensa jälkeen. Tämän sai Rouva Huukin kuopuksen kohdalla tuta, kun Scarryn Mitä ihmiset tekevät –kirjaa luettiin eest taas pojan ollessa noin parivuotias. Matkustimme mummolaan viikonlopuksi, ja ajattelin että unohdan tietoisesti kirjan kotiin, vaikka tiesinkin että sitä vielä kaivattaisiin. Halusin pitää vähän lomaa kirjan lukemisesta.

Kävimme pikaisesti Forssan kaupunkirjastosssa ja kuopus oli hetken omilla teillään. Naama kuin Hangon keksi hän kiikutti minulle tuon samaisen Scarryn isokokoisen keltaisen kuvakirjan…. ruotsinkielisenä laitoksena.

20. luukku: ”Koko joulu tuntui olevan hänen sisällään”

Pirkko Vainio: Ville ja pyrstötähti. 25 sivua. Lasten Keskus 2004.

















Kuluvalla viikolla on taas päiväkotien ja koulujen joulujuhlien kiivain sesonkiaika.

Rouva Huukin pääsee illalla kuopuksen alakoulun joulujuhlaan. Poika on seimikuvaelman kertojana, ihan kuin Pirkko Vainion kuvakirjan Villekin.

Villelle roolijako on pettymys: hän haluaisi pukeutua hienoihin vaatteisiin, mutta saakin vain ”töräyttää torvella ja kertoa, mitä näyttämöllä tapahtuu”.




Villen luokkatoverit aistivat Villen pettymyksen ja avittavat häntä virittäytymään rooliin.

Villelle annetaankin tehtäväksi askarrella esitykseen suuri jouluyön tähti.

Kotonaankin Ville aprikoi jouluyön ihmettä ja tähden loistoa ja kasvaa samalla vähitellen roolinsa mittaiseksi, vaikka h-hetkellä yrittääkin varastaa esityksen ”tähden” roolin itselleen…




Villeä nolottaa hänen tempauksensa, mutta onneksi opettajalla on lapsispsykologista silmää tilanteen ratkaisemiseksi:

”Voi Ville kulta, eihän kukaan voi esittää kahta isoa roolia yhtä aikaa…” Kaarina lohdutti.
”Miten niin kahta isoa”, Ville ei oikein ymmärtänyt.
”Sinun kertojan osasihan on tosi tärkeä”.
”Niinkö?” Ville pyyhki silmiään.
”Tietysti! Ajattelehan, että jos silloin, yli kaksituhatta vuotta sitten, ei olisi ollut kertojia, emme nyt tietäisi mitään joulun tapahtumista!”
”Edes meidän pieni joulunäytelmämme ei voi jatkua, ellet sinä nyt mene ilmoittamaan yleisölle, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

Ja niin Ville palaa takaisin näyttämölle ja vie tärkeän roolinsa loppuun.

Ville huomasi, ”että hän olikin tärkeä osa joulun tarinaa, ja koko joulu tuntui olevan hänen sisällään”.




Pirkko Vainiolla on taito nostattaa tunnelmaa sekä tekstissä että pastellisävyisessä akvarellikuvituksessaan pienin nyanssein sellaiselle tunnetasolle, että aikuisella kirjan ääneen lukijalla on usein suuria vaikeuksia pitää äänensä vakaana.

Ville ja pyrstötähti puhuu jouluisen keskusteemansa lisäksi tavattoman kauniisti jokaisen lapsen persoonan ja erityistaitojen arvostamisen puolesta.

19. luukku: Joulupukkien kolmiodraamaa

Markus Majaluoma: Isä, koska joulupukki tulee? 33 sivua. WSOY 2005.
Ilmestynyt myös äänikirjana. WSOY 2011. Lukijana Martti Suosalo.














