Outoja katoamisia Tuonijärvellä

Eeva Klingberg: Neljäskin katoaa, 279 sivua, Kumma-kustannus 2026. Kansikuva Janne Hiltunen.

 

Nuorille suunnattu vetävä kotimainen esikoisdekkari on aina erityisen ilon aihe. 
 
Eeva Klingberg on aiemmin kirjoittanut romaanin aikuisille, Syvän maan juuret (Gummerus 2020). Neljäskin katoaa on hänen ensimmäinen nuortenkirjansa. 

Kotisivujensa ja bloginsa mukaan hän on kiinnostunut kirjoittamaan myös lapsille. 
 
Kirjan nimi jäljittelee yhdysvaltalaisten nuorille suunnattujen murhamysteerikirjojen tyyliä ”paljastamalla” jo nimessään olennaisen asian kirjan juonesta. 
 
Klingbergin kirjan erityinen vahvuus on sen miljöössä.

14-vuotias Irakista Suomeen äitinsä kanssa muuttanut Ammaar on sijoitettu äidin sairastelun ja elämänhallinnan menettämisen takia Tuonijärven autioituneessa teollisuuskaupungissa  sijaitsevaan perhekotiin, missä ”suljetun paperitehtaan raato häilyi keskustan laitamilla ja heitti varjonsa kaupungin ylle”. 

Paikkakunnan kanta-asukkaiden kuvataan olevan ”juroja ja vähän epäystävällisiä, mutta tiukan paikan tullen he pitävät kyllä yhtä ja huolehtivat toisistaan”.
 
Perhekodissa ja Tuonijärvellä liikkuessaan poika saa heti ongelmatapauksen leiman, joka lyödään häneen erityisesti epämääräisen lähiötaustan ja ruskean ihonvärin takia. 
 
Janne Hiltusen suunnittelemassa kannessa on tehokas kuva-aihe: risuista punottu variksenpelätin, joka on rikoksen ratkaisemisen kannalta keskeisessä roolissa.

Perhekodista on aiemmin kadonnut eri aikoina kolme poikaa hämärissä olosuhteissa, viimeisimpänä Matias.  Poliisi ei ole kiinnostunut pojista, koska heidän on oletettu lähteneen hatkaan. 
 
Matiaksen sisko Ida ei usko veljensä lähteneen vapaaehtoisesti, ja niinpä nuoret ryhtyvät selvittämään katoamista. 
 
Tutustuminen Idaan aiheuttaa pojassa monenlaisia tunteita:
 

Ammaarin suku oli hajalla ympäri maailmaa. Hänellä oli täti Saksassa, yksi setä Kanadassa ja pari enoa Briteissä. Hänellä oli serkkuja Irakissa, Amerikan mantereella ja Ruotsissa. Silti Ammaarilla ei ollut ketään, jolle olisi voinut puhua suoraan. Ei siskoa, jolta olisi oppinut millaisia tytöt ovat. Ei vanhempaa serkkupoikaa, jolta olisi voinut saada vinkkejä tyttöjen kanssa jutusteluun. Ammaarille ei ollut koskaan ollut kaveria, joka olisi ollut tyttö, tyttöystävästä puhumattakaan. – – 

 
Klingberg nostattaa jännitystä taitavasti. 

Perhekodin nuorten lisäksi myös perhekodin aikuisilla työntekijöillä on risainen lapsuus ja sukupolvelta toiselle periytynyttä taakkaa kannettavanaan. 

Epäilyt kohdistuvat useampaankin aikuiseen. 

Jopa paikkakunnan poliisi on yhdessä vaiheessa epäiltyjen listalla. 

Nuoret hakkeroivat epäiltyjen tietokoneita ja murtautuvat omin luvin lukittuihin huoneisiin ja rakennuksiin. 
 
Varhaisnuorten- ja nuortenkirjoissa harjoitetaan nykyisin usein suorasukaisesti kirjallisuuskasvatusta. 

Perhekodin työntekijä Elmi puolustelee Ammaarille kiinnostustaan viihdekirjoihin.
 

–      – ”Viihdekirjoilla on hömppäkirjojen maine, mutta on ne silti paljon syvällisempiä kuin kaikki ne trillerit, joita tyrkytetään miehille isänpäivänä ja joulun alla. Kukaan ei koskaan kyseenalaista mun lukemista, jos sanon pitäväni dekkareista, mutta viihdettä? Sen lukemista saa puolustella jatkuvasti, ja kuka nyt sellaista jaksaa.

 
 
Yksi oikolukukierros olisi tehnyt käsikirjoitukselle vielä hyvää:  ilmaisuissa on pientä kieleen liittyvää horjuvuutta ja Ammaaarin nimi esiintyy välillä muodossa Anmaar. 
 
Loppu kiertyy onnelliseksi: Ammaar muuttaa asumaan Saksaan tätinsä luokse ja elvyttää loitontuneet suhteensa isäänsä. 
 
 

Aarre tuo lukemiseen tasa-arvoa

Toim. Mervi Heikkilä & Kirsi Pehkonen: Aarre. Novelleja. 135 sivua. kuv. Mervi Heikkilä. Nokkahiiri 2022.

 

Opettajat ovat viime vuosina jo kiitettävästi hoksanneet selkokielen ilot ja hyödyt opetuksen osana. 

 

Selkokieliset lasten- ja nuortenkirjat sopivat kenelle tahansa, mutta eniten niistä hyötyvät maahanmuuttajat, jotka vasta opettelevat suomen kieltä, sekä lapset ja nuoret, joilla on jonkin neurobiologisen syyn takia haasteita lukemisessa.

 

VaLas-kollektiivin uusin julkaisu, Päivi Lukkarilan Nokkahiiri-kustantamon kautta ilmestynyt Mervi Heikkilän ja Kirsi Pehkosen toimittama Aarre, on 13 selkonovellin kokoelma. Lukkarila opettaa S2-oppilaita alakoulussa ja on havainnut työssään erityistä tarvetta selkokielisille lyhyille tarinoille.  

 

Kirjoituskutsu osoitettiin kaikille VaLas-kollektiivin kirjailijajäsenille ja kutsuun vastasi kahdeksan kirjailijaa. 

 

Mervi Heikkilä, Raili Mikkanen ja Mimmu Tihinen ovat kokeneita selkokirjailijoita. Sen sijaan Kirsi Pehkoselle, Katariina Romppaiselle, Päivi Lukkarilalle, Sisko Latvukselle ja Anne Leinoselle kyse oli aivan uudesta lajityypistä, jonka he ovat kuitenkin ottaneet notkeasti haltuunsa. 

Eilen Lastenkirjainstituutissa järjestetyssä kirjan julkistustilaisuudessa Katariina Romppainen tiivisti nasevasti kirjailijoilta nykyisin vaadittavan uudistumiskyvyn, joka ei ehkä aina osu kirjailijan omalle mukavuusalueelle: "Tämä aika vaatii sitä, että täytyy tehdä uusia asioita". 

 

Novellien otollisin kohderyhmä lienee 11–15-vuotiaissa. 

Kokonaisuus on suunniteltu silmällä pitäen erityisesti yläkoulun kahdeksannen luokan äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen genretarjotinta. Niinpä mukana on lyhyitä tarinoita, joista voi tunnistaa vaikkapa tieteiskirjallisuuden, kauhun, dystopian ja dekkarin piirteitä. Nokkahiiren verkkosivuilta löytyy myös opettajille valmista materiaalia novellien työstämiseen oppilaiden kanssa. 

 

Olen ollut  toimittamassa Opetushallituksen kautta ilmestynyttä, yläkouluihin suunnattua Panttivanki ja muita kertomuksia -kokoelmaa (2015). 

Sen aineisto valittiin jo aiemmin ilmestyneistä nuortenkirjailijoiden novelleista ja kertomuksista, ja Ari Saanio mukautti ne selkokielelle. 

Hienoa, että selkokielisen lyhytproosan tarjonta laajenee.   

 

Aarteen erityisvahvuus on nähdäkseni erityisesti siinä, että kirjoittajat ovat orientoituneet alusta lähtien kirjoittamaan valmiiksi lyhyeen selkomuotoon. Ainoastaan Anne Leinosen dystooppinen scifi-novelli "Muistipuut" on ilmestynyt aiemmin Portti-lehdessä 2018.

 

Parhaiten novellin mitat täyttävät Mervi Heikkilän fantasian tai uuskumman kyllästämät ”Vararengas” ja ”Rihmasto”. Kumpikin novelli lähtee liikkeelle reaalitodellisuudesta, mutta nyrjähtää sitten oudon puolelle. 

”Rihmasto” ansaitsee erityistä kiitosta: siinä tytön luokan yhteisen luontoretken aikana kokema seksuaalinen ahdistelu otetaan tosissaan ja opettaja lupaa, että asia käsitellään perinpohjaisesti.  

Katariina Romppaisen ”Luokkaretkessä” minäkertoja menee epähuomiossa väärään bussiin. Maahanmuuttajapojan ulkopuolisuuden tunnot tiivistyvät nasevasti lyhyeen tekstiin.

 

Päivi Lukkarilan ”Paras ystävä” antaa pienin vihjein tietoa siitä, että kyse on tieteistarinasta. Lukkarilan toinen tarina ”Avain” kuvaa taidokkaasti maahanmuuttajapojan huomiohakuisuutta,  nähdyksi tulemisen tarvetta ja kotimaan kulttuuriin kuuluvaa isän auktoriteettia. 

Kirsi Pehkosen ”Aarre”-novellin voi lukea dystooppisena kuvauksena yli 60 vuoden päässä olevasta todellisuudesta. Sara onkii merestä muovipussin, jonka sisällä on paljon kirjoja. Sekä muovi että kirjat ovat tytön arjessa tyyten vieraita asioita! Toisessa Pehkosen novellissa ”Tehtävä puistossa” kertojana ja kokijana on päivystävä konstaapeli, joka yrittää saada tupakan salamyynnistä epäillyn henkilön kiinni. 

Sisko Latvuksen ”Paluu” kertoo Laurasta, joka on asunut isän työkomennuksen takia pitkään Ranskassa. Muutto takaisin Suomeen jännittää tyttöä. Latvus on itse asunut perheineen ulkomailla ja hän halusi tuoda kertomukseen oman kokemuksensa ”kielipuolisuudesta”. Toinen Latvuksen tarina ”Kuollut koira ei hauku” kasvaa arkisesta tarinasta tihentyväksi jännäriksi, kun pojan koira häviää ruokakaupassa asioinnin aikana. 

 

Raili Mikkasen ”Pitkä odotus” kertoo perinteisen kummitustarinan Annasta, joka odottaa sulhastaan saapuvaksi juuri ennen häitä. 

Mimmu Tihisen ”Siilissä” arkinen, mutta silti riittävän latautunut jännite syntyy kukkakaupan lähetin erehdyksestä, kun tyttö saa salaiselta ihailijaltaan kaktuksen odotetun ruusukimpun sijasta. Toisessa tarinassa Tihinen tekee alueenvaltauksen historiaan: ”Kirje Ameriikasta” on 14-vuotiaan Paulin kirje vanhemmilleen Suomeen. Poika on lähtenyt paremman elämän ja ansion toivossa Amerikkaan ja pyrkii vakuuttamaan kirjeessä vanhempansa siitä, että on tehnyt järkevän ratkaisun. 

 

Jokaisen novellin alussa on Mervi Heikkilän lyijykynäpiirros. Kuvitukset toimivat mainiosti sisäänheittäjinä erilaisiin tarinoihin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Elämä on yhtä villi kuin Avara luonto”

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla, 222 sivua, Otava 2020. Kansikuva Perttu Lämsä.

 

Yhtäkkiä muistin Vuosaaren suuret puut pihojen ja teiden välissä, kanjonia reunustavat kuusikot, jonne lapset piilottivat aarteitaan. Minä muistin ne kaikki: katuun hajonneet kännykät (niiden sisällä oli kultaa!) ja telkkarit (vanhan telkkarin kehyksissä tehdyt omat ohjelmat!), kolareissa hajonneiden auton jarruvalojen punaiset muovirubiinit, vaaleansinisen viinipullon lasinpohjan (josta pitkän hionnan jälkeen valmistui tulevaisuuslinssi!).

 

Kun ajattelin harmaantuneita lähiöitä ja niiden hiekkapihojen lapsia, en tiennyt olinko koskaan kuulunut heihin, tuskin. Minä en kai koskaan ollut kuulunut mihinkään.

 

Veera Salmen tavassa kuvata nuoruutta rouheasti, mutta tummiakaan vesiä karttamatta ja kaikesta huolimatta ilon ja elämänmyönteisyyden kautta, on paljon samaa yhdysvaltalaisen John Greenin nuortenromaanien kanssa.

 

Sekä Salmi että Green kuvaavat erityisellä heltymyksellä miljöitä, jotka voivat olla isompia maantieteellisiä alueita tai päähenkilöiden kotipaikkoja. 

 

Salmen lastenkirjasarjat, Puluboi ja Mauri, sijoittuvat Helsingin Kallioon ja Pasilaan. 

 

Perttu Lämsän useammasta kuvaruudusta koostuva kansikuva jo antaa vihjeen romaanin lajityypistä.

 

Kyse on kahden nuoren roadtripistä, joka alkaa Helsingin Vuosaaresta, ja jatkuu harhailevan reitin kautta Mikkelin, Jyväskylän, Petäjäveden, Keuruun, Virtojen, Parkanon, Porin ja Vaasan kautta vihdoin määränpäähän, Ähtäriin, sillä Isra haluaa nähdä eläinpuiston pandat.  

 

Isran perhe on muuttanut Suomeen Marokosta. Hän kokee syntymämaansa kulttuurin ja perheen odotukset painostavina: 

 

Itketti koska tiesin, että pian pitää valita oma elämä, oma suunta, ja metroasema, ei voi enää olla lapsi ja pyöriä ojissa halvoissa muotivaatteissa. Pian piti alkaa miettii jotain avioliittoo ja tulevaisuutta. 

 

Isran kielen erityispiirteet on toteutettu luontevasti. Vielä pari vuosikymmentä sitten nuortenkirjoissakin annettiin maahanmuuttajille ja uuden kielen opettelijoille usein heitä jo valmiiksi leimaava kankean suomen puhetapa.

Veera Salmi on kertonut viettäneensä kirjan kirjoitusvaiheessa paljon aikaa YouTubessa, matkustaneensa paljon metrossa ja istuneensa ostoskeskuksissa kuuntelemassa nuorten maahanmuuttajatyttöjen keskusteluja.  

 

Vanhempiensa hylkäämä Leo on asunut monissa sijaisperheissä.

 

Leo blokkaa tunteensa ja aiheuttaa usein myös tuhoa. 

Leolla on kuitenkin unelmia. Hän haluaa tulla – pilviä tutkivan isänsä tavoin –  kuuluisaksi tiedemieheksi, jonka kuva painettaisiin julisteisiin:

 

Ihmiset haluaisivat julisteen kehystettynä heidän eteiseensä kieltään näyttävän Einsteinin tilalle. Se muistuttaisi heitä siitä, että kaikilla on mahdollisuus kasvaa suuriksi. 

 

Salmi viljelee taajaan viittauksia populaarikulttuuriin ja elokuviin. 

Keskeiseksi nousee Luc Bessonin elokuva Léon, joka kertoo newyorkilaisen palkkamurhaajan Léonin ja 12-vuotiaan tytön omalaatuisesta ystävyydestä. 

 

Tärkeänä sivujuonteena romaanissa on perheen merkityksen, kodittomuuden ja jopa juurettomuuden pohdinta. 

Leo on paaduttanut sydämensä vaihtuvissa sijaisperheissä.

 

Hänen neljäntenä sijaisperheenään oli nainen, joka avautui pojalle omasta yksinäisyydestään ja kertoi ilmoittautuneensa sijaisperhetoimintaan, jotta joku ”ongelmatapaus pakotettaisiin asumaan hänen kanssaan”.

 

Nuorten psyykkisen pahoinvoinnin variaatiot ja terapiassa käymisen arkipäiväisyys  tulevat esille Isran pitkässä monologissa:

 

– – Ei nykyään kukaan kysy, et ootsä jotenkin pimee kun sä käyt jossain tutkimuksissa. On vaan hyvä, jos on joku terapia joka tiistai, kun on liikuntaa. Mä en tosiaan voi uskoo, ett meidän luokalla olis ykstoista sekoo tyttöö. Mut toisaalta, tytöillä on semivaikeeta, kun on kaikenlaista. On päänsärky. On se aika kuusta. On paha olo, anemia, lihakset kipeet, ei pysty keskittyy, ADD, on yliherkkyys tai astma tai paniikkihäiriö tai ahdistus tai semmonen et kädet aina vaan sheikkaa, on suolistohäiriö, on syömishäiriö tai mikä tahansa häiriö tai tosi paha väsymys tai masennus tai joku addiktio tai on kiusattu tai yksinäinen tai hirveen ujo et cetera et cetera loputtomiin. – –   

 

Leolla ja Isralla on kummallakin syynsä paeta. 

Heidän suhteensa syvenee pakomatkan aikana. Kerronnassa vaihtuvat Leon ja Isran näkökulmat menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteenkin. Lukija  saa näin vähitellen myös tarkentavaa tietoa Leon vanhemmista ja Isran traumatisoivista tapahtumista Mustafin auton takapenkillä. 

 

Nuoret oppivat matkan aikana, että tosielämä on yhtä villiä kuin television Avara luonto -dokumentit. 

 

Kuolema on romaanissa monin tavoin jatkuvasti läsnä. 

Lopun traagisen onnettomuuden kuvauksen osalta lukija kokee ensin tulleensa petetyksi, mutta kirjailijan vapaudella loppuratkaisu kiertyykin lopulta tyvenen puolelle. 

 

 

 

Tilaa unelmille

Sata unelmaa. Toimittanut Esko-Pekka Tiitinen, 96 sivua,  JoMoni 2016.

Rouva Huusta on aina hauskaa, kun jokin asia ketjuuntuu tai kun samaa aihetta tai ideaa varioidaan eri teoksissa.  

Esko-Pekka Tiitinen haastatteli Kiteen, Lieksan ja Kontiolahden vastaanottokeskusten lapsia heidän unelmistaan. Hanke sai alkunsa sen jälkeeen, kun Tiitinen oli saanut valmiiksi nuortenromaaninsa Neljän tuulen paita -käsikirjoituksen (Aula & co 2016). Romaanin lopussa päähenkilöt Pekko ja Damla kohtaavat paikkakunnalle muuttavia pakolaisia ja päättävät aloittaa vapaaehtoistyön. 

Sata unelmaa -kirjassa ääneen pääsevät Irakista, Afganistanista ja Syyriasta Suomeen pakolaisina tulleet lapset. 

Monet heistä ovat jo kotoutuneet Suomeen – se näkyy pieninä arkisina toteamuksina tai vaikkapa kirjallisina mieltymyksinä: 9-vuotias Khadra kertoo lukevansa Tiina- ja Anni-kirjoja!

Kirjan tarkoituksena on hälventää pakolaisiin kohdentuvia ennakkoluuloja ja edistää maahanmuuttajataustaisten ja kantasuomalaisten lasten vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyden kokemuksia. 

Myönteinen elämänasenne ja uuden asuinpaikan turvalliset puitteet näkyvät lasten unelmissa: he haluavat olla ahkeria koulussa ja kouluttautua lääkäriksi tai poliisiksi, jotta pystyvät auttamaan myöhemmin myös muita avun tarpeessa olevia.

Sahar, 10 v., kertoo lähiaikojen suunnitelmistaan:

Minä soitin kanteleella, din din din, ja sitten me pelattiin paljon kaikenlaista Janin kanssa ja tyttöjen ryhmässä. Minä haluan opetella suomen kieltä. Odotan että pääsisin pian kouluun… koulu on niin kaunis rakennus.

Viisivuotiaan Faridehin haastattelu itsessään on kuin runo:

Äiti osti minulle kaupasta tukkapampulan. Samana päivänä yksi hammas irtosi ja lensi aurinkoon. Minulla on kaksi rautahammasta. Minulla on yksi barbi. Minusta tulee isona tohtori, koska tohtori auttaa lapsia syntymään.

11-vuotias Maryan on lukutoukka:

Minä harrastan tosi paljon lukemista. Luen joka päivä. Olen lukenut aikamonta kirjaa: Neropatin päiväkirja, Mammuttikoulu… Luen nopeasti. Viimeksi otin kaksi kirjaa ja varasin kirjastosta kaksi: Nolo elämäni, Olisinpa Pop-tähti. Lukeminen alkoi koulussa. Ekana opettaja lainasi minulle kirjan. Sitten vaihdoin koulua ja sitten uusi opettajakin vei meidät lainaamaan kirjoja. Minä lainasin kerralla kuusi kirjaa. Luin ne yhdessä päivässä ja illassa ja palautin ne takaisin.
 

Kirja toteutettiin joukkorahoituksena ja sen koko tuotto ohjataan ammattitaiteilijoiden ja -ohjaajien vetämiin lasten ja nuorten taidemuotoisiin ja liikunnallisiin työpajoihin ja kursseihin, joita järjestetään Pohjois-Karjalassa kuluvan kevään aikana. 

Maahanmuuttoviraston ohjeistuksen mukaan kaikkien haastateltavien lasten ja nuorten nimet on muutettu.  

Kustantamo S & S julkaisi viime vuonna Markku Kähkösen & työryhmän ja valokuvajaaja Anna Aution teoksen Ennen olin pakolainen, jossa 41 Suomeen muuttanuttta pakolaista kertoo lyhyesti oman tarinansa.  Myös tämän teoksen myyntivoitto luovutetaan pakolaisten kotouttamistyöhön. 

Sata unelmaa on eräänlainen lasten versio samasta aiheesta. 

Lähi-idän nuoria uutisotsikoiden takaa

Seita Vuorela: Lumi, viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen, 240 sivua, WSOY 2016, kansikuva Terhi Ekebom.

Odottelin pitkään sopivaa hetkeä tarttua kaikessa rauhassa Seita Vuorelan (1971–2015) postuumisti julkaistuun romaaniin.  

Vierauden tunnot ja identiteetin pohdiskelu yhdistävät useampaakin Seita Vuorelan teosta.

Pakolaisteemansa takia Lumi asettuu myös kiinnostavaan vuoropuheluun  Juuli Niemen Et kävele yksin- ja Esko-Pekka Tiitisen Neljän tuulen paita -nuortenromaanien kanssa. Erityisen latauksen synnyttää myös se, että Juuli Niemi jakoi saman työhuoneen Helsingin Kalliossa Vuorelan ja Johanna Venhon kanssa. 

Seita Vuorelan romaanin suurin ansio on Suomeen turvapaikanhakijoina tulleiden iranilaisnuorten arjen luontevassa kuvauksessa. 

Romaanin keskushenkilö, teini-ikäinen Siamak-poika, antaa aidon ja sympaattisen äänen pakolaisnuorten tempoilulle synnyinmaan ja uuden kotimaan ristipaineissa:

Teheran on ensimmäinen luku mun elämässä. Pohjola toinen. Siinä järjestyksessä, että Pohjoinen maa on se tärkeämpi. – –

Siamakin elämä nyrjähtää sijoiltaan kun sukulaistyttö Atisha pääsee väärennetyin paperein Suomeen ja majoittuu Siamakin perheeseen. 

15-vuotias Atisha muistuttaa olemuksellaan päivittäin Siamakia kulttuurisista verisiteistä – kunnniasta ja ylpeydestä sekä vihasta, joka voi leimahtaa odottamatta. Atisha halveksii poikaa, joka ei enää puhu persiaa ja tuskin osaa sitä enää kirjoittaa ja lukeakaan.

Oman äidinkielen vaalimisen tärkeyden lisäksi Lumi puhuu kauniisti myös uuden kotimaan kielen haltuun ottamisen merkityksestä ja auktoriteettien hapertumisesta perheessä, kun vanhemmat eivät halua tai jaksa tai pysty opettelemaan uutta kieltä. Siamak hämmentyy  joutuessaan sotkeutumaan vanhempiensa asioihin toimiessaan tulkkina virastoissa ja terveyskeskuksessa.

Siamak on nimetty kuolleen setänsä mukaan, ja nimi tuntuu velvoittavan nuorta miestä jopa kohtuuttomuuksiin asti:

Koska mulla on kuolleen miehen nimi, musta tuntuu että mä olen jotain velkaa sille kuolleelle, että se toivoo jossain toisessa maailmassa, että mä jatkaisin sen sotaa. Että mä kostaisin sen puolesta. Mä ajattelen, että mun täytyy tehdä jotain suurta ennen kuin mä kuolen, sillä muuten mä olen pettymys. Musta ei voi tulla ongelmanuorta niin kuin monista muista mamuista. Silloin mun setä katsoisi mua sieltä mistä lie kuoleman maasta ja häpeäisi. Mä pelkään, ettei musta tule yhtä kovaa luuta kuin se. Mä sanon tämän taas. On tosi vaikea peitota tyyppi, joka on kuollut.

Kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen on viimeistellyt Vuorelalta kesken jääneen käsikirjoituksen painovalmiiksi. Kuinka paljon kieleen liittyvää stilisointia ja editointia mahdollisesti jopa aukkoisen käsikirjoituksen loppuunsaattaminen on vaatinut – sitä voi lukija vain arvailla. 

Nuoren lukijan kannalta tarinan draamallinen kliimaksi tihentyy vasta Nooran kotibileiden kuvauksessa romaanin puolivälissä. Atisha puolustaa kunniaansa ja käyttäytyy ennalta arvaamattomasti mutta oikeutetusti. 

Avoin loppu jättää lukijalle monta kysymystä, mutta toisaalta myös henkistyneen olon sekä varmuuden siitä, että keskushenkilöiden tulevaisuuden voi  – tavalla tai toisella – tulkita onnelliseksi. 

Vuorelan odottamattoman, ennenaikaisen kuoleman jälkeen kerrottiin, että hänellä oli tekeillä käsikirjoitus aikuisille. Tiettävästi kyse on tästä teoksesta. 

Lumen kaksoisuokitus – nuorille ja aikuisille – on perusteltu ratkaisu monestakin syystä.

Vuorelan edellisen romaanin, Karikon (WSOY 2012) tapaan myös Lumi on ulokkeinen ja rakenteeltaan vaativa teos. 

Atishan blogitekstit ja hänen H. C. Andersenin Lumikuningatar-satua varioiva ns. arabi-versionsa on kursivoitu, mikä on typografisena ratkaisuna iso haaste katkoessaan pääjuonta. Satu toimii vertauskuvallisena taustatekstinä romaanin kantavalle teemalle, identiteetin työstämiselle.

Lumi on rosoinen ja intensiteetiltään vaihteleva teos. Seita Vuorelan ääni ja vimma kuultaa siitä vahvasti ja tunnistettavasti läpi.

Erityiskiitoksen ansaitsee Terhi Ekebomin kansikuva, jossa arabialainen kulttuuri ja pohjoisen lumikiteet liittyvät joutsenten kautta kauniisti yhteen.

Alkaneella viikolla käynnistyvät kirjallisuuden mediajulkisuuden ruuhkaviikot, kun julkistetaan kaikkien kolmen Kirjasäätiön jakamien palkintojen ehdokkaat. 

Palkintojen nimeä on viilattu aiemmista: nyt jaetaan siis Finlandia-palkinnnot kolmessa kategoriassa: kaunokirjallisuudessa, tietokirjallisuudessa sekä lasten- ja nuortenkirjallisuudessa (rouva Huu vähän haluaisi jupista tästäkin luokittelusta: kyllä lasten- ja nuortenkirjallisuuskin on parhaimmillaan hyvinkin laadukasta kaunokirjallisuutta). 

Ensimmäistä kertaa kaikkien palkintojen ehdokasjulkistus on keskitetty samalle viikolle. Tietokirjallisuus saa avata viikon tänään ja konsensus-hengessä lasten- ja nuortenkirjat ovat keskiössä keskellä viikkoa eli keskiviikkona ja jännitys huipentuu perjantaina Kaunokirjallisuuden Finlandiaan.  

Huomenna Lastenkirjahyllyssä julkistetaan taas rouva Huun kuusi omaa suosikkia vuoden 2016 kotimaisesta lasten- ja nuortenkirjatarjonnasta.

Lastenkirjasta riittää iloa kaikille aisteille

Toiveretki
: suomalais-arabialainen näyttely lapsille. Taidetalo Pessi 26.9.–27.10.2016, os. Kielotie 14, Tikkurila. Avoinna yleisölle ma  klo 9–14.   Ryhmille tilauksesta.

Katri Tapola & Sanna Pelliccioni: Toiveretki, 32 sivua, Myllylahti 2016.

Tämän hetken avainsana lastenkirjallisuuden tunnetuksi tekemisessä on elämyksellisyys.

Yhä useamman kotimaisen lastenkirjan kupeeseen kehitellään jotakin toiminnallista, eri taiteen lajeja yhdistävää ja ennen muuta vuorovaikutteista toimintaa. 

Lastenkirjallisuudesta isolla rahalla tehdyt filmatisoinnit ja dramatisoinnit saavat  julkisuutta ilman suurempia ponnisteluja. Otetaan nyt vaikkapa esimerkiksi tuore, tällä viikolla ensi-iltansa saanut Tatu ja Patu -elokuva.

Yleisnäkymä Toiveretki-näyttelystä. Vasemmalla ruusutarha, edessä metsälampi
ja oikealla beduiiniteltta. Valokuva PHH. 

Pienempien ruohonjuuritason toimijoiden pitkälti talkootyöhön ja sinnikkääseen tahtotilaan perustuvat voimanponnistukset tahtovat jäädä suurelta yleisöltä huomaamatta

Rouva Huulla oli tilaisuus poiketa pari päivää sitten Helsingin matkan yhteydessä radan varteen Tikkurilaan katsastamaan vielä viikon verran avoimena oleva Toiveretki suomalais-arabialainen näyttely lapsille. 

Näyttelyn pohjana on sananniminen Katri Tapolan &  Sanna Pelliccionin kuvakirja (Myllylahti 2016). 

Näyttely koostuu kirjan kuvituksista sekä neljästä tilasta: ruusutarha, soliseva metsälampi, aito beduiiniteltta astioineen sekä lukunurkka suomen- ja arabiankielisine kirjoineen. Avarassa tilassa on mahdollisuus kuunnella  aavikon ääniä, tunnustella aarrearkun luonnonmateriaaleja, tutkia peilikäytävällä tunteita ja toiveita ja tarinoida itämaisella matolla.

Toiveretki-näyttelyn ideana on tarjota rauhallisia elämyksiä kaikille aisteille.
Metsälähteellä tekee mieli viivähtää pidempikin tovi kannolla istuen tai tyynyllä
makoillen. Taustalla Sanna Pelliccionin Toiveretki-kirjasta tehty
tekstiiliprintti. Valokuva PHH. 

Näyttelyn oheismateriaalit ovat ladattavissa myös verkosta:

Pieni arabia-suomi -sanakirja, pedagoginen näyttelyopas  sekä luettelo näyttelyn lukunurkan kirjoista. 

Näyttelyn kohderyhmä on laaja: siitä riittää iloa pienimille taaperoille, leikki-ikäisille sekä isommille koululaisille, aina murrosikäisiäkin myöten. 

Pedagoginen opas onkin todellinen runsaudensarvi. Sieltä löytyy näyttelyn tautatietojen ja osakokonaisuuksien esittelyn lisäksi myös sanataidetehtäviä ja vinkkejä työpajoihin. Nykyvaatimusten mukaan myös pikkulasten turvallisuus, hajusteherkät ja allergiat on huomioitu.

Näyttely on syntynyt kolmen viisaan ja asiaansa uskovan naisen hitsautuneen yhteistyön ja tuloksena. 

Katri Tapolan aiempi, yhdessä Alessandro Pelliccionin kanssa toteutettu moniarvoisuuden ja rauhankasvatuksen puolesta puhuva, Pelätin ja rastas -lastenkirja (Mirri Creative 2015) oli todellinen täsmäteos. Tapola on kiertänyt paljon pääkaupunkiseudun maahanmuuttajavaltaisia kouluja, ja havainnut tilausta tällaiselle eri kulttuureja yhdistävälle kirjalle, joka sopii sekä kotosuomalaiselle että pakolaistaustaiselle lapselle. Toiveretki-näyttely ja kirja jatkavat tätä samaa kulttuurin rajat ylittävää pedagogiikkaa. 

Sanna Pelliccioni on kuvittanut Toiveretken lisäksi kaksi muutakin Tapolan teksteihin perustuvaa kuvakirjaa, Pieni prinsessasatu ja Pieni prinssisatu, jotka Maria Pakkala on kääntänyt myös arabiaksi.  Pelliccionin kuvakirja Onni-poika saa uuden ystävän (Minerva 2012) kertoo  suomalaisen lapsen ja maahanmuuttajalapsen ystävyydestä. 

Marokossa syntynyt, nyttemmin suomalaistunut Maria Pakkala on kääntänyt arabiaksi viime vuonna useita suomalaisia lastenkirjoja ja levittänyt monissa koulutus- ja yleisötilaisuuksissa tietoa arabialaisesta kulttuurista ja suullisen tarinakerronnan perinteestä.

Flyygelin päällä on valikoima monikulttuurista lastenkirjallisuutta,
mukana myös arabiaksi käännettyjä suomalaisia lastenkirjoja. Valokuva PHH. 

Näyttely puhuu kauniisti jokaisen lapsen oikeudesta äidinkieleen ja omalla äidinkielellä kerrottuihin tai kirjoitettuihin tarinoihin: 

Nauti hyvää tekevistä tarinoista ja omasta äidinkielestäsi, ne ovat sinun aarteesi, aivan kuin kauniit sanatkin!

Tikkurilan Taidetalo Pessin jälkeen näyttelyä voi tilata kiertueelle muillekin paikkakunnille.  Näyttelyn vieraskirjan perusteella siihen on Tikkurilassa tutustunut useampikin haltioitunut päiväkoti- ja koululaisryhmä. 

Suomalainen metsäkin voi näyttää näin eksoottiselta ja  vehreältä saniaisviidakolta,
kun mittakaava on lapsen tasalla! Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki (Myllylahti 2016). 

Toiveretki-kuvakirja korostaa sitä edeltäneiden prinsessa- ja prinssikuvakirjojen  tavoin lapsen spontaania ja pidäkkeetöntä leikkiä, jossa arki ja satu sekoittuvat. Kaisa, Pauli ja Salama lähtevät retkelle Kaisan perheen piilopirttiin luonnon helmaan.  

Yhdessä tekeminen ja luonnon antimista nauttiminen tulee hauskasti esille
kuvituksessa.Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki (Myllylahti 2016). 

Salaman sukujuuret ovat Arabiasta ja luontosuhde ja makumaailma ovat hieman erilaisia kuin Kaisalla ja Paulilla. Kulttuurieroista huolimatta lapset toimivat yhteen hitsautuneena kolmikkona, kehuvat toistensa avuja jatkuvasti ja ihmettelevät luonnon ilmiöitä:

Hirviemo joi lähteellä vettä. Emolla oli vasa mukanaan. Metsän kruunupää odotti kauempana. 

–     Minä tunnen antiloopin, Salama kuiskasi. – Ja osaan ratsastaa kamelilla ja metsästää haukalla. 

Hirvet katosivat metsän kätköihin. 

–     On sinun vuorosi toivoa mitä ikinä tahdot, Kaisa sanoi ja ojensi Salamalle lantin. Salama heitti lantin lähteeseen ja toivoi. – –     

Suomalaista idylliä yltäkylläisimmillään? Sauna lämpiää.
Pelliccioni käyttää kollaasia kekseliäästi, esim. saunan kiukaan alla on
kansanomaista kukkakuviointia, joka taitaa oikeasti olla koristeellista
teippiä. Sanna Pelliccionin kuvitusta Katri Tapolan tekstiin kuvakirjassa Toiveretki
(Myllylahti 2016).

Sanna Pellicionin kuvitus yhdistää hauskasti kollaasia ja muita sekatekniikoita. Kuvituksen ykstyiskohdista voi tunnistaa koristeteippejä, -papereita ja -nauhoja sekä valokuvaa.