Stadin kaduilta melkein avaruuteen asti

Tapani Bagge & Carlos da Cruz: Rautamiehen arvoitus, Apassit 4, 151 sivua, Karisto 2020.

Tapani Baggen ja Carlos da Cruzin Apassit-sarja karttuu rivakasti ja tekijöiden paneutuminen 1910-luvun Helsingin historiallisiin yksityiskohtiin on jopa ihailtavan tarkkaa ja silti nykylastenkin menneen ajan tietämyksen valossa melko helposti  hahmotettavaa. 

Sarja liittyy vanhojen poikien seikkailukirjojen pitkään jatkumoon monella tavalla.

Apassien salaseuraan kuuluvalla Samulilla on lehden katumyyjänä
aitiopaikka kaupungin tapahtumiin. Carlos da Cruzin
kuvitusta Tapani Baggen tekstiin lastenromaanissa 
Rautamiehen arvoitus (Karisto 2020).

Eletään Venäjän vallan aikaa Helsingissä. 

Apassien salaseuran huomio kiinnittyy kaupunkiin tulleeseen amerikansuomalaiseen miljönääriin ja tämän henkivartijaan, herrasmies Adamiin, joka tunnetaan myös intiaaninimellään Juokseva nenä. 

Vierailevat tähdet aiheuttavat melkein yhtä paljon hämminkiä kuin maailmanloppua suureen ääneen uhkaileva Kaapuniekkakin.

Taikauskoisia kaupunkilaisia pelottaa lähestyvä Halleyn komeetta, joka kiinnostaa myös huijareita. Huhujen mukaan se koostuu jalokivistä ja muista arvokkaista mineraaleista.

Samaan aikaan keksijä-insinööri Kallander katoaa ja konstaapeli Väsy yrittää jäljittää kaupungilla vaeltavaa rautamiestä.

Bagge on roolittanut Väsyn sukunimeään myöten vanhojen poikakirjojen henkeen (muistetaanpa vaikka Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu -sarjaa ja Aaro Hongan partioseikkailuita). Vanhoissa poikakirjoissa poliisit jäivät yleensä poikkeuksetta alakynteen, kun fiksut ja aikaansaavat pojat jäljittivät rikollisia  nokkelammin ja nopeammin kuin auktoriteettiinsa kangistuneet poliisit. 

Eri yhteiskuntaluokkia edustavat  Otto, Erik, Heikki ja Samuli ovat kelpuuttaneet  Apassit-salaseuraan myös identtiset kaksoset Ellin ja Nellin. Edes heidän äitinsä ei erota tyttöjä toisistaan ja pojatkin puhuvat tytöistä usein ylimalkaisesti Ellinellinä. 

Elli ja Nelli jäljittävät Kallanderin kadonnutta koiraa.
Carlos da Cruzin kuvitusta Tapani Baggen tekstiin lastenromaanissa
Rautamiehen arvoitus (Karisto 2020).

Onneksi tytöillä on kuitenkin kirjoissa myös aktiivinen toimijan rooli, eikä heitä jätetä pelkiksi seinäruusuiksi seikkailun tiimellyksessä, kuten lajityypin edeltäjissä oli tapana. 

Rautamiehen arvoitus sopii erinomaisesti helsinkiläisten alakoululaisten paikallishistorian oheislukemistoksi!

Sisäkansista löytyvät vanhat kartat seikkailun keskeisistä tapahtumapaikoista ja silloisista kaupunginosista ja tarinassakin niitä kuvataan eloisasti:

Sade oli lakannut, aurinko pilkisti pilivien lomasta. Ilma tuntui raikkaalta, mutta vieläkin kylmältä. Samuli haki torilta lihapiirakan, joka lämmitti mukavasti käsiä ja sisuksia. Piirakkaa mutustellen hän lähti kävelemään Kasarmikatua etelään päin.  