Helsingin Sanomien yleisönosastossa käydään parasta aikaa keskustelua siitä, saako lapsi traumoja Joulupukki-myytin ylläpitämisestä. Erityisen kiinnostavaa on se, että myös lapsenuskonsa menettänet nuoret ovat toimertuneet ottamaan osaa keskusteluun!

Lapsenusko ja luottamus joulun ihmeeseen ovat myös jouluaiheisissa lastenkirjoissa jo entistä kovemmalla koetuksella.

Aivan tavatonta tämäkään ei silti ole: jo 1900-luvun alun suomalaisissa joulusaduissa keksittiin toinen toistaan nerokkaampia selityksiä sille, kuinka Joulupukki ennättää käydä yhden illan aikana kaikkien lasten luona.

Uusissa joulukirjoissa lapsi uskaltaa toisinaan tuoda ilmi epäilynsä Joulupukin olemassaolosta, mutta lähes poikkeuksetta tämä samainen lapsi saa sadun tai tarinan kuluessa kiistämättömiä todisteita pukin olemassaolosta!

Ruusumäen perheen lapset Ossi, Väinö ja Annamaria havahtuvat jouluun jo syksyllä ja virittävät näin myös perheen isän miettimään HYVISSÄ AJOIN joulua ja sen ehdotonta kohokohtaa.




Ja vihdoin tulee jouluaatto. Isällä on tietysti kaikki jouluvalmistelut iloisesti levällään, ja äiti on seminaarimatkalla, kuinkas muuten.

Majaluoma tuntuu Isä-kirjoissaan antavan kunniaa Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas-kirjoille, joissa äiti niin ikään loistaa poissaolollaan. Isä-Ruusumäen boheemius on samaa luokkaa Mikon isän kanssa.

Kesken joulukiireiden isä saa puhelun. Joulupukki ilmoittaa kamalan lumimyrskyn estävän häntä saapumasta perinteiselle aattoillan visiitilleen. Pukki lupaa kyllä, että tontut toimittavat lahjat hänen puolestaan.

Isä hälyttää paikalle naapurin herra Putkelan viettämään heidän kanssaan aattoiltaa. Tästä sukeutuu tietysti sakea ja koominen soppa, mutta loppuratkaisu on ainakin lasten kannalta onnellinen.

Hulvattomat väärinkäsitykset sekä lasten ja aikuisten erilainen maailmankatsomus aiheuttavat Isä-kirjoissa toistuvasti riemastuttavia yhteentörmäyksiä.





Markus Majaluoman Isä-kirjat ovat lapsiperheen boheemia elämää hellästi tutkailevia farsseja. Niiden komiikka on hienovireistä ja hauskuttanee eniten aikuista lukijaa, mutta en käy kiistämään, etteikö lapsikin pääsisi samalle taajuudelle velmuilevan Majaluoman kanssa.

18. luukku: Etsintäkuulutettuna ryhdikäs joulukuusi!

Teija Rekola & Timo Kästämä: Kinkkulin kuusijuhla. 28 sivua. WSOY 2011. Graafinen suunnittelu Anna Makkonen.
















Teija Rekola (aik. Niemi) lanseerasi viime vuonna joulukirjamarkkinoille karismaattisen Kinkkuli-joulupossun, joka neuvokkuutensa ansiosta välttyi päätymästä joulupöydän keskipisteeksi.

Viime vuonna muistan vähän nikotelleeni hiukan ristiriitaista sankarihahmoa, mutta tässä sarjan uudessa osassa Kinkkuli on jo päässyt pälkähästä ja sekä lapsi- että aikuislukija voi huokaista helpotuksesta ja keskittyä vauhdikkaan tarinan käänteisiin.




Kinkkuli on hyvää pataa Joulupukin tonttujen kanssa ja auttaa jouluvalmisteluissa parhaan kykynsä mukaan. Se huolestuu, kun selviää, että Joulupukki on jäämässä ilman joulukuusta. Syy puukatoon johtuu kesällä riehuneesta Olga-myrskystä, joka on kaatanut kaikki puut laajalta alueelta. Kinkkuli päättää lähteä yksinään kuusenhakumatkalle ja saa kumppaneikseen pikkuruiset hiiret.

