Pirkanmaa on mainio kasvualusta lasten- ja nuortenkirjoille

© Emmi Jormalainen 

Lastenkirjojen Tampere -näyttely Tampereella Työväenmuseo Werstaan Komuutti-yhteisögalleriassa 15.4.–24.5.2026. Vapaa pääsy. 
 
 

Tampereella on Kirsi Kunnaksen mukaan nimetty Tiitiäisen leikkipuisto ja Anni Polvan kävelykierros Tammelan kaupunginosassa.

Paikallista lasten- ja nuortenkirjaosaamista voitaisiin toki hyödyntää paljon suuremmassakin mittakaavassa. 

Olen leikilläni sanonut, että todennäköisesti Tampereen ja laajemmin koko Pirkanmaan vesijohtovedessä on joitakin lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemiseen altistavia ainesosia. Sen verran paljon alan tekijöitä maakunnasta löytyy.
 
IBBY Finlandin työryhmä Maija Karjalainen, Maija Korhonen, Marketta Könönen ja Ismo Loivamaa ovat koonneet Tampereen Työväenmuseon pieneen Komuutti-tilaan Lastenkirjojen Tampere -näyttelyn. 

Sama tehotiimi on aiemmin koostanut näyttelyt tamperelaisista lasten- ja nuortenkirjailijoista, Leena Härmästä, Rauha S. Virtasesta, Asko Martinheimosta ja Uolevi Nojosesta sekä Jalmari Finnestä. 
 

Näyttelyn kävijöiden nostalgiaa herätellään myös
pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden
teosten kansikuvilla. © PHH.

Uusimman näyttelyn pontimena oli työryhmän havainto siitä, että Tampereen lasten- ja nuortenkirjailijoita ei ole kartoitettu Helsingin ja Turun tapaan kattaviin valikoimaluetteloihin. 
 

Ismo Loivamaan johdantoartikkeli luotaa Tampereen lastenkirjallista maaperää ja nostaa esille tunnettuja tekijöitä eri vuosikymmeniltä. 

Tärkeänä virstanpylväänä Loivamaa mainitsee Tampere-seuran vuonna 1948 julkaiseman Tammertontttu-antologian, jossa aikansa tunnetuista lasten- ja nuortenkirjailijoista  mm. Aili Somersalo, Leena Härmä, Ainikki Kivi ja Eila Kaukovalta ilmaisevat runoissa ja tarinoissa paikallista kotiseuturakkauttaan. 
 
Vuonna 1943 perustettu Pirkkalaiskirjailijat ry on ollut Suomen  ensimmäinen maakunnallinen kirjailijoiden yhdistys. Sen toiminnassa on alusta alkaen ollut paljon lasten- ja nuortenkirjailijoita. 
 
 
Näyttelyn kokoamisessa on hyödynnetty Lastenkirjainstituutin Onnet-tietokantaa. Instituutti on myös koonnut vuonna 2013 Lastenkirjallisuuden Pirkanmaa -näyttelyn. 

Kuvittajien osalta tietoa saatiin Kuvittajat ry:stä. 
 
Vanhimmat luettelossa olevista kirjailijoista ovat syntyneet 1800-luvun loppupuolella ja nuorimmat 2000-luvulla. 

Työryhmän tilastojen perusteella Pirkanmaalta löytyy eri aikoina lapsille ja nuorille joko yhden tai useamman lasten- tai nuortenkirjan kirjoittaneita 183 ja kuvittajia 92. 

Vaikka luettelot eivät ehkä ole aivan täydellisiä, ne antavat silti kiinnostavaa tietoa ja houkuttelevat toivottavasti tutkijoitakin paneutumaan aiheeseen laajemmin.  
 
Työryhmä luki Tampere-aiheisia kirjoja. Näyttelyyn valittiin kaikkiaan  16 sitaattia eri aikakausien kirjoista.
 

Salla Simukan Lumikki-trilogian avauksessa 
Punainen kuin veri (Tammi 2013) Tampere
on keskeinen miljöö. © PHH.

 
Miljöö ja paikkasidonnaisuus näkyvät  monissa nykynuortenkirjoissa. 

Esimerkiksi Salla Simukka ja Terhi Rannela ovat nuortenromaaneissaan kuvanneet tunnistettavasti ja elämyksellisesti Tampereen keskustaa. 
 
Kaltaistani lasten- ja nuortenkirjaentusiastia hauskuttaa se, että pirkanmaalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden ja -kuvittajien lisäksi uusi näyttely huomioi myös kaikki lasten- ja nuortenkirjat, joissa Tampere ja naapurikunnat ovat tapahtumapaikkoina. 
 
Niinpä valikoimaluettelossa on mukana myös esimerkiksi Maijaliisa Dieckmannin lastenkirja Ville Romusen ja mummon delfiiniseikkailu (Kustannus-Mäkelä 2011), jossa Ville käy mummonsa kanssa nyttemmin jo lakkautetussa Särkänniemen delfinaariossa, ja Laura Lähteenmäen kansalaissodasta kertova historiallinen nuortenromaani Yksi kevät, jonka päähenkilöistä osa on töissä tamperelaisessa  kenkätehtaassa.
 