Punanotkon kentällä pikkuskidit pelasivat fudista oikealla nahkapallolla. Samuli jäi kentän laidalle syömään lihapiirakkansa loppuun. Samalla hän tarkkaili syrjäsilmällä Ohranan taloa.Korkeavuorenkadun toisella puolella. Torneineenkin talo oli pienempi kuin Johanneksenkirkko, mutta näytti pelottavammalta. 

Helsingin Ullanlinnassa sijaitsevan Ohranan talon parveketta
kannattelevat lihaksikkaat miesveistokset ovat päässeet
myös osaksi kuvitusta. Carlos da Cruzin kuvitusta
Tapani Baggen tekstiin lastenromaanissa  Rautamiehen arvoitus  (Karisto 2020).

Olennainen osa Apassit-sarjaa on Carlos da Cruzin runsas kuvitus. 

Tällainen ammattimainen ja kunnianhimoinen ns. läpikuvittaminen (= kuvitusta on joka aukeamalla ja kuvitus etenee taitossa samantahtisesti tekstin ja tarinan kanssa) on tuttua myös Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja kuvittaja Pasi Pitkäsen Kepler62-sarjasta (WSOY). 

Uskon, että kustantajien viitseliäisyys panostaa – myös rahallisesti – visuaaliseen kerrontaan tulee lisääntymään, sillä näin tuetaan myös niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät ole niin innostuneita lukemaan tai joilta tottumus lukemiseen puuttuu lähes tyystin.

Tässä rautamiehen jyhkeä profiili muodostaa tumman taustan tekstille.
Carlos da Cruzin kuvitusta Tapani Baggen tekstiin
lastenromaanissa Rautamiehen arvoitus (Karisto 2020). 

Da Cruz levittää usein kekseliäästi kuvitusta myös tekstin taustaksi. Lähes poikkeuksetta kuva levittyy koko aukeamalle.  Hänen kuvituskuvissaan on myös vahva liikkeen ja seikkailun etenemisen tuntu. 

Bagge sirottelee tekstiinsä myös ajan keksijöitä ja muita merkkihenkilöitä. Lastenromaanissa puhutaan myös Jules Vernen tieteisseikkailuista. Ehkä joku lukija innostuu niidenkin äärelle.

Nämäkin lastenromaanit liittyvät eri tavoin Rautamiehen arvoitukseen:

Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, WSOY 1955, alk. Kometjakten, Söderström 1946 

Ted Hughes: Rautamies, kuv. Andrew Davidson, suom. Sinikka Sajama, Kustannus-Mäkelä 1993

Brian Seltznick: Hugo Cabret, suom. Helene Bützow, Tammi 2008

Päätöntä menoa

Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina, kuvitus Jussi Karjalainen, 90 sivua, Teos 2020.

Leena Parkkinen on yksi harvoista kotimaisista nykylastenkirjailijoista, joka tietoisesti kirjoittaa nonsensen tyyliin. 

Nonsense juontaa viktoriaanisen lastenkirjallisuuden ajalta, ja sen yksi merkkipaalu on Lewis Carrollin Alice´s Adventures in Wonderland (1865, 1. Anni Swanin suomennos Liisan seikkailut ihmemaailmassa, WSOY 1906). 

Parkkisen kolme lastenromaania, Miss Milky Ray (Teos 2011), Pikkuveli ja mainio harharetki (Teos 2017) ja kesän uutuus, ovat kaikki varsin omintakeisia lastenkirjoja, jotka pääsevät edukseen erityisesti eläytyvän aikuisen ääneen lukemina.

Uutuus vihjaa jo nimellään, että luvassa on melko päätöntä menoa, ihan kirjaimellisesti.

Perinteisestä kotikeskeisestä alkuasetelmasta singahdetaan nopeasti absurdiin seikkailuun.

Ension maitohammas heiluu ja rahan toivossa hän aikoo laittaa hampaan hammaskeijua varten tyynyn alle kaksossiskonsa kehotuksesta. 