Neuvot karttuvat matkan varrella, tonttukoulun pikkutontut opastavat Kinkkulin Otsatunturille. Lopulta kaikki kääntyy parhain päin, vaikka ihan supisuomalaiseen joulupuuhun ei päädytäkään!




Rekolan tarina kulkee joutuisasti ja replikointi on eloisaa ja ääneen luettuna luontevaa.

Timo Kästämä tekee aimo urakan kuvituksessa. Hänen akvarellikuvituksensa tiukkuvat talven sinistä valoa ja lumi on nietostunut maisemaan kauniisti.

Kästämä kuvittaa huolellisesti vanhojen rakennusten iän tuomaa patinaa ja silmä lepää hänen kansatieteellisen tarkoissa detaljeissaan. Vesivärikuvittajana Kästämä on hyvinkin Mauri Kunnaksen veroinen, ja sävyiltään heleämpi taitaja, jonka kuvista ei synny Kunnaksen kaltaista toiminnallista ähkyä.

17. luukku: Nyökyn sydän on puhdasta kultaa

Enid Blyton: Nyökky tapaa joulupukin. Otava 1962. Kuvittaja Harmsen Van der Beek. Suomentaja ei tiedossa. 60 s.














Enid Blytonin vuodesta 1950 ilmestyneet Noddy-kirjat ovat pienimpien lasten rakastamia ja hyvin tuntemia samaan tapaan kuin ahmimisikäisille suunnatut Blytonin Viisikko- ja Salaisuus-kirjatkin.

Blyton tuotti heti menestyksekkään sarjakonseptin: hän kiinnitti huomiota myös kirjojen ulkoasuun, joissa sarjallisuus näkyi yhtenäisenä sarjan osasta toiseen toistuvana kansikuva-aihelmana, esim. lelujuna kansikuvan alaosassa ensimmäisessä Niksu-kirjassa, Hurrah for Little Noddy, vuodelta 1950.

Hollantilainen Harmsen Van der Beek ryhtyi kuvittamaan kirjoja ja hänen panoksensa oli merkittävä lapsiin vetoavan sympaattisen lelumaan Niksun hahmon suosiossa. Kuvittaja kuoli kuitenkin ennenaikaisesti vuonna 1953, mutta toiset kuvittajat jatkoivat hänen aloittamallaan tyylillä siitä eteenpäin.

Eri lapsisukupolvet ovat Suomessakin tutustuneet Niksuun – tai aiemmin Nyökkyyn – lastenohjelmien vaha-animaatiosarjoissa ja nyttemmin tietokonepohjaisissa modernimmissa animaatioissa. Lapsille suunnatut toiminnalliset puuhasivut löytyvät täältä.

Nyökky tapaa Joulupukin on on viehättävä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan valloittava lastenromaani.

Lelumaassa eletään jännittäviä aikoja. Itse kunniarvoisa Joulupukki on nimittäin tulossa vierailemaan Isokorvan veljen Lyhytkorvan luokse. Nyökky lupaa toimia Isokorvan autonkuljettajana ja pieni lelutonttu on niin täpinöissään pukin vierailusta että tekaisee autoa vahatessaan laulunkin Joulupukin kunniaksi.

Seuraavina päivinä Nyökyllä oli hyvin, hyvin kiire. Hän pesi kaikki vaatteensa ja kulki ympäri pukeutuneena herra Olli Otson vanhaan aamutakkiin, kunnes ne olivat kuivat. Rouva Otso, joka asui naapuritalossa, oli lainannut sen hänelle.

Rouva Otso silitti hänen puhtaat vaatteensa, koska hän pelkäsi Nyökyn polttavan ne silitysraudalla. Hän ompeli myös yhden napin kiinni ja osti Nyökylle uudet kengännauhat.