Näyttelyn aineisto eli Vuosisata tamperelaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta -luettelo tallennetaan lähiaikoina myös Lastenkirjainstituutin verkkosivuille vapaasti  luettavaksi.

 

 

 

 

Mennään metsään ja otetaan runo mukaan

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen metsä, kuvittanut Silja-Maria Wihersaari, 77 sivua, WSOY 2020. Graafinen suunnittelu Riikka Turkulainen. 

Rakastettu runoilija, akateemikko Kirsi Kunnas täyttää tänään 96 vuotta.

Toimittaja Kirsi Jääskeläisen haastattelussa Iltasanomissa 28. marraskuuta Kunnas uskoo Tiitiäisen metsä -kokoelman jäävän hänen viimeiseksi työkseen.

Kunnaksen runorattaat ovat pyörineet vinhasti monella vuosikymmenellä. 

Hän debytoi runokokoelmalla  Villiomenapuut vuonna 1947. 

Kunnaksen avaus lastenlyriikkaan, brittiläisten lastenlorujen vapaa suomennos,  Hanhiemon iloinen lipas, ilmestyi 1954. 

Kunnas oli 1950-luvulla myös Aarteiden kirja -antologian toimittajana ja hän käänsi siihen paljon lastenlyriikkaa muilta kieliltä. 

Hanhiemon iloinen lipas ja toisaalta antologian toimitustyö havahduttivat Kunnaksen virittymään myös suomalaisen lastenlyriikan kertakaikkiseen uudistamiseen. 

Tiitiäisen satupuu ilmestyi 1956.

Yhtenäinen maisema tekee aukeamista tasapainoisia.
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Kirsi Kunnaksen
runoantologiaan Tiitiäisen metsä (WSOY 2020).

Tiitiäisen metsä -kokoelman runot on koottu Kunnaksen aikuisrunokokoelmista Uivat saaret ja Kuun kuva meissä sekä lastenrunokirjoista Tiitiäisen satupuu, Puupuu ja Käpypoika, Tiitiäisen pippurimylly, Tiitiiäisen  tuluskukkaro ja Aikamme aapinen. 

Uivat saaret -kokoelmassa alun perin ilmestyneet runot Satu ja Tarinahetki koppakuoriaisen kanssa sekä Kuun kuva meissä -kokoelmassa ilmestynyt Yön äänet asettuvat luontevasti Kunnaksen lastenrunojen rinnalle. 

Luonnon personointi näkyy hauskasti tässä
Metsähiisi-runon kuvituksessa.
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Kirsi Kunnaksen
runoantologiaan Tiitiäisen metsä (WSOY 2020).

Kirsi Kunnas on kirjailijan ja kääntäjän työnsä ohessa tehnyt pitkäjänteistä työstä kirjallisuuskasvattajana.

Kiinnitin huomiota vuosituhannen taitteessa, kuinka hän jällleen kerran koki tarpeelliseksi puhutella pienten lasten vanhempien uutta sukupolvea hieman eri äänenpainoin.

Hän kiteytti lastenlyriikan merkityksen väittämällä, että "runo on lapsen ensimminen kielipeli ja älylelu".

Syystuulet tempaavat lukijan matkaansa.
jSilja-Maria Wihersaaren kuvitusta Kirsi Kunnaksen
runoantologiaan Tiitiäisen metsä (WSOY 2020).

Näin hän tulkintani mukaan halusi havahduttaa tietokoneen ja pelaamisen äärellä itskein varttuneita pienten lasten vanhempia kielen monipuolisesta merkityksestä osana yhtä lapsen tärkeintä kasvuprosessia eli kielen oppimista.

Silja-Maria Wihersaari näyttää taitonsa akvarellikuvituksissa. Wihersaari luo  tunnistettavaa suomalaista metsämaisemaa, josta löytyy silti salamyhkäisyyttä ja polkuja suoraan satumetsään.

 

 
Kunnaksen runoissa eläimet kokevat usein muodonmuutoksia.
Silja-Maria Wihersaaren kuvitusta Kirsi Kunnaksen
runoantologiaan Tiitiäisen metsä (WSOY 2020).

Riikka Turkulaisen graafinen suunnittelu viimeistelee teoksen ja tekee siitä hienon kunnianosoituksen modernin lastenlyriikan suomalaiselle uranuurtajalle.

Olen kirjoittanut lastenkirjaklassikoiden uudelleen kuvittamisen haastavuudesta Kuvittaja-lehden vuoden viimeiseen numeroon. 

Nostin arviossa esille Silja-Maria Wihersaaren kuvituksen Tiitiäisen metsä -kokoelmassa sekä Ninni Kairisalon kuvituksen Zacharias Topeliuksen satujen valikoimaan Sagor i urval (Svenska literatursällskapet 2020):

Wihersaaren kuvitus on itsessään suomalaisen luonnon ylistys: hän kuvaa eri säätilat, vuodenajat, valon ja varjon vaihtelut sekä metsän kerrostumat rakastavan, lempeän katseen kautta, mutta silti ilman mitään imelyyttä tai liioittelua. 