Sisarusten nahistelussa hammas häviää lastenhuoneen uumeniin. 

Hädissään Ensio laittaa hampaan sijasta tyynyn alle popcornin jyvän. 

Eräänä aamuna Ension isä istuu aamiaispöydässä ilman päätä!
Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Sitten isän pää häviää, ja Ensio lähtee seikkailulle kellarissa kohtaamansa vanhan teddykarhunsa kanssa. 

Se kertoo olevansa Alberon, okkiep (huom.: takaperin luettuna: peikko!), joka käyttää lelukarhun valeasua, mutta on oikeasti maan alla asuva lisko. 

Ensiolle selviää, että Okkiepit ovat Hammaskeijun käskyläisiä ja niiden tehtävänä on hakea tiukan tulostavoitteen paineen alla lasten maitohampaita.

Hammaskeijun ulkoinen olemus on hätkähdyttävä.
Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin 
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Parkkinen kirjoittaa hammaskeiju-uskomusta uusiksi riemastuttavasti. Alberon oikoo Ension käsitystä hammaskeijuista:

”Yrität sanoa, että hammaskeiju on aikuisten keksintö, jolla he voivat juksata lapsia ja tehdä kivuliaasta hampaittenlähdöstä mukavan kapitalistihenkisen tapahtuman. Väärin. Hammaskeiju on mitä totisinta kauheinta totta. Hammaskeiju on silkkaa kauhua”.

Hammaskeijulla on hopeinen verkkariasu ja ”kaulassaan valtava kasa kultakoruja. Hän näytti rap-tähdeltä, mutta ehkä vielä hivenen viehättävämmältä”.

Parkkisen mukaan hammaskeijujen historia juontaa aina Kustaa II Aadolfiin  ja hänen Kristiina-tyttäreensä asti!

Jyyrikkäät kuljettavat Ension hammaskeijun valtakuntaan.
 Jussi Karjalaisen kuvitusta Leena Parkkisen saturomaaniin 
Ensio ja päätön tarina (Teos 2020).

Juonen juoksutus on melko kiivastahtista ja äkkikäänteistä. 

Jopa Ensio itse toteaa loppuvaiheessa:

”Minä en ymmärrä”, Ensio sanoi. Eikä hän toden totta ymmärtänyt mitään. Jos tämä olisi ollut kirja, niin se olisi ollut hyvin monimutkainen kirja. 

Jussi Karjalainen on modernin sadun villi ja siekailematon visionääri, jonka satuhahmot ovat rujoja, mutta silti sympaattisia. 

Kun hauskuudet eivät ota loppuakseen

Astrid Lindgren & Maria Nilsson Thore: Saariston lapset: Pelle saa pienen eläimen, Laila Järvisen tarkistettu suomennos, 48 sivua, WSOY 2020.

Astrid Lindgrenin Saariston lapset -romaaniin (alk. Vi på Satlkråkan, 1964, suom. 1965) kiteytyy yhteisöllisen kesän vieton ideaali saariston idyllisissä maisemissa. 

Lindgrenin kimmokkena oli kirjoittaa  romaania suoraan samana vuonna lanseeratun Olle Hällbomin ohjaaman tv-sarjan  käsikirjoitukseksi, mikä on Lindgrenin tuotannossa ainutlaatuista. 

Romaanin kannessa poseerasi tv-sarjan Pampula koiransa kanssa ja sen pohjalta tehtiin myös suomennettu kuvakirja, Saariston lapset merirosvoina, WSOY 1968. 

WSOY on ottanut uusia, kluuttiselkäisiä painoksia Lindgrenin tuotannosta, ja vuonna 2015 saatiin myös Saariston lapsista uusi painos. 

Maria Nilsson Thoren kuvittama uusi kuvakirjasarja tuo klassikkoromaanin nyt uusien lukijasukupolvien ulottuville. 