"En usko, että Joulupukki edes näkee minua", Nyökky sanoi. "Mutta olen puhdas ja siisti sen varalta, että hän näkee, eikö niin, rouva Otso?"

Nyökky maalasi autonsa kirkkaanpunaiseksi ja keltaiseksi. Sitten hän kiillotti sen yltä päältä.

Nyökky on luonnostaan hyvin vaatimaton, mutta monen sattuman summana hän pääsee sittenkin puheisiin Joulupukin kanssa. Joulupukki pyytää itse asiassa Nyökkyä kiertämään hänen kanssaan Lelumaata ja tutustumaan kaikkiin leluihin. Ja ylpeänä Nyökky ajaa punaista autoaan, joka sekin tuuttaa torveaan: "Pööp, pööp, pööp! "

Ja kaiken hauskan päätteeksi järjestetään tietysti suuret juhlat.

16. luukku: Hyvä olo tulee yhdessä koetuista asioista

Tuula Korolainen & Christel Rönns: Kissa Killi ja joulukummitus. 32 sivua. Tammi 2011.
















Kolmas temperamenttisesta Kissa Killistä kertova kuvakirja luotaa taas tunnemaailman syviä vesiä.

Lapsen – ja aikuisen – tunnekasvatusta tukevat lastenkirjat ovat selvästi lisääntyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana, Kissa Killin lisäksi kannattaa kotimaisista muistaa myös Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea –kirjat.

Toisaalta lastensuojelutyötä tekevät joutuvat arkisessa työssään kohtaamaan entistä useammin lapsia ja nuoria, joilla ei ole perustietämystä ja –tuntemusta ns. normaalista tunnerekisteristä: miltä tuntuvat vaikkapa suru, pettymys tai riemu.

Tällaiseen täsmätarpeeseen on ilmestynyt Tiina Holmbergin & Johanna MoisionVille Vilkastuksen tunneseikkailu (Pesäpuu ry 2003, lisäpainos 2010), joka on tunnetarina pienen gorillan päivästä, hajonneesta perheestä sekä siitä, mitä tunteet saavat aikaan kehossa. Kuvakirja johdattaa lapset tunnistamaan 10 eri tunnetta ja jakamaan niihin liittyviä omia kokemuksiaan. Ville Vilkastuksen tarinaan samaistumalla lapsi voi saada kosketuksen myös omiin tukahdutettuihin tunteisiinsa.

Kissa Killin perheessä aistii joulun läheisyyden: isä äkäilee kissanpojalle kuusenhakumatkalla ja äiti on ihan naatti joulusiivouksen kanssa.

Vanhemmat syyttävät Killiä sen mielestä väärin perustein. Kuka kotona tekee kepposia ja vie koko perheeltä joulumielen mennessään? Kissanpoika tuntee jäävänsä kaiken hauskan ulkopuolelle, kun vanhemmille ei näytä olevan aikaa eikä ymmärrystä.




Tuula Korolainen on rakentanut Kisu Killi –kuvakirjasarjansa ääneenluvussa mehukkaiden toistuvien fraasien (”Mutta ei se vielä mitään”) ja tietyllä tavalla ennalta arvattavan juonen varaan.

Juonen juoksutuksessa Christel Rönnsin kuvituksella on tärkeä tehtävä. Voisi melkein sanoa että tässä kuvakirjassa kuvitus on tärkeää silmänruokaa, joka tekee kirjan luku- ja katselukokemuksesta täyteläisen.

Killin lemmikkipossu seikkailee välillä vallan itsenäisesti ja kommentoi tapahtumia puhe- ja ajatuskuplissa vähän samaan kuin Sven Nordqvistin Viirusta ja Pesosesta kertovien kuvakirjojen pikkuötökätkin.

