Joko pian voi puhua nuorten selkokirjabuumista?

Satu Leisko: Unohtunut maa, kuvittanut Marjo Nygård, 80 sivua, Opike 2014

Niina Mälkiä: Emil on työmies. Kuvittanut Anu Törmä., 79 sivua, BTJ Kirjastopalvelu 2014 

Marja-Leena Tiainen: Kyttäyskeikka, 89 sivua,  BTJ Kirjastopalvelu 2014

Tittamari Marttinen & Ritva Toivola: Kultaiset naamiot, 162 sivua, Saarni-kirjat 2013 

Pasi Lönn: Milja ja Santtu: Lavastettu, 79 sivua, Saarni-kirjat 2013

Tämä viisikko puhuu vakuuttavasti sen puolesta, että nuorten selkokielisille romaaneille on entistä enemmän tarvetta. 

Selkokirjallisuus on suunnattu lukijoille, joille yleiskielisen kirjallisuuden lukeminen on vaikeaa tai ei eri syiden takia onnistu lainkaan. 

Selkotekstissä kiinnitetään huomiota sisällön, sanaston ja rakenteiden helppouteen. Selkokielen kohderyhmiin kuuluu muun muassa kehitysvammaisia ihmisiä, autismin kirjon henkilöitä, suomen kielen oppijoita sekä ihmisiä, joiden kielelliset taidot ovat heikentyneet esimerkiksi aivovamman tai muistisairauden vuoksi. Selkokeskuksen arvion mukaan Suomessa on jopa noin 500 000 henkilöä, jotka hyötyvät selkokielisestä kirjallisuudesta.

Lukutaidon ja luetun ymmärtämisen taso saattaa vaihdella tietyn ikäluokan sisälläkin useammalla vuodella ja tämä vaikeuttaa entisestään mielekkään luettavan hankkimista taidoiltaan ja intresseiltään erilaisille lukijoille. 

Saarni-kirjat järjesti  pari vuotta sitten yhdessä Selkokeskuksen kanssa kirjoituskilpailun, jonka voitti nuortenkirjailijana tunnetun Mimmu Tihisen käsikirjoitus Kello tuhat. Syystä tai toisesta tätä tekstiä ei kuitenkaan ole vielä julkaistu. Kärkeen sijoittuivat myös Niina Mälkiän Liian pieni äidiksi, joka ilmestyi jo viime vuonna ja oli esillä myös Lastenkirjahyllyssä sekä Marja-Leena Tiaisen käsikirjoitus Varkaiden jäljillä. Kilpailuun osallistui 50 käsikirjoitusta.

Suuresta kysynnästä ja havaitun tarpeen täyttämisestä kertoo sekin, että selkokirjallisuutta julkaisee nykyisin aiempaa useampi kustantamo. Myös selkoromaanien lajityypit ovat runsastuneeet. 

Tässä esillä olevista kirjoista voi tunnistaa fantasian (Unohtunut maa), dekkarin (Milja ja Santtu: Lavastettu), viihteellisen seikkailun (Kultaiset naamiot) ja realistisen nuortenromaanin (Kyttäyskeikka) lajityypit. 

Selkokielen laatusertifikaattina toimii nuolisymboli, joka on myös takuu siitä, että kirjan kieli on käynyt läpi selkokieleltä vaadittavan seulan.   

Lasten ja nuorten selkokielisen kirjallisuuden levikin ja arvostuksen isoimpana karikkona on ollut – ja on osin edelleen – kirjojen visuaalisesti ankea ja kohderyhmäänsä jo kansikuvalla aliarvioiva ja mitätöivä ulkoasu. 

Tässä mittelössä voiton vie nelivärisen Marjo Nygårdin kansikuvan  saanut Unohtunut maa, jonka kansikuva ja typografia muistuttavat eniten perinteistä nuortenkirjaa. Tosin sisäsivujen mustavalkokuvitus herättää paikoin epäilyksiä siitä, hahmottuvatko ne kuvan katsojalle riittävän selkeinä. 

Myös selkokielisen tekstin kuvituksen pitää olla helposti hahmottuvaa. Kuvakulmat, detaljit ja kokonaisuus on aina tehtävä katsojan ehdoilla.

Unohtunut maa kertoo vanhempien avioeron hämmentämästä Susannasta, joka ajautuu yhdessä Aarni-pojan kanssa epämääräisellä tavalla tutun oloiseen harsomaailmaan.

Niina Mälkiä jatkaa maailman lasten arkea esittelevää kirjasarjaansa. Edellisessä osassa Liian pieni äidiksi kerrottiin nicaragualaisen tytön teiniraskaudesta ja nyt pureudutaan  kymmenvuotiaan bolivialaisen Emilin työhön kengänkiillottajana. 

Mälkiän kirjojen eetos tuo mieleen 1970-luvun valistustendenssin, esimerkiksi Anna Taurialan Leena menee kouluun –tietokuvakirjan 40 vuoden takaa. Taurialan kirjassa kerrottiin hyvinvointi-Suomessa asuvan Leenan koulutiestä, jota verrattiin yhdysvaltalaisen tummaihoisen Jimin ja kiinalaisen Hai-tsaon koulunkäyntiin. Näiden onnekkaiden lasten vastapoolina kerrottiin bolivialaisen Chaskan työntäyteisestä arjesta kaivoksessa.

Pasi Lönn, Ritva Toivola, Tittamari Marttinen ja Marja-Leena Tiainen tunnetaan entuudestaan hyvin lasten- ja nuortenromaaneistaan. Marttinen on kirjoittanut aiemmin pari lasten selkokirjaa Pieni Karhu -kustantamolle. 

Lönnin nuortendekkarissa on luonteva ja jokseenkin uskottavasti rakennettu tarina. Milja ja Santtu haluavat pelastaa koulunkäyntiavustajan pinteestä. Hessua epäillään hämärissä oloissa tehdystä murhasta.

Toivola ja Marttinen ovat vieneet Kultaisen naamion miljöön etelä-eurooppalaiseen fiktiiviseen Melonan kaupunkiin. 

Suomalainen Lauriina tekee sinne lomamatkan  vanhempiensa kanssa ja tapaa samalla ystäväänsä Daisaa. Juoneen solmitaan romantiikkaa, vauhdikkaita käänteitä ja kepeää toiminnallisuutta vanhojen tyttökirjojenkin hengessä. Hieman haastavuutta lukijalle antaa kaksi erilaista kertojanäkökulmaa. 

Kultainen naamio on sivumäärältään paksuin tässä esillä olevista selkokirjoista, lähes 200 sivua.

Elämänmakuisin ja tunnelmaltaan latautunein nuorten selkoromaani on mielestäni pitkän linjan nuortenkirjakonkarin Marja-Leena Tiaisen Kyttäyskeikka, jonka graafista, melko pienieleisesti toteutettua kansikuvaakin voi pitää varsin onnistuneena. 

15-vuotias Niko sinnittelee koulun ohessa lehdenjakajana ja ajautuu keskelle rikollisliigaa. Niko epäilee myös isoveljensä osallisuutta nuorisotalon murtoon ja muihin hämärähommiin.

Huomenna järjestetään Helsingissä Villa Kivessä Suomen Kirjailijaliiton Selkokirjaseminaari, joka todentaa sekin selkokirjallisuutta kohtaan virinnyttä kiinnostusta ja kasvavaa tiedontarvetta. Rouva Huukin suuntaa sinne uteliaana. 

Ammattikirjailijoille ja kaikille selkokielestä kiinnostuneille halutaan antaa rautaisannos selkokielen perusteista.  Uskoisin, että monille kirjailijoillekin selkokieli  ja sen yhä kasvavat kohderyhmät ovat vielä melko tuntemattomia.

Empo ottaa kantaa moniarvoisuuden puolesta

Pirkko Harainen & Ulla Virkamäki: Empo ja oikea ystävä. 32 sivua. Kustannus-Mäkelä 2014.

Tunnekasvatusta tukeville kuvakirjoille on entistä isompi tarve lapsiperheissä, päiväkodeissa ja kouluissa. 

Sama tilaus näkyy aikuisten tietokirjavalikoimien laventumisessa: tunteiden hallintaan ja itsetuntemukseen on tarjolla entistä enemmän kirjoja, joiden avulla työelämä ja perheen arki laitetaan parempaan kuosiin.

Pirkko Harainen työskenteli pitkään WSOY:n kustantamossa lastenkirjallisuuden ja erityisesti kuvakirjojen kustannustoimittajana ja suomentajana. Yhdessä Leena Lumpeen kanssa tehty Emma-sarja (WSOY 1998–2012) pureutui moniin lapsiperheelle tuttuihin  pieniin ohimeneviin ongelmiin.  

Haraisen uusin kuvakirjateksti ilmestyy nyt Kustannus-Mäkelän kautta, joka on profiloitunut lähinnä harrastekirjojen ja käännetyn kuvakirjallisuuden kustantajana. 

Tässä siis taas todiste siitä, kuinka pienemmät kustannuskentän toimijat poimivat nyt – syystä tai toisesta – isompien kustantamoiden hylkäämiä kirjailijoita ja kuvittajia omaan talliinsa!    

Haraisen ja lastenkirjallisuuden kuvittajana vasta aloittelevan Ulla Virkamäen kuvakirja leijonanpentu Emposta on tärkeä ja konstailematon kirja. Virkamäki debytoi kuvakirjan kuvittajana Anja Erämajan kuvakirjassa Lulu ja avaruuskoira (WSOY 2009).

Empo on empaattinen, hiljainen ja vähään tyytyvä pikkupoika. Hän ei pidä meteliä itsestään ja haluaa olla kaikille ystävällinen. Emposta onkin vaarassa kehittyä todellinen jees-jees-pikkumies, myötäilijä ja lapatossu, mutta onneksi tapahtuu käänne.

Aloittelevaa kuvittajaa Ulla Virkamäkeä on kiittäminen läpeensä sydämellisen
 ja samastumiseen houkuttelevan eläinhahmon visuaalisesta ilmeestä.
Empon olemus huokuu hyvää mieltä ja halua auttaa muita. Ulla Virkamäen
kuvitusta Pirkko Haraisen tekstiin kuvakirjassa Empo ja oikea ystävä
(Kustannus-Mäkelä 2014). 

Haraisen konstailematon teksti puhuttelee lasta ja antaa paljon aineksia  keskusteluun: 

Empo Leijona oli kaikkien mielestä mukava poika. Vähän hiljainen, mutta oikein ystävällinen ja avulias. Empo jaksoi kuunnella ja kysellä kuulumisia. 

Jos joku olisi joskus kysellyt, mitä Empolle itselleen kuuluu, Empo olisi ensin hämmästynyt ja tullut sitten tosi iloiseksi. Mutta kukaan ei huomannut kysyä.

Eläinyhteisö viettää laatuaikaa yhdessä.Ulla Virkamäen kuvituksen vehreä
väripaletti huokuu letkeää rentoutta, mutta Empon erityislaatu näyttää jäävän
vanhemmiltakin huomaamatta. Ulla Virkamäen kuvitusta Pirkko Haraisen tekstiin
kuvakirjassa Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä 2014). 

Leopardityttö Linda ymmärtää Empoa, ja pian puistoon ilmaantuu Paavo Pystykorva, joka muiden eläinten mielestä on hoopo ja erilainen. Mutta Empo terhentäytyy asettumaan Paavon puolelle. Yhdessä nämä kaksi erilaista voimistuvat ja löytävät myös omat vahvuutensa.

Empon kaverit ottavat uuden tulokkaan tietysti heti silmätikukseen, mutta Empo
uskaltaa ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa myös ääneen toisten näkemykset. 
Ulla Virkamäen kuvitusta Pirkko Haraisen tekstiin kuvakirjassa Empo ja oikea ystävä (Kustannus-Mäkelä 2014). 

Empo ja oikea ystävä -kuvakirjassa on niukan tekstin rivien väleihin sälytetty paljon samaa kapinamielialaa kuin viime viikolla esillä olleessa Lepakkopojassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilön tunnetason ongelmat näyttävät ratkeavan, kun he kohtaavat toisen samanlaisen, sielunkumppanin. 

Yhdenmukaisuuden nimeen vannovassa nyky-yhteiskunnassa tarvitaan myös lastenkirjoja, joissa esitellään rohkeita lapsia, jotka uskaltavat poiketa ruodusta! 

Ulla Virkamäen eläinhahmot ovat eloisia: pienillä nyansseilla hän ilmaisee tunnetilat ja niiden muutokset. Leijonapojan ilmeissä väreilee pientä kujemieltä, riemua, odotusta ja empimistä.  Empon ja kavereiden seikkailuista haluaisi lukea kernaasti myös lisää!

Symppis lepakkopoika puhuttelee monella tasolla

Maija & Anssi Hurme: Lepakkopoika/ Fladdermuspojken, 27 sivua, Schildts & Söderströms 2014.

Suomalainen kuvakirja on taitoskohdassa mutta ei missään nimessä kriisissä. 

Kuvakirjallisuuden nimekemäärien puolesta lihavat  vuodet taitavat olla ainakin tällä erää ohi. Viimeisen vuoden aikana isoimmat kustantajat ovat niukentaneet kotimaisen kuvakirjallisuuden valikoimaa. 

Itsenäisiä kuvakirjoja ilmestyy nyt aiempaa tuntuvasti vähemmän. Kustantajalle on edullisempaa keskittää markkinointia jo entuudestaan tunnettuihin kuvakirjasarjoihin. Nuortenkirjallisuudessa nyt niin trendikäs lukijan sitouttaminen tiettyyn sarjaan yleistyy siis myös kuvakirjallisuudessa.

Jo kesän taitteessa ilmestynyt Maija ja Anssi Hurmeen samanaikaisesti suomeksi ja ruotsiksi julkaistu Lepakkopoika/ Fladdermuspojken on ilahduttava yllätys. Se on kompakti kuvakirja, jossa niukka teksti ja runsas kuva ovat balanssissa keskenään. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän.

Lepakkopojan siirtymä kodin turvasta ja lämmöstä ulkomaailmaan kuvataan tällä aukeamalla hienosti ja eleettömästi. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).

Lepakkopoika on yhtäältä kursailematon kuvaus kuusihenkisen lapsiperheen hektisestä arjesta. Kuusivuotiaan Ilmarin perheessä isä hoitaa lapset ja äiti käy töissä ja viipyy usein myöhään iltaan poissa kotoa. Tässä kohdin Hurmeen pariskunta propagoi hienosti koti-isyyden puolesta! Kuka vielä tohtii väittää, etteikö kuvakirja vaikuttaisi asenteisiin? 

Ilmarin erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuvataan hienosti tällä kuvakirjan aloitusaukeamalla, jossa selviää monta asiaa: Ilmari lukee paljon sarjakuvia ja tykkää roikkua nojatuolissa pää alaspäin. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).

Toisaalta kirjalla voi ajatella olevan monta muutakin agendaa, mutta mikään niistä ei ole toista suuriäänisempi. Lukijalle ja kuvan katsojalle jää valta tulkita tarinaa mieleisekseen – ja tämä jos mikä on omavaloisen ja eri-ikäisiä lukijoita puhuttelevan kuvakirjan tunnusmerkki.

Lastenkirjoissa leikitellään usein muodonmuutoksilla, metamorfooseilla – tai samastutaan herttaisiin eläimiin, joilla on perin inhimillisiä piirteitä.

Niinpä myös Ilmari muuttuu illan tullen lepakkopojaksi. Lepakkopoika on vaarallinen ja väijyy muita illan hämyssä:

Lepakkopoika ei välitä mistään tai kenestäkään.
Se tekee vain mitä itse tahtoo. 

Yhdeksi kantavaksi teemaksi voi tulkita lapsen uhman ja kaikkivoipuuden aikuisten auktoriteetteja, kieltoja ja sääntöjä kohtaan. Vai onko Ilmari erityislapsi, joka näkee ja kokee maailman toisin kuin ikätoverinsa? Päiväkoti esitetään sekä kuvissa että tekstissä vankilana ja päiväkodin aikuiset hoitajat vartijoina.

Sarjakuvan elementtejä lainaava kuvakerronta vieraannuttaa Ilmaria reaalitodellisuudesta. Maija Hurmeen kuvitusta Anssi Hurmeen tekstiin kuvakirjassa Lepakkopoika (Schildts & Söderströms 2014).  

Maija Hurmeen kuvissa on huimaa latausta. Sarjakuvakerronta tukee Ilmarin aggression tunteita. Ilmarin fantasiat esitetään sinisellä toonattuina valokuvina, joissa on valkoiset reunukset. Koti- ja puistomiljöissä värit kuitenkin hehkuvat ja viestivät turvaa, välittämistä ja luottamusta.

Uho ja uhma talttuvat kirjan seesteisessä vaan ei siloittelevassa loppuratkaisussa. Ilmari löytää hengenheimolaisensa. 

Uskoisin että Lepakkopoika virittää hyvää tekeviä keskusteluja päiväkotien lapsiryhmissä.

Huomenna torstaina järjestetään Taiteen edistämiskeskuksessa Helsingissä Kuvituksen päivä, jossa kuvittajat pohtivat yhdessä kulttuurialan toimijoiden kanssa kuvittajien asemaa ja työoloja tämän päivän Suomessa. Rouva Huu alustaa myös aiheesta omasta vinkkelistään. Teemapäivää ovat olleet järjestämässä TAIKE ja Kuvittajat ry.

Lastenruno on nostalgian ytimessä

Toim. Ismo Loivamaa: Unen sinistä maata päin. Suomen lasten tuutulaulut ja iltarunot. Kuvittanut Rudolf Koivu. 56 sivua. Minerva 2014.

Toim. Ismo Loivamaa: Jos sul lysti on. Suomen lasten leikkirunot.    Kuvittanut Rudolf Koivu. 56 sivua. Minerva 2014.

Toim. Ismo Loivamaa: Kas kuusen latvassa. Suomen lasten runolipas. Kuvittanut Rudolf Koivu. 64 sivua. Minerva 2012.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden pitkän linjan asiantuntija ja kriitikko Ismo Loivamaa toimitti takavuosina muun muassa Tammelle näyttävän antologian Tammen kultainen lastenrunokirja (Tammi 2005, kuv. Salla Savolainen). 

Ajan tiukkenemisesta vai mistä lie kustantajien uudenlaisesta priorisoinnista kertoo se, että nyt samantyyppinen pitkittäisleikkaus suomalaisesta lastenlyriikasta on pilkottu useampaan eri teemarunokirjaan, ja kuvitus on tekijänoikeudellisesti huokeammin ratkaistu Rudolf Koivun vanhoilla satu- ja lehtikuvituksilla. 

Kustantajana näissä pienissä teema-antologioissa on ison perinteikkään kustantamon sijasta pienkustantamo Minerva. Tämä todistaa taas vastaanpanemattomasti sen puolesta, kuinka pienemmät kustannusalan toimijat ottavat nykyisin kontolleen isompien hylkäämiä  tai kannattamattomana pitämiä kirjahankkeita. 

Loivamaa on haravoinut ansiokkaasti suomalaista lastenrunostoa. Poimintoja löytyy kansanrunojen lisäksi vanhasta lastenlyriikasta (mm. Immi Hellén, Alli Nissinen, Arvid Lydecken ja Zacharias Topelius). Uudemmasta lastenrunoudesta ovat edustettuina Kirsi Kunnaksen, Kaarina Helakisan, Kaija Pakkasen ja Hannele Huovin kaltaiset nuorempien sukupolvienkin tuntemat lastenrunoilijat. Lisäksi Loivamaa on tehnyt muutamia virkeitä poimintoja Pia Perkiöltä, Anna-Mari Kaskiselta ja Heikki Niskalta.

Kaikki kolme runoantologiaa osoittavat, että lastenrunous on Suomessa elinvoimaista nimenomaan sävellyksinä.

Rudolf Koivun kuvituksista julkaistaan jatkuvasti postikorttisarjoja, kalentereita ja muuta paperitavaraa. Koivun kuvitustuotannon keräilijöiden kannalta olisi ollut toivottavaa, että monet kuvituskuvat olisi huomioitu myös lähdetiedoissa ajoittamalla ja paikantamalla niiden alkuperä. 

Tuoreimmassa, aivan vast´ikään ilmestyneessä kokoelmassa Unen sinistä maata päin Sinikka Nopola näkyy debytoivan myös lastenrunoilijana Alpo-kissan kehtolaululla, jonka on säveltänyt Iiro Rantala. Harmillisesti tämä runo kuitenkin jää alkulähdettään vaille. Kyse lienee Risto Räppääjä -kirjojen pohjalta tehdystä musiikkiteatteriesityksestä.  

”Kaikki asiat eivät voineet olla kivoja ja helppoja”

  

Laura Lähteenmäki: Karrelle polttava helle, 266 sivua, WSOY 2014.

Laura Lähteenmäki on tehnyt innostavan irtioton realistisesta varhaisnuorten- ja nuortenkirjallisuudesta dystooppisella North End -trilogiallaan, joka nyt on tullut päätökseensä. 

Jokaisessa osassa on ollut oma sankarinsa, mutta  lukija on voinut seurata kirjasarjan edistyessä samalla koko tyttökolmikon – Teklan, Lunan ja Aasan – myöhempiäkin vaiheita.

Kaiken peittävä tulva -kirjassa sivuhenkilönä ollut, pian 16 vuotta täyttävä Aasa on nyt keskushenkilönä ja vastentahtoisesti pieniin päin.

Lisääntyminen – teiniraskauksista puhumattakaan – on muutaman kymmenen vuoden päähän lähitulevaisuuteen sijoittuvan North Endin monin tavoin kontrolloidussa yhteisössä harvinaista, sillä niukka ravinto, taudit ja ympäristömyrkyt ovat tehneet sen lähes mahdottomaksi.  Niinpä Lisääntymiskeskus on tehnyt ei-toivotuista raskauksista bisnestä, ja Aasan syntymättömälle lapsellekin löytyisi useita ottajia. Kontrollin ja säätelyn varaan rakennettu yhteiskunta haluaa kuitenkin tietää syntymättömän lapsen geenit, mutta Aasalla ei itselläänkään ole täyttä varmuutta lapsen isästä.  

Päätös oli tehtävä nyt. Hänen oli valittava, mitä tekisi. Aikapommi tikitti vatsassa, mutta päätös oli valtava, käsittämätön. Se vaikuttaisi kaikkeen, hänen omaan elämäänsä ja sen pienen. Ei ollut olemassa oikeaa ratkaisua. Kaikki vaihtoehdot olivat yhtä surkeita, ja päätökset karmaisivat, koska ne ulottivat lonkeronsa niin kauas ettei hän voinut edes ymmärtää.

  – – Tunne oli uusi ja valtava. Yhtä lailla kuin olento oli kiepillä hänen sisällään pimeässä, hänkin oli kerällä ahtaassa kolossa. Ihan yksin he olivat molemmat, kuulivat toistensa vaimeat äänet, nesteen molskahdukset ja veren suhinan. Ajatus toi turvaa, viakka kumpikaan heistä ei tiennyt mitä tuleman piti – ei äiti eikä lapsi.

North End -sarja on mainio esimerkki siitä, kuinka eri genrejen sekoituksella syntyy freesiä ja tavanomaista laajempaa lukijaryhmää kiinnostavaa kirjallisuutta. Pohjimmiltaan romaanissa on kyse nuoren itsenäistymisestä, perhesuhteiden uudelleen muotoutumisesta, vastuun ottamisesta ja oman vakaumuksen löytymisestä.  

North Endin yhteisön poikkeusolot, ankara säännöstely, materiaalinen niukkuus, energiavarojen vähyys ja kierrätys sysäävät nuoren lukijan ajattelemaan omia eettisiä valintojaan ja elämäntapojaan.

Lähteenmäki käyttää jälleen elämyksellistä, aistivoimaista kieltä:   

Tunteet olivat hermostuttavasti pinnassa. Ne olivat kuin kalat tai kasvit, jotka häämöttivat joessa, kun vesi syksyllä vetäytyi riitteeseen mutta vedenalainen elämä näkyi kirkkaan kalvon läpi! – ja tunteet purskahtivat esiin, lensivät ympäriinsä. 

Teiniraskaudesta on kirjoitettu monia realististia nuortenromaaneja, joista etsimättä mieleen tulevat Mila Teräksen Sininen huone (Otava 2006), Reija Kaskiahon Rastas (WSOY 2005) ja hieman vanhempi Sinikka Laineen Töyhtö (WSOY 1992).

Lähteenmäen romaanissa Aasan kiintymys kohdussa kasvavaan lapseen ailahtelee, mutta vankistuu vähitellen.  Vaikka loppuratkaisua ei solmitakaan siistille rusetille, niin Aasan valinnoissa on uusi toivon säie. Elämä kantaa, vaikka ulkoiset olosuhteet eivät olisikaan hääppöiset.

Janssonin yhä radikaalit kuvakirjat olisivat ansainneet uudet painokset juhlavuoden kunniaksi

 

Kirjailijoiden ja kuvittajien juhlavuotena sopii aina odottaa kauan kaivattuja uusintapainoksia juhlavuoden sankarin teoksista.

Rouva Huu piti itsestään selvänä, että Tove Janssonin kuvakirjaklassikoista, Kuinkas sitten kävikään, Kuka lohduttaisi nyytiä ja Vaarallinen matka, saataisiin Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuotena uusintapainokset.

Vaarallisesta matkasta ei ole tiettävästi julkaistu vuoden 1994 neljännen painoksen jälkeen lainkaan uusia painoksia ja kahden muun kuvakirjan viimeiset uudet painokset ovat kansallisbibliografian tietojen mukaan vuodelta 2007.

Kuka lohduttaisi nyytiä on kuitenkin ilmestynyt Muumien suuressa juhlakirjassa, Muumilaakso juhlii 1:ssä ja Vaarallinen matka on ennakkotietojen perusteella mukana myöhemmin syksyllä ilmestyvässä Muumilaakso juhlii 2:ssa. Mutta nämä kookkaat juhlakirjat on ennen muuta kohdistettu aikuisille muumifaneille. 

Lapselle kuvakirja on aina kokonaistaideteos ja nimenomaan näiden mainittujen kahden Janssonin kuvakirjan ainutkertaisuus ja intiimiys kärsii mielestäni osana juhlalaitoksia.

Reikäkuvakirja Kuinkas sitten kävikään jää näissä yhteislaitoksissa kokonaan paitsioon, luultavasti myös kalliimpien tuotantokustannustensa takia. 

Janssonin suomenkielisten laitosten kustantaja WSOY on tehnyt kuitenkin kulttuurityön julkaisemalla ensimmäistä kertaa suomennoksen Janssonin varhaisesta, Vera Hajn salanimellä jo vuonna 1933 ruotsiksi ilmestyneestä kuvakirjasta Seikkailu merenpohjassa (alk. Sara och Pelle och näckens bläckfiskar, suom. Sirke Happonen), mutta myös tämä kuvakirja lienee pikemminkin aikuisten Jansson-entusiastien ja keräilijöiden mieleen. 

Perheen pienimpien tarpeisiin on sitä vastoin jatkuvasti tarjolla lukuisia Tove Janssonin hengessä ja Janssonin perikunnan luvalla tuotettuja Riina ja Sami Kaarlan kuvittamia ja tekstittämiä kartonkikirjoja ja luukkukirjoja. 

Näissä pikkulasten muumikirjoissa Kaarlat onnistuvat ällistyttävän uskollisesti toistamaan muumien hahmot ja elekielen, vaikka liikettä ja tapahtumankylläisyyttä  onkin huomattavasti ns. alkumuumeja enemmän.

  

Panokset kovenevat nuortenkirjamarkkinoilla

Lahjonta, kiristys ja uhkailu – vai omaehtoinen löytämisen ilo ja vapaus valita luettavansa ulkopuolisista kimmokkeista piittaamatta?

Lasten vanhempien, mummien, kummien, kirjavinkkareiden ja opettajien on enää turha yrittää houkutella lapsia ja nuoria lukemaan niin sanotuin perinteisin menetelmin.

Yhdysvaltalaiskirjailijan James Frayn nuorille aikuisille suunnattu Endgame – Loppupeli -niminen scifiromaani  julkaistaan lokakuussa 30 eri maassa, myös Suomessa. 

Kirja sisältää Helsingin Sanomien mukaan arvoituksen, jonka ratkaisijalle on luvassa puolen miljoonan dollarin eli noin 370 000 euron suuruinen palkkio.

”Arvoituksen ratkaisu on monipolvinen, ja se tulee viemään kuukausia. Siihen tarvitaan peliä, kirjaa ja myös muiden lukijoiden apua”, sanoo WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuuden kustantaja Saara Tiuraniemi Helsingin Sanomissa. 

Tiuraniemi korostaa, että suomalaiset ovat vahvoilla arvoituksen ratkaisun suhteen, sillä romaani julkaistaan Suomessa ensimmäisten maiden joukossa.

Loppupelistä tehdään – tietysti – myös elokuva ja mobiiblipeli. Romaanille on suunnitteilla myös kaksi jatko-osaa, joissa on uudet arvoitukset, ja ratkaisun saajan panokset tuplataan aina isommiksi, siten että kolmannen osan ratkaisun selvittäjä saa 1,5 miljoonaa dollaria.

Uutisessa ei kerrota, onko kilpailuun osallistumisessa ylä- tai alaikärajaa. 

Suzanne Collinsin Nälkäpelin ja James Frayn Loppupelin haastaa sentään yksi kotimainen nuortenromaani,   Markku Karpion syyskuussa ilmestyvä Selviytymispeli.

Yhdysvaltalaisten markkinamiesten myyntikikka puistattaa rouva Huuta. 

Suklaatehtailija Villi Vonkka masinoi myös Roald Dahlin klassisessa Jali ja suklaatehdas -lastenromaanissa hienon myyntikampanjan, jolla edistettiin suklaan myyntiä: suklaalevyihin oli kätketty voittolipukkeita, joita vastaan pääsi tutustumaan Vonkan suklaatehtaaseen. Kirjan lukeneet muistanevat, että vain yksi voittolipukkeen löytyneistä lapsista – köyhä ja itsestään meteliä pitämätön Jali – selviytyi tulikokeesta ehjin nahoin.