Kuvakirjateksti on lyhennetty muokkaus samannimisestä luvusta Saariston lapset -romaanista.  

Tukholman lähellä Saltkråkanilla kesää viettää Melkersonin perhe, jonka Pelle-poika ystävystyy heti topakan Pampula-tytön kanssa. 

Pelle on kateellinen Pampulan bernhardilaisesta, Laivurista, ja hän haluaisi mieluusti oman lemmikin. 

Lapset ovat lähes litistyä lehmäkuljetuksessa, mutta
heidän ilmeensä kertovat, että vaaraan ei ole aihetta.
Maria Nilsson Thoren kuvitusta Astrid Lindgrenin
tekstiin kuvakirjassa Saariston lapset:
Pelle saa pienen eläimen (WSOY 2020). 

Lapset pääsevät Janssonin sedän kyydissä viemään lehmiä läheiseen saareen. 

Lindgrenillä oli erityinen taito luoda romaaneissaan yhteenkuuluvuuden ja leppoisan jouten olon aineksista tunnelmia, joiden taikapiiriin lukijan on helppo solahtaa. 

Tänään eivät hauskuudet ottaneet loppuakseen, sillä mikä onni heitä odottikaan: heidän vihdoin tullessaan maitotalolle Janssonin setä oli juuri lastaamassa paria lehmäänsä Storholmeniin. – – 

Kaniinikaupoilla. Pampulan asento kertoo päättäväisyydestä.    Maria Nilsson Thoren kuvitusta Astrid Lindgrenin tekstiin kuvakirjassa Saariston lapset:
 Pelle saa pienen eläimen (WSOY 2020). 

Siellä Pelle innostuu ostamaan, Pampulan hyvän supliikin siivittämänä, kruunulla itselleen kaniinin. 

Mutta sen jälkeen nousee ukkonen ja kotiinpaluu lykkääntyy. Onneksi lapset löytävät viihtyisän majan, jossa pitävät sadetta.

Vaihtelevat sääolosuhteetkaan pystyvät harvoin latistamaan
Astrid Lindgrenin romaanien lasten tunnelmaa. Maria Nilsson Thoren
kuvitusta Astrid Lindgrenin tekstiin kuvakirjassa Saariston lapset:
Pelle saa pienen eläimen (WSOY 2020). 

Pienet lapset saavat hänen kuvituskuvissaan turvakseen ison koiran ja lempeää huolenpitoa huokuvat aikuiset. 

Nykylapsien elinpiiri on paljon rajatumpi ja suojatumpi kuin Saariston lasten seikkailun- ja tapahtumantäyteinen miljöö. Lapsilla on tottumusta veneillä yksinään, tietysti – ajan henkeen – ilman pelastusliivejä. 

Hätä keinot keksii! Maria Nilsson Thoren kuvitusta
Astrid Lindgrenin tekstiin kuvakirjassa Saariston lapset:
Pelle saa pienen eläimen (WSOY 2020). 

Nilsson Thore tunnetaan Suomessa entuudestaan Kolmikko-kuvakirjasarjasta (Mäkelä), joka kertoo päiväkodin sosiaalisista tilanteista.

Lapsuus ja nuoruus sodan varjossa

Harri István mäki: Musta kiekko, 186 sivua, Enostone 2020. Kansikuva Katri Niinikangas.

Tavattoman tuottelias Harri István Mäki on viime vuosina julkaissut useamman kustantamon kautta toiminnantäyteisiä lastenromaaneja lukutaidon alkuvaiheeseen. Keväällä ilmestyi Haamu kustannuksen kautta Aavekirja.

Musta kiekko on aukkoisen ja siten haastavan kerrontansa takia selkeästi nuortenromaani. 

Mäellä on äitinsä puolelta unkarilaiset juuret ja romaani sijoittuukin Ketjusiltakaupunkina tunnettuun Budapestiin.  

Ensimmäisen vihkon tarina sijoittuu vuosiin 1968–1985.

