Isoäidin kanssa saa leikkiä itsensä läkähdyksiin

Leena Järvenpää: Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia yhteisiin hetkiin. Kuvitus Ilon Wiklandin aiemmin julkaistuja kuvituksia eri teoksista. Graafinen suunnittelu Riikka Turkulainen, 133 sivua. WSOY  2026.

 

Toivon, että lapset leikkivät paljon ja joka päivä. Leikit uusiutuvat koko ajan ja muuttavat muotoaan. Joskus olen huolissani siitä, että lapsia viedään niin paljon kaikenlaisiin huvituksiin ja elämyspaikkoihin. Leikkiminen vaatii aikaa ja rauhaa. Aikuinen voi tuoda moneen leikkiin uutta ulottuvuutta viemättä tilaa lapselta.

 
Lastenkirjoissa isovanhemmilla ja erityisesti isoäideillä on edelleen tärkeä tehtävä. 

Mummit myötäelävät ja tukevat lapsen kohtaamia suruja ja pienempiäkin vastoinkäymisiä usein jopa lapsen omia vanhempia paremmin. 

Perimätiedon välittäminen sukupolvelta toiselle ei ehkä ole enää yhtä tärkeää kuin aiemmin, mutta sillekin on yhä paikkansa. 
 
Leena Järvenpää vastasi eläkkeelle jäämiseensä saakka Tammella erityisesti kuvakirjojen kustannustoimittamisesta. Sitä ennen hän työskenteli lastentarhanopettajana.
 
Järvenpää päivittää usein sosiaaliseen mediaan kohtaamisiaan eri ikäisten lastenlastensa kanssa. 

Hänellä on hurmaava tapa kertoa tositarinoita yhtäältä naiivisti ja silti lasta kunnioittaen – tyyli pysyy aina samana, olipa kyse erilaisista oivalluksista, lapsenlapsen uusista taidoista,  leikki-ideoista, lastenlasten kanssa toteutuneista yhteisistä matkoista tai toistuvista rituaaleista. 

Leena Järvenpää onnistuu kiteyttämään päivityksiinsä yleispätevää iloa ja yhteisöllisyyttä.
 
Ei siis ihme, että Järvenpään isovanhemmuuden konsepti on päätynyt myös kirjaksi. 

Hieman harhaanjohtavasti Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia yhteisiin hetkiin on saanut takakanteensa yleisten kokoomateosten kirjastoluokan 04. 

Onneksi kirjastoilla on mahdollisuus sijoittaa kirja myös muihin luokkiin, Pirkanmaan kirjastoissa se löytyy esimerkiksi perhesosiologiasta sekä liikunta, pelit ja leikit -kirjastoluokasta.
 

Mummoloista löytyy nykylapsen näkökulmasta paljon
aarrearkkuja. Ilon Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

Kirjan visuaalisena markkinointitäkynä ovat ruotsalaisen Ilon Wiklandin (s. 1930) kuvitukset. 

Wikland tunnetaan Suomessa parhaiten Astrid Lindgrenin tuotannon kuvittajana. 

Suuri osa Järvenpään kirjan kuvituskuvista ei ole Suomessa entuudestaan tunnettuja, joten sikäli kuvituksella on myös uutuusarvoa.  

Todennäköisesti kirja kiinnostaa siis myös Wiklandin kuvitustuotannosta kiinnostuneita bibliofiilejä, jotka haluavat kokoelmiinsa kaikki kuvittajan Suomessa ilmestyneet teokset. 

Ilon Wiklandin herkät ja värikylläiset luontokuvat ovat
Suomessa vähemmän tunnettuja. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

 
Anteliaasti Järvenpää jakaa  parhaat leikkivinkkinsä, ideansa , perhepiirissä syntyneet traditiot ja havaintonsa. 
 
Esimerkiksi yksi suosituimmista leikeistä on ollut toimistoleikit erilaisina variaatioineen: 
 

Leikin myötä meistä tuli ammattileikkijöitä. Leikimme leikin takia, katsomme leikin maailmaan. Leikkimisellämme ei ollut minkäänlaista hyötytarkoitusta. Se oli oikestaan tarkkaan ajateltuna turhaa. Sellaistahan leikin pitäkin olla. Usein olimme ihan uupuneita kerätessämme tavarat  laatikkoon leikin päätyttyä. Laatikko on tänäkin päivänä kellarin hyllyllä, aina on löytynyt joku, joka haluaa yrittäjäksi.

 
Kaksi Järvenpään lastenlasta asuu perheineen Sveitsissä, joten kirjasta löytyy myös vinkkejä etäisovanhemmuuden ylläpitämiseen.
 
Painotus on kesäisissä kohtaamisissa, leikeissä ja seikkailuissa, joista suuri osa paikantuu Järvenpään perheen kesämökille Saimaan rannalle. 

Saimaannorpan uhanalaisuus ja suojelu konkretisoituvat
Saimaan rannalla sijaitsevassa kesäpaikassa. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026). 

Lopuksi virittäydytään joulunviettoon. 

Antaumuksella ja seikkaperäisesti Järvenpää kertoo, kuinka hänelle ja hänen miehelleen on tullut tavaksi viedä koko lapsenlapsikatraansa joulun alla yhteiselle matkalle.

Onnistuneen matkan toteutuminen edellyttää tarkkaa  ennakkosuunnittelua. Järvenpää esimerkiksi edellyttää majoitus-  ja ravintolapalveluilta lasten erityistä huomioon ottamista. 

On helppo uskoa, että Järvenpään yhteydenotot ovat jättäneet myös yrittäjiin lähtemättömän jäljen, nimenomaan hyvässä mielessä!

Isovanhempien yksi olennainen tehtävä on hemmotella lapsenlapsiaan, mutta sen voi tehdä myös maltillisesti ja ekologisesti. 

Paljonpuhuva esimerkki on kirjan luku "Meidän iso palju". 

Järvenpään lapsenlapset haikailevat kesämökille paljua: 

Lapset toivovat silloin tällöin, että meilläkin olisi mökillä palju. He kysyvät, vaikka tietävät hyvin, mitä vastaan. Asetun kasvot Saimaalle päin ja levitän käsivarteni: siinä on teille oma palju, ihan teitä varten, olkaa hyvä! Tämäkös heitä naurattaa joka kerta. 

Saimaan iso palju. Wiklandin kuvitusta Leena 
Järvenpään kirjaan Ihmeellinen isoäiti. Ideoita ja oivalluksia
yhteisiin hetkiin (WSOY 2026).  

 
Isovanhemmuus kilpistyykin usein vuotuisiin  juhlapyhiin, mutta toisaalta leikkivinkeissä ja perhetarinoissa Järvenpää tuo esille myös sen, kuinka vaivatonta tavalliseen arkeenkin on tehdä lapsen aidon kohtaamisen kautta silattu kultareunus.

 

Oodi ekologiselle kulutukselle… ja lempimekoille

Elina Komulainen & Mirka Tuovinen (tarina) ja Kristiina Haapalainen & Sami Vähä-Aho (kuvitus): Mekon matka, 36 sivua, Sitruuna 2020.

 

 

 

Mekon matka kiinnosti minua ensin omintakeisen nimensä vuoksi.   

 

Sitten kiinnitin huomiota kuvakirjaksi epätavanomaisen suureen tekijäjoukkoon, jonka taustoja ja kuvakirjan alkuideaa Elina Komulainen avaa kustantamon blogissa.

 

Komulainen työskentelee sanataideohjaajana Pohjois-Savossa Sanataidekoulu Aapelissa ja neuvolapsykologina Ylä-Savossa. Hän on aiemmin julkaissut  omakustanteena kaksi lastenkirjaa. 

 

Mirka Tuovisella on Varpaisjärvellä ekologisiin vaatteisiin keskittynyt yritys Mirka Pukine. Tuovinen on ommellut kuvakirjan pääosassa olevan tytön mekon, joka näkyy valokuvakollaasielementtinä  Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvituksessa. Heidät tunnetaan  entuudestaan sisustus- ja paperituotteita suunnittelevasta Polka paper -studiosta. 

Ompelijan tekemä mekko on valmis maailmalle.
Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvitusta
Elina Komulaisen ja Mirka Tuovisen tekstiin kuvakirjassa
Mekon matka (Sitruuna kustannus 2020). 

 

Mekon matkan idea on hauska ja monellakin tavalla ajankohtainen. 

Se puhuu kauniisti kierrätyksen ja ekologisen kuluttamisen puolesta. Kirjan kantava idea muistuttaa paljon Liisa Lauerman Tilkkutarinoita (Warelia 2020), joka on arvioitu aiemmin Lastenkirjahyllyssä

 

Pienen kustantamon ensimmäinen kotimainen kuvakirja on visuaalisesti freesi. 

 

Sen pelkistetty pastellinen tyyli ja miljöö tuovat mielleyhtymiä eteläiseen Eurooppaan, ja juuri sinne, Italiaan ja Roomaan, kirjan keskeiset tapahtumatkin sijoittuvat, vaikka liikkeelle lähdetäänkin koto-Suomesta.

 

Tuuli tempaiseen mekon parvekkeelta. 
Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvitusta 
Elina Komulaisen ja Mirka Tuovisen tekstiin kuvakirjassa 
Mekon matka (Sitruuna kustannus 2020).

Vuokko-tytölle ostetaan musiikkikoulun kevätsoittajaisiin uusi mekko: se ”sopii Vuokolle kuin nonparelli jäätelöannoksen päälle!”

 

Perhe lähtee kesälomamatkalle Roomaan. 

Lempimekko pakataan tietysti mukaan ja Vuokko pitää sitä aina päällään. 

Kuvituksessa varioidaan rohkeasti taustoja,
tässä on päädytty kokonaan valkoiseen taustaan
tunnelman rauhoittamiseksi.  Kristiina Haapalaisen ja
 Sami Vähä-Ahon kuvitusta Elina Komulaisen ja Mirka
Tuovisen tekstiin kuvakirjassa Mekon matka 
(Sitruuna kustannus 2020).

Äiti ripustaa  mekon pesun jälkeen hotellin parvekkeelle, mistä se lentää tuulen mukana hukkaan. Vuokko on murheissaan.

 

Mekko päätyy italialaisille kaksostytöille, joiden on vaikea päättää, kumpi saa sitä käyttää. Tappelun nujakassa mekko repeää. Vuosia myöhemmin Vuokko ja mekko kohtaavat Roomassa jälleen…

 

Tunteellinen jälleennäkeminen havainnollistuu hauskasti.
Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvitusta 
Elina Komulaisen ja Mirka Tuovisen tekstiin kuvakirjassa 
Mekon matka (Sitruuna kustannus 2020).

Mekon matkan tarinaan ja kuvitukseen punoutuvat kauniisti ajan kerrostumat. 

Kuvakirjan avulla voi avata lasten  kanssa keskustelua kierrrätyksestä ja kestävästä kehityksestä. Jonkun toisen aiemmin käyttämässä vaatteessa on muistoja, patinaa ja pehmeyttä, jota ei uudenkarheasta ostovaatteesta löydy.

 

Mekon matka on myös  oodi persoonallisen pukeutumisen ja käsityönä tehdyn uniikin vaatteen puolesta. 

Italialaisen rantaelämän eleganssia. 
Kristiina Haapalaisen ja Sami Vähä-Ahon kuvitusta 
lina Komulaisen ja Mirka Tuovisen tekstiin kuvakirjassa 
Mekon matka (Sitruuna kustannus 2020).

Design-ammattilaiset ovat ottaneet huomioon kirjan visuaalisen ilmeen suunnittelussa kuvakirjaformaatin tarpeet ja lapsen kuvan tulkkina. Lopputulos on pelkistyksestä ja yhtenäisten väripintojen suosimisesta huolimatta elävä ja tuore.  

Elina Komulainen hyödyntää tarinassa hauskasti italialaista Tiritomba-kansansävelmää kirjan punaisena lankana. Sauvo Puhtilan suomennosta on mukailtu kirjan juoneen sopivammaksi. 

Kirjan lopusta sisäkansista löytyvät vielä mollamaijan teko-ohjeet.

 

Sitruuna Kustannus on vuonna 2007 perustettu yleiskustantamo, joka julkaisee kotimaisia kauno-, tieto- ja lastenkirjoja sekä käännöskirjallisuutta.  

 

 

 

 

 

Pienen pieniä ja vähän suurempia ihmisiä

Jukka Itkonen: Keinuhevosen kengittäjä. Runoja vauvakotiin. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 48 sivua. Kirjapaja 2013.

Anja Porio: Tule mummi leikkimään. Isoäidin runoja. Kuvittanut Sanna Pellicconi. 64 sivua. Kirjapaja 2013.

Tässä kaksi täsmäkirjaa kaikille hiljattain isovanhemmiksi tulleille, niille, jotka suhtautuvat uuteen elämänvaiheeseen heltymyksellä ja suurella kunnioituksella.

Se, että Kirjapaja on kustantanut samaan aikaan kaksikin kirjaa samasta aihepiiristä, erona vain kirjailijan sukupuoli, kertonee omaa kieltään teosten odotettavissa olevasta menekistä.

Kirjailija-rovasti Anja Poriolla on isoäitiyteen Jukka Itkosta enemmän perspektiiviä. Tämä tulee esille hänen runoissaan esiintyvien lasten ikähaitarista, vauvoista murrosikäisiin.

Porio ei koe isovanhemmuutta enää hullaannuttavana uutena elämänvaiheena: hän ei siekaile tuoda välillä esiin myös hienoista väsymystään:

 --- pienet vintiöt arkisin 

murkut viikonloppuisin 

imaisevat posket lommollaan 

viimeisetkin energian rippeet 

mummiparan voimista.

Isovanhempi saa ensimmäisen lapsenlapsen kehitysvaiheista taajaan tilannetiedotuksia, mutta kun lapsi nousee jaloilleen ja saa oman tahdon, vanhemmilla ei vakaasta halustaan huolimatta ole enää aikaa tilittää lapsen kehitystä.

Lapsenlapsi saa isovanhemmalta
roppakaupalla hellyyttä ja aikaa. Sanna Pelliccionin 
kuvitusta Anja Porion runokirjaan 
Tule mummi leikkimään (Kirjapaja 2013).

Porion runoissa tasapainottelee lapsenlapsista täysin hullaantunut isoäiti ja realistinen, käytännönläheinen, omaakin elämäänsä vielä täysillä elävä virkanainen.

Kiitollisuus uudesta elämänvaiheesta, vastuksineenkin, on silti runojen kantavana sanomana: "Miten niin keskeneräisestä äidistä voi kasvaa näin suurenmoinen mummo?", toteaa minäkertoja kiitollisena lastenlasten tuomasta rikkaudesta.

Kokoelman on kuvittanut Sanna Pelliccioni, jonka kuvituskuvissa leikillä ja yhteisillä elämyksillä on tärkeä rooli.

Jukka Itkonen sen sijaan on tullut ensimmäistä kertaa isoisäksi, ja häneltäkin on, mitä ilmeisimmin, kadonnut tolkku tyystin. 

Itkosen kokoelma on vielä vauvanhuuruinen, vaikka siinäkin kurotetaan jo kauemmas ja tiedostetaan ajan rajallisuus sekä elämään kuuluva ilojen ja surujen vuorovesi.

Keinuhevosen kengittäjän valttina Anja Porion teemakokoelmaan verrattuna on siekailematon miesnäkökulma, joka näkyy myös Matti Pikkujämsän isäkuvavoittoisessa kuvituksessa.

Johtuuko tämä ylivoimaisuus siitä yksinkertaisesta syystä, että miehet ovat vasta hiljattain avautuneet julkisesti isoisyyden iloista? Edesmennyt Lassi Nummi julkaisi myöhäistuotannossaan syvämietteisen kokoelman Isoisän runot ja muita (Otava 1999).

Itkosen kaikelle runoudelle, sekä lapsille että aikuisille suunnatulle, on ominaista arkisten asioiden ihmettely, arjen nostaminen sille kuuluvaan arvoonsa.

Itkosen vauvarunot liikuttavat hiukan äkkiarvaamatta, ahaa-elämys ja jaettu kokemuksen tuntu yllättävät lukijan.

Matti Pikkujämsä on tavoittanut kuvitukseensa intiimin hetken 
isän ja lapsen hiljaisesta yhteydestä. Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen 
Keinuhevosen kengittäjään (Kirjapaja 2013). 

Runoon "Hiljaiseloa" kiteytyy pienen lapsen kotiin tuoma uusi rauhan ja kiireettömyyden tuntu:

Isä lukee lehteä, 

äiti keittää teen.

Lapsi jokeltelee 

ja nauraa varpailleen. 

Se katsoo kattolamppua 

ja äidin äänen kuuli. 

Hymyillen se tuhisee 

niin kuin pieni tuuli. 

Soittorasia, 

pieni asia, 

hämärässä soi. 

Ja Nukkumatti 

höyhenillä 

huoneen tapetoi.

... ja hiljaisuuden ja kiireettömyyden voi aistia myös tästä
Matti Pikkujämsän  kuvituskuvasta runoon
"Hiljaiseloa". Pikkujämsän kuvitusta Jukka Itkosen
runokuvakirjaan Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013). 

"Tule, tule unentuoja" on moderni nukutusruno, jossa unta pyydetään tuomaan kaupungilta puiston poikki suojatien yli pihan läpi kotiportille asti.

Itkosen runoissa korostuu tuoreiden vanhempien ihmetys uuden elämän äärellä.  Mutta sijansa on toki isoisänkin kokemuksilla:

Ei sitä tunnetta voi kuvata, 

ei edes kuvata luvata, 

kun tulee ukiksi. 

Silmät muuttuu valoksi, 

sormet kukiksi – – 

Pikkulapsiperheen elämä ei ole pelkkää auvoa. 
Vauvantuoksuun sekoittuu parkua ja valvottuja öitäkin. 
Matti Pikkujämsän pelkistetty retrohenkinen kuvitus 
pääsee hyvin oikeuksiinsa Jukka Itkosen vauvaruno
kokoelmassa Keinuhevosen kengittäjä (Kirjapaja 2013).

Rouva Huulle erityinen liikutusruno löytyy kokoelman lopusta. 

Runo "Äiti miettii tulevia" osuu ja uppoaa juuri nyt, kun vanhimmat lapset kuopivat jo maata lähteäkseen pian pois kotoa. 

Tämä runo onkin onnen omiaan kotoa muuttaneen lapsen evästysrunoksi:

Sinä kuljet sitä tietä, 

minä kuljen tätä. 

Sinua en koskaan mielestäni jätä.

Minne tiemme johtaa, 

sitä tiedä emme. 

Mutta tiedän kyllä, 

kerran erkanemme. 

Olet pieni, mutta kasvat, 

minä pienenen. 

Niin käy tässä maailmassa, 

ymmärränhän sen. 

Menet sitten sinne 

taikka tulet tuolta, 

toivon että pidät 

itsestäsi huolta. 

Onpa tehtäväsi täällä 

vaikka minkälainen, 

tee se puhtain mielin. 

Ole kokonainen.  

15. luukku: Elvytetään kotien oma joululehtiperinnettä!

Helmiriitta Honkanen: Jouluperhonen. Otoksia joulukirjoista Helmi Krohnille vuosina 1916–1918 ja 1933–1948. 127 sivua. Omakustanne 2008.

Jouluperhonen on todellinen helmi omakustanteiden joukossa.

Se tarjoaa intiimisti Krohnin kulttuurisuvun perhehistoriaa, mutta toimii myös kiinnostavana historiallisena ajankuvana 1910- ja 30-lukujen sivistyneistökodin arkeen ja juhlaan.

Jouluperhonen on Suomen ensimmäisten naisarkkitehtien harvalukuiseen joukkoon kuuluneen Salme Setälän (1894–1980) perustama perhepiirin joululehti, johon koottiin perheensisäisiä tapahtumia, kaskuja ja piirustuksia. Perhonen lehden nimessä on eräänlainen diminutiivimuoto perheestä.

Nuortenkirjailijanakin tunnettu Salme Setälä toimitti lehteä vuosina 1916–1918, ja hänen tyttärensä Helmiriitta Honkanen (s. 1920) ) jatkoi perinnettä sittemmin 1930-luvulla, aluksi äitinsä avustamana.

Lehden uniikki käsinkirjoitettu ja -kuvitettu laitos osoitettiin suvun matriarkalle, Setälän äidille Helmi Krohnille (1871–1967), mutta sen annista nautti tietysti joulunpyhinä koko suku.

Tietoisuus kulttuurisuvun kirjallisista perinteistä on velvoittanut perheenjäseniä suhtautumaan lehden numeroihin pieteetillä: niinpä ne ovat todennäköisesti vain yhtä kadonnutta numeroa lukuunottamatta säilyneet eheinä jälkipolville.

Taidemaalari- ja graafikko Helmiriitta Honkanen on varmalla tyylitajullaan koostanut näistä perheaarteista silmiä hivelevän kokonaisuuden, jolle todennäköisesti ja toivon mukaan on odotettavissa vielä jatkoakin.

Jouluperhosen kuvituksen ja tekstikatkelmien ohessa Honkanen taustoittaa hieman perheensä sukuhistoriaa esittelemällä keskeiset päähenkilöt nopeilla, tarkoin harkituilla detaljeilla. Kerronta etenee kronikkamaisesti ja Krohnin suvun vahvat naiset anastavat vastaanpanemattomasti pääosan. Honkanen muistelee originelleja sukulaisiaan ja lapsuuttaan pikantisti ja nasevasti – samanlaisin pikapiirroin kuin hän Jouluperhosen piirroksissa on tehnyt muotokuvatutkielmia.

Pula-aikana piirroksia tehtiin toinen toistaan kekseliäämmille materiaaleille. Ruskeaa voimapaperia käytettiin paljon ja työt kehystettiin tapettiarkeille. 1940-luvun Jouluperhosissa yleistyivät myös konekirjoitetut tekstiliuskat. Oman aikansa scrap book -leikekirjataidetta siis tämäkin!

Helmiriitta Honkanen ei äitinsä kehotuksesta huolimatta päätynyt lukemaan arkkitehtuuria. Sodan päätyttyä hän meni Vapaaseen taidekouluun ja ansaitsi elantonsa lasten jouluisia vuotuisjulkaisuja, mm. Satukonttia, Pääskysen Joulukonttia ja Joululahjaa, kuvittaen. Honkanen on tehnyt paljon graafisen alan töitä ja hänet tunnetaan myös exlibristen eli kirjanomistajamerkkien suunnittelijana.

Honkasen tyttökirja Juhanalan työtyttö (Otava 1944) perustuu kirjoittajan omiin sotavuosien kokemuksiin. Lastenlehtien lisäksi Honkanen on kuvittanut 1950-luvulla tätinsä Annikki Setälän satukirjan sekä Lars Levi Lestadiuksen elämästä kertovan Marjatta Säkkisen tekstiin perustuvan kuvakirjan Poika joka rakasti kukkia (Suomen Rauhanyhdistysten keskusyhdistys 2006). Saman kustantajan kautta on ilmestynyt vuonna 1999 Honkasen omiin lapsuuden ja nuoruuden muistoihin perustuva Sideharsosiivet. Isoäiti kertoo, jossa lyhyt kronikkamainen muistelu on saanut parikseen kokosivun monotypioita. Tällaisia tekijänsä näköisiä lapsille suunnattuja taiteilijaelämäkertoja tai muistelmia kaivattaisiin rutkasti nykyistä enemmän.

Helmiriitta Honkasella on myös oma blogi, jossa hän esittelee maalauksiaan ja muita mielenkiinnon kohteitaan vuosien varrelta. Rouva Huu suosittelee!

Rouva Huu on taannoin jäljittänyt Helmiriitta Honkasen isoäidin, Helmi Krohnin, nimissä Suomessa ilmestyneitä Hipsuvarvas-tarinoita.

Mutta se onkin sitten ihan oma juttunsa, jonka aika on joskus myöhemmin.


[Jouluperhosen esittely on muokattu ja lyhennetty versio alunperin Onnimannin numerossa 3/2009 ilmestyneestä arviosta.]