Nuortenromaanissa kolmas maailmansota estetään kulutustottumuksia muuttamalla

Terhi Raikas: Ei minun maailmassani. 190 sivua. Basam Books 2023. Kansikuva Taivo Org. 

 

  

    – – Kiina pistetään polvilleen sillä, jos nuoret eivät globaalisti enää ostaisi mitään sen valmistamia kulutustuotteita. Pian Intiakin menisi jo Kiinan ohi. Vielä hienompaa toki olisi, jos kaikkialla maailmassa opittaisiin korjaamaan ja kierrättämään vanhaa ja luopumaan kokonaan uusien tavaroiden ostamisesta. Kaikkea tavaraahan on jo niin paljon, että me hukumme siihen. 

 

Terhi Raikkaan esikoisnuortenromaani Ei minun maailmassani sijoittuu vuoteen 2117. 

Tapahtumat käynnistyvät itse asiassa joulukuun kuudennesta päivästä, jolloin Suomi täyttäisi 200 vuotta. Suomi ei tosin ole enää itsenäinen, vaan Euroopan unionin osavaltio.

Nuortenromaanin keskushenkilö on abiturientti Meeri. Hänellä ei ole juurikaan hyviä kavereita ja poikaystävä Yosufkin tuntuu ottavan etäisyyttä. 
Meerillä on kuitenkin kirjeenvaihtoystäviä ympäri maailmaa, mm. eteläamerikkalainen Paloma. 

Meerin isoveli Eino on armeijan tekoälyjoukkojen koulutuksessa Pariisissa ja pelkää joutuvansa pian Kiinaan, mistä tuskin olisi enää paluuta.  

Meerin ikäpolven mielestä sotien pitäisi kuulua jo ”barbaariseen menneisyyteen”. 

Paloma jakaa ilman Meerin lupaa sosiaaliseen mediaan Einon sisarelleen luottamuksella välittämiä tietoja Euroopan unionin, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Venäjän välisen kolmannen maailmansodan uhkasta.   

Meerin yhteiskunnallisesti tiedostava englannin opettaja kannustaa Meeriä ja Palomaa käynnistämään somekampanjan kolmannen maailmansodan estämiseksi, aihetunnisteena #notinmyworld.

Ja eipä aikaakaan, kun esiintymistä ja suuria väkijoukkoja karttava Meeri päätyy puhumaan kymmenille tuhansille kuulijoille ja antaa jopa haastattelun BBC:n toimittajalle (Iso-Britannian kerrotaan tulleen unioista erottamisen jälkeen Sveitsin kanssa maailmanrauhan ja puolueettomuuden keskukseksi). 

Greta Thunberg mainitaan Meerin ja Paloman yhtenä tärkeimpänä esikuvana. 

Meeri osallistuu jopa videopuheluun unionin johtajan ja Kiinan johtajan kanssa. Tytön isä naureskelee silminnähden ylpeänä,  että hänen tyttärensä laittoi "Kiinan johtajalle jauhot suuhun". 

Katselin somea. Molempia viime päivinä lähettämiäni viestejä oli jaettu jo yli miljoona kertaa. Boikottiin kannustavaan viestiin olivat ihmiset ympäri maailmaa vastanneet, että he eivät varmasti ostaisi yhtäkään kiinalaista tuotetta niin kauan kuin lentokoneet eivät pysyisi ilmassa ja pommeja räjähtelisi. Ihmiset olivat täysin valmiita luopumaan halvalla tuotetuista kulutuselintarvikkeistaan, mikäli he sillä tavalla saattoivat olla mukana mahdollistamassa maailmansodan pysäyttämisen.

Vaikka kahden teinitytön pasifistinen toiminta näyttäytyykin hieman epäuskottavana, nuortenromaanin visio tulevaisuudesta on silti monin paikoin kiinnostava: Korona- ja influenssaepidemiat ovat jokavuotinen riesa. Tekoäly on lisännyt työttömyyttä. Maito ja muut eläinperäiset tuotteet ovat laittomia, ja eteläisen pallonpuoliskon kuumuudesta johtuvan ruokapulan vuoksi vähäisiä viljelyskelpoisia alueita ei käytetä kahvin kasvatukseen. Ihmiset ovat siirtyneet kokonaan kasvisruokaan ja  monet kulkuvälineet, lentokoneista polkupyöriin, toimivat aurinkoenergialla. 

Käsitöitä itsekin paljon tekevänä ihastuin siihen kuinka nuortenkirjassa tuodaan esille villasukkien kutominen Meerille mieluisana ajanvietteenä rauhoittua ja keskittyä johonkin yleishyödylliseen toimintoon.  

Yksi kiinnostava erityispiirre liittyy metsissäliikkumiskieltoon: koska luonnonvaraisia metsiä on enää hyvin vähän, ne halutaan jättää rauhaan. 

Meerikin muistaa vielä 10-vuotiaana retkeilleensä perheen kanssa Nuuksion kansallispuistossa, kunnes ulkomaalaiset sijoittajat ostivat alueen ja hakkasivat sen alas. Nyt alueelle rakennetaan hulppeaa asuinaluetta.   

Kun Kiina kohdistaa kyberhyökkäyksen koko länsimaiseen yhteiskuntaan, Meeri ystävineen joutuu miettimään, kuinka pasifismia voidaan edistää ilman teknologiaa. 

Pikkusiskon downin syndrooma, isoäidin Alzheimer ja Meerin oma ADHD-diagnoosi tulevat arkisesti esille. 

 

Meeri on sinut oman ADHD:nsa kanssa: 

 

Varsinkin nuorena olin kadehtinut nenttejä eli neurotyypillisesti normaaleja ihmisiä. – –  onneksi olin pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, ettei elämässä pärjätäkseen ollut pakko olla nentti. Kuten isäni jaksoi aina sanoa, niin jokaisella meistä oli omat pienet omituisuutemme. Vaikka joitain ihmisiä pidettiin neurotyypillisinä, niin tyypillistä ihmistä ei varmaan koskaan ollut syntynytkään, sillä kaikki me olimme jollain tavalla erilaisia. 

 

Scifi-kirjastoluokituksen saanut nuortenromaani huipentuu tunteelliseen joulunviettoon.  

Terhi Raikkaan esikoisromaani on pienine epäuskottavuuksineenkin kiinnostava tulevaisuuden visio ja sellaisenaan se varmasti herättää nuoria pohtimaan myös hieman uudesta tulokulmasta nykyistä maailmanpolitiikkaa. 

Ihmeitä kerrakseen

 

 

Sari Peltoniemi: Ihmetyttö, kuvittanut Aiju Salminen. 163 sivua.  Tammi 2022. 

 

 

Ajatellaan, että on olemassa sellaisiakin supersankareita, joitten kyky ei ikinä paljastu. Se uinuu heidän sisällään tai on niin arkinen asia, ettei sitä huomata. Joku voi vaikka osata leipoa aivan käsittämättömän ihania pullapitkoja, mutta tarjoaa niitä vain kotona. Muut eivät koskaan saa tietää, että pyörtyisivät onnesta kun saisivat maistaa niitä pitkoja.

– – Minua pelotti, että minunkin taitoni olisi sellainen. Siksi yritin kokeilla jotain uutta joka päivä.

 

Sari Peltoniemen Ihmetyttöä  voisi luonnehtia  eräänlaiseksi lasten scifiksi. 

 

Lastenromaanin tapahtumat sijoittuvat johonkin määrittelemättömään tulevaisuuteen. 

Perheellä on esimerkiksi robotti ja matkat taittuvat kätevimmin ilmataksilla tai -laivalla. 

 

 

Tursan kaupungissa asuva Alli Haaksiniemi ei todellakaan ole ihan tavallinen tyttö. Alli saa mummolta  lemmikikseen omapäisen kissan, Hopean. Ennestään hänellä on jo lemmikkinä huonekärpänen Marjut. 

 

Kaikilla viisihenkisen perheen jäsenillä on Allia lukuun ottamatta jokin erityinen taito, josta on iloa ja hyötyä… tai ainakin viihdykettä arjessa.

 

Poliisina työskentelevä isä on valmis pihistämään lomamatkan kuluista, kun hyödynnetään perheen äidin erityiskykyä, taitoa kutistaa itsensä ihan pikkuriikkiseksi, niin että ilmalaivassa ei tarvitse maksaa aikuisen matkan hintaa lainkaan. Tosin miniatyyriäidin kokoon liittyy myös erinäisiä hankaluuksia.

 

Matkalla perhettä väijyy joku / jokin uhkaava ulkopuolinen. 

 

Alli kokee ulkopuolisuuden tunnetta, kun perheen kuopuskin, pian yksi vuotta täyttävä Melinakin, löytää ennen häntä erikoistaitonsa: Melina osaa puhua eri kielillä ennen kuin oppii äidinkielensä! 

Mummo antaa Allille erityisen lahjan, päivän meren rannalla.

 

Tiedän, että ennen ei ollut lainkaan hankalaa mennä rannalle. Se on edelleen helppoa joissain muissa kaupungeissa, mutta Tursa on hyvin suuri kaupunki. Näin isossa kaupungissa on valtavasti asukkaita. Jos he kaikki lähtisivät sunnuntaina rannalle, niin koko alue tallautuisi pilalle, vesi likaantuisi ja kaikki olisivat äkäisiä kun eivät mahtuisi edes seisomaan hiekalla. Ihmisten pitäisi oleskella jonkinlaisissa pinoissa. 

 

Rannalla päästäkseen pitää jonottaa, osallistua arvontaan tai ostaa pääsylippu. Jonotus voi kestää kuukausia – –.

 

Retkestä merenrannalle tulee Allin elämässä käännekohta. 

Muu perhe hoksaa, että hänelläkin on erityiskyky, jonka tosin valpas lukija on saanut selville jo hieman aikaisemmin.

 

Perheen naapurilla Ollilla on jotain hämärää meneillään asunnossaan, ja Allin erityiskyky ja toimeen tarttuminen osoittautuvat lopulta kullanarvoisiksi.

 

Ihmetyttö on letkeä lastenromaani, joka puhuu kauniisti myös identiteetin ja itsetunnon puolesta. Aiju Salmisen värikäs, tyylitelty kuvitus stimuloi lukijan omaa mielikuvitusta täydentämään näkymiä yksityiskohdilla ja mieluisilla vivahteilla.

 

 

 

 

 

 

 

21. luukku: Joulupukki ON olemassa!

 

Anders Vacklin & Riina ja Sami Kaarla: Pet Agents: Lumen saartamat. 173 sivua. Tammi 2021.

 

– Miettikää, on jouluaatto ja ajamme pimentyvässä metsässä koirarekivaljalkolla! Kati-e kailotti ja katseli ympärilleen. Voisiko olla upeampaa? 

– Talvipäivänseisaus joulun alla on hetki, jolloin päivä alkaa pidentyä, X huusi täkkien alta. 

– Valo lisääntyy minuutti kerrallaan joka päivä.

 

Tekniikasta ja koodaamisesta kiinnostunut Kati-e -tyttö seikkailee Pet Agents -sarjan kuudennessa osassa yhdessä ystäviensä ja rakentamansa robotin Ti-botin kanssa Lapissa. 

Lapset järkyttyvät kotikaupunkinsa löytöeläintalon purku-uhasta ja lähtevät etsimään tontin ja talon omistajaa rouva Frangia pohjoisesta. 

 

Ti-bot uskoo vakaasti joulupukin olevan oikeasti olemassa, vaikka lapset sille muuta väittävätkin. 

 

Robotin uhkarohkeus ajaa sen jälleen kerran kiipeliin ja loppuhuipennuksena Ti-bot saa tietysti tavata joulupukin.

 

Kirjan lopusta löytyy tietoa poroista sekä pelastus- ja rekikoirista.

 

 

Pet Agents -tiimiin on  liittynyt Kaarlan pariskunnan lisäksi nyt myös Anders Vacklin. 

Kaarlat ja Vacklin aloittavat ensi vuonna myös Lemmikkifrendit-sarjan, joka kertoo Pets Agents -ryhmän syntytarinan.

Yhteen hiileen, luonnonvarojen ja ystävyyden puolesta

Joonas Riekkola: Silkkomaahan kadonneet, 202 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Karin Niemi. 

Elina Rouhiainen: Valkeantuojat, Nelimaan tarinat -sarja 1. Kuvitus Kaisa Ranta, 136 sivua, Minerva 2021.

Lastenkirjahyllyn arviot näyttävät nyt ketjuuntuvan toisiinsa.

Tässä kaksi uutta  kotimaista fantasiaromaania, joissa kummassakin juoni saa ajankohtaista syötettä  ehtyvistä energialähteistä.

Näkyvämmin ilmastonmuutos on keskeisenä teemana esikoiskirjailija Joonas Riekkolan varhaisnuorten scifi-romaanissa Silkkomaahan kadonneet. 

Sen käsikirjoitus osallistui Kariston ja Lastenkirjainstituutin kirjoituskilpailuun, jossa etsittiin erityisesti pojille sopivia kiinnostavia tekstejä. 

Scifi-henkinen seikkailu kuvaa ympäristökatastrofin turmelemaa yhteisöä ja sen selviytymiskeinoja uudenlaisten haasteiden edessä.  

– –  Maailman kuumeneminen oli ollut yhtä onnettomuuksien sarjaa. 

Kaupunkeja oli uponnut, ihmisiä kuollut ja luonto saastunut entistä pahemmin. 

Metsät on kaadettu teollisuuden raaka-aineeksi.

Eläinlajit vähenevät ja niissä ilmenee erilaisia mutaatioita, surkastuneita raajoja, monisilmäisyyttä tai useita häntiä, kuten tvoravilla. 

Sähköä saadaan tuulivoimalasta.

Keskushenkilönä on Ilves-niminen poika, jonka vanhemmat ovat kadonneet lähtiessään tutkimusmatkalle Silkkomaahan. 

Yhteisöön ilmaantuu hopeahiuksinen tyttö, Aino, joka tarvitsee ruoan sijasta sähköä. Aino ei myöskään vanhene samaan tapaan kuin Ilves, ja siksi hänellä on tärkeää tietoa myös menneestä. 

Aino on huolehtinut omassa sairaista, mutta jokin hänen ohjelmoinnissaan oli mennyt pieleen ja hän voi tahtomattaan aiheuttaa myös tuhoa. 

Ainon ja Ilveksen retkikuntaan liittyy vielä Pääsky,  kyläneuvoston puheenjohtajan tytär, jonka motiivit matkaan lähtemiselle arveluttavat ensin Ilvestä. 

Kolmikon matka Silkkomaahan on vastusten, yllätysten ja hyökkäysten kyllästämää. 

Luottamus nuorten väille rakentuu kuitenkin vähitellen. 

Ilveksen ja Pääskyn kyräily muuttuu orastavaksi ihastumiseksi.

Riekkola on luonut vastakohtien kyllästämän fantasiamaailman, jonka miljöö on luotu huolellisesti: esim. omaa etuaan tavoittelevien Susilaisten valtakunnan paikannimet ovat Holmankalma ja Manapohja. 

Nopeakäänteisen seikkailun keskeiseksi teemaksi nousee nuoremman tiedostavan sukupolven oivallus siitä,  että vanhat käyttäytymismallit ja oman edun tavoittelu on hylättävä, jos todellinen muutos halutaan saada aikaan:  

Yhdessä olisimme vahvempia. Eri asia oli, saisinko ketään uskomaan sitä. Oli masentavaa kuulla Ainolta, että muinoin ihmiset olivat olleet yhtä huonoja puhaltamaan yhteen hiileen. Koko maailma oli romahtanut, koska osa ihmisistä oli kieltäytynyt uskomasta, että jotain ylipäätään oli vialla. 

Elina Rouhiaisen Valkeantuoja aloittaa uuden Nelimaan tarinat -sarjan. 

Rouhiainen on aiemmin kirjoittanut ihmissusimyytistä ammentaneen Susiraja-sarjan ja urbaanin fantasian, Väki-trilogian, jotka ovat ilmestyneet Tammen kautta.  

Verkkosivuillaan Rouhiainen kertoo, että aloite uudesta fantasiamaailmasta kertovalle sarjalle tuli alun perin kuvittaja Kaisa Rannalta ja Minervalta. 

Rouhiainen empi ensin suostumustaan, mutta innostui nopeasti ja huomasi myös nuoremmalle lukijakunnalle kirjoittamisen poistavan vuosien aikana syntyneitä jumeja. 

Sarjan avausosa pohjustaa jo alussa miljöötä kartalla ja luonnehtii Nelimaan herttuakunnassa asuvia neljää erilaista kansaa. 

Taustoitusta löytyy myös Nelimaan tarinoiden verkkosivuilta.

Valkeantuoja on lähtökohdiltaan melko perinteinen nuoren sankarin itsenäistymistarina. 

Liekko (vas.), Nata, Taaro ja Alva opettelevat 
tulemaan toimeen keskenään ja oppivat samalla myös 
paljon itsestään. Yksityiskohta Kaisa Rannan kansikuvasta
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
Valkeantuojat (Minerva 2021).

Sansten herttuakunnassa asuva Taaro-poika liittyy sukupolvien ketjuun ja noudattaa perinteitä: täytettyään 13 vuotta hän hyvästelee vanhempansa ja lähtee etsimään omaa voimaeläintä eli kumpasta. 

Taaro päätyy Vaarroksen herttuakuntaan ja sen keskukseen Vaahkalinnaan.

– – Hän tiesi, että Vaahkalinnaa kutsuttiin Yöttömäksi kaupungiksi. Toisn kuin Taaron kotivuorella, Vaahkalinnassa ei tarvittu soihtuja tai öljylamppuja valaisemaan pimeällä. Heillä oli jotain, mitä kutsuttiin valkeaksi: valoa, jonka lähde ei ollut tuli. Se oli paljon kirkkaampaa kuin mikään muu – ainakin niin Taarolle oli kerrottu. – – 

Hahmojen piirteiden ja vaatetuksen
perusteella Kaisa Ranta on hakenut
inspiraatiota Aasiasta. Kaisa Rannan kuvitusta
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Sotilaat pidättävät Taaron. Häntä epäillään valoa eli mahdasta tuottavan Valkeantuojan varastamisesta.  

Taaro saa yllättäen apua Natalta, jonka isä on herttuakunnan ratsuväen johtaja. Hän lähtee yhdessä Natan ja tämän veljen Liekon kanssa selvittämään Valkentuojan arvoitusta Suomuskan herttuakuntaan. Nuoret ymmärtävät, että rauhanomainen rinnakkainelo eri kansojen välillä on vaarassa.

Kolmikko saa vielä täydennystä Alvasta, harmaatukkaisesta tytöstä, jota muut ensin epäilevät mahdaksen varastamisesta. 

Ensikohtaaminen Alvan kanssa ei ole kovin
mairitteleva, kun Nata yrittää
kampittaa pakenevan muukalaisen. 
Kaisa Rannan kuvitusta 
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Alva on huolissaan kadonneesta veljestään Kiernosta, joka on joutunut rosvoamisestaan kuulujen valkeerien vaikutuspiiriin. 

Nelikossa on jännitettä, joka johtuu osittain erilaisista taustoista mutta myös luonteenpiirteistä ja erilaisista unelmista. Jokaisella on kuitenkin vahvuutensa. He huomaaavat, että erimielisyyskistä huolimatta on viisasta toimia yhdessä. 

Rikollinen löytyy lopulta lähempää kuin lapset osasivat arvatakaan ja hänen motiivinsa tekoon eivät horjuta herttuakuntien suhteita. 

Taaro lähestyy Vaahkalinnan kaupunkia. Kuvassa on 
vahva syvyysvaikutelma. Kaisa Rannan kuvitusta 
Elina Rouhiaisen lasten fantasiaan
 Valkeantuojat (Minerva 2021).

Kirja lopppuu hieman töksähtäen gliff hangeriin.  

Rouhiainen kirjoittaa lukijaystävällisesti lyhyitä lukuja, jotka on myös nimetty lukemaan houkutteleviksi. 

Koska uusi sarja on suunnattu lapsille ja varhaisnuorille, on hienoa, että kustantaja on kokenut tärkeäksi panostaa myös nelivärikuvitukseen. 

Animaattori, graafikko Kaisa Ranta tekee näyttävän avauksen ensimmäisessä kirjankuvituksessaan. 

Hän on luonut omintakeisen visuaalisen fantasiamaailman. Näyttävät, muhkeat vaateparret kuvastavat keskushenkilöiden karismaa. Kaisa Ranta on selvästi hakenut innoitusta kuvitukselleen Aasiasta. Ihmishahmojen liioitellun pitkät raajat ja pienet päät muistuttavat myös Marika Maijalalle ominaista tyyliä.   

 

Maaginen seikkailu saa komean päätöksen

Anniina Mikama: Tinasotamiehet, 397 sivua, WSOY 2020. Kansikuva Sami Saramäki. 




Oli kerran kaksikymmentäviisi tinasotilasta. He olivat veljeksiä, sillä heidät oli valettu samasta vanhasta tinalusikasta. (suom. Eeva-Liisa Manner.)

H. C. Andersenin satu "Vakaa tinasotamies" ja erityisesti oheinen sitaatti on selvästi ollut inspiraation lähteenä  Anniina Mikaman romaanitrilogialle. 

Sitaatti löytyy jo ensimmäisestä Taikuri ja taskuvaras -romaanista, mutta vasta tässä viimeisessä osassa tinasotilaat ovat juonen jännitteen kannalta avainasemassa. 

Trendikkäistä aiheista tai genreistä eri tavoin ammentavalla kotimaisella nuortenkirjallisuudella on nykyisin mahdollisuuksia pärjätä anglosaksisen käännöstarjonnan rinnalla, ajatellaan vaikkapa Maria Turtschaninoffin Maresi- ja Salla Simukan Lumikki-trilogioidenkin menestystä maailmalla. 

Heidän kustantajansa ovat uskoneet alusta lähtien tarinamaailman erityisyyteen ja kiinnostavuuteen ja rakentaneet teoksille heti ensimmäisestä osasta lähtien kansainvälistäkin brändiä. 

Suosiota ei tietenkään saavuteta vain ulkokirjallisilla puitteilla.

Menestykseen yltävän teoksen  kotimaan ja ulkomaan levikin osalta tärkeämpiä ovat kuitenkin paneutuneesti sommitellut pitkät, soljuvat tarinakaaret sekä eloisat, psykologisella silmällä rakennetut keskushenkilöt, joihin lukija haluaa sitoutua koko sarjan ajaksi.  

Mikaman trilogia on tosin ottanut myös riskin koetella lukijoiden sitoutumista. Keskimmäinen osa Huijarin oppipoika  kuvasi takautumana professori Wiktorin nuoruutta Krakovassa sekä ensikohtaamista nuoren Tomin kanssa.

Kolmannessa osassa jatketaan tarinaa ensimmäisen osan tapahtumista eteenpäin ja eletään vuotta 1891 Helsingissä.  

Ikääntynyt professori saa kirjeen vanhalta ystävältään Bertieltä, joka harrastaa vanhojen legendojen tutkimista. 

Bertie kutsuu professorin seurueineen Lontooseen ja hänen suhteidensa kautta  Minalle ja Tomille järjestyy myös mahdollisuus esiintyä lontoolaisille. Taikanäytöksen erikoisuutena on se, että sisällöltään identtiset esitykset järjestetään samanaikaisesti kahdessa eri teatterissa! 

Mikama kuljettaa nelihenkisen seurueen (mukana myös Tomin duplikaatti, robotti Alex) Helsingistä höyrylaivalla Lontooseen. 

Ensimmäinen puolisko romaanista etenee nopealukuisena, viihdyttävänä matkakertomuksena ja  seikkailuromaanina, johon on punottu myös romanttisia juonteita Minan pähkäillessä suhdettaan Tomiin. Kilpakosijakin ilmaantuu, kun Mina huomaa sataman vilinästä  huijariseurueen jäsenen, nuoren Jimmyn...   

Jo trilogian ensimmäisessä osassa identiteetin ja sielun käsitteet ovat keskiössä, ja  aiheen syventäminen jatkuu Tinasotamiehissä, jossa pohditaan myös teknologian ja moraalin suhdetta.

Identiteetin teemat näkyvät myös yksilötasolla. Kadulle huijariksi lapsuudessaan olosuhteiden ja sattuman takia joutunut Mina löytää omat vahvuutensa mentalismin ja taikuuden maailmasta. Vähitellen hän myös oivaltaa sen, kuinka merkittävää lopputuloksen ja oppimisen kannalta on ollut Tomin osoittamalla luottamuksella.  

Mina työstää aihetta myös  keskustelussa  Zofian, professorin nuoruuden rakastetun, kanssa:   

– Ensin minä pelkäsin esiintymistä, vastasi Mina. – Mutta nyt minä pidän siitä enemmän kuin mistään muusta.

– Miksi?  

 –  Koska se on jotakin erityistä. Kun Tom poimi minut mukaansa kadulta, olin vain kiitollinen siitä että sain töitä ja katon pääni päälle. Ajattelin, että hän oli pelastanut henkeni, sillä minä en taatusti olisi selviytynyt kadulla talven ylitse. Mutta sitten hän opetti minut taikomaan ja näytti minulle kokonaan toisenlaisen maailman… 

"Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain voi uneksia", saoo Tom Minalle, ja tämä tulee todeksi myös romaanin lukijalle. 

Puhtaan seikkailullinen juonne kääntyy enemmän keskittymistä vaativaksi scifi-henkiseksi toimintajännäriksi, kun Morton Automatics -yhtiön androidit ja eräänlaiset koneälyn varhaiset edeltäjät, mikroskooppisen pienet olennot, arkeonit, jotka osaavat loihtia hämmästyttäviä illuusioita, nousevat juonen kuljetuksen kannalta keskiöön. 

Tom joutuu kiperiin tilanteisiin, joissa tarvitaan myös Minan neuvokkuutta ja rohkeutta. 

Romaani linkittyy myös kiinnostavasti brittiläiseen sankaritarustoon Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista, ja taruston taikuri Merlin on tärkeässä roolissa. 

Merlin on myös maagikoiden epävirallinen suojeluspyhimys. Anniina Mikama on selvästi paneutunut taikuuden historiaan: hän kuvaa elämyksellisesti ja letkeän vaivattomasti  silmänkääntötemppuja, lähitaikuutta, manipulaatiota  ja erilaisia illuusioita mahdollistavia näyttämörakenteita.  

Koukuttavan tarinan sommittelu itsessään on myös yhdenlaista, ja tässä ajassa toimivaa taikuutta!

Mikaman trilogian kaksi ensimmäistä osaa noteerattiin palkinnoilla ja ehdokkuuksilla. Taikuri ja taskuvaras sai Topelius-palkinnon ja  Huijarin oppipoika oli yksi kuudesta lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaasta.  Äskettäin myös uutisoitiin koko trilogian käännösoikeuksien myynnistä Puolaan.

Sami Saramäki on tavoittanut graafisilla, kirjaimet pääosaan nostavilla kansikuvilla teosten maagisen sisällön. Tehokeino on toimiva sortumatta mahtipontisuuteen tai turhaan koristeellisuuteen. 

Valosta varjoon ja takaisin

Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.

Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa. 

Uskokaa, mitä haluatte

Neil Gaiman: Onneksi oli maitoa, kuvittanut Chris Riddell, suomentanut Tuomas Nevanlinna, tekstaus Ninni Aalto, 145 sivua, Jalava 2017.

Brittiläinen, nykyisin Yhdysvalloissa asuva Neil Gaiman (s. 1960) on arvostettu kirjailija ja sarjakuvakäsikirjoittaja.

Gaimanilta on aiemmin suomennettu myös nuortenromaani Hautausmaan poika (WSOY 2009). 

Muutama  vuosi sitten hän otti nasevasti kantaa yleisten kirjastojen  ja mielikuvituksen puolesta ja hän on puhunut myös lukemisesta syrjäytymisen ehkäisijänä. 

Tätä taustaa vasten lastenromaanin voi ajatella Gaimanin keskeisten lukemaan innostamiseen liittyvien teesien konkreettisena ohjelmajulistuksena ja täsmäkirjana. 

Romaanista sukeutuu nimittäin tarinan iskemisen ja mielikuvituksen ylistys.

Näin arkisesta tilanteesta tilanteesta seikkailu lähtee liikkeellle. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Onneksi on maitoa on suunnattu hiljattain lukemaan oppineille lapsille. Sitä voi pitää ahmimisikäistenlasten toivekirjanan, johon on koottu toimintaa, jännitystä, outoja sivuhenkilöitä ja äkkikäänteitä.

Romaani on myös yksi todiste siitä, kuinka scifi- ja fantasiagenre ulottuu nykyisin yhä nuoremmille lukijoille suunnattuihin teoksiin. 

Chris Riddellin karikatyyrinen ja pikkupiirteissään tavattoman runsas kuvitus on juuri tätä päivää: kuvitus itsessään on ”toiminnallista silmäkarkkia” lapselle. 

Kuvituksella on myös lukuprosessia keventävä ja tukeva merkitys, jota ei pidä väheksyä vaiheessa, jolloin mekaaninen lukeminen voi vielä olla ponnistelun takana.

Perheen arkea vaativan työnsä lisäksi pyörittävä tutkijaäiti lähtee työmatkalle pitämään esitelmää liskoista ja huikkaa lähtiessään, että maito on ihan lopussa. 

Isällä on valikoiva kuulo, ja  lapset joutuvat aamulla särpimään höytälemurot ilman maitoa.  

Tunnollinen isä lähtee hankkimaan lähikaupasta maitoa, ja siitä sukeutuukin sitten poikkeuksellisen vaiherikas maidonhakumatka. Lapset arvelevat isän törmänneen johonkin tuttuun kaveriinsa ja kadottaneen ajantajun.

Isä joutuu näinkin kiperään tilanteeseen hurjan naismerirosvokapteenin
 laivassa. Kohtaus tekee kunniaa myös James Barrien klassikolle,
Peter Panille. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin lastenromaaniin 
Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Isän kootut selitykset kotiin tultua ovat jotakin vähän erikoisempaa. Hän kertoo kohdanneensa hurjia merirosvoja, lölleröolioita, vampuureita ja dinosauruksia.

Isän maidonhakumatkalla kohtaamat otukset, muun muassa nämä
avaruuslölleröt, yrittävät kukin parhaansa mukaan viivyttää isän
maidonhakumatkaa. Chris Riddellin kuvitusta Neil Gaimanin
lastenromaaniin Onneksi oli maitoa (Jalava 2017). 

Lapsilukijan kannalta koen hieman ongelmalliseksi sen, että romaaniin on upotettu isän seikkailut, joista hän kertoo kotiin palatuaan lapsilleen menneessä aikamuodossa. Ja koska lukija tästä syystä aavistaa jo ennalta onnelliseksi kiertyvän loppuratkaisun, ei jännitettävää ole ehkä aivan riittävästi. Lapset jäävät tässä seikkailussa passiivisiksi kuuntelijoiksi.

Gaimanin lopussa paljastuva kerronnallinen kikka tuo mieleen Bryan Singerin ohjaaman trillerin The Usual Suspects (1995).