Lukija heitetään keskelle pojan, Tärpätin, poukkoilevia, tajunnanvirtamaisesti eteneviä lapsuuden muistoja ja hidasta heräämistä kohti puberteettia, tietoisuutta oman kehon toiminnoista sekä seksuaalisesta jännitteestä isän parhaan ystävän tyttäreen, hieman vanhempaan Lilianaan. 

Toisena keskushenkilönä on Janosch, Tärpätin paras kaveri, jonka isällä on hautaustoimisto.

Mäki suosii lyhyttä dialogia ja jättää usein selittämättä, kuka on äänessä. 

Tämä vaatii lukijalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta.

Tärpätin seksuaalisen heräämisen kuvauksessa on nuortenromaanille jopa epätavanomaista siekailemattomuutta:

Ajattelen tytön aukinaista paitaa. Se liehuu lämpimässä tuulessa. 

Kuten hänen pikimustat hiuksensa. Ne ovat kuin tuoretta pikeä. Voin haistaa pien tuoksun. Hänen otsansa kiiltää hikeä. Hän koskettaa sitä sormella.

Hänen rintojensa nännit ovat punaiset. 

Hänen tissinsä ovat todella pystyt.  

Kuin teekuppi väärinpäin.  

Kuin pieni pallo, puristeltava superpallo.

Harri István Mäki on työskennellyt pitkään lasten ja nuorten sanataideopettajana. 

Parhaimmillaan hän kirjoittaa väkevästi ja elämyksellisesti ja tavoittaa upeita, jopa makaabereja mielenmaisemia ja tunnelmia. 

Äiti esitetään hysteerisenä ja isä dominoivana perheen päänä. 

Poika kokee paljon kiihottavia ja pelottaviakin asioita kodin ulkopuolella. 

Ristiriitaisista tunteista huolimatta koti on hänelle voiman lähde:

Koti on turvapaikkani. Kuningaskuntani elää omassa huoneessani paitsi silloin kun mädälle apinalle tuoksuva veljeni ilmestyy. Silloin repeän sisälläni. Hän on turha. Hänet pitäisi potkia pois. Kun hän ei ole paikalla, vaellan ympäri valtakuntaani. Katsastan rähjäisiä ikkunanpieliä ja pölyisiä nurkkia. Lattia on vino, juuri kuten pitääkin olla. Marmorikuulat liikkuvat kuin itsestään näkymättömän voiman kuljettamana.   

Haluaisin olla täällä yksin ikuisesti. En halua koskaan muuttaa täältä pois. Olen löytänyt elämäni tukikohdan.

Toisinaan lyöntivirheet ja viimeistelemättömyys pistävät silmään. 

Yksi oikolukukierros olisi ollut vielä tarpeen: ”Tuijotan enkelipatsasta. Se on muodostettu marmorista”.

Kielelliset metaforat ovat välillä teennäisiä tai pinnisteltyjä: esim. kun ”jalkani ottelevat iloisina orjina”, ”Yö uurastaa ympärilläni ja läheisestä kanttiinista purskuu ihmisiä”, ”Ovi sulkeutuu kuin rakastuneen hellät nälkähuulet”, ”Ikkunaluukut hakkaavat ikkunaa kuin aplodeeraisivat” tai kun ”Vesi parkuu ränneissä”. 

Toisen vihkon ääni on Mihalyn ja eletään vuotta 1945. 

Mihaly on Janoschin isoisä. 

Mihaly pakoilee nuoremman Judith-tytön kanssa natseja. 

Poika on tallettanut muistojaan vihkoon, mutta itseään suojellakseen hän on myös sepittänyt tapahtuneita parhain päin. 

Eri vuosikymmenten poikia, Tärpättiä ja Mihalya, yhdistää osin terapeuttinenkin tarinankerronta. Tärpätti löytää vielä lohtua allegoristen satujen maailmasta.