Ja viimein joulukummituksen arvoituskin ratkeaa ja joulurauha laskeutuu Kissa Killin kotiin, joka täyttyy lähisukulaisten iloisesta puheenporinasta ja yhteisöllisestä hyvän olon tunteesta:

Talo täyttyi iloisesta hälinästä, ja kello kaksitoista kuunneltiin radiosta, kuinka julistettiin Katinkulman joulurauha. Killi piti eniten siitä kohdasta, jossa laulettiin ”hupsis, tupsis, pimpeli, pompeli, hiiri se kissalle takkia ompeli”.

Sitten juotiin kissanminttuteeta ja syötiin puuroa ja pipareita, niin että napa tiukkui. Kun kukaan ei jaksanut enää muruakaan, mummi huokasi:

– Olisipa aina tällaista. Täällä on niin lämmin joulun henki.
Killi rypisti otsaansa ja kysyi sitten:
- Onko se Joulunhenki kiltti kummitus?
– No ei ole, mummi naurahti. – Se on hyvä olo, joka tulee kaikista jouluasioista ja siitä, että saadaan kokea ne yhdessä.

Nähdään tai ollaan ainakin kuulolla

Kaksi vinkkiä kaikille niille, joilla on näin joulun alla joko kosolti ylimääräistä aikaa tai kiinnostusta lasten- tai nuortenkirjallisuuteen:

Huomenna perjantaina 16. joulukuuta voi kopsutella satusaappaissa tai loskasaappaissa tai talvikengissä Suomen lastenkirjakauppaan klo 16.00.


Satusaappaat ja runopilli. Onnimannin artikkeleita 1978–2008 -kirjan toimittajat Tuula Korolainen ja Arja Kanerva kertovat muun muassa, miksi Pekka Töpöhäntä on hännätön, minne johtavat Hipsuvarpaan jalanjäljet ja mitkä lastenkirjat ovat suomalaisten suosikkeja.

Kirjan tekijöistä ovat mukana myös taidekasvattaja Maria Laukka, kuvittaja Kristiina Louhi ja eräs Lastenkirjahyllyn vakiolukijoiden kenties hyvin tuntema lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko kertomassa, mitä on lastenkirjan kuvissa ja kuvien takana.

Kolmikko lupaa antaa myös joululahjakirjavinkkejä hyvistä lasten- ja nuortenkirjoista.

Tervetuloa siis keskustelemaan lastenkirjoista Lastenkirjakauppaan, os. Simonkatu 9, Helsinki.

Rouva Huu on myös ensi viikon maanantaina 19. joulukuuta klo 17.20 Ylen ykkösessä vieraana Eeva Luotosen kirjallisuusohjelmassa, jossa keskustellaan tutkimuksesta Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) .

Ohjelma tulee uusintana torstaina 22. joulukuuta samalta kanavalta klo 13.00 ja on myöhemmin kuultavissa myös Yle Areenan kautta.

15. luukku: ”Yhteistonttuilussa on voimaa”

Matti Kuusela & Jammu Kanerva: Salainen tehtävä. Tonttujen talviseikkailu Tampereella. 34 sivua. Taitto Irene Nurmi. Tampere-Seura 2010. Julkaisu n:ro 121.

Salainen tehtävä. Tonttujen talviseikkailu Tampereella. Käsikirjoitus Matti Kuusela. Ohjaus Pekka Laasonen. Rooleissa Jukka Saikkonen, Eeva-Riitta Salo, Veera Degerholm, Jussi Ollila ja Usva Kärnä. Kantaesitys 26.10.2011 Tampereen Työväenteatterin kellariteatterissa/ Teatteri 2000. Ikäsuositus yli 3-vuotiaille. Kesto 45 minuuttia.







Museot, yhdistykset ja järjestöt julkaisevat nykyisin entistä enemmän lapsille suunnattuja kirjoja.

