Muodonmuutosten lumoa

Tuula Kallioniemi & Jii Roikonen: Reuhurinne: Hassut hahmot. 7 sivua. Otava 2013.

Wilfried Blecher & Wilfried Schröder: Hokkuspokkus filiokkus. Suomeksi riimitellyt Elvi Sinervo. 41 sivua. Weilin+Göös 1971.

Joskus uusi kirja nostaa yht äkkiä elävän  muiston vanhasta lapsuuden kirjasta.Näin kävi rouva Huulle, kun posti toi Reuhurinne-tuoteperheen uuden julkaisun.

Hyvällä lapsuuden leikkikaverillani, naapurissa asuneella Jannella, oli kotinsa kirjahyllyssä hauska kirja Hokkuspokkus filiokkus. Kirjan kannessa jo annetaan lupaus tulevasta huvista: "Onpas ihme kirja tää, yhtä mittaa yllättää!"

Hakeuduin usein kirjan ääreen ja hauskutin itseäni liuskakirjan lystikkäillä hahmoilla, jotka minun mielivaltaisten toimieni seurauksena vaihtuivat toisiksi, absurdeiksi ja lystikkäiksi metamorfooseiksi.

Kirja on alusta loppuun tehty kokonaistaideteos, jonka suomennoksen kruunaavat vielä Elvi Sinervon riimittelyt. 

Kirja saikin ilmestyessään palkinnon parhaasta saksalaisesta lastenkirjasta sekä kunniamaininnan Bolognan lastenkirjamessuilla 1971.

Ohessa muutamia makupaloja kirjan omituisesta hahmokavalkadista.

Hahmojen värimaailma sointuu toisiinsa ja liuskojen kuva-aiheet jatkuvat luontevasti. Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971.

Elvi Sinervon napakka ja eloisa suomennos antaa saksalaiselle kirjalle oman säväyksensä. Ja kyllä, tämä kirja on taas hyvä aikansa kuva liittyen nykyisin epäsovinnaisina pidettyihin ilmauksiin. Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971.

... ja tahtoessaan kuvissa voi myös ilakoida anarkistisesti virkavallan auktoriteettia vastaan! Wilfried Schöderin kuvitusta Wilfried Blecherin liuskakuvakirjaan Hokkuspokkus filiokkus, Weilin+Göös 1971. 

Tuula Kallioniemen jo vuonna 1997 aloittamasta Reuhurinne-sarjasta  on viime vuonna lanseerattu todellinen tuoteperhe, johon mahtuu ainakin aapinen, muistipeli, englannin kielen ensikirja, erilaisia puuhakirjoja, liikennekirja ja seinäkalenteri. Konseptin takana lienee ennen muuta kustantajien kiihtynyt kilpailu päiväkoti- ja esikouluikäisten lasten kiinnostuksesta. WSOY:n Oppi ja Ilo -sarjalla on jo vankka asema, ja nyt Reuhurinne tuo sille haastajaa.

Reuhurinne-liuskakirjassa sivu on lohkottu vain kahteen osaan ja kuvat on myös selkeästi erillään toisistaan, joten samanlaista yhtenevää illuusiota ei saksalaisen liuskakirjan tapaan synny. Jii Roikosen kuvitusta Tuula Kallioniemen Reuhurinne: Hassut hahmot -kirjaan, Otava 2013.

Jii Roikosen kuvittamat Reuhurinteen alakoululaiset sekä koira Pöntinen ja Musti-kissa on liuskoitettu vain kahteen osaan, päähän ja muuhun vartaloon. Eriväriset sivut antavat vinkin siitä, että hahmojen kokoaminen  on mennyt ”pieleen” . 

Niinpä Reuhurinteen hahmoista ei synny samanlaista hupia kuin saksalaisesta riimitellystä liuskakirjasta ja kirjan viehätys perustuu enemmän värien hahmottamiseen, yksityiskohtien nimeämiseen ja sarjan päähenkilöiden nimien opetteluun. Ikäsuositus 3+ onkin paikallaan, vaikka tämän ikäiset ovat ehkä vielä hiukan liian nuoria pysymään vauhdikkaiden Reuhurinne-romaanien kyydissä, siitäkin huolimatta, että luvut rakentuvat usein erillisistä episodeista.

Huomiota kannattaa kiinnittää siihen, että tämä kartonkinen kirja on painettu Suomessa, Kansio-Aitta Oy:ssä. Toivoa sopii, että vauvojen pahvikirjojen painotekniikassa kehitytään Suomessakin jo siinä määrin, että paino voidaan siirtää Kiinasta kotomaahan!

Hyvän mielen kirja itsensä löytämisestä

Nora Surojegin & Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö. 38 sivua. Minerva 2013.

Kustannuskentällä on entistä enemmän liikehdintää. Kirjailijat ja kuvittajat eivät enää ole vanhaan tapaan ”uskollisia” vain yhdelle kustantajalle. On tekijöitä, jotka ovat fiksoituneita tiettyyn kustannustoimittajaan, ja tämän talosta pois lähtiessä myös kuvittaja ja/ tai kirjailija vaihtavat kernaammin kustannustaloa kuin totuttelevat uuteen yhteistyösuhteeseen.

Toisaalta kustantamotkin ovat tulleet krantummiksi ja tuijottavat entistä tiukemmin myyntilukuja. Jos myynti ei ulotu tavoitteeseen, tekijän palveluksia ei enää penätä yhtä kärkkäästi kuin aiemmin.

Tytär ja äiti, Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin ovat julkaisseet aiemmin Otavan kautta. Pikkupöllö ilmestyy kuitenkin keskisuuren kustantamon, Minervan, kautta. 

Tallinvaihdoksessa ei välttämättä ole kyse yllä olevista vaihtoehdoista lainkaan ja asia ei välttämättä edes muita kiinnosta. Lastenkirjan ostaja, lukija ja lapsi, jolle kirjaa ääneen luetaan, tuskin kiinnittävät kustantajaan edes mitään huomiota.

Pikkupöllö on yhtä kaikki kokenut ensi tulemisensa Japanissa vuonna 2009 ja kirjan oikeudet on myyty jo myös Kiinaan. Japanilaiset ovat aiemminkin viehtyneet suomalaisten lastenkirjojen lumisen luonnon kuvauksiin. Esimerkiksi Pekka Vuoren pelkistetyt kuvitukset ovat niittäneet siellä mainetta, ison tavaratalon somistusta myöten.

Pikkupöllö on itse asiassa hyvin universaali identiteetin etsintätarina, jonka kaltaisia ilmestyy paljon myös käännöskuvakirjoina. Eräänlainen alkuversio näille löytyy jo Hans Christian Andersenin sadusta Ruma ankanpoikanen.

Äiti johdattaa uuden pöllöpesueensa ensimmäistä kertaa ulos pesästä katsomaan auringon nousua.  Vasta pesän ahtaudesta pois päästyään pikkupöllö pystyy tekemään havaintojaan itsestään ja pesueesta.

--- Mutta Pikkupöllö ei ollut leikkinyt muiden mukana. Se katseli sisaruksiaan ja ajatteli ihmeissään: 

– Olenko minä tuollainen? Mitä pöllöt oikein tekevät? 

Äitipöllö hoputti leikkiviä poikasiaan pesäkoloon. Oli aika mennä nukkumaan. Pikkupöllö ei kuitenkaan halunnut, vaikka pöllöt nukkuvat päiväsaikaan. Se tuijotti alas lumiseen maahan. Vain aikainen lumikello työntyi lumen läpi aamuaurinkoa kohti.

Pirkko-Liisa Surojegin on mestari kuvaamaan Suomen metsien eläimiä: inhimillisinä mutta silti luonnonmukaisina. Tässä pikkupöllö tutustuu pitkäkorvaiseen maapöllöön. Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Emon luvalla se pääsee itsenäiselle tutkimusmatkalle ja tapaa jäniksen (pöllön tulkinnan mukaan pitkäkorvaisen maapöllön), karhun (eli ruskean karvakynsipöllön), oravan (eli hyppivän häntäpöllön). Metsän eläimet suhtautuvat pitkämielisesti pienen pöllönpoikasen uteliaisuuteen, mutta kerta toisensa jälkeen se saa huomata, ettei osaakaan käyttäytyä niiden tavoin tai syödä niiden herkkuruokia.

Pikkupöllö tuntee oman pienuutensa karhun jalanjäljissä. Kuva puhuu riittävästi ilman selityksiäkin! Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Ja tietysti – kuten aina näissä itsenäistymistarinoisa on tapana – emo on seurannut poikasensa edesottamuksia pienen välimatkan päästä:

Äitipöllö lohdutti poikastaan ja sanoi lempeästi: – Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö? 

– Mutta mitä ihan vain pöllöt muka tekevät? Jänis loikkii, karhu nukkuu koko talven ja oravalla on upea häntä. Mitä minulla muka on? 

– Voi kultaseni! äiti huudahti. – Sinullahan on siivet! 

Samassa äiti levitti siipensä ja Pikkupöllö katseli, miten kuun himmeä valo hohti äidin silkkisillä sulilla. Pikkupöllökin avasi siipensä. Pieni tuulenvire liukui pehmeästi sen sulkien lomitse. Se ojenteli siipiään ja tunsi itsensä voimakkaaksi. Äiti kumartui Pikkupöllön luokse ja kuiskasi: 

– Ja pöllöt osaavat lentää.
 

Oman identiteetin löytyminen ja yhteys äitiin kiteytyy hienosti tässä kuvituskuvassa. Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta Nora Surojeginin kuvakirjaan Pikkupöllö, Minerva 2013.

Ja niin Pikkupöllö oivaltaa oman erikoislaatunsa: ”Se olikin ihan tavallinen pöllö, eikä sen pitänytkään olla mitään muuta!”

Surojeginien kirja on leppeä hiljaisuuteen viekoitteleva lastenkirja. Teksti on levollista ja hyvin rytmitettyä. Taitto on niin ikään rauhallinen ja tekstin määrä vaihtelee eri aukeamilla. Monissa kuvakirjoissa on nykyään aivan liikaa tekstiä. Niukan tekstin aukeamilla ääneen lukijankin silmä saa levätä välillä pidempään upeissa kuvissa.  

Ja Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitus on – jälleen ! – vertaansa vailla: hän tekee tarkkapiirteisiä eläintutkielmia, mutta silti hyvin eloisia ja samastumiseen houkuttelevia. Miten virkeä katse eläimillä onkaan!

”Kamalan raskasta olla koululainen”, tuumii Vilttitossu

Sinikka Nopola & Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Kuvittanut Salla Savolainen. 70 sivua. Tammi 2013.

Sinikka ja Tiina Nopolan uusin Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan osa sopii hyvin esiteltäväksi tässä vaiheessa koulun aloitusta.

Ekaluokkalaisetkin ovat luultavasti jo rentoutuneet ja uskaltavat näyttää opettajalle todellisen luontonsa koulussa, ilman turhaa pingotusta.

Nopoloiden sarjan kuvitus siirtyi viime vuonna Markus Majaluomalta Salla Savolaiselle. Samalla vuonna 1989 alkaneen lastenromaanisarjan formaatti muuttui. Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen ja syksyn uutuus tasapainoilevat laajan kuvakirjan ja lastenromaanin välimaastossa. 

Savolaisen kuvitus niveltyy nyt paremmin tekstiin taitollisesti ja tarinan nosteen kannalta. Majaluoman kuvat olivat toisinaan sisäänpäin kääntyneitä.

Erilaiset takaa-ajokohtaukset ovat olleet anarkisissa lastenkirjoissa suosittuja jo Jalmari Finnen Kiljus-kirjoista lähtien. Aukeama on hyvä esimerkki Salla Savolaisen taidosta niveltää kuva – tässä myös aivan sananmukaisesti!  – kehystämään tekstiä. Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenkirjaan Heinähattu, Viltitossu ja ärhäkkä koululainen, Tammi 2013.

Heinähatun ja Vilttitossun sisarusharmonia kokee särön, kun Heinähattu aloittaa koulunkäynnin. Vilttitossu on kade siskolleen, sillä tämä oppii kuorimaan perunat ja kokee päivän mittaan kaikkea jännää.

Ja sitten kun sisko tulee hartaan odotuksen jälkeen koulusta kotiin, hän ryhtyy heti tekemään läksyjä. Heinähatun mukaan koululaiset leikkivät enää vain välitunnilla. Ja Vilttitossu on myös järkyttynyt siskonsa opettajan ihannoinnista. Kiukuspäissään hän vääntää oitis Lumikin näköisestä Annukka Pylkkäsestä pilkkanimen: Pyllykkä Ankkanen!

Heinähatun ja Vilttitossun sisaruus on välillä tulta ja tappuraa. Tämä kuvituskuva ammentaa ruotsalaisen kuvitusperinteen lastenhuoneen idyllistä. Vaikutteet esim. Ilon Wiklandilta ovat ilmeiset. Salla Savolaisen kuvitusta Sinikka & Tiina Nopolan lastenkirjaan Heinähattu, Viltitossu ja ärhäkkä koululainen, Tammi 2013.

Heinähattu ja Vilttitossu -sarjan tutut osaset ovat jälleen fanien iloksi kohdallaan: väärinkäsityksiä, valepukuja, kommelluksia, värikkäitä sivuhenkilöitä (Alibullenin neidit ja poliisit Isonapa ja Rillirousku) sekä sisarusten välistä nahistelua. 

Sarjan alkupään kirjoihin verrattuna perustarinassa ei enää ole niin paljon hupia aikuiselle ääneen lukijalle. Hanna ja Matti Kattilakosken elämän henkilökohtaiset särmät jäävät nykyisin toimeliaiden tyttärien varjoon.

Vilttitossu saa selville, että tavanomaisen koulunkäynnin ilon lisäksi Heinähatulle on luvassa erikoiskivaa eli onkiretki koko luokan kanssa. Toimen tyttönä hän päättää hiukan sekoittaa suunnitelmia ja ottaa itse ilon erilaisesta koulupäivästä.

Kaiken koohotuksen, asiaan kuuluvan takaa-ajon ja väärinkäsitysten selviämisen jälkeen Vilttihattu nukahtaa uupuneena pihakeinuun. Päivän koitosten jälkeen hän oivaltaa, että ennen koulun alkua on hyvä ottaa ilo irti elämästä ja olla antaumuksellisesti kauhea kakara, jos niikseen tulee. Ja onneksi isosiskokin lupaa vielä leikkiä hänen kanssaan!

Nyt rouva Huu suuntaa nenänsä kohti Helsinkiä. Tammi ja WSOY järjestävät yhteisen syyskauden avauksen. Luvassa kirjakuhinaa ja tungosta, toivottavasti myös kuulumisia kentältä ja tuttavien tapaamista.

Tieto ja tuska

Yasmin Ibrahim & Azhari Zulkifl: I Can Wear Hijab Anywhere!  The Islamic Foundation 2009. 32 sivua. 

Aika ajoin lastenkirjallisuus nousee iltapäivälehtienkin uutisotsikoihin. Iltalehti uutisoi viime viikolla näyttävästi yhteiskunnallisesti hyvinkin tärkeästä lastenkirjallisuuden ilmiöstä.

Iltalehden uutisessa  viitattiin tietokirjailija Sinikka Raikusen jo viime vuonna Vantaan Sanomille antamaan haastatteluun, jossa Raikunen kertoi kuinka oli joutunut sensuroimaan possut aapisesta, jotta eri uskontokuntien edustajat eivät loukkaantuisi. 

Uutinen oli sivuverso aiemmin elokuussa julkaistusta uutisesta, jossa oli haastateltu tamperelaista väitöskirjan tekijää, aluetieteen tutkija Eeva Rinnettä. Rinne tutkii yläkoulun oppikirjoja, joista hän on löytynyt yllättävän paljon stereotypioita ja kapeaa maailmankuvaa. 

Rinteen perusteellisempi haastattelu löytyy Tampereen yliopiston Aikalaisesta. 

Iltalehteen yhteyttä ottanut pienten koululaisten muslimiäiti ei voi ymmärtää Sinikka Raikusen perusteluita possusensuurille. 

Hänen lapsensa nimittäin rakastavat Nalle Puhin Nasu-possua ja lastenkirjoissa esiintyviin possuihin suhtaudutaan ihan neutraalisti. Toimittaja Anni Alentolan tekemässä haastattelussa hän sanoo: 

– Olemme tästä aiheesta keskustelleet muslimien omissa keskusteluryhmissä harmistuneena siitä, että taas saadaan aikaiseksi tällainen turha urbaani legenda, mikä jää elämään totuutena. Siitä on meille paljonkin haittaa. Saamme jatkuvasti selitellä, ettei se pidä paikkansa. Asia lisää ennakkoluuloja sekä vihaa muslimeita kohtaan entisestään.

Otavan oppikirjatoimituksen taustoja tuntematta on paha ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. 

Maalaisjärjellä ajatellen Raikusen perustelut tuntuvat silti pöyristyttäviltä. Kyse on ns. poliittisen korrektiuden äärimmäisestä mutta lyhytnokkaisesta noudattamisesta. 

Tällaisiin kärjistyksiin vaikuttaa ennen muuta se, että me suomalaiset eivät edelleenkään tunne muiden kulttuurien tapoja, perinteitä ja arkista elämää riittävästi. Meiltä puuttuu suora keskusteluyhteys muualta tulevien kanssa. 

Osansa lienee myös suomalaisten nurkkakuntaisella luonteellakin: ei uskalleta, viitsitä, tohdita tai kehdata kysyä riittävästi, koska omaa tietämättömyyttä ei haluta paljastaa.  Näin syntyy uskomuksia, harhaluuloja ja vääriä väittämiä, jotka ns. valtakulttuuri paremman puutteessa ottaa tässä kiivastahtisessa uutissykkeessä vastaan itsestään selvyyksinä.  

Muualla maailmassa monikulttuurisuus on lastenkirjoissa luontevaa ja ettenkö sanoisi kiihkotonta. Havainnollinen esimerkki löytyi äskettäin tamperelaiselta kirpputorilta: The Islamic Foundation on kustantanut 2000-luvulla Yasmin Ibrahimin ja Azhari Zulkiflin lasten pahvista kuvakirjasarjaa I Can, joka johdattaa eri osissaan islamilaiseen kulttuuriin. Sarja on suunnattu brittiläisille lastenkirjamarkkinoille. 

Kuva kertoo paljon. Muslimityttö hyppää ruutua iloisena, ja kuvan taka-alalla olevat, muita   kulttuureja edustavat kadun miehet ja naiset  katsovat hänen hyppelyään sallivasti ja iloisina. Azhari Zulkiflin kuvitusta Yasmin Ibrahimin kartonkiseen kuvakirjaan I Can Wear Hijab Everywhere, The Islamic Foundation 2009.

Sarjan osassa I Can Wear Hijab Anywhere todennetaan kuvin ja yksikertaisin sanoin muslimitytön iloa siitä, että hänellä on oikeus ja lupa käyttää huivia. Nerokkaaksi konseptin tekee se, että kirja on suunnattu yhtä hyvin muslimilapsille  kuin meikäläisen länsimaisen kulttuurin lapsillekin, vaikka minäkertojana onkin muslimityttö. 

Kirjan muoto on tuttu perinteisestä katselukirjasta. 

Kirjan eri aukeamilla on erilaisia tilanteita, joissa tyttö on pukeutuneena huiviin: ruudun hyppiminen, eläintarhassa vierailu, pyörällä ajo, ostoskeskuksessa asiointi, puutarhatyöt, leikkipuistossa leikkiminen ja hiekkakakkujen rakentelu onnistuvat mainiosti huivin kanssa! 

Metsä kuuluu kaikille

  

Timo Parvela: Ella ja kaverit menevät metsään. Tammi 2013. Kansikuva Mervi Lindman.

Timo Parvela on tarttunut ajankohtaiseen aiheeseen ja vie Ellan luokan nyt luontoon.

Opettajan aika käy kesällä pitkäksi, ja hän päättää ryhtyä kesäleirin ohjaajaksi. Kesätyökään ei tunnu työltä, sillä kaikki kakkosluokan oppilaat ovat tiettävästi tahoillaan leireilemässä muualla.

Vaan toisin tietysti käy, ja luontoleirille ilmoittautuu seitsemän terhakkaa lasta.

–  Teille tulee varmasti unohtumaton luontokokemus, opettajan vaimo sanoi varovasti. 

– Niin tulee, opettaja kuiskasi. 

– Kyllä te pärjäätte. Parempihan se on olla luonnon armoilla tutun porukan kanssa kuin aivan ventovieraiden. Sitä paitsi nykylapset ovat järkeviä ja oppivaisia ja pärjäävät missä vaan, opettajan vaimo sanoi. 

–  Koska me näemme sen kultakaivoksen? kysyi Pate. 

– Onko siellä luonnossa sähköt? kysyi Tiina. 

– Toimiiko siellä netti? kysyin minä. 

– Toimiiko siellä mikään? kysyi Hanna. 

– Tekeekö se luontoäiti yhtä hyvää ruokaa kuin meidän äiti? kysyi Samppa. 

– Mikä mahtaa olla meidän ekologinen lokeromme tässä biotyypissä? kysyi Tuukka. 

– Minä en saa kuitenkaan omaa lokeroa. Kaikki muut saavat ja minä en, Samppa puhkesi itkemään. 

– Minä vedän sitä bio-tyyppiä diversiteettiin, jos se vie minun lokeroni, urisi Pukari 

– Kulta, karataan, opettaja kuiskasi vaimolleen. 

– Nyt rauhoitut ja otat tilanteen haltuun, opettajan vaimo vastasi ja kytki auton keskuslukituksen. Ovet pysyivät lukossa, vaikka opettaja tempoi kahvaa.

Edellä oleva lainaus on hyvä esimerkki Parvelan nasevasta taidosta tyypittää päähenkilöitään dialogin kautta.

Tarjolla on jälleen juonen äkkikäänteitä, valepukuja, väärinymmäryksiä ja absurdia komiikkaa. Ella ja Äf yksi -romaanista tuttu Isä Yksi eli Keijomika työntyy luontoleirin reviirille. Hän aikoo rakennuttaa metsätontille moderneja kesämökkejä nykyajan  tarpeisiin:

– Ihmiset haluavat takaisin luonnon keskelle, kunhan siellä vain toimii netti ja on kaikki mukavuudet leipägrillistä porealtaaseen, eikä luonto häiritse liikaa esimerkiksi television katselua. Tämä joki padotaan ja tähän tulee mukava uimalampi.

Joella uiskentelevista saukoista tulee romaanin käänteiden kannalta tärkeitä. Telttailu ja eväiden syöminen on lapsista hauskaa, mutta matkapuhelimistakin on leirin aikana paljon iloa.

Timo Parvela on kehittänyt lakonisesta tyylistä ja crazy-komiikasta oman tunnistettavan tavaramerkkinsä. Rivien välissä ilkamoidaan koulubyrokratiaa ja puhutaan kauniisti koululaisten pitkän lapsuuden puolesta.  

Tiia ja Peggi hurmaavat jälleen

Susanna Alakoski: Kultakala. Suomentanut Tuula Kojo. 175 sivua. Schildts & Söderströms 2013. Kansikuva Christel Rönns.

Susanna Alakosken lastenromaanin suomennos, Lastenkirjahyllyssäkin esillä ollut  Päivän Harri, oli viime vuoden lupaava sarja-avaus. Sen itsenäinen jatko-osa Kultaka ei sekään jätä kylmäksi.

Kahdessa päähenkilössä, super-allergisissa Tiiassa ja Peggissä, on särmää ja karismaa. Kultakalassa vietetään hyvin ansaittua kesälomaa.

Kirja alkaa hyvin dramaattisesti. Tiian viljakäärme on juuttunut terraarion tuuletusaukkoon, ja isä saa tehdä hiki hatussa töitä käärmeen pelastamiseksi.

Spontaanisti Tiia suostuu myös hoitamaan antiikkikauppiaan kultakalaa ja kaktuksia tämän etelän matkan ajan. Ja kaikki ei – tietenkään – mene aivan suunnitelmien mukaan.

Tytöt ovat läpeensä sympaattisia. Heidän karismansa on osittain peräisin myös eletystä elämästä, jossa kaikki ei ole ollut niin itsestään selvää:

Peggin ja minun perheillä ei ole kovin paljon rahaa, koska meidän vanhemmat on äiti-isiä. Se tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että perheessä on vain yksi aikuinen, joka käy töissä. Toisekseen, että äiti-isän pitää yksin tehdä kaikki se minkä äidit ja isät muuten tekee kimpassa. 

Voi olla hankalaa ehtiä tekemään kahden ihmisen hommat: ruuanlaitot, siivoukset, vanhempainiltoihin osallistumiset, suunnitelmat, lohduttamiset, läsnäolot ja Suomen-lomat.

Mutta on siinä yksi hyvä juttu. Isä ja minä jutellaan paljon, koska me asutaan kaksistaan. Kenen muun kanssa me juteltaisiin? Juttelen tietysti myös äidin kanssa, vaikkei se olekaan enää elossa. Mutta sitä teen iltaisin, koska silloin ikävöin ja ajattelen äitiä eniten. Kun äiti kuoli, isä sanoi, että kannattaa elää jo ihan sen takia, että saa nähdä minua ja jutella kanssani joka päivä.

Tiia, Peggi ja isä reissaavat Vaasaan Tiian mummin ja ukin luokse. Tytöt törmäävät heti suomalaiseen poikajengiin, joka nimittää tyttöjä hurreiksi.

Me kerrotaan asiasta isälle, joka selittää, että Suomessa hurrit on suomenruotsalaisten supervanha haukkumanimi ja että se juontuu siitä, että aina kun joku täytti vuosia, suomenruotsalaiset huusi hurraa hurraa. Toiset kuulemma väittää, että se on peräisin siitä että suomenruotsalaiset aina kysyi ”huru”, kun ne ei ymmärtäneet mitä suomalaiset sanoi.

Mutta mummi oikaisee isää sanomalla, että sanaa hurrit on käytetty monessa merkityksessä, se on tarkoittanut jopa ”kiertelevää kaupustelijaa”, ja että ruotsalaiset hurrit oli alkujaan väkeä, joka myi kalaa ja osti lehmiä ja hevosia Suomen maaseudulla. 

– Ja nyt sinä ja minä ollaan hurreja, Peggi, siistiä! 

– Me ollaan Ruotsissa suomalaisia skoonelaisia, mutta Suomessa hurreja, tosi siistiä.

Tyttöjen siirtolaisidentiteetti vankentuu kesäloman aikana. Susanna Alakosken lastenromaanisarja jatkaakin hienosti mm. Antti Jalavan ja Erkki K. Suomelan nuortenromaanien perintöä.

Ruotsalaisella siekailemattomuudella Peggi ja Tiia myös puhuvat mummin ja ukin ja Tiian isän kanssa demokratiasta.  Ja kohtauksessa, jossa tytöt tekevät tuttavuutta tamponin kanssa, on hyvin peri-ruotsalainen, kaikissa banaaleissa käänteissäänkin.

Ruotsalaista maahanmuuttajamyönteistä agitaatiota sisältyy romaanin viimeisiin lukuihin, kun tytöt tutustuvat Harrin ja Jakobin kanssa Somaliasta muuttaneisiin pakolaisiin, jotka majoitetaan ensin Ystadin hotelliin.

Susanna Alakosken Päivän Harri ja Kultakala ovat hyviä esimerkkejä modernista, yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta lastenkirjallisuudesta, joka ei viekoittele lapsia sormi pystyssä saarnaamalla, vaan kertoo luontevasti ja ilman erikoistehosteita elämän perusasioista.

Absurdi tarina Kaisan kengistä

Suomen lasten aapinen. Toimittanut Kaisa Hälinen. Kuvittanut Rudolf Koivu. WSOY 1951. 128 sivua. 

Eivätpä aapisten tarinat nykylasten isovanhempien kouluvuosinakaan olleet aina mitään pönäköitä opetustarinoita.

Esimerkiksi 1950-luvun Suomen lasten aapisesta löytyy nonsense-tyylinen lyhyt tavutettu tarina Kaisan uusista kengistä. Tarinan tekijää ei ole aapisessa mainittu ja se niinpä voisi olettaa sen olevan aapisen toimittajan Kaisa Hälisen tekemä. Samankaltainen tarina löytyy kuitenkin Aili Palménin toimittamasta Satumaailma -sarjan osasta Peukaloputti vuodelta 1965 ja siinä kuvatarina on kirjattu ruotsalaisen Ottilia Adelborgin nimiin!

Kaisa on ylpeä uusista kengistään ja iloinen asia siirtyy myös hänen uneensa. Unessa tosin mummo epäilee, että kengät olisivat Kaisalle alkuaankin liian pienet.

Pienessä kuvatarinassa lähdetään liikkeelle maalaispirtin idyllistä. 
Kaisan kengistä tulee lopulta jättiläiselle sopivat, ja niin Kaisa päättääkin 
muuttaa kenkään asumaan. Rudolf Koivun kuvitusta 
Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Ottilia Adelborgin versiossa on paljon vähemmän nukkekotiefektiä ja samastumispintaa Rudolf Koivun tulkintaan verrattuna. Ottilia Adelborgin omaa kuvitusta kuvatarinaan Kaisan puukengät, satuantologiaan Satumaailma: Peukaloputti, Otava 1965. 

Unessa kengät suurenevat silmissä. Niistä tulee lopulta niin isot, ettei Kaisa voi niitä enää käyttää! Niinpä hän tekee toiseen kenkään itselleen oman kodin.

Sii-nä hän öi-sin nuk-kuu. Sii-nä hän päi-vi-sin lait-taa ruo-kan-sa. Mutta erää-nä päi-vä-nä ken-kä ha-le-ta pau-kah-taa, niin et-tä Kai-sa he-rää.  

Kenkätalolle käy kehnosti ja kaikki huushollitavarat menevät mukkelis-makkelis. 
Kuvasta tulee mieleen Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa. 
Rudolf Koivun kuvitusta Suomen lasten aapiseen, WSOY 1951.

Lyhyen tarinan viehätys perustuu pitkälti Rudolf Koivun kuvitukseen. Koivun kuvat ovat Marja Salosen ja Maria Laukan Rudolf Koivu 1890–1946 -tutkimuksen (Weilin+Göös 1990) bibliografian mukaan tehty jo vuonna 1940. 

Kaisa Hälisen toimittamasta aapisesta on otettu vuoden 1951 laitoksen jälkeen monta uutta painosta. Vuotta myöhemmin Suomessa ilmestyi myös brittiläisen lastenrunouden klassikko, Hanhiemon iloinen lipas, jossa Kirsi Kunnas loruilee Kenkätalon eukosta. 

Eukko mahtuu sadan lapsensa kanssa vallan hyvin vanhaan varsikenkään, 
kuten Fjodor Rojankovskin kuvituskuvakin todistaa. Rojankovskin kuvitusta 
Hanhiemon iloiseen lippaaseen, WSOY 1952.