Isokorvaisia tyttöjä

Kim Fupz Aakeson & Salla Savolainen: Tyttö ja ihmeelliset korvat, suomentanut Outi Menna, 27 sivua, Tammi 2012.

Kati Kovács: Kamileen labyrintti, 85 sivua, WSOY 2016.

Rouva Huusta on aina lystiä, kun jokin kirja synnyttää assosiaation jostakin aiemmin ilmestyneestä teoksesta.

Näin kävi lukiessani Kati Kovácsin sarjakuvaa Kamileen labyrintti.

Oli aivan pakko oitis kaivaa hyllystä tanskalais-suomalaisensa yhteistyönä toteutettu Kim Fupz Aakesonin ja Salla Savolaisen kuvakirja Tyttö ja ihmeelliset korvat.

Kummassakin on päähenkilönä tyttö, jolla on epätavallisen isot korvat. 

Kuvakirjassa kerrotaan tytön poikkeavan ulkomuodon herättävän muissa hämmästystä: 

Niinpä niin, tuolta hän näytti, maailman hulluimman näköinen tyttö. Hänen jaloissaan ei ollut mitään vikaa, ne olivat oikeastaan kauniit, samoin pisamaiset kasvot ja kihara tukka. Mutta korvat, voi herttinen sentään. Ne olivat sitäkin ihmeellisemmät. 

Tytön korvat olivat jättimäisen suuret ja koko lailla kellertävät. Ja mikäs siinä, onhan keltainen toisinaan nätti väri ja sopii täydellisesti sitruunavaahtoon tai verhoihin tai vaikkapa kevyisiin kesähousuihin. Mutta ei korviin, kiitos vain, sääli maailman hulluimman näköistä tyttöä.
 

Onkohan niin, että jos johonkin tiettyyn asiaan kiinnitetään liikaa huomiota,
se on vaarassa kasvaa luonnottomiin mittoihin? Naisen utelias katse ja
 tytön hämmennys puhuvat puolestaan. Salla Savolaisen kuvitusta Kim Fuptz
Aakesonin tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja ihmeelliset korvat (WSOY 2012). 

Kim Fupz Aakesonin tarinan juju on siinä, että ääneen päästetään vain korvia estoitta ällistelevät  kadunmiehet ja -naiset. Tytön ajatuksia voi vain arvailla Salla Savolaisen kuvituksen perusteella. Tytön ilmeet vaihtelevat hämmennyksestä ihmettelyyn ja epätoivoon.

Kriittinen lukija  tosin kyseenalaistaa  tytön selviytymisstrategioita, kun tämän kerrotaan käyttäneen omaisuuksia trendikkäisiin vaatteisiin ja kampauksiin, jotka veisivät huomion korvista. 

Pitäisikö kuvakirjaa siis lukea pikemminkin moraliteettina, jonka piikki osuu ulkonäköpaineisiin ja täydellisyyden tavoitteluun?

Voi ällistyksen määrää, kun korvat paljastuvatkin upeiksi perhosen siiviksi! Salla Savolaisen kuvitusta Kim Fuptz Aakesonin tekstiin kuvakirjassa Tyttö ja ihmeelliset korvat (WSOY 2012).

Tarina kiertyy onnelliseksi muodonmuutostarinaksi Eric Carlen Pikku toukka paksulaisen ja Hans Christian Andersenin Ruman ankanpoikasen hengessä. 

Tytön korvat kasvat entisestään, ja yht´äkkiä tyttö hoksaa, että onkin saanut perhosen siivet!  Ja äkkiä kaikki aiemmin tytön eriskummallisuutta arvostelleet ovatkin sitä mieltä, että heidän edessään lepattelee maailman kaunein perhonen.

Kaunis tai ei, se oli perhosen itsensä mielestä yhdentekevää. Hän liihotti keveästi keltaisilla siivillään ja hänen värinsä hehkuivat auringonpaisteessa. Ylhäällä taivaalla hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi.

Kati Kovácsin sarjakuvatarinan  alussa kerrotaan viisivuotiaasta  Kamileesta, joka on kuin kuka tahansa pikkulapsi. Ankara sairaus  vie kuitenkin tytöltä kuuloaistin, mutta hänen korvansa kasvavat silti suunnattoman suuriksi.

Outo kuumehorkkatauti vie Kamilleen kuulon. Kati Kovácsin
tussipiirroskuvitusta sarjakuvatarinaan
Kamilleen labyrintti (WSOY 2016). 

Tyttö varttuu 16-vuotiaaksi ja kipuilee korvien kanssa. Moniongelmaiset vanhemmat tappelevat keskenään ja turvaa löytyy vain ukin seurasta ja myötätunnosta. 

Kamilee auttaa ukkia lintukaupan lähettinä. Hän tutustuu mm. rouva Flooraan, joka rakastaa Upponautinto-leivoksia.  

Absurdi, makaaberi ja groteski kietoutuvat tähän aikuisten sarjakuvatarinaan, jonka äkkiväärät nyanssit sopivat mielestäni hyvin myös nuorille lukjoille. Seksuaalinen herääminen ja perhesuhteiden kiemuroiden selviäminen tihentyvät oivaltavaan kliimaksiin. 

  

Lyhyttä, mutta juuri siksi niin painavaa nuoruuden tilitystä

Kirsti Kuronen: Pönttö, 86 sivua, Karisto 2017. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Kirsti Kuronen lanseerasi Paha puuska -teoksellaan  nuortenkirjallisuuteen  säeromaanin, jossa proosa rytmitetään lyhyisiin riveihin.

Kotimainen nuortenromaani on viime vuosina  kiitettävästi reagoinut uutisiin nuorten vähentyneestä vapaa-ajan lukemisesta. 

Johanna Hulkon K18 sekä Kurosen Paha puuska ja kevään uutuus Pönttö ovat kaikki ulkoasultaan vaatimattoman näköisiä nidottuja lipareita, mutta ulkoasun ei kannata antaa hämätä: vähäisestä sivumäärästä huolimatta ne ovat poikkeuksellisen latautuneita lukuelämyksiä.

Johanna Hulkon K18 jopa täyttää kriteerit ”ohuesta hauskasta kirjasta”. 

Tällaisia toiveitahan kirjastoväki saa usein toteutettavakseen, kun koulun kirjaesitelmää varten pitäisi lukaista huomiseksi jokin kirja… 

Kalle Veirto on kikkaillut kevään uutuudellaan tällä täsmätilaustuotteella: Ohut hauska kirja (Karisto 2017) ei valitettavasti lunasta lupaustaan. Itse asiassa ohuen hauskan kirjan brändi on Veirton kirjassa vesitetty kokonaan. Uskaltaako sen jälkeen enää edes pyytää toista kirjavinkkiä samoilla laatumääreillä ?

Mutta takaisin Kurosen Pönttöön.

Pöntön raamit ovat kuin mistä tahansa nykynuortenromaanista: kertojaminä Luna on angstinen kevään ylioppilas. Vähin erin lukija oivaltaa pienistä vihjeistä, että tytön mollisointuinen mieliala häälyy jo vaarallisen lähellä kuilua –  varsinkin, kun selviää, että tytön traumatisoineista tapahtumista on jo yli kolme vuotta.

Mutta lukija ei silti huolestu tytön puolesta. Aino Ahtiaisen energinen kansikuva valokuvaa ottavasta päähenkilöstä on jo itsessään signaali toivosta. 

Ja tytöllähän on sitä paitsi paljon ystäviä: Tove, Vilja-Tuulia, Monika, Linn ja Katri. 

Viis siitä, että ennen pitkää lukija hoksaa, että kyse on tytön fanittamista kirjailijoista.

Luna vetäytyy kotitalonsa kerhohuoneeseen tarkkailemaan isän virittämän videokameran livelähetetystä  tiaisen pesäntekopuuhista ja munien hautomisesta. Tyttö kokee ensin syyllisyyttä tunkeutuessaan Arjaksi nimeämänsä tiaisen reviirille näin häikäilemättömästi. Intensiivinen toiminta vie tytön ajatukset pois ahdistavista asioista.

Valokuvaaminen toimii romaanissa oivaltavana metaforana monestakin syystä: valokuvaajahan joutuu tekemään  valintoja ja rajauksia.  Voin vain kuvitella, kuinka paljon rönsyjä Kuronen on joutunut hylkäämään käsikirjoituksen työstämisen kuluessa...

 Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin 

sanovat ja tarjoavat kiittämättömälle paitaa. 

En tahdo pukea sitä. 

Ettekö näe, olen jo aloittanut selvittelyn: 

Muutin kerhohuoneeseen ja jään tänne kunnes… 

Kunnes mitä? Kunnes ymmärrän jotain, edes sen 

millaisia rajauksia täytyy tehdä selviytyäkseen, 

kaikkea ei saa mahtumaan yhteen kuvaan. 

Lapsuuden leikissä otin kädestä kiinni ja pyöritin 

kaveria kaverin jälkeen,  ympäri ja ympäri, 

hurjimmassa vauhdissa irrotin otteen, 

kaverit singahtivat ulkokehälle ja jähmettyivät 

patsaiksi, valokuviksi joita rajasin 

turhat pois, turhat taivaat, ruohot ja raajat, 

vain silmät jäivät.

Nuortenromaanin peruskliseisiin kuuluu kipuilu välitilassa olemisen kanssa: ei enää lapsi, mutta ei vielä aikuinenkaan. 

Kuronen kuvaa nasevin pienin vedoin  Lunan tuntoja sekä suhdetta läheisiin perheenjäseniin. Muistisairaan isoäidin kautta aikaperspektiivi kasvaa vielä entisestään.

Kirsti Kuronen kirjoittaa kauniisti tyttöydestä, seksuaalisuudesta, oikeudesta määrätä itse omasta kehostaan. Hän ei sohaise kipupisteisiin, vaan luottaa, että lukija pystyy päättelemään asioita myös ihan itse.

Rivien välistä löytää myös Lunan minäkuvan eheytymisen jälkeen feminististä uhoa, mutta sitäkään ei tarvitse huutaa. 

Ja lopuksi villi ehdotus: entäpä, jos vastaisuudessa yläkoulun ja lukion äidinkielen ja kirjallisuuden pakolliset kirjaprojektit toteutettaisiin Kirsti Kurosen Pöntössä esittelemällä kirjallisuusmetodilla?

Luna-tytön syväanalyysit Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelistä, Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman nimitarinasta, Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöstä, Linn Ullmannin romaanista Kun olen luonasi sekä Katri Valan Lapsi leikkii -runosta todentavat, että parhaimmillaan kirjallisuus on elämyksellistä ja intiimiä.

Niin sanotut käytännölliset asiat

Suomalaisen Työn Liitto tilasi Taloustutkimukselta Made by Finland -kampanjatutkimuksen, jossa haastateltiin hieman yli kahta tuhatta 18–79- vuotiasta suomalaista heidän kriteereistään valita teatteriesityksiä.

Kyselyn yhtenä lopputuloksena oli, että aikuisen kulttuuriharrastajan teatteriesityksen valintaan vaikuttaa esityksestä tehty kritiikki (lähes kolmannes vastaajista valitsi katsottavansa esityksestä tehdyn kritiikin perusteella). 

Sen sijaan lastennäytelmistä tehty kritiikki oli määräävä tekijä vain 15 prosentille vastaajista. 

Tutkimuksen perusteella jopa 45 prosenttia suomalaisista käy lastensa kanssa teatterissa. Luku kuulostaa huiman hienolta ja antaa uskoa lapsiperheiden kulttuuriharrastuksen kasvamiselle. 

Teatteriarvosteluja enemmän lastennäytelmän valintaan vaikuttavat tutkimuksen mukaan käytännölliset asiat – kuten sopiva ajankohta ja esityksen sijainti.

Tutkimuksesta tehty tiedote ei sinällään ota kantaa siihen, paljonko Suomessa julkaistaan asiantuntevaa ja inspiroivaa lasten- ja nuortennäytelmäkritiikkiä. 

Oman kokemukseni mukaan määrä on jatkuvasti vähentymässä. 

Tohdin myös epäillä, että lastennäytelmän valintaan vaikuttaa käytännöllisten seikkojen kupeessa eniten ennalta tuttu brändi. 

Lastenkulttuurissa tuttuus luo aina turvallisuutta – ennen kaikkea aikuiselle, jonka pitäisi saada rahoilleen ja valveutuneen kasvattajan habitukselleen vastinetta. Vai osaako joku perustella muulla keinoin, miksi Suomen laitosteatterit vilisevät Risto Räppääjiä, Supermarsuja, Hevisauruksia ja Astrid Lindgrenin lastenkirjahahmoja?  

Olisihan se kertakaikkisen hoopoa hehkuttaa somessa käyneensä lapsen kanssa katsomassa vaikkapa Takkutukkakeijua  tai Vesta-Linneaa ja aavelapsen arvoitusta  tai Käsikirjaa pelokkaille vanhemmille. 

Haloo, eihän juuri kukaan edes tiedä niistä mitään. 

Lasten- ja nuortenkulttuurista mediassa käytävä keskustelu on viime vuosina tullut sattumanvaraiseksi ja puuskittaiseksi. 

Median uutiskynnyksen ylittävät ne entuudestaankin isosti mainostetut, hyvin myyvät ja tarkkaan brändätyt tekijät. 

Pienet,  vaihtoehtoiset ja keskustelunavauksiltaan radikaalit toimijat jäävät katveeseen tekemään kulttuuritekoja pienelle mutta haltioituneelle kohderyhmälle, joka ei kuitenkaan tekijöitä pysty elättämään. 

Kiitos inspiraatiosta Kultakuumeen kolumnistille Marjo Niemelle. 

Perheen ainokainen eksyksissä

Guojing: The Only Child, Schwartz & Wade books 2015.

Toimittaja Mari Mannisen Yhden lapsen kansa (Atena 2016)  palkittiin viime vuonna Tieto-Finlandialla.

Kiinalaisen Guojingin tekstitön kuvakirja – tai graafinen romaani – The Only Child avaa myös yhden näkökulman Kiinan yhden lapsen politiikkaan.

Perheen ainokaiset ovat Kiinassa vanhempiensa silmäteriä ja jakamattoman huomion kohteita, mutta tälläkin on varjopuolensa.

Saatesanoissa Guojing  kertoo kirjan synnystä.

Vanhempien piti tehdä pitkää päivää töissä ja isoäiti hoiti tyttöä paljon. Toisinaan Guojing joutui olemaan myös aivan yksin kotona. Käytäntö on tuttu monelle ennen yhden lapsen syntyvyyden säännöstelypolitiikan lakkauttamista syntyneelle lapselle Kiinassa ja Guoging kutsuukin omaa 1980-luvun sukupolveaan hyvin yksinäisten lasten sukupolveksi.

Yksin kotiin jääminen kuvataan hyvin konkreettisesti, kun lapsi jää
suljetun oven taakse yksin. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child
(Schwartz & Wade books 2015).

Kirjan pontimena on yksittäinen lapsuuden väkevä muisto: Isä lähetti vasta kuusivuotiaan tyttärensä bussilla isoäidin luokse. Tyttö nukahtaa kesken bussimatkan ja herää vasta päätepysäkillä hämmentyneenä ja eksyksissä. Neuvokas tyttö seuraa johdinauton sähköjohtoja ja päätyy isoäidin ovelle... kolmen tunnin harhailun jälkeen.

Guojing on halunnut liennyttää kirjan kautta omia yksinäisyyden ja eristyneisyyden tuntojaan, mutta toteutus on silti hyvin universaali ja koskettava.

Tehokas kuvakulman vaihto tuo lapsen hätäännyksen hyvin kouriintuntuvasti esille. Guojingin kuvitusta kirjaan The Only Child (Schwartz & Wade books 2015). 

Kuvakirjassa bussiin nukahtanut lapsi saa oppaakseen peuran, joka johdattaa hänet turvallisesti takaisin kotiin vanhempien luokse.

Laajoista maisemapanoraamoista tarkkoihin yksityiskohtiin zuumaava kuvitus tuo mieleen Raymond Briggsin Lumiukon, joka tunnetaan tekstittömän sarjakuvan lisäksi myös animaationa. Guojingin esikoiskirja on rinnastettu myös Shaun Tanin siirtolaisen tuntoja peilaavaan Arrivaliin.

 

Kansainvälinen lasten- ja nuortenkirjallisuuden järjestö IBBY:n vuonna 2012 koostama Silent Books –näyttely on parhaillaan esillä Irlannissa. Idea tekstittömien kuvakirjojen kokoamisesta sai alkunsa Italian Lampedusassa, jonne monet pakolaiset päätyivät ylitettyään Välimeren vaarallisella pakomatkallaan. 

Näyttelyllä halutaan havainnollistaa, kuinka tekstittömät kirjat voivat ylittää kulttuuri- ja kielirajat ja kannustaa ihmisiä löytämään lohtua kirjoista ja lukemisesta.   

Kuluvalla viikolla vietetään Suomessa 40:ttä kertaa Lukukeskuksen luotsaamaa Lukuviikkoa.  

Leppeää jännitystä Uikkusaarella

Katarina Mazetti: Varjoja ja vakoojia. Seikkailuserkut-sarja,  suomentanut Ulla Lempinen, kartat ja piirrokset Ville Karppanen, 160 sivua, Otava 2017.

Enid Blytonin Viisikkojen hengessä perustetaan yhä uusia seikkailuvetoisia sarjoja.

Blytonin esikuvallisuus näkyy ilmeisenä ruotsalaisen Katarina Mazettin uuden Seikkailuserkku-sarjan avauksessa Varjoja ja vakoojia.

Serkukset Julia, Pörri, Jori ja Alex vahvistavat sukuyhteyttä originellin taiteilijatädin hoteissa Uikkusaarella.  

Julia on lukutoukka ja hänen eläinrakkaan pikkusiskonsa Pörrin ”kerrotaan olevan ylpeä pyöreydestään”.  Jori on sanavalmis tarkkailija ja Ranskassa asuva Alex-serkku on intohimoinen ruuanlaittaja, joka tutustuttaa lapset gourmet-ruokiin. Nelikkoa täydentää vielä Katinryökäle.

”Ruuasta teidän ei ainakaan tarvitse olla huolissanne”, toteaa Julian ja Pörrin äitikin ehtaan Viisikko-kirjojen henkeen.

Tädin kellarista häviää säilyketölkkejä, outoja hiippareita näkyy luotsimökin piha-alueella ja metsässä joku polttaa nuotiota. Tädin on pakko lähteä selvittämään taideväärennösepäilyjä Tukholmaan. Kun lähimmälle poliisiasemalle on 70 kilometriä, on tietysti ymmärrettävää, että lapset ryhtyvät omatoimisesti ratkomaan saarella ilmenneitä mysteerejä.

Kaikkien lasten- ja nuortenkirjailijoiden pitäisi nykyisin yksissä tuumin propagoida lukemisen puolesta. Vaan mitä tekeekään Mazetti?  

Julian salamyhkäistä lukemista tekee mieli hämmästellä Jorin tavoin:

”Miksi piilotit kirjan Aku Ankan kansiin?” Jori kysyi lempeästi. 

Julia katsoi häntä epäluuloisesti. 

”Jos välttämättä haluat tietää, niin siksi että meidän luokan pojat kiusaavat minua jatkuvasti outojen kirjojen lukemisesta! Lainaan joskus kirjoja aikuisten osastolla, ja jos luen välitunnilla, pojat tulevat heti kommentoimaan ja aukomaan naamaansa. Heidän mielestään olen viisas hikari, jonka kannattaisi mieluummin hankkia silikonit. Niin he sanoivat. Vaihdoin kirjaan toiset kannet, jotta saisin olla rauhassa. Aku Ankan taskukirjat ovat heidän tasoaan. Niitä hekin tajuavat.”
 

Ja mikä kirja onkaan Aku Ankan taskukirjan taakse kätkettynä? Ernst Hemingwayn Jäähyväiset aseille.  

Julia tölväisee puolestaan Joria ja epäilee tämän lukevan ”vain sarjiksia”. Toisaalla serkusten keskustelussa Jori siteeraa runoa, ja Julia on heti vaikuttunut, mutta poika kiirehtii tarkentamaan, että se onkin ainoa hänen lukemansa runo!

Katarina Mazetti osaa luoda vapauden illuusion ja kuvailee lasten unelmalomaa houkuttelevin sanakääntein:

Päivästä kehkeytyi kaunis ja aurinkoinen,  ja siihen mahtui paljon uimista, kroketinpeluuta, ratsasstamista ja pelaamista. Lapset melkein unohtivat, että metsässä saaren toisella puolella piileskeli tuntemattomia ja että he olivat yksin ilman aikuisia. He tunsivat olonsa aikuisiksi ja vapaiksi  – niin vapaiksi, etteivät he syöneet lainkaan illallista vaan lähtivät rannalle herkkukori mukanaan. Katinryökäle teki omituisia loikkia korkeassa rantaheinikossa, ja Gervir työnsi turpansa eväskoriin ja ahmaisi puolikkaan leivän ennen kuin kukaan ehti estää. Alex hätisti hevosen matkoihinsa ja kattoi pyyheliinan päälle makkaraleipiä, limsaa ja hedelmiä.

Kiinnostava trendi varhaisnuortenkirjoissa näyttää olevan korostaa päähenkilön joutumista pois kotoa ilman älylaitteitta ja nettiyhteyttä.  Sanomattakin on selvää, että Frida-tädin saarella ei netti pelaa – eikä tädillä ole edes televisiota ja trampoliinia! Myös Tuula Kallioniemen Villissä viikossa (Otava 2017) ja Jasu Rinneojan Erakon arvoituksessa (Reuna 2016) ollaan samassa ankeassa tilanteessa, joka odotuksenmukaiseesti koituu lopulta keskushenkilöiden voitoksi.

Hiipparien ja taideväärentäjien jäljille päästään. Blytonin Viisikko-kirjojen roistot olivat aina tummahipiäisiä muukalaisia, mutta Mazettin modernissa toisinnossa ollaan ajankohtaisempien  ja oikeasti rankkojen asioiden äärellä. Taideväärentäjän nimi, Pentti-Rambo Persson,  sentään vihjaa suomalaisista sukujuurista…

Hiljaisuus tekee hyvää

Andrew Newman & Alexis Aronson: Poika, joka etsi hiljaisuutta, 41 sivua, Viisas Elämä 2016.

Pääsiäisen aika on monille hiljentymisen aikaa.

Sitä tunnetta kaipaa myös kuvakirjan poika, jota arkinen melu ja hälinä tuskastuttavat.

Kaikkialla, mihin hän meni, oli melua. 

Hänestä se oli hyvin raskasta, 

joten hän lähti etsimään ihanaa, 

rauhallista ja onnellista hiljaisuutta. 

Viisas Elämä -kustantamo, joka ennen tunnettiin Basamina, on lanseerannut Hyvän mielen iltasadut –nimisen kuvakirjasarjan, jossa julkaistaan  mindfullness-harjoituksiin perustuvia lastenkirjoja.

Ennen kirjan lukemista virittäydytään tarinaan  Hellittely-hengityksen kautta.  

  

Korkealta kukkulalta hiljaisuus jo melkein löytyy, kunnes iso lentokone jyrähtää taivaalla ja rikkoo hartaan hetken.

Ja niinhän siinä käy, että pojan on yritettävä etsiä rauhaa ja rentoutumista omasta sisimmästään. 

Hengitysharjoituksen ja meditaation kautta  poika löytää etsimänsä:

Hiljaisuus oli kuin unta. 

Koko maailma avautui. 

Se oli tilava, turvallinen ja niin rauhallinen olotila.

Leveä hymy levisi pojan kasvoille.  

Hän tunsi olonsa täysin tyytyväiseksi,

kun hän lepäsi Hiljaisuudessa. 

Tarinan päätteeksi ohjeistetaan vielä lukemaan Kiitollisuuden spiraalin kysymykset yksi kerrallaan. Tarkoituksena on vahvistaa tarinan sanomaa ja työstää myös muita päivän tapahtumia ennen levollista nukkumaan menoa.

Kuvakirjan suomentajaa ei mainita lainkaan. 

Eteläafrikkalaisen Alexis Aronsonin kuvitus keskittyy rentoutumisen ja hiljentymisen löytymisen jälkeen pojan olemuksen kuvaamiseen, josta kaikki ulkopuolinen on rajattu pois. 

Päiväkoti- ja kouluväen koulutuksissa käytän usein esimerkkinä Hannele Huovin Raja-nimistä runoa, joka löytyy kokoelmasta Karvakorvan runopurkki (Tammi 2008).   

Runo ja Kristiiina Louhen oivaltava kuvitus todentavat upeasti jokaisen lapsen tarpeen lyödä välillä kaikki luukut kiinni ja olla vain itsensä kanssa. Yksin oleminen on jokaisen perusoikeus, jota myös ystävien on hyvä kunnioittaa.

Jotkut vain katoavat

Briitta Hepo-oja: Hylättyjen lasten kaupunki, 203 sivua, Myllylahti 2017.

 Äiti ei ollut koskaan ollut niin kuin muiden lasten äidit, mutta olin aina kuvitellut, että  äiti välitti minusta. Ja nyt hän oli hylännyt minut, koska hänen ääliömäinen sulhasensa inhosi lapsia.

Näin raflaavasti Briitta Hepo-oja johdattelee lukijaa tarinan imuun Hylättyjen lasten kaupunkiin.

Äidin mielestä Mikko pärjää jo ihan hyvin omillaan, onhan hän jo 12-vuotias, iso poika.

Mikko päätyy hylättyjen kaupunkiin, jossa asuu omasta halustaan kotoa pois lähteneitä ja oikeasti hylättyjä lapsia. Siellä on hunnutettu Karpalo, toimissaan terhakka ja oikeamielinen Siiri, ujo Sadesumu ja lukutoukka Dumdum sekä Pekka, joka haluaisi olla porukan pomo ja jonka sydämen sijalle ilmaantuu kivi. 

Kaupungissa vallitsee tiukka hierarkia, mutta vähitellen Mikko lunastaa siellä oman arvostetun paikkansa. Henkensä pitimiksi on viisasta liittyä johonkin jengiin ja hyväksyä heidän filosofiansa. 

Mikko  adoptoi pikkuveljekseen kaupunkiin eksyneen Olan, pikkuvanhan ja heiveröisen pojan, joka puhuu jatkuvasti palturia.

Hylättyjen lasten kaupunki on outo sekoitus Grimmin veljesten Hannu ja Kerttu -satua,  J. M. Barrien Peter Pania, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä sekä Seita Vuorelan Viimaa, Usvaa ja Karikkoa. 

Lapset saavat välillä elintarvike- ja muita avustuslähetyksiä, jotka ilmaantuvat aina odottamatta.

Aikuisten mielivallan sijaan enemmän jännitettä luo läheisellä saarella elävä jättilokku, jota kaikki pelkäävät. Mikko ei kuitenkaan usko huhupuheisiin, ja haluaa selvittää Lokku-linnun salaisuuden.

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus täytyy löytää rivien välistä. Lastensuojelu ja kunnan viranomaiset, byrokratia ja kontrolli näkyvät haaleasti tämän vapaussaagan taustalla. 

Vastaavia lasten kaikkivoipaisuusfantasioita on toki kirjoitettu aiemminkin: lähivuosilta muistuu mieleen Roope Lipastin lastenromaani Terveisin Robinson Saarinen (WSOY 2010) ja  Salla Simukan nuortenromaanipari Jäljellä ja Toisaalla (Tammi 2012) .

Loppuratkaisu tuntuu keinotekoiselta ja sen voi tulkita jopa sotivan lapsen oikeuksia alleviivaavaa pääjuonta vastaan. Moni asia  jää hiukan ilmaan: aikooko Hepo-oja vielä jatkaa tarinaa? Kuinka romaanin loppuratkaisu pitäisi tulkita?

Briitta Hepo-ojan (s. 1988) esikoinen, nuortenromaani Siilin kuolema, oli vinksahtaneen perhedynamiikan ja erityisherkän 15-vuotiaan Artun elämänmakuinen kasvutarina.  Myös tästä alkukevään uutuudesta löytyy paljon samaa henkeä esikoisen kanssa. 

  

Kustantajan sivuilla Hylättyjen lasten kaupunkia markkinoidaan "yli 8-vuotiaille lapsille ja heidän tarinoita rakastaville vanhemmilleen".

Mustavalkoista kuvitusta on hyvin niukasti, eikä kuvittajan nimeä edes mainita missään. Vähäinen kuvitus tuntuu aivan turhalta, sillä teksti itsessään syöttää kyllä riittävästi vahvoja mielikuvia lukijalle.