Tampere-Seuran viime vuonna kustantama, Aamulehden toimittaja Matti Kuuselan manselaisessa kotiseutuhengessä kirjoittama Salainen tehtävä. Tonttujen talviseikkailu Tampereella on päätynyt vuoden viipeellä myös teatterin lavalle.

Tontut saavat joulupukilta tehtäväkseen matkustaa etelään. Pienen vänkäämisen jälkeen matka suuntautuu Tampereelle. Siellä tonttujen on selvitettävä, kuka on Tampereen kiltein aikuinen. Tehtävän ratkaisemisesta tontuille luvataan donttutosentin arvonimi.

Tehtävän suorittamisen tuoksinassa tontut tutustuvat Tampereen keskeisiin nähtävyyksiin, maistelevat mustaa makkaraa ja yrittävät ottaa lähikontaktia alkuasukkaisiin. Onko Tampereen kiltein aikuinen Pikku Kakkosestakin tunnettu näyttelija Eila Roine vai jääkiekkokaukalosta tuttu Raimo "Raipe" Helminen - vai sittenkin joku ihan muu?

Kukin tontuista on oma karismaattinen persoonansa. Börje-tonttu on kallellaan ruotsinkielisiin ja Turkuun. Timo-tontulla on alituiseen nälkä. 300-vuoden vaatimattomassa tontun iässä oleva Niilo opettelee vasta lukemaan ja aiheuttaa tuon tuostakin onnahtelevalla sisälukutaidollaan hupaisia väärinkäsityksiä. Tonttunelikon ainoa tyttö, Tiina, on järkevä ja palauttaa usein kohtuuttomasti tonttuilevat toverinsa ruotuun.





Salaisen tehtävän kuvittanut Erkki ”Jammu” Kanerva tunnetaan Tampereella lehtimiehenä ja pakinoitsijana. Hän on istuttanut pilapiirrosmaiset tonttunsa arkkitehtoonisen jylhiin tamperelaismaisemiin. Tästä syntyy vähän jäykkä vaikutelma; kaupunkikuvaa ja Tampereen maisemiakin olisi voinut kuvata tonttujen tapaan hiukan rennommallakin kädellä ilman että tunnistettavuus olisi paljonkaan kärsinyt.


Viime aikoina on ollut moniaalla puhetta teosten kohdentamisesta tietyn ikäisille tai tietynlaisille lukijoille.

Salaista tehtävää suositellaan täsmentävässä alaotsikossa ”Lapsille, lapsen- ja tampereenmieisille" ja sen kerrotaan soveltuvan "myös lukutaitoisille aikuisille”.

Teatteri 2000:n näytelmäversio noudattelee pääpiirteissään kirjan käänteitä. Mukaan on otettu joulumieltä nostattava tuttujen joululaulujen sikermä ja muutama ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvä letkautus myös aikuisen katsojan viihdyttämiseksi.

Teatteri 2000:n kantavat voimat Jukka Saikkonen (mm. Joulupukin roolissa) ja Eeva-Riitta Salo (Börje-tonttu) antavat jälleen parastaan, ja Veera Degerholmin, Jussi Ollilan ja Usva Kärnän tontuissa on niissäkin kosolti luonnetta ja lunkia asennetta. [Allaoleva kuva Petri Kivinen/ Teatteri 2000]






Näytelmän lopetus on yllätyksellinen ja jopa postmoderniksi tulkittava tarina tarinassa.

Kiltit aikuiset löytyvät nimittäin lopulta teatterista: he ovat jättäneet joulunvalmisteluun liittyvät kiireensä ja lähteneet lasten kanssa viettämään laatuaikaa!

Kiltti aikuinen on lapsen kanssa – voiko tätä totuutta nasevammin ja lastenkulttuuripoliittisen agitaatioviestinkin sisällyttäen sanoa?