Taitonsa hän osoittaa erityisesti pilvitaivaan, lainehtivien peltojen tai pikkutarkan sammalmättään ja maastonmuodostelmien kuvaajana.

Jokaisesta myydystä Tiitiäisen metsä -kirjasta sijoitetaan yksi euro ikimetsään

WSOY kerää yhdessä Luonnonperintösäätiön kanssa varoja Pirkanmaalla Ylöjärvellä sijaitsevaan Tiitiäisen metsä -palstaan, joka jää suojelualueena perinnöksi tuleville sukupolville. 

Lastenkirjahylly onnittelee lämpimästi Kirsi Kunnasta. 

 

 

Hurraa-huuto suomalaisille lasten- ja nuortenkirjailijoille

Huomenna Suomen Nuorisokirjailijat ry täyttää 70 vuotta. 

Lapsille ja nuorille suunnattuun kirjallisuuteen kohdistetut vaatimukset ja odotukset muuttuivat sodan jälkeen, kun enää ei ollut tarvetta nostattaa maanpuolustustahtoa ja isänmaallista henkeä.    

Lasten- ja nuortenkirjailijat halusivat vahvistaa ammatillista identiteettiään oman yhdistyksen kautta.  

Toisena pontimena oli puuttua sotavuosien aikana lapsille ja nuorille suunnatun kirjallisuuden tason heikentymiseen. 

8.10.1946 perustettu Nuorten kirja ry (vuodesta 1967 Suomen Nuorisokirjailijat ry) olikin Pohjoismaiden ensimmäinen lasten- ja nuortenkirjailijoiden yhdistys.

Olen selvittänyt yhdistyksen perustamisen varhaisvaiheita väitöstutkimuksessani Kuokkavieraasta oman talon haltijaksi:  suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden institutionalisoituminen ja kanonisoituminen 1940–1950-luvulla (SKS 2000).

Ensimmäinen aloite lasten- ja nuortenkirjailijoiden oman yhdistyksen aikaansaamiseksi tehtiin jo vuonna 1932, jolloin alullepanijana oli lasten- ja nuortenkirjailija sekä kulttuurielämän vaikuttaja Arvid Lydecken. Tämä hanke kuitenkin raukesi, kun sopivaa puheenjohtajaa ei löytynyt.

Yhdistyksen perustamista vastusti muiden muassa Anni Swan, joka piti tärkeämpänä, että lasten- ja nuortenkirjailijat liittyisivät suoraan Kirjailijaliittoon.  

Kirjailijaliiton toiminnassa olikin mukana monia myös lapsille ja nuorille kirjoittavia, Swanin ja Lydeckenin lisäksi esim. Kersti Bergroth, Eino Cederberg, Jalmari Finne, Helmi Krohn, Alli Nissinen, Helga Nuorpuu ja Helmi Setälä. 

Kirjailijaliittoon perustettiin vasta 1970-luvulla lastenkirjailija Kaarina Helakisan aloitteesta erityinen Topelius-ryhmä lasten- ja nuortenkirjailijoille. Kimmokkeena oli tuolloin torjua lastenkirjallisuuden kielen köyhtymistä.

Nuorten Kirja ry:n näkyvin ja konkreettisin toiminta käynnistyi seuraavana vuonna 1947,  kun perustettiin yhä jaettava lasten- ja nuortenkirjallisuuden Topelius-palkinto.

Suomen Nuorisokirjailijoita ovat sittemmin luotsanneet monet eturivin lasten- ja nuortenkirjailijat. 

Nykyinen pitkäaikainen puheenjohtaja, kirjailija Tuija Lehtinen, palkittiin vast ikään Turun kirjamessuilla Suomen Kirjailijaliiton Tirilittan-palkinnolla.

Suomen Nuorisokirjailijat ry toimii kotisivujensa mukaan "alan valtakunnallisena yhdyssiteenä jäsenistönsä ammatillisen, sosiaalisen ja oikeudellisen aseman parantamiseksi". 

  

Turun kirjamessuilla lasten- ja nuortenkirjailijat ja yhdistysaktiivit, Tuija Lehtinen, Netta Wallden ja Anu Holopainen,  esittivät kronikan yhdistyksen vaiheista. 

Arkistojen uumenista oli löytynyt valloittava esimerkki yhdistyksen tahtotilasta ja rahantarpeesta. 

Yhdistys käynnisti nimittäin vuonna 1950 rahankeruukampanjan, jonka mottona oli ”Lapsikin tajuaa milloin kirja on täysipainoinen”. 

Kampanjassa lähestyttiin suomalaisia yrityksiä, joiden toivottiin raottavan rahakirstuaan hyvän asian puolesta:  

Olemme aivan varmoja – – – , että lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi lahjoitettu miljoona voi vaikuttaa suorastaan ratkaisevasti siihen, millaiset ovat suomalaisen kirjallisuuden elinmahdollisuudet tulevaisuudessa.   

Nokia osakeyhtiö vastasi yhdistyksen 11.3.1950 saapuneeseen rahanpyyntöön kolme päivää myöhemmin,  14.3. päivätyllä kirjeellä. 

Nokia Oy:n johtotasolla työskennellyt henkilö perustelee monipolvista vastaustaan sillä, että on ”kotona sairaana ja siksi vapaa erinäisistä tehtävistä”. Hän päättää kirjeensä napakasti: 

Anomuksenne tulee no. X:nä mukaan siihen sangen pitkään anomuslistaan, joka aikanaan esitetään johtokunnalle, ilman erikoista suositustani, sillä ehdolla että kirjeenvaihtomme kertakaikkiaan päättyy tähän.

Rahanarvolaskurin mukaan vuoden 1950 aikainen miljoonan markan mesenointi vastaa 37 370 nykyistä euroa.


Rouva Huu onnittelee lämpimästi Suomen Nuorisokirjailijat ry:tä sekä sen 146 jäsentä.  



Suomalainen lasten- ja nuortenkirjallisuus ilahtuisi toki näinä epävakaisina aikoinakin mesenaattien taloudellisesta avusta.

Juhlavuoden 2016 kotimainen lasten- ja nuortenkirjatarjonta on poikkeuksellisen monipuolinen ja laadukas, ja siitä on eittämättä välillisesti kiittäminen myös 70 vuoden takaisia lasten- ja nuortenkirja-aktiiveja, jotka ymmärsivät joukkoistamisen voiman tärkeyden.  

 

Tyttö ja poika valossa ja varjossa

Juuli Niemi: Et kävele yksin, 362 sivua, WSOY 2016, kansikuva Istockphoto ja Shutterstock, kannen suunnittelu Laura Lyytinen.

Oli vain ajan kysymys, koska Juuli Niemi (s. 1981) kirjoittaa ensimmäisen nuortenromaaninsa. 

Sen verran piripintaan tyttöyden pirskahtelua löytyy hänen aiemmastakin tuotannostaan – yhdestä novelli- ja neljästä runokokoelmasta. 

Ajalle ominaisesti ja lokerointia kaihtamatta Niemen romaani on saanut kaksoisluokituksen: nuorille ja aikuisille.

Et kävele yksin peilaa särmikkäästi suomalaista  yhteiskunnallista todellisuutta. Maahanmuuton lisäksi se pystyy nasevasti todentamaan  eriarvoistumista ja syrjäytymistä sekä vierauden tuntojen lisääntymistä yleisellä tasolla.   

Juuli Niemen nuoruudessa ei onneksi kiirehditä eteenpäin, kohti aikuisuutta. Keskushenkilö Ada toteaa:  ”Minä haluaisin, ettei olisi niin kiire. Mutta on lapsellista haluta pysähtyä, ei lapseksi voi pysähtyä”. 

Adan ja Egzonin tiet risteytyvät ja sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Rakastumisen hapuilevaa hurmosta ei ole hetkeen kuvattu suomalaisissa nuortenromaaneissa yhtä aistimusvoimaisesti!

Kirjan nimestä muotoutuu itsetunnon metafora. 

Kaiken tapahtuneen jälkeen kumpikin keskushenkilö voi kävellä pystypäin koulun pihan halki.

Niemi tiivistää hienosti mielenmaisemia ja tunnetiloja:

Marraskuun loppu, kuin maailman likaisin lintu pudottaisi viimeisiä sulkiaan. 

– – hänen sisällään tuntui olevan hattarakone, joka synnytti uutta kuumaa sokerimassaa aina kun hän sai olla Egzonin lähellä.

Toinen keskushenkilöistä, Ada, on ”15 ja vailla yhtäkään merkittävää kokemusta”. 

Hän on ”Niitä tyttöjä, jotka alkavat näyttää kauniimmalta, kun heitä katsoo pitkään. Niitä tyttöjä, jotka vaatisivat tarkkailua. Niitä tyttöjä, joita ei koskaan ole aikaa tarkkailla”. 

Adan äiti on boheemi taiteilijaluonne ja isästään tyttö ei tiedä mitään.

Egzonin vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen Kosovosta. Egzon ja pikkuveli ovat syntyneet Suomessa, mutta Kosovossa varttuneelle isoveljelle sopeutuminen uuteen kotimaahan ei ole ollut yhtä mutkatonta.  

Kokemuksia ja tapahtumia valotetaan vuoroin Adan ja vuoroin Egzonin näkökulmasta. 

Suomessa ei vielä ole julkaistu maahanmuuttajataustaisen kirjoittamaa nuortenromaania. Senkin aika varmasti tulee. 

Adan maailmankuva avartuu Egzonin kautta ja hän saa myös uusia, ei-kantasuomalaisia ystäviä.  Esimerkiksi Somaliasta Suomeen muuttaneesta Imanista nousee nopein pikapiirroin tärkeä ja mieleen jäävä sivuhenkilö.

Niemi ujuttautuu upeasti Egzonin nahkoihin. Seuraava sitaatti havainnollistaa hyvin pojan suomen kieleen liittyvää vieraudentunnetta:

– Minä rakastan sinua. 

Tunnen kuinka Ada katsoo suoraan minuun ja odottaa. Mutta en pysty kääntymään häntä kohti. Minä en pysty. 

Suomen kielessä sille sanalle on vain annettu liian paljon kannettavaa. Liian monta särähtävän rytmin epäsymmetriaa, iskut menevät sinne tänne. On hauska kuunnella, kun tänne vasta muuttaneet lapset yrittävät sanoa sen oikein ja kompastuvat aina sanan pylväisiin, tavoittelevat liian korkealle. 

Minä olen asunut täällä aina. Tämän pitäisi olla minunkin kieleni. Mutta sitä lausetta en osaa sanoa, en niin kuin Ada. En löydä siihen rytmiä, en melodiaa. Minun kieleni on paksu ja huulet ovat turvonneet yhteen. – – 

Mainioin tiivistyksin Egzonin osuuksissa myös tuodaan esille maahanmuuttajien identiteetin ja kulttuuritaustan hidas rapautuminen, joka isoveljen kohdalla on traumaattinen ja sen seuraukset näkyvät yhä perheen arjessa. 

Maahanmuuttajien lähiössä ”kaikki ovat tärähtäneet ohi oikean ikänsä”, ja sillä on Egzonin mielestä vääjäämättä myös seurauksensa. 

Vaikka kirjailijat nykyisin kärkkäästi haluavat toimia individualisteina, vailla kirjallisia ryhmittymiä, niin ainakin nuortenkirjallisuuden tekijöistä löytyy sielunsukulaisia ja toistensa innoittajia: Juuli Niemi on työskennellyt Helsingin Kalliossa samassa työhuoneessa Johanna Venhon ja vuonna 2015 edesmenneen Seita Vuorelan kanssa.

Et kävele yksin on omistettu Vuorelalle, joka lavensi realistisen nuortenromaanin reviiriä ja tulkintoja. Niemi kiittää lukuisten teoksen kirjoittamiseen eri tavoin osallistuneiden ohella aluksi myös hyvää ystäväänsä Vilja-Tuulia Huotarista. Huotarisen  valoa valoa valoa (Karisto 2011) näyttäytyykin Niemen romaanin edeltäjänä ja innoittajana, niin nuoruuskuvauksen kuin nuortenromaanien maneeristen  kerrontatekniikoiden uudistamisen osalta.    

Juuli Niemi ei sido Egzonin ja Adan rakkaustarinaa siistiin rusettiin. Adan mielestä ”Viisitoistavuotiaankin tarvitsee kestää avoimia loppuja”.   

Klassisista tyttökirjoista lähtien on nuortenkirjoissa ollut kosolti kirjoittamista kunnianhimoisesti harrastavia tyttöjä.  Huotarisen valoa valoa valoa heittäytyi välillä metafiktiiviseksi, kirjoittamisprosessia läpikirjoittavaksi prosessoinniksi, ja niin tekee myös Ada tilittäessään oman itseilmaisunsa ongelmakohtia.

Tässä yksi näyte siitä, kuinka Juuli Niemi tulee kirjoittaneeksi myös yhdenlaista nuoruuskuvauksen uutta manifestia:

Entä jos nuoret ihmiset ansaitsevat tarinoita, joissa on alku, keskikohta ja loppu? opettaja kysyy. Mitä jos maailma on sen velkaa nuorille? Mutta Ada tietää ettei maailma koskaan ole mitään velkaa eikä ainakaan nuorille. Meillä on liian tyhjät taskut, Ada ajattelee, mutta ei pääse enää ääneen, koska pari vuotta vanhempi tyttö on alkanut puhua ja hän on niitä jotka eivät tunne koskaan tarvetta lopettaa. Sellainen tyttö on koko ajan valossa. Ada ei ehkä ihan vielä koe olevansa sellainen tyttö. 

Minä kannan täyden vastuun, opettaja sanoo nauraen, kun vanhempi tyttö epäilee, että tehtävänanto voi laukaista hänellä migreenin. Ada tietää, että juuri nuo sanat kaikki haluaisivat kuulla ja käpertyä kerälle kuin kissa, tietämättä enää missä on pää, missä peräpää. Ne halutaan kuulla poliitikoilta, vanhemmilta, puolisoilta, lääkäreiltä, auton rusikoijilta ja lastenhoitajilta, siltä poliisilta, joka ei ottanut asetta pois. Kantakaa joku tämä liian täysi vastuu. Hiljentäkää tämä saarnaava kertoja! Iskekää jo se pallo maaliin! Näin opettaja kannustaa ja tytöt valossa nauravat ja isot kynät tekevät ohueen paperiin reikiä. Kurssilla ei ole tällä kertaa yhtään poikaa. Tälläkään kertaa, opettaa vitsailee ja levittää kätensä osoittaakseen, että joku muu on se joka on siitä vastuussa.

Viittauksia muihin taiteisiin on paljon, keskeisimpinä Audrey Hepburnin tähdittämä Aamiainen Tiffanyllä -elokuva ja Dave Lindholmin laululyriikat, jotka oikeastaan kannattelevat "pienellä hennolla otteellaan" koko romaania.

Mutta miksi hyvän tähden Juuli Niemen romaanin lukijakuntaa on rajattu täysin tarpeettomasti hempeän flirttailevalla valokuvakannella?

Graffititaiteella on romaanissa iso ja vertauskuvallinenkin merkitys: Adan ja Egzonin sukupolvi on valmis uhmaamaan järjestyssääntöjä ja ottamaan kantaa räikein värein.

Toisenlaisen kansi olisi saattanut houkutella myös poikia tarttumaan kirjaan. 

Tämä teos menee nimittäin luvalla sanoen haaskuun vain tyttöjen ja naisten lukemana.

Ylistyksiä kirjastolle ja koulukirjastolle, kirjoille ja lukemiselle

Ismo Loivamaa (toim.): Miten minusta tuli lukija. Tunnetut lastenkirjailijat kertovat. 138 sivua. Avain 2013.  

Tämä Ismo Loivamaan toimittama kirja osallistuu riviensä välissä keskusteluun lasten ja nuorten vähenevästä lukuharrastuksesta ja kirjaston merkityksestä eri-ikäisille lapsille ja nuorille.

Saatesanoissa ei käy ilmi, onko kirjoituspyyntö kohdistettu vain nyt mukana oleville lasten- ja nuortenkirjailijoille vai isommalle joukolle, joista osa jätti vastaamatta haasteeseen.

Mukana ovat Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

Dieckmann on 1930-luvulla syntynyt ja joukon kuopus on vuonna 1980 syntynyt Terhi Rannela. Lukumuistoja zuumataan siis yli puolen vuosisadan matkalta.

Kirjailijoiden ansioksi on laskettava se, että he eivät juurikaan toista muissa yhteyksissä kertomiaan tai julkaistuja lapsuuden muistojaan (vrt. Matka mielikuvitukseen ja Luovuuden lähteillä,  Tammi 2004 ja Avain 2010).

Lukumuistoja värittää iso heltymys, mikä on tietysti ymmärrettävää. Tokkopa löytyy ketään, joka pystyisi jäädyttämään tunteitaan, kun on lupa puhua oman lapsuuden lempikirjoista. Nostalgiaa lisäävät vielä valokuvat kirjailijoiden perhealbumeista. Kansikuvatytöksi on päässyt Tuula Kallioniemi serkkunsa kera.

Moni mukana olevista kirjailijoista kuuluu sotien jälkeiseen ns. suureen ikäluokkaan, jolle ryhdyttiin julkaisemaan entistä enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Nimekemäärät olivat silti tuolloin vain murto-osa nykyisestä, ja samat kirjat toistuvat mainintoina useasti, (esim. norjalaisen Thorbjörn Egnerin Hyppeli Hiiri Myökki-Pyökki-metsässä, osin varmasti myös hassunkurisen nimensä ansiosta). 

Tammen kultaiset kirjat ovat olleet monelle 1950–60-luvulla lapsuuttaan eläneelle rakkaita ja jääneet juuri värikylläisyytensä takia monien mieleen.

Aikalaisvastaanottoon liittyvä kiinnostava detalji löytyy Maijaliisa Dieckmannilta, joka sai 13-vuotislahjaksi Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun. Peppi ei kuitenkaan tehnyt häneen sanottavaa vaikutusta:

”En tykkää koko Pepistä. Tänään solmittiin Ranskassa toisen maailmansodan rauha. Päivä tylsä ja tavallinen”, lukee Dieckmannin tuonaikaisessa päiväkirjassa.

Myöhemmin Margaret Mitchellin Tuulen viemästä tuli hänen kirittäjänsä: ”Jos minusta tulee kirjailija, niin juuri tällainen kirjailija tahdon olla, taluttaja, viejä ja viettelijä", ajatteli Dieckmann pienten lasten äitinä. 

Dieckmann tekikin sittemmin komean uran historiallisten nuortenromaanien kirjoittajana, ja työ jatkuu yhä: keväällä ilmestyi Aleksis Kiven varhaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta kertova Metsän poika tahdon olla. Aleksis Kiven tarina (Schildts & Söderströms).

Sen koommin Tuija Lehtinenkään ei innostunut Pepistä: ”Peppi oli omahyväinen, vähätteli aikuisia ja pomputti kavereitaan peittääkseen oppimattomuutensa. Selkeä adhd-tapaus tämän päivän termien mukaan. Samoja ylienergisiä piirteitä karsastin Polvan Tiinassakin. Lindgrenin Marikki- ja Melukylän lapset -sarjat sen sijaan tuottivat aitoa lukuiloa”.

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runot herättivät Paula Havasteessa lapsena hämmentynyttä iloa, sillä runojen tapa käyttää kieltä oli aivan uudenlainen. 

Runo-Tiitiäisiä enemmän koukuttivat silti Tiitiäisen tarinoiden satuhahmot, jotka olivat samastumiseen houkuttelevampia kuin kokeelliset runot. 

Myös Hannu Hirvonen on Tiitiäisensä lukenut, lapsena ja aikuisena. Ja Hirvosten perheeseen hankittiin Tammen kaikkein kultaisimman kirjan innoittamana tismalleen samanlainen afgaanin vinttikoira, joka tosin osoittautui Hirvosen mukaan myöhemmin virhehankinnaksi... 

Hauska anekdootti liittyy Havasteen lapsuusmuistoon. Naapurin täti kutsui tytön kerran peremmälle ja esitteli Tuomas Anhava -nimisen sedän, joka lupasi, että kun tämä vielä joskus julkaisee kirjan, niin hän lupaa sen arvostella:

”Ai miten yhtä aikaa ihastutti ja harmitti. Oli ihastuttavaa ajatella, että joku uskoi minustakin tulevan vielä kirjailijan, mutta miksi hän aikoi arvostella minun kirjojani? Eihän niissä olisi mitään arvosteltavaa!”

Kirsti Kurosen tajunnan räjäytti 15-vuotiaana muun muassa Merja Otavan Priska. Hauskasti Kuronen kertoo myös siitä haikeudesta, jonka hän koki poikansa muuttaessa pois kotoa: oliko pojalla oikeus viedä mukanaan kaikki äidin rakastamansa lastenkirjat?

Useampi kirjailija korostaa vanhempien kannustuksen merkitystä lukuharrastukselle. Kenenkään perheessä lukemista ei karsastettu. Heikki Niska kertoo lukeneensa jopa saunan lauteillakin saunaa lämmittäessään!

Timo Parvela piti jo lapsena sarjakirjallisuuden puolia: hän luki kirjastosta vain kirjasarjoja: ”Yksittäisteokset jätin hyllyyn, sillä halusin lukemiselleni jatkuvuutta. Olisi ollut liian suuri pettymys tutustua henkilöihin, joiden luokse en voisi enää koskaan palata. Sarjojen lukeminen toi turvallisuutta. Lukemista nykyisin aidan toiselta puolelta seuraavana voin todeta, ettei meno ole siitä juurikaan muuttunut. Lastenkirjallisuus ja lastenkirjailijat elävät kirjasarjoista”.

Pia Perkiö puolestaan kertoo lapsuuden traumaattisena muistona, kuinka hän näki Hämeenlinnan kirjaston poistokirjoja poltettavan pannuhuoneessa.

Ja Terhi Rannela tunnustautuu siekailematta Pupu Tupuna -kirjojen faniksi, silläkin uhalla, että joutuisi kollegoidensa silmissä pilkatuksi. Hän kadehtii nykyisiä Harry Potter-, Twilight- ja Nälkäpeli -sukupolvia, jotka ovat saaneet elää kirjallisten ilmiöiden huumassa.

Koulun kirjasto oli maalla kasvaneen Marja-Leena Tiaisen pelastus. Ja kun kirjasto oli kesällä kolme kuukautta kiinni, niin paremman puutteessa hän luki muutamia omia kirjojaan useampaan kertaan, näiden joukossa mm. Hellevi Salmisen Baby ja Väinö Riikkilän Viimeiset kaanit.

Vaatimattoman nidotun ulkoasun ei kannata antaa hämätä, sillä Miten minusta tuli lukija on kylläiseksi tekevä ja omien lukumuistojen jäljittämiseen kannustava teos, joka puhuu kauniisti lukemisen puolesta.

Kantaaottava, monipuolinen poikkileikkaus kotimaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen

Ismo Loivamaa: Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9. 167 sivua. Avain 2013.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitoimijan, Ismo Loivamaan,  toimittamilla ja viime vuosina myös kokonaan itse kirjoittamilla kirjailijahakemistoilla on pitkät perinteet. Sarja alkoi 1990-luvulla, jolloin elettiin kiinnostavaa taitoskohtaa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa ja kentälle tuli paljon uusia nuoria tekijöitä.

Uuteen hakemistoon on koottu 25 esittelyä. Saatesanoissa Loivamaa nostaa esiin monta kiinnostavaa havaintoa, joihin olisi voinut pysähtyä pidemmäksikin toviksi.

Kirjojen julkaisumäärä on kasvanut ja kirjailijakunta entisestään laajentunut. Toimessaan vakaan lasten- ja nuortenkirjailijan titteli lunastetaan nykyisin pienemmällä tuotannolla kuin aikaisemmin. 

Loivamaan hakemistossa vakuudeksi  kirjallisesta kutsumuksesta riittää jo parikin teosta, kun sarjan varhaisemmissa osissa tehtiin poikittais- ja pitkittäisleikkauksia varsin isosta tuotannosta. Marko Kitti ja Esa Paulow ovat lunastaneet hakemistossa paikkansa vain yhdellä nuortenkirjalla sekä Katja Krekelä, Helena Sinervo, Tuomas Kyrö, kirjailijapseudonyymi Magdalena Hai, Maarit Malmberg, Soila Ojanen, Meri Savonen, Netta Walldén, Taavi Vartia ja Juha Vesala kahdella lasten- tai nuortenkirjalla.

Seulan harventuminen on mielestäni osittain aivan perusteltua. Toisaalta voisi olla oikeutettua, että monien, aiemmissa sarjan osissa esiteltyjen pitkän linjan konkarikirjailijoiden esittelytkin saisivat päivityksen uudelle vuosituhannelle. 

Rohkenen silti hieman kyseenalaistaa Loivamaan saatesanoja niiltä osin kuin hän puhuu lasten- ja nuortenkirjallisuuden saamasta mediajulkisuudesta.  

Uutuuskirjat saavat toki huomiota parin lauseen ja sattumanvaraisen noston verran myös aikakauslehdissä ja toisinaan myös sähköisissä viestimissä, mutta Loivamaan rinnastus nykyhetken ja 1970-luvun lastenkirjalliseen suopeuteen menee mielestäni silti sovittelevan hurskastelun puolelle, jos mittakeppinä pidetään isojen päivälehtien lasten- ja nuortenkirjallisuudelle varaamia palstasenttejä!

Loivamaa on aina puhunut painokkaasti realistisen nuortenkirjallisuuden puolesta. Kirjailija-lehden 2/2012 lainaus nuortenkirjailija Marja-Leena Tiaiselta on paljon puhuva: ”Joskus tuntuu, että perinteinen nuortenromaani on dinosaurus. Onko realistinen, arkinen kertomus kuolemassa pois?”

Tasapuolisuuden nimissä suurten yleiskustantajien tuotannon rinnalla hakemistossa pääsevät esiin myös pienet kustantamot, esim. Suomen Lähetysseura ja  Kirjaneliö sekä Saarni-kirjat ja WickWick-kustannus. Pienet kustantamot ovat entistä tärkeämpiä vaihtoehtoja isojen rinnalla, toteaa Loivamaa, ja tähän näkemykseen on helppo yhtyä.

Mukana on myös muutamia nyttemmin ei niin aktiivisia/ tuotteliaita kirjailijoita, kuten Meiju Bonsdorff ja Kaisa Raittila.  Kaisa Raittilan varhaistuotanto  keskittyi hänen omiin nuoruusvuosiinsa 1970-luvulle ja pikkulasten runokuvakirja Pikku-Päkän purjopäivä laajensi viime vuonna lukijakuntaa myös kaikkein pienimpiin. Raittila on toimittanut pitkään myös Lasten Pyhäkoululehteä ja Bonsforff Lastenmaa-lehteä. Loivamaa onkin moniaalla taholla puhunut viime aikoina suomalaisten lastenlehtien puolesta.

Pitkän linjan kriitikkona Loivamaa välttää arvottamasta teoksia kovin rankoin sanakääntein. Esimerkiksi Kirsti Luovan Hiirisatuja-kokoelmasta (2011) hän sanoo, että kirja ”ei ole vivahteikkaan hienostunutta satukirjallisuutta, mutta artistisuuden sijasta korostuvat selkeät juonikuviot”.

Välillä teosten juonta paljastetaan hiukan liikaakin. Missä määrin hakemistojen käyttäjäryhmänä mahtaa nykyisin olla kirjailijaesitelmiä tekeviä ”laiskoja” koululaisia, joille seikkaperäiset juoniselostukset voivat koitua jopa siinä määrin kohtalokkaiksi, että he eivät tartu itse kirjaan lainkaan? Vai käyttävätkö kaikki koululaiset tiedonhaussa vain nettiä?

Loivamaa ottaa usein näihin itse kirjoittamiinsa kirjailijahakemistoihin jonkun "henkilökohtaisen agendan", jota hän hienoiseen uupumukseen asti korostaa. Tällä kertaa huomiota saavat  lasten- ja nuortenkirjallisuuden moraalikasvatus sekä kliseinen maailmankuva ja ihmiskuvaus. Loivamaa penää myös kansainvälisyyskasvatukseen nykyistä enemmän nyansseja.

Loivamaan maneereihin kuuluu myös värikäs kieli: hän käyttää vanhakantaisia tai itse luomiaan ilmaisuja varsin suvereenisti, esim. ”röhevä elämäntapa”, ”vöyrevä mies”, ”mullasta pönkeävä narsissi” ja ”jöhnötys”, ja saa avaramielisen lukijan ihmettelemään suomen kielen taipuisuutta... 

Kaikista syksyn 2012 uutuuksista ei ole tekstissä yksityiskohtaisempaa käsittely, esim. Maria Turtschaninoffin Anaché ja Tuula Peren kuvakirja Lauri jäävät vain maininnoiksi teosluetteloissa.

Ismo Loivamaan Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 9  on jälleen hyvä päivitys uuteen tarjontaan. Sen toivoisi päätyvän kaikkien kirjastoissa, kouluissa ja harrastustoiminnassa lasten ja nuorten parissa työtä tekevien työpöydille,   mutta yhtälaisesti myös  lasten ja nuorten vanhempien yöpöydille!