Mihaly ymmärtää, miksi hänen on jaettava muistonsa eteenpäin:

Haluan todistaa. En halua ymmärtää. Haluan vain todistaa. En kätkeä. Pieni tyttö on saanut minut ymmärtämään, mikä minun tehtäväni on. Ei vain pitää hänet elossa, vaan myös itseni, jotta voin olla elävä todistaja. Kun sota on ohi.

Tältä osin romaani kuvaa koskettavasti sodan ylisukupolvista traumatisoivaa vaikutusta.

Kolmannessa vihkossa Tärpätti ja Janosch kohtaavat vielä toisensa aikamiehinä ja kertaavat muistojaan. 

Mustan kiekon symboliikka jää hieman epämääräiseksi.

Katri Niinikankaan kansikuvassa kirjan nimi hukkuu tummaan taustaansa ja kärpästen raadotkin jäävät harmillisen epäteräviksi. Sähköinen kansikuva on lopullista terävämpi. Onkohan kirjapainossa tapahtunut jokin kömmähdys?

Lisää kirjoja sodasta ja sen traumoista eri ikäisille lapsille ja nuorille:

Hédi Fried & Stina Wirsen: Bodrin tarina, suom. Sanna Manninen, Sitruuna Kustannus 2020 / kuvakirja.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suom. Sanna Uimonen, Tammi 2009 / kuvakirja.

Rose Lagercrantz & Ilon Wikland: Pitkä pitkä matka, suom. Laura Voipio, WSOY 1996, kuvakirja.

Ilon Wikland: Sammeli, Eeva ja minä, suom. Pirjo Santonen, Kustannus-Mäkelä 1998, kuvakirja.

Veronica Leo: Oravan silmät, suomentanut Ritva Toivola, Tammi 1990, kuvakirja. 

Ari Folman & David Polonsky: Anne Frankin päiväkirja. Suom. Anita Odé. Tammi 2019 / sarjakuva.

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, Bazar 2009, romaani.

Kaikki aistit auki

Reetta Niemelä: Pieni kuljeskelukirja. Kuvittanut Emmi Jormalainen. 158 sivua, Sammakko 2020.

Reetta Niemelän ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirja on pieni vihreä helmi, jonka toivoisi päätyvän monelle eri osastolle niin kirjakaupassa kuin kirjastossakin. Toivottavasti kirjastoluokitus 17.3, elämänfilosofia, ei hidasta kirjan päätymistä eri-ikäisille lukijoille.

Takakansi kertoo runon ja kuvan yllättävistä kohtaamisista, mutta mielestäni kirja on pikemminkin elämäntaito-opas, aistien verryttelyn opas ja luovien harjoitusten inspiraatiokirja. 

Kirja sopii mainiosti myös sanataideharjoitteisiin, niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin.

Joskus voi miettiä, kuinka eläimet, vaikkapa orava, näkevät meidät
ihmiset. Emmi Jormalaisen kuvitusta Reetta Niemelän kirjaan
  Pieni kuljeskelukirja (Sammakko 2020). 

Niemelä kehottaa lempeästi lukijaa laskeutumaan lähiluontoon, virittämään rennosti kaikki aistit auki. 

Anna jalkojesi kulkea   

sinne minne ne haluavat.  

Mitä enemmän vapautta  

annat jaloillesi,  

sitä rohkeammaksi ne tulevat.

Luontoa ei tarvitse "suorittaa". Lintulajeja voi ottaa haltuun muutaman
kerrallaan. Emmi Jormalaisen kuvitusta Reetta Niemelän kirjaan
  Pieni kuljeskelukirja (Sammakko 2020). 

Melkein voisi kuvitella kirjan olevan suoranainen tilausteos korona-aikaan!

Emmi Jormalaisen herkät, naivistiset kuvituskuvat levittäytyvät koko aukeamalle. Niiden levollisuus itsessään laskee sykettä ja rentouttaa katsojaa. 

Reetta Niemelällä on ekologian ja kansatieteen koulutus, ja myös hänen monissa lastenkirjoissaan näkyy vahva asiantuntemus liittyen ekologiseen elämäntapaan, helposti arjessa toteutettaviin tukitoimiin, joilla lähiluontoa voidaan tukea myös ilmastonmuutoksen aikana.

Kun luonto tulee tutuksi, siihen voi melkein maastoutua! Emmi
Jormalaisen kuvitusta Reetta Niemelän kirjaan
  Pieni kuljeskelukirja (Sammakko 2020). 

Niemelän ja Leena Lumpeen Milja-tietokuvakirjasarjassa käsiteltiin lapsen ja luonnon sekä puutarhan arkista suhdetta. Yhteistyössä Mia Röngän ja Sanna Pelliccionin kanssa tehdyssä Nähdään majalla -sarjassa  lapset tutustuvat lähiluontoon uteliaasti ja monipuolisesti. 

Parhaan tuntuman ympäröivään luontoon saa
työntämällä varpaat siekaielmatta ruohoon ja multaan.
 Emmi Jormalaisen kuvitusta Reetta Niemelän kirjaan
  Pieni kuljeskelukirja (Sammakko 2020). 

Niemelän toisessa tämän kevään uutuudessa, lasten tietokirjassa Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille (kuv. Sanna Pelliccioni, Karisto), ihmisten eri syistä vihaamat tai inhoamat eläimet, vieras- tai tulokaslajit  –  puolustavat olemassa oloaan. 

Tähän kirjaan olisin kaivannut vielä oman kotipuutarhani vallanneiden kahden vähemmän miellyttävän tulokkaan, lehtokotilon ja espanjansiruetanan, puolustuspuhetta…

Vielä on kesää jäljellä

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 3: Baskervillen villakoira, 80 sivua, Suuri kurpitsa 2019.

Pauli Kallion & Reetta Niemensivun sanomalehti Kalevassa ilmestyvän sarjakuvan uusimmat osat on koottu kolmanteen Lyhenevä kesä -sarjakuvakirjaan. 

Edellisistä osista tutut Jaakko, Antero ja Annikki jatkavat kesän viettoaan. 

Sarjakuvan mielenmaisema on peräisin 1960–1970–1980-luvuilta, jolloin lapset – ainakin meidän itse kunkin tätä aikaa eläneiden kullattujen muistojen perusteella – keksivät aina itselleen mielekästä tekemistä ilman aikuisten apua.

"Ennen vanhaan" lukeminen oli kesällä yleinen ajanviete.
 Arthur Conan Doylen Baskervillen koira innostaa moniin
leikkeihin ja keskusteluihin. Reetta Niemensivun kuvitusta
Pauli Kallion sarjakuvaan Lyhenevä kesä:
Baskervillen villakoirat (Suuri Kurpitsa 2019). 

Kuuden kuvan stripeissä aika tuntuu pysähtyneen: Reetta Niemensivun kuvituksessa tuoksuu auringonpaisteen lämmittämältä mummolan pölyiseltä vintiltä ja Kallion lyhyissä toisiinsa löyhästi nivotuista tarinoista löytyy nykylapsille ihmettelemistä: formulan vee-sarjaa johtaa joku Leo Kinnunen, maitoa kaadetaan tölkin sijaan kannusta ja eurojen ja centtien sijaan puhutaankin penneistä ja markoista. 

Ja televisiossakin on vain kaksi kanavaa! 

Ilmakuvia ottava lentokone innostaa lapsia
 omaan yritteliäisyyteen.Reetta Niemensivun kuvitusta 
Pauli Kallion sarjakuvaan Lyhenevä kesä:
Baskervillen villakoirat (Suuri Kurpitsa 2019). 

Maaseudun kesämaisemaan kuuluu myös itsestään selvästi lentokoneet, jotka ottavat maatiloista ilmakuvia.