Tampereen Työväen Teatteri ja viime vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettänyt Teatteri 2000 yhdistyvät ensi vuoden alusta lähtien. Tavoitteena on näin varmistaa tamperelaisen lastenteatteritarjonnan määrä ja laatu. Teatteri 2000 on viime vuodet ollut ilman omaa toimitilaa. Tampereen Työväen Teatteri ja Teatteri 2000 ovat tehneet aiemminkin yhteistuotantoja, joista viimeisin oli syksyllä ensi-iltansa saanut ja Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut satumusikaali Bremenin soittoniekat.

Salainen tehtävä –lastennäytelmää esitetään Tampereella vielä ennen joulua lauantaina 17.12. klo 13 ja 15 sekä joulun jälkeen 28.12. klo 13, 29.12. klo 13 ja 18, perjantaina 6.1.2012 klo 13 ja 15 ja 7.1. klo 13.


Sanataideyhdistys Yöstäjä on järjestänyt näytelmään kytkeytyviä Tampereen tarinat –sanataidepajoja 6-12-vuotiaille eskareille ja koululaisille. Pajassa on voinut keksiä yhteisiä tarinoita Tampereelta, kiivetä mielikuvituksen voimalla Pyynikinharjulle ja pulahtaa Tammerkosken kuohuihin ja kokeilla tietysti myös sitä, kuinka tarina taipuu tampereeksi.

14. luukku: " Mieti miten kauas pääsee kun malttaa olla aloillaan"

Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa. 56 sivua. Kirjapaja 2011. Kansikuva Katja Kuittinen.
















Vaikka lumen määrä – mistään NIETOKSISTA ei todellakaan voi puhua – näyttää taas joulun lähentyessä ainakin täällä Pirkanmaalla uhkaavasti vajentuvan, niin silläkin uhalla nyt on korkea aika esitellä Jukka Itkosen monenikäisille sopiva runokokoelma Lumilyhdyn valossa.

Kokoelman talviaiheiset runot puhuttelevat ensisijaisen aikuiskohderyhmänsä lisäksi myös lapsia. Itkosen runot tiivistyvät toisinaan melkein lakoniseen havaintoon, kuten kokoelman avaavassa runossa ”Marraskuun viimeinen päivä”:

Sorsalla suojana
kaislikko,
lapsella äidin syli.

Talvi on
varttia vaille jo,
syksy on varttia yli.

Itkonen on usein pienten ja vähäväkisten asialla, näin myös runossa ”Lintulauta”, jossa hän miettii millaisia suruja punatulkuilla mahtaa olla:

– – Niiden ääni on hiljainen,
hiljainen ääni,
laulu kuin suruista tehty.

Tietoisuus tien avaajista ja toisaalta Itkosen oma pitkä lyyrikon polku oikeuttavat hänet tekemään myös toisintoja klassikon aseman saavuttaneista runoista.

Immi Hellénin ja Aleksis Kiven hengessä on syntynyt ”Oravaisen laulu”, joka alkaa säkeillä

Kuuraisessa kuusikossa
istuu heiluhäntä
havunoksan rauhanviirin alla miettien: – –

Ja yksi henkilökohtaisista suosikeistani on ilman muuta runo ”Lumenkirkas valo”, jonka päätteeksi Itkonen kehottaa:

Mieti miten kauas pääsee
kun malttaa olla aloillaan.

Tämä jos mikä on totinen tosi. Itse en ole jouluhysteriaan vielä pahasti langennut, mutta aika moni muu on, jos voi jotain kaupungin jouluhumusta päätellä…


Rouva Huu löysi ilokseen kokoelmasta kaksi hyvää runoa tänä iltana urakoitavien joulukorttien kupeeseen (runot ”Joulukalenteri” ja ”Talviuni”).

Itkosen runot ovat selkeitä, seesteisiä ja kaikkea kimuranttia ilmaisua karttavia. Juuri siksi Lumilyhdyn valoon soisi kokoontuvan koko suvun, vauvasta vaariin.

Vanhoille joulusaduille ja -runoille ominainen joulun henki ja vähävaraisten muistaminen todentuu hienosti takakannesta ilmitulevasta asiasta: kirjan tuotolla tuetaan Yhteisvastuukeräystä.

Pakahduttavan pikkusievää eri-ikäisille tytöille

Annelore Parot: Aoki. Suomentanut Viia Viitanen. 39 sivua. WSOY 2011.

Annelore Parot: Yumi. Suomentanut Viia Viitanen. 39 sivua. WSOY 2011.













Japanilaisen manga- ja anime-huuman nostattamana on syntynyt pienten ja vähän isompienkin tyttöjen iloksi Kokeshi-buumi, josta on sukeutunut Suomessakin näyttävästi mainostettu tuoteperhe monine oheistuotteineen ja tilpehööreineen.

Hiukan hämmästyttävää on se, että Kokeshi-tuotteet ja niiden tekijät eivät ole peräisin Japanista, vaan ne ovat ranskalaisen Annelore Parot´n luomia!

Suomennetuista Kokeshi-tuotteista kaksi on kuvakirjaksi luokiteltavaa teosta. Niissä on kosolti erikokoisia tai muotoon leikattuja sivuja, läppiä, liuskoja ja luukkuja ja japanilaisia kirjainmerkkejä.

Paperinukkeleikkejä, piilotehtäviä ja väri-iloja riittää kaikille pikkutarkasta ja söpöstä pitäville.

Kirjan napakat tavallista paperia tukevammat sivut soveltuvat jo noin kolmivuotiaan lapsen käsiin, mutta visuaalisia ärsykkeitä on heidän tarpeisiinsa kerta kaikkiaan liikaa:



Kuvakirjojen sankarittaret Aoki ja Yumi ovat moderneja japanilaisia pikkutyttöjä, jotka pukeutuvat mielellään kimonoon. Heidän matkassaan päästään tutustumaan luotijunaan, Tokion suurkaupungin ihmisvilinään, jossa on ”pienen pientä ja suuren suurta rinnakkain”, ahtaaseen metroon ja tavaratalon tavaranpaljouteen, joka on järjestetty jämptisti hyllyille sotilaalliseen järjestykseen.

Onneksi välillä levähdetään kirsikkapuiden katveessa puistossa ja rauhoitutaan zen-puutarhan vehreydessä:

Puutkin käyvät lopulta nukkumaan, luonto nukahtaa. Sulje silmäsi Yumi, ja unelmoi, unelmoi, pikku kokeshi…

Aokista kertovassa kirjassa pukeudutaan kimonoon ja virittäydytään cosplay-naamiaisten tunnelmaan.

Kuvakirjojen lisäksi on ilmestynyt syntymäpäiväkekkerien järjestämiseen tarvittavaa rekvisiittaa (kutsukortteja, synttärivinkkikirja, lautasliinoja, tarroja, pinssejä, pillejä, tautointitarroja ja syömäpuiko) muotoon leikatussa Kokeshi-pahvilaatikossa.



Kouluaiheinen pakkaus sisältää kynien, kumien ja viivottimien lisäksi tarroja sekä kirjasen, johon voi tallentaa kouluvuoden tapahtumia. Kokeshi-ystäväkirjaan voi kerätä kaikkea bestiksiin liittyvää tietoa ja muistoja.

Kokeshi on oikeasti japanilainen puunukke, vähän venäläisten maatuskan veroinen perinnelelu. Jokainen nukke on käsin maalattu uniikki taideteos. Nukke muodostuu kahdesta osasta, päästä ja vartalosta.

Nukkien historia juontuu yli kolmensadan vuoden päähän, Edo-kauden (1603-1867) puoliväliin. Alun perin niitä valmistettiin matkamuistoiksi kylpylävieraille kuumien lähteiden alueella. Toisen maailmansodan jälkeen nuket levisivät kaikkialle Japaniin.