Lastenkirjallisuus – algoritmien, sanahelinän, intuition vai virran viemää?

 

Reilun viikon aikana on eletty todellista lasten- ja nuortenkirjajulkisuuden huippusesonkia, jos mittapuuna käyttää vaikkapa keskustelunavauksien, koulutusten ja tilastojen määrän kummallista tihentymää. 

 

9. marraskuuta julkistettiin Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat.

 

10. marraskuuta kirjailija ja pienkustantaja Tuukka Sandström kirjoitti Avain kustannuksen Kustantamon kuulumisia -blogiin otsikolla Lastenkirjallisuus ja kuihtuva kritiikki.

 

Sandström kiteyttää sen, mitä moni pitkänkin uran tehnyt ja arvostettu lastenkirjailija/kuvittaja ei tohdi sanoa ääneen: entistä harvempi saa enää ammattilukijan eli kirjallisuuskriitikon kirjoittamaa kritiikkiä, jossa pohdittaisiin teoksen tematiikkaa ja tyyliä ja asettumista laajempaan kontekstiin. 

 

Tuukka Sandström pelkää lastenkirjan pian pelkistyvän kaupalliseksi tuotteeksi.

11. marraskuuta Kumma-kustantamon kautta lastenkirjoja julkaissut Helena Immonen avasi adressit-com -palveluun adressin, jossa voi ottaa kantaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta. 

 

Immonen kirjoittaa:

 

Lasten- ja nuortenkirjojen arvostelut ovat lähes kadonneet mediasta. Arvostelujen puute ei ehkä vaikuta suoraan lasten tai nuorten lukemiseen tai lukuvalintoihin, mutta se vaikuttaa genren yleiseen arvostukseen sekä tietoisuuteen siitä, millaisia lasten- ja nuortenkirjoja nykyään julkaistaan. 

Säännölliset ja ammattitaitoiset arvostelut luovat kokonaiskuvaa ja asettavat yksittäiset teokset osaksi laajempaa kokonaisuutta. Ja ennen kaikkea arvostelut kertovat, että kyseinen kirjallisuudenlaji nähdään arvokkaana taiteena itsessään. Eikä ilman lukevia lapsia ja nuoria ole lukevia aikuisiakaan – toisin sanoen ilman lasten- ja nuortenkirjallisuutta ei kohta ole aikuisten kirjallisuuttakaan. 

 

Immosella on myös ideoita paikallis- ja maakuntalehdissä vähentyneen lastenkirjajulkisuuden suhteen. Katsotaan, mitä niistä seuraa.

 

15. marraskuuta Lastenkirjainstituutti järjesti kaikille kiinnostuneille ilmaisen Kirjoita lastenkirjoista -etäkoulutuksen. Siihen ilmoittautui 61 osallistujaa, joista viitisenkymmentä oli langoilla reilun kolmen tunnin mittaisen koulutuksen ajan.

 

Syyskuussa 2022 Lastenkirjainstituutin koko päivän mittaisessa, maksullisessa Kirjoita lastenkirjoista -koulutuksessa Tampereen pääkirjasto Metsossa oli hieman yli 30 osallistujaa. 

Sekä lähi- että etäkoulutuksessa oli paljon kirjagrammaajia, jonkin verran kirjastoväkeä, sanataideohjaajia, varhaiskasvatuksen, ala- ja yläkoulun opettajia, jokunen bloggaajia, sekä muutama kuvittaja ja kirjailija. Heitä kaikkia yhdisti kiinnostus kirjoittaa lasten- ja nuortenkirjoista erilaisilla alustoilla 

Vastaava päivän mittainen koulutus järjestettiin ensimmäistä kertaa marraskuussa 2019, jolloin osallistujia oli niin ikään kolmisenkymmentä.

 

Samana päivänä 15. marraskuuta Suomalaisen kirjallisuuden edistämiseen keskittynyt FILI uutisoi suomalaisen kirjallisuusviennin kasvaneen neljällä prosentilla. 

Parhaat vientinäkymät ovat lastenkirjoilla, sillä peräti 61 prosenttia käännössopimuksista koski juurikin lasten- ja nuortenkirjallisuutta. 

 

17. marraskuuta Sanasto julkaisi listauksen viime vuoden 2021 eniten lainatuista teoksista, mukana omana kategorianaan lasten- ja nuortenkirjat, joista kymmenen eniten lainatuimman kotimaisen lasten- ja nuortenkirjan kärkisijoilla 1–7 ja 9–10 olivat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatu ja Patu -kirjat. 

Kahdeksanneksi kiilasi sentään Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja väärä Vincent (Tammi, kuv. Christel Rönns).

 

18. marraskuuta yleinen suhtautuminen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, mukaan lukien lasten- ja nuortenkirjakritiikki, ylsi Kulttuuriykkösen Perjantaistudiossa kulttuuritoimittaja, kriitikko ja tietokirjailija Ville Hännisen esiin nostamaksi keskustelun aiheeksi. 

Mukana keskustelemassa olivat Perjantaistudion jäsenet kirjailija Jarkko Tontti ja toimittaja, elokuvakriitikko ja tietokirjailija Leena Virtanen toimittaja Juhani Kenttämaan johdolla.

 

Tontti ja Virtanen ovat molemmat kirjoittaneet myös lapsille ja nuorille, Tontti fantasiakirjoja ja Virtanen tekstejä kuvakirjoihin sekä yhden helppolukuisen lastenkirjan. 

 

Ville Hänninen toi esille kaksijakoisen ja jopa kaksinaismoralistisen suhtautumisen lastenkirjallisuuteen. 

”Juhlapuhesektorilla” ollaan yksituumaisesti huolestuneita poikien lukemisesta ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden yleisestä tärkeydestä. 

Moraalinen tahtotila kuitenkin uupuu pitää lasten- ja nuortenkirjoja oikeasti ja konkreettisesti esillä julkisuudessa. 

Perjantaistudiossa toivottiin kulttuurijournalismin olevan edellä aikaansa ja ymmärtävän, miksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden esillä pitäminen olisi tärkeää. 

Isot mediat, mm. Helsingin Sanomat ja Yleisradio, vetoavat esimerkiksi siihen, että aiheena lasten- ja nuortenkirjallisuus ei kiinnosta riittävästi lukijoita ja kuulijoita: ”Algoritmien perusteella selviää, mistä ihmiset ovat kiinnostuneita”, kiteytti Jarkko Tontti. 

 

Jarkko Tontti totesi myös, että kulttuurijournalismissa Suomessa on ollut pitkään perinne pitää esillä kovaa, raskasta taidetta. 

Tontti toi esille yhtenä syynä lasten- ja nuortenkirjallisuuden jatkuvasti vähentyneelle  mediahuomiolle sen, että lasten- ja nuortenkirjoissa on (aikuisten kaunokirjallisuuteen verrattuna) ajateltu olevan ”viihteen sivumaku”, eli että lasten- ja nuortenkirjat eivät olisi yhtä syvällisiä ja että niissä ei kerrottaisi yhtä tärkeistä asioista. 

Tällaiset yleistykset voivat sitten - oma monikymmenvuotisen kokemukseni mukaan - pahimmillaan kasvaa pinttymiksi, joihin vetoamalla arvotetaan väärin perustein lasten- ja nuortenkirjallisuutta suhteessa aikuistenkirjallisuuteen.

Ja näin kierrytään – jälleen kerran– ydinasian ympärille: miksi laadukkaista ja myös vähemmän laadukkaista lasten- ja nuortenkirjoista tulisi kirjoittaa enemmän ja pitkäjänteisesti myös valtamedioissa.

20. marraskuuta, tänään sunnuntaina, Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla juhlistetaan lasten oikeuksien päivää Reetta Niemelän Kettu ja hiljaisuus -kuvakirjan 2022) (Otava) kuvittajan, tekstiilitaiteilija Eri Shimatsukan haastattelulla sekä aukeamalla, jossa on HS:n kulttuuritoimitttajien arviot syksyn lasten- ja nuortenkirjasadosta yhteisotsikolla "11 hauskan ja viisaan teoksen arