Runeberg Junior -palkitussa kuvakirjassa julkea kissa ei kaihda keinoja saadakseen aina vain lisää ruokaa

  

 

Ted Forsström & Åsa Lucander: Sapuskaa Sulolle! Suomentanut Johannes Ekholm. 36 sivua. Teos 2025. 

 
Runeberg Junior -palkinto  on hetki sitten Porvoossa myönnetty Ted Forsströmille  ja Åsa Lucanderille kuvakirjasta Stivens fat är utan mat (Förlaget), joka on suomennettu nimellä Sapuskaa Sulolle.

 
 

Runeberg Junior -palkinto keskittyy 6–9-vuotiaille suunnattuihin lastenkirjoihin. 

Niinpä myös ehdolle on asetettu lastenromaanien ja  helppolukuisten lukutaidon alkuun suunnattujen kirjojen rinnalle myös kuvakirjoja ja runokuvakirjoja.   

Ennätys kuvakirjojen osalta tehtiin ensimmäisenä jakovuonna kymmenen vuotta sitten, kun ehdolle asetettiin peräti neljä kuvakirjaa!  

Kuitenkin vasta nyt palkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa kuvakirjalle.
 
Aikuisista koostuva esivalintaraati perusteli ehdolle asettamistaan seuraavasti: 
 

Hassu ja lämminhenkinen, riimitelty tarina Stiven-kissasta, joka pyörittää koko perhettä vaatimalla loputtomasti ruokaa kuppiinsa. Tarina on tunnistettava etenkin kissanomistajille. Niin kuvitus kuin teksti ovat tyyliltään leikitteleviä. Hurmaava ja nokkela kirja, joka jättää hymyn huulille.

 
Kymmenen ehdokaskirjan joukosta lopullisen valinnan teki 146 porvoolaista esikoululaisista ja 1–2-luokkalaisista koostuva raati. Palkinnon saajasta järjestettiin äänestys. 

Palkinnonjakojuhlassa lasten omia perusteluja ei tosin luettu ääneen lainkaan.  
 
Suomenruotsalaisesta kulttuuritahdosta ja lastenkulttuurin vakavasti ottamisesta kertoo sekin, että palkintosummaa on juhlavuoden kunniaksi ja osoitukseksi laadukkaan lastenkirjallisuuden tärkeydestä korotettu aiemmasta 10 000 eurosta 15 000 euroon. 

Palkintoa rahoittavat vuorovuosin Borgåbladet ja Porvoon kaupunki. 

Toivoisin muidenkin lasten- ja nuortenkirjapalkintoja jakavien tahojen ottavan mallia tällaisesta suoraselkäisyydestä! 

Runeberg Junior -palkintoa voi pitää myös kannustavana esimerkkinä yritysyhteistyöstä lastenkulttuurin rahoituksessa.

 

Runeberg Junior -lapsiraati antoi myös kunniamaininnan Tuutikki Tolosen lastenromaanille Marsu ja lumpeena kellumisen taito (WSOY 2025, kuv. Reetta Niemensivu). 
Olen arvioinut sen Lastenkirjahyllyssä viime vuoden toukokuussa. 






 

Nälkäisestä Sulo-kissasta kertova kuvakirja on toteutukseltaan jopa yllättävän perinteinen, joskin sekä tekstissä että kuvituksessa on hersyvää huumoria.  
 
Asetelma alati nälkäisestä kissasta on entuudestaan tuttu vaikkapa Karvinen-sarjakuvista. 

Sulon isäntäperheen taipumus kulinarismiin näkyy myös
keittiön kirjahyllyssä. Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulo-kissan julkeudella ei tunnu olevan mitään rajaa. Se höynäyttää mennen tullen kaikkia perheenjäseniä, jotka velvollisuudentunnossaan, hajamielisyyksissään tai kesken etätöiden lankeavat kukin vuorollaan täyttämään Sulon ruokakupin. 

 

Jo ensimmäisellä aukeamalla esitellään hauskasti perheen intohimoista suhdetta ruoanlaittoon, kun Sulo lekottelee keittiön keittokirjahyllyllä.

Sulon taipumus aiheuttaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita
havainnollistuu kuvituskuvassa, jossa Åsa Lucander korostaa ehtiväisen
kissan etenemistä simultaanisena havainnekuvana. Lucanderin
kuvitusta Ted Forsströmin tekstiin kuvakirjassa 
Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

 

Sulon repliikit tai ajatukset erottuvat muusta tekstistä omalla lihavoidulla fontilla.

 

Tarinan kliimaksi jätetään luonnollisesti viimeisille sivuille. 

Perhe tekee ryhtiliikkeen ja pyrkii jatkossa huolehtimaan siitä, että lemmikkiä ei enää ruokita ähkyn partaalle. 

Mutta mitä tekeekään Sulo?

 

Protestina ja syvästi loukattuna se lähtee naapuriin kerjäämään kinkkua…

Ajankuva tämäkin: tuskin on aiemmin kuvakirjassa
esitetty vanhemman osallistumista etäpalaveriin!
Åsa Lucanderin kuvitusta Ted Forsströmin
tekstiin kuvakirjassa Sapuskaa Sulolle! (Teos 2025).

Todennäköisesti lapsi- ja aikuislukija tulkitsevat kirjaa hieman eri kulmista: lapsi samastuu herkkuja siekailematta ahmivaan kissaan, kun taas aikuinen saattaa havahtua siihen, että säännöt, kuri ja keskittyminen olennaiseen voivat olla tae koko perheen hyvinvoinnille. Jostain syystä näitä hyveitä on vain niin vaikea noudattaa hektisen arjen käänteissä. 

 

Åsa Lucander tavoittaa Sulon olemukseen muikeutta ja osuvaa elekieltä.

Sapuskaa Sulolle on myös yksi kuvakirjoille jaettavan, viime vuonna ensimmäistä kertaa jaetun Limmi-palkinnon kuudesta ehdokkaasta.

Ehdolle on eilen asetettu myös nämä viisi kuvakirjaa:

Vuokko Hurme & Noora Katto: Hirveä ikävä, Into

Malin Klingenberg & Maria Sann: Vanhukset, suom. Outi Menna, S&S 2025

Mila Teräs & Satu Kettunen: Simpukkakupunki, Karisto 2025

Maria Vilja: Juuli, isoveli ja hurja liuku, WSOY 2025

 

Lastenkirjoissa koirat opettavat nyt tunnekasvatusta

Kitty Crowther: Tahdon koiran eikä väliä minkä! Suomentanut Katri Tapola. 49 sivua. Etana Editions 2024. 

Petteri Paksuniemi: Rescuekoira Rakke. 95 sivua. Käsite-kirjat 2024. Kansikuva Sami Liuhto. 

 

Lapsen haave saada koira tai muu lemmikki on yksi nykylastenkirjallisuuden kestoaiheista, jonka avulla harjaannutetaan tunnetaitoja ja opetellaan toisinaan myös pettymyksen sietoa. 

Koira-aiheisiin lastenkirjoihinkin on tullut viime aikoina kiinnostavia variaatioita. Moninaisuuden teema  näkyy vaikkapa siinä, että koirat ovat rotukoirien sijaan yhä useammin rescuekoiria. 

 Kitty Crowther on maailmalla hyvinkin tunnettu belgialainen lastenkirjailija ja kuvittaja. 

Hän sai vuonna 2010 Astrid Lindgrenin elämäntyön kunniaksi perustetun ALMA-palkinnon, joka on rahallisesti suurin lastenkirjoille jaettava palkinto. 
 

Suomessa Crowtherin tuotannosta tunnetaan entuudestaan ainoastaan kuvitus alankomaalaisen Toon Tellegenin lastenkirjaan Oravan syntymäpäivät (Nemo 2010, suom. Tarja Roinila). Lisäksi Astrid Lindgrenin jouluaiheisten satujen antologiasta On hauskaa, kun on joulu! (WSOY 2022) löytyy Crowtherin kuvitus ruotsalaisen ikoniseen Viktor Rydbergin Tonttu-runoon.

Kuvakirjoihin keskittynyt Etana Editions on julkaissut Crowtherin oman kuvakirjan päättäväisestä ja karismaattisesta Millie-tytöstä, joka käy väsytystaistelua äitinsä kanssa saadakseen koiran. 

Millie on tottunut saamaan haluamansa. Hän lienee perheensä ainokainen ja käy varakkaille lapsille suunnnattua  yksityiskoulua. 

Löytöeläinkoirat elävät ankeassa, vankilaa muistuttavassa
 jyhkeässä rakennuksessa. Kitty Crowtherin kuvitusta kuvakirjaan
Tahdon koiran eikä väliä minkä (Etana Editions 2024).  

 

Koirahinkua pahentaa vielä entisestään se, että luokkakaverit perustavat koirakerho DOGSin, jonne saa tulla oman koiran kanssa.

Lopulta äiti taipuu Millien painostuksen alla. Äidillä on kuitenkin yksi ehto: koira haetaan löytökoiratalosta. 

Sieltä löytyy sähäkän oranssi villakoira, Prinssi. 

Tyttö on onnensa kukkuloilla, kunnes hän vie sen ylpeänä kouluun ja muut kaverit antavat koirasta tuomionsa:

– Mikä kumma tuo kammotus oikein on? Lucia kiljahtaa. 

Eihän se ole edes ROTUkoira! hän jatkaa. 

Janika suhahtaa: se on joku sekasotku. 

Varmaan kääpiölammas, Marielle tirskuu. 

Ha, ha, ha! 

 

Luokkakavereiden mustavalkoinen ja jyrkkä ajattelu kiteytyy
oivaltavasti myös heidän koiriensa väreihin. Kitty Crowtherin kuvitusta
kuvakirjaan Tahdon koiran eikä väliä minkä (Etana Editions 2024).  

Prinssi irtautuu talutushihnasta ja lähtee apeana pois. 

Kotona Millie katuu sitä että antoi muiden mielipiteen vaikuttaa itseensä. Tyttö  lähtee sateeseen etsimään Prinssiä ja tuo sen takaisin kotiin.

Seuraavana päivänä Millie kohtaa vanhan miehen, joka ihastelee Prinssiä ja kertoo sen olevan äärimmäisen harvinainen koira, joita elää ainoastaan eräällä pienellä japanilaisella saarella keisarin hovissa. Mies paljastaa myös, että koiralla on aivan erityisiä lajityypillisiä ominaisuuksia.  

Crowtherin tunnelmaltaan hieman viisto ja samalla veikeä tarina yllättää moneen kertaan. Rivien välissä se korostaa alleviivaamatta myös koiran omistamiseen liittyvää vastuuta sekä koiran ja emännän välille syntyvää tunnesidettä.

Kuvituksessa hän tyylittelee reippaasti lapsista karikatyyrejä, joiden olemukseen kiteytyy suuria tunteita. 

Osa kirjan aukeamista on jopa kokonaan oranssilla taustalla. 
Kitty Crowtherin kuvitusta kuvakirjaan 
Tahdon koiran eikä väliä minkä 
(Etana Editions 2024). 

Kuvituksen energisoivana tehostevärinä kulkee kautta tarinan yliviivaustussista tuttu sähäkkä oranssi väri, joka tuo visuaaliseen ilmaisuun aivan erityistä sähäkkyyttä. Oranssin värin voi tulkita myös Millien voimakkaan tahdon symboliksi. 

 

Petteri Paksuniemen lastenromaanissa lapsi on jo aiemmin kärttänyt koiraa ja kirja alkaa suoraan kohtauksella, jossa  koira saapuu  Ninnin perheeseen. 

Äiti on käynyt hakemassa sen ”Suomen ja Venäjän rajalta, jonne se oli tuotu Pietarin läheltä koiratarhasta”: 

 

Siinä se uusi perheenjäsen ihan kuin tärisi kauhean takkuisena ja likaisena korvat ja häntä luimussa. Ei tullut kotiin pientä suloista koiranpentua, vaan semmoinen iso rähjäinen piski.

 

Rescuekoiran kotiutuminen ja kouluttaminen ei käy käden käänteessä ja Rakkea täytyy käyttää eläinlääkärissäkin useampaan kertaan. Ninni kuulee vanhempiensa käymän keskustelun liittyen Raken vaivoihin, ja pelkää että Rakke viedään lopetettavaksi. Niinpä hän päätyy piileskelemään ystävänsä isoäidin siirtolapuutarhamökkiin. Ninni päättää myös ryhtyä vegaaniksi.

Nidotun lastenromaanin formaatti saattaa olla potentiaaliselle kohderyhmälle hieman haastava: kansikuva ei liiemmin houkuttele ja tarina olisi hyötynyt isommasta kirjasimesta ja kuvituksesta. Tarinassa itsessään on kyllä aineksia myös jatko-osalle.

Kovat panokset käyttöön koirakuumeen taltuttamiseen

 

Juha Siro: Superserkut ja koirakuume. 110 sivua. Avain 2024. Kansikuva Jussi Kaakinen. 

 

 

Me halutaan koira. Pentu!!! se vois olla vahtikoira tai paimenkoira ja kun se kasvaa se vahtii kun mennään uimaan niin teidän ei tarvi huolehtia ja se puolustais meitä jos pikkumetsässä hiipii joku hirviökummitus. (s. 18.)

 

Koiran omistamisesta haaveilevista lapsista on kirjoitettu läjäpäin lastenkirjoja.

 

Yksi aivan erityinen helmikirja tästä aiheesta on Sari Peltoniemen Kerppu ja tyttö (Tammi 2007, kuv. Liisa Kallio), joka keikauttaa tavanomaisen koiraa vanhemmiltaan mankuvan lapsen asetelman nurinniskoin. 

Peltoniemen lastenromaanissa Kerppu-niminen koira haaveilee nimittäin omasta lemmikkitytöstä, koska kaikilla kavereillakin on sellainen! Kerppu saa  syntymäpäivälahjaksi oman ihmisen pennun, Helinän. Koulutus ja ihmisen tarpeiden tajuaminen eivät kuitenkaan käy Kerpulta käden käänteessä. Vaaratilanteitakaan ei voi kokonaan välttää, mutta lopulta Kerppu oivaltaa, että ihmisen kasvattaminen vaatii sitoutumista ja vastuun kantamista. Onnellisessa lopussa Kerppu päättää vaihtaa laumaa ja muuttaa pysyvästi Helinän koppiin asumaan. 

 

Juha Siron lastenkirja Superserkut ja koirakuume ammentaa tutummista asetelmista. Sisarukset Saima ja Selma kärttävät vanhemmiltaan koiraa. 

 

Tytöt ovat jopa valmiita luopumaan joululahjoista ja karkeistakin, jos vain saisivat koiran. Isä toteaakin naureskellen, että ”nyt pelataan jo kovilla panoksilla”.

 

Lastenromaani antaa parastaan lämpimän, mutkattoman perhekeskeisen arjen kuvauksessa. Lumi-serkku ja isovanhemmat –  Vammu ja Muuri, kuten sanakieputteluun viehtynyt Selma haluaa heitä kutsuttavan – asuvat kaikki lähellä, joten yhteistä tekemistä on helppo keksiä. 

Kirjan miljöö on tunnistettavan tamperelainen. Lapset käyvät esimerkiksi Särkänniemen huvipuiston kupeessa Koiramäen eläinpuistossa ja kahvila Amurin helmessä. 

 

Saima ja Selma harjoittelevat koiran ulkoilutusta uuden naapurin koiran kanssa,  mutta saavat pian huomata, että lemmikkiin liittyy myös paljon vastuuta.

Kuten lastenkirjoissa on tapana, Selman ja Saiman unelma ja harras toive toteutuu varsin helposti, kun aiemmin penseästi koiran hankintaan suhtautunut isä pelastaa ulkomaille muuttavan ystävänsä pälkähästä. 

 

Lastenkirjan alussa on kaksi lapsuutta ihannoivaa mottoa, Jean Pestalozzilta ja Jevgeni Jevtushenkolta, jotka vetoavat lähinnä kirjaa lapselle ostavaan aikuiseen. 

Isoin ongelma liittyy kirjan taittoon: kapea palsta ja pieni kirjasin eivät palvele hiljattain lukutaidon oppinutta lasta ja Juha Siron omavaltainen ratkaisu jättää repliikkiviivat vuoropuhelusta pois vaikeuttavat luetun ymmärtämistä.

 

Samaa ratkaisua Siro käytti myös ensimmäisessä lastenkirjassaan Oiva ja taikasormus (Avain 2021), mutta siinä ratkaisu oli vielä niukin-naukin hyväksyttävissä, sillä filosofisesti pohdiskeleva kirja sopi nimenomaan aikuisen lapselle ääneen lukemaksi.  

Koiria kerrakseen: 

Henna Helmi & Reetta Niemensivu: Villi tulee taloon, WSOY 2024 / Lukupalat-sarja, helppolukuinen lastenkirja

Taru Kumara-Moisio & Kaisa-Tuulia Tuomi: Koiranunta, Enostone 2024 / kuvakirja 

Juha-Pekka Koskinen: Hugo ja hirmuinen ihmisbakteeri, kuv. Pasi Leinonen, Icasos 2023 / lastenromaani

 

Ted Forsström & Åsa Lucander: Hissun kissun Hilja, suom. Johannes Ekholm. Etana Editions 2023 / kuvakirja 

Anja Erämaja & Hanna Erämaja: Veikko tahtoo ulos, Enostone 2023 / kuvakirja 

 

Frances Evans: Koirat kartalla, kuv. Kelsey Heaton, suom. Sini Linteri, Nemo 2023 /lasten tietokirja 

 

Laura Kytölä: Kaverimme koira, kuv. Sini Kuparinen, WSOY 2023, Tietopalat-sarja / helppolukuinen tietokirja

 

Emmanuel Walter: Koiran päivä, kuv. Cecil Aldin, suom. Riina Behl, Hertta 2023 / kuvitettu tarina yhdestä koiran vuorokaudesta sadan vuoden takaa 

 

Reetta Niemelä: Parhaat ystävät. Koiralähtöinen tietokirja koko perheelle. Kuv. Anni Nykänen. Sammakko 2023

 

Sari Kanala: Ihanat koiramme, kuv. Daga Ulv, Avain 2021 / tietokirja 

 

Ville Hytönen & Mira Mallius: Kuka pelkää naamarikoiraa?, Savukeidas 2016 / kuvakirja koirapelosta

 

 

 

Kun koira on kotona, mitä tahansa voi tapahtua!

Anja Erämaja & Hanna Erämaja: Veikko tahtoo ulos. 33 sivua, Enostone 2023.

Ted Forsström & Åsa Lucander: Snälla Stella, sluta skälla! 34 sivua, Förlaget 2023.

 

Onpas kiinnostavaa, että koirat ovat lisääntyneet samaan aikaan sekä lasten- että aikuistenkirjoissa!

Meri Werkkomäen esikoisromaanissa  Koira (Kosmos 2023) nainen herää asunnostaan koiran kanssa, vaikka ei omista koiraa. Koira johdattaa naisen kohtaamaan asioita, joita tämä on aiemmin halunnut lakaista maton alle.  

 

Äidin ja tyttären, Anja ja Hanna Erämajan, yhteinen kuvakirja Veikko tahtoo ulos on hyvä esimerkki siitä, kuinka lastenkulttuuri leviää nykyisin monelle alustalle. 

 

Luppakorvainen Veikko-koira on tullut jo aiemmin tunnetuksi duo Tuija Rantalaisen ja Veikko Vahtikoiran esittämistä, Anja Erämajan yhdessä Rantalaisen kanssa sanoittamista sekä  Rantalaisen säveltämistä lastenlauluista. 

Veikko tahtoo ulos -esitys sai maaliskuussa ensi-iltansa myös Musiikkiteatteri Kapsäkissä.

 

Veikko-koira on tylsistynyt. Emäntä on ulkoiluttanut Veikon super-aikaisin ja rientänyt omiin töihinsä.

 

Runoilijana tunnetun Anja Erämajan neljäs lastenkirja on Veikon tajunnanvirtaa, assosiaatioiden ketjua ja eräänlaista proosarunoa. 

Kuvitus ei kyseenalaista Veikon tulkintoja tai aistimuksia.
Hanna Erämajan kuvitusta Anja Erämajan tekstiin kuvakirjassa
 Veikko tahtoo ulos (Enostone 2023).

Hellyydenkipeä ja huomiohakuinen Veikko-koira toivoo lukijalta rapsutuksia ja pyytää kääntämään sivua, näin lukutilanteesta tulee moniaistinen kokemus. 

Joutenolo on usein hyvästä, mutta Veikko pitkästyy perusteellisesti, kunnes emäntä palaa kotiin ja Veikko pääsee vihdoin ulos.

 

Hanna Erämajan kuvitus lähtee tekstin tavoin usein laukalle,  mielikuvien ja assosiaatioiden vietäväksi.

Enemmän konkretiaa koiraperheen arkeen löytyy Ted Forrströmin ja Åsa Lucanderin kuvakirjasta, jossa siinäkin sisätiloissa olevan koiran reaktiot antavat tarinalle juonen.

 

Isän ja lapsen yhteinen kirjanlukuhetki keskeytyy kerta toisensa jälkeen Stella-koiran haukkumiseen. 

Ylivirittynyt Stella-koira kuulee ääniä ja kokee koiranluontonsa mukaisesti tarpeelliseksi ilmoittaa niistä isäntäväelle. 

Tältä näyttää Stellan hurja visio siitä, kun oravat
valtavaavat keittiön. Åșa Lucanderin kuvitusta Ted Forrströmin
 tekstiin kuvakirjassa Snälla Stella, sluta skälla (Förlaget 2023).

Åsa Lucanderin kuvitus ottaa todesta Stellan hurjimmatkin visiot erilaisten äänien ja tuoksujen aiheuttajista: miltä näyttäisi, jos oravat valtaisivat perheen keittiön tai vieraat koirat valtaisivat kodin? 

 

Kodin interiööristä löytyy paljon yksityiskohtia tutkittavaksi.

Vihdoin lukurauha on taattu: Stella on kaikesta vahtimisesta 
väsähtänyt, ja huoneesta kuuluu vain sen tasainen kuorsaus.
Åșa Lucanderin kuvitusta Ted Forrströmin
 tekstiin kuvakirjassa Snälla Stella, sluta skälla 
(Förlaget 2023). 

 

Myös tässä kuvakirjassa rauha palautuu siinä vaiheessa, kun perheenäiti palaa ostoskassien kanssa kotiin. 

Lauma on koossa ja Stellakin voi rentoutua.

Ympäristöherätystä ja koiranhoitoa

 

Sara Kronholm & Sisko Latvus: Ihan vege ja parrakas Sulo. Kuvitus Salli Parikka Wahlberg. Apis 2021.

 

Lastenkirjallisuudesta löytyy kosolti tarinoita, joissa lapsisankarit haaveilevat omasta koirasta.

 

Sisko Latvus on kirjottanut yhdessä lapsenlapsensa Sara Kronholmin (s. 2006) kanssa lastenromaanin 11-vuotiaasta Pinjasta. 

 

Tyttö käy väsytystaistelua vanhempiaan vastaaan ja kärttää omaa koiraa. 

Hän lupaa hankkia tietoa koirista ja niiden kasvatuksesta, ja lopulta äiti melko nopeasti heltyykin hankkimaan koiran. Isä on allerginen koirille ja hän lämpenee hankkeelle äitiä hitaammin. Vanhemmat asuvat eri osoitteissa, joten isän yliherkkyys ei juurikaan hidasta koiraprojektia.

 

Osittain koirakuumeensa ansiosta Pinja tarkkailee asioita aiempaa kriittisemmin. 

Hän päätyy verkkosivustolle, jossa kerrotaan ihmisten syövän jossain päin maailmaa koiria, ja järkyttyy tiedosta syvästi. 

Pinja päättääkin ryhtyä oitis kasvissyöjäksi. Hetken mielijohde kehittyy onneksi vähitellen syvemmäksi vakaumukseksi, ja Pinjasta tulee vegaani.

 

Alle satasivuiseen lastenromaaniin on pakattu vähän turhankin monta teemaa. 

 

Pinjaa harmittaa, kun paras ystävä Roosa ei olekaan hänen laillaan innostunut koiranpennusta. Koulussa  Roosa tuntuu liittoutuvan muiden kanssa ilkkumaan Pinjan vege-herätykselle. 

 

Pinja hakeutuu luokkaan hiljattain tulleen uuden tytön seuraan:

 

– Moi, mikä sun nimi on kun mä myöhästyin ekalta tunnilta enkä kuullut.

– Daria, tyttö sanoi ujosti.

– Ai etkö sä oo suomalainen?

– Mä tulen Valkovenäjästä.

– Ei se haittaa, Pinja sanoi. – Mä voin silti olla sun kaa.

 

 

Vähin erin sekä Pinja että Daria voimaantuvat toistensa seurassa, ja tytöt tekevät lopulta vaikutuksen muihin luokkatovereihinsa oppitunnilla, kun kaikkien pitää esiintyä ja pitää puhe. Pinjan tietoisku valitsemastaan vegaanisesta elämäntavasta saa aikaa raikuvat aplodit.

Taitaa olla teini-ikäisen Sara Kronholmin ansiota, että sosiaalisen median seuraaminen on tarinan käänteissä näkyvästi esillä. 

Ja löysinpä kirjasta aivan uuden sanankin:  Pauliina-mummin kumppani, Albert, on avoukki!   

 

Koiranpentua huomattavasti enemmän keskiöön kirjassa nousee lopulta vegaanisen elämäntavan perustelu omalle lähipiirille ja kavereille. 

 

– Voi näitä nykynuoria, kun pitää härästä vääntää jotain härkistä ja nyhtöpossusta nyhtökauraa. Ja tuossa iässä tietää rasvahapotkin!

Mummi pyöritteli silmiään ja haki vuohenjuustoa ja brietä ostoskoriinsa, joka pursuili jo tomaatteja ja salaatteja. 

– Maailma on vähän muuttunu, äiti totesi.

 

Kirjainfontin olisi suonut olevan suurempaa ja rivityksen väljempää. 

Salli Parikka Wahlbergin kuvitusta olisi voinut olla paljon nykyisiä muutamaa hellyttävää koiranpentukuvaa enemmän.

Kirjan tekijät kuuluvat VaLas-kollektiiviin. 

Neli- ja kaksijalkaisten ystävyys ei juurikaan eroa toisistaan

Päivi Lukkarila: Kerrostaloponi Kemppainen, kuv. Milla Paloniemi, 126 sivua. Karisto 2021.

Päivi Lukkarilan juuri ilmestyneen lastenromaanin sankari on valloittava persoonallisuus, jolle lukija menettää oitis sydämensä.

Näin käy myös tokaluokkalaiselle Auralle, vaikka ponin ja tytön suhteessa onkin alusta alkaen myös kitkaa ja kipinöintiä. 

Lukkarilan lastenromaanin  alkuasetelma ja onnellinen loppuratkaisu ovat tuttuja monista muistakin heppakirjoista: Aura haaveilee omasta lemmikkieläimestä, mutta vanhemmat suhtautuvat asiaan aluksi hyvin nihkeästi. 

Aura on ollut aiemmin Janinan ja Olivian kanssa yhteen hitsautunut tyttökolmikko, mutta syystä tai toisesta välit ovat tulehtuneet. Kun Kemppainen ilmestyy Auran kotitalon pihaan, tyttö tietää, kuinka voi päteä yliolkaisten luokkatoveriensa silmissä. 

Auran motiivit Kemppaisen omavaltaiseen adoptioon eivät siis ole aluksi ihan pyyteettömät. Omapäisen ja käytökseltään monella tavalla oikullisen ponin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin Aura on kuvitellut. Omat haasteet syntyvät siitäkin, kun poni pitää päivittäin salakuljettaa hissillä kotiin ja Auran huoneeseen... 

Lukkarilan tarinassa on hellyttävää huumoria, mutta sen takaa kajastelee myös vakavampi sanoma eläimen oikeuksien kunnioittamisesta. Ystävyyttä ei liioin lunasteta maireudella tai katteettomilla lupauksilla, oppii Aura. 

Kerrostaloponi Kemppainen tasapainottelee onnistuneesti fantasian ja ruohonjuuritason arjen välimaastossa. Aura hoksaa, että puuttuva summa Kemppaisen ostamiseen onkin aivan käden tai pikemminkin nenän ulottuvilla. 

Milla Paloniemi tekee lyijykynäpiirroksissaan keskushahmoista humoristisia karikatyyrejä. 

Kerrostaloponi Kemppainen muistuttaa asetelmissaan paikoitellen  Sari Peltoniemen mainiota lastenromaania  Kerppu ja tyttö (Tammi 2007), jossa lapsen ja lemmikkieläimen roolit on keikautettu nurinniskoin. 

Monimuotoinen ja kirjava todellisuus

J. S. Meresmaa: Dodo, 157 sivua, Myllylahti 2020. Kansikuva Karin Niemi.

Kirsti Kuronen on kotiuttanut  suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen uuden lajityypin, jolla tosin ei vielä Pahan puuskan (Karisto 2015) ilmestyessä ollut suomen kielessä edes vakiintunutta nimeä.

Kuronen avaa verkkolehti Janossa kiinnostavasti säeromaanin olemusta. 

Hän on ollut tähän asti lajityypin ainoa suomalainen taitaja, mutta nyt onneksi J. S. Meresmaa kartuttaa valikoimaa Dodolla. Kuronen on todenäköisesti, esilehden kiitosten perusteella, ollut myös käsikirjoituksen ennakkolukijana.

Säeromaanit ovat tuoneet nuortenkirjavalikoimaan särmikkyyttä.

Kun lukijakunnan mieltymykset ovat pirstaloituneet, on yksinomaan hyvä, että valittavana on sopivaa luettavaa erilaisille lukijoille hyvinkin erilaisiin tarpeisiin. 

Aiemmin oletin säeromaanien kiinnostavan lähinnä paljon lukevia nuoria. Myöhemmin olen kuullut, että tähän mennessä suomennetut yhdysvaltalaiset säeromaanit, Sarah Crossanin Yksi (S&S 2018, suom. Kaisa Kattelus) ja Elizabeth Acevedon Runoilija X (Karisto 2019, suom. Leena Ojalatva), ovat kiinnostaneet myös maahanmuuttajataustaisia tyttöjä. Paksun kirjan lukeminen on antanut heille tyydytystä ja onnistumisen iloa tilanteessa, jossa lukeminen uudella kielellä vaatii usein vielä ponnisteluja. 

Käännettyihin säeromaaneihin verrattuna kotimaiset säeromaanit ovat huomattavasti ohuempia ja  rakenteeltaan aukkoisia: rivien väleihin jää tulkinnan mahdollisuuksia, teksti jättää usein paljon myös lukijan työstettäväksi.

Aiemmin fantasiaa, vaihtoehtohistoriaa ja novelleja nuorille ja aikuisille kirjoittaneen J. S. Meresmaan Dodossakin on hyvällä tavalla ulokkeisuutta ja purtavaa. 

Briitta Hepo-ojan Suomea lohikäärmeille -nuortenromaanissa (Otava 2019) päähenkilöllä oli lemmikkinä kuriton lohikäärme. Dodon keskushenkilöllä, Iinalla,  on myös harvinainen lemmikki,  lepakonsukuinen otus, luonnontieteellinen ihme, jota ei kannata jättää ilman valvontaa.

Iinan poikaystävä Tuukka 

– – on toukkamoodissa

 Se makaa peittoon kääriytyneenä sängyssä 

ja jaksaa joskus kannatella peliohjainta.

Masennuksen tuntoja ei muistaakseni ole aiemmin nuortenkirjallisuudessa käsiteltykään näin konkreettisesti, olennaisiin tuntoihin tiivistäen. 

 – Ei tää oo vihaa, Tuukka väittää vastaan. 

– Ei musta tunnu, että mä varsinaisesti vihaisin mitään. 

Viha vaatii voimia. Se on aktiivista tekemistä.  

Mut on vaan suljettu tähän tilaan.  

Ruiskutettu lyijyä luihin ja pumpuloitu pää.  

Mikään ei tunnu miltään.

Iinan pitäisi keskittyä korottamaan numeroita päästäkseen lukioon ja sitä kautta aikanaan yliopistoon. 

Äidin mielestä on hyvä idea, että Iina lähtee isänsä luokse maalle. Iina ei ole yhtä innostunut. Välit isään ovat etäiset ja isällä on ollut aiemmin ongelmia alkoholin kanssa. 

Lopulta Iina myöntyy, mutta Dodoa ei voi jättää Tuukan hoteisiin. Tuukan entinen tyttöystävä, Sara, johon Iinakin on tutustunut ja ystävystynyt, ehdottaa että  Dodo siirretään perheen kesämökille.

Isän luona maalla riittää haasteita: isällä on lemmikkipossu Kalervo ja isän on vaikea ymmärtää tyttären eettistä valintaa olla vegaani. 

Meresmaa havainnoi yksityiskohtia tarkasti ja lukija saa ”maalata” mielikuvissaan silmiensä eteen näitä tunnetihentyneitä kohtauksia:

 Mutta sitten Sara ei sanokaan mitään. 

Se nousee lauteilta ja menee ulos. 

Saunan huuruisen ikkunan läpi näen  

sen hahmon laiturilla. 

Sarjakuvahahmoa esittävä pyyhe 

näyttää ekspressionistiselta taiteelta sen päällä.

Dodon voi halutessaan tulkita Iinan sieluneläimeksi. 

Tilanteessa, jossa tyttö ei ole sinut itsensä ja tunteidensa kanssa, eläin käyttäytyy väkivaltaisesti myös hoitajaansa kohtaan.  Iinan päästäessä eläimen vapauteen, muutkin asiat loksahtelevat luontevan tuntuisesti paikoilleen. 

Vasta välimatkan päästä Iina ymmärtää todelliset tunteesa paitsi Tuukkaa myös Saraa kohtaan.

– – Todellisuus on monimuotoisempi, 

paljon kirjavampi.  

Joko tämä tai sitten tuo JA tämä  

TAI 

en tiedä 

en tahdo valita, otan molemmat 

otan KAIKKI 

TAI  

ei kumpikaan

ei mitään joku muu mikä. 

Näiltä osin Dodo uudistaa myös nuortenkirjallisuuden vapaan seksuaalisuuden kuvausta, samaan tapaan Magdalena Hain ja Siiri Enorannan viimeaikaisen tuotannon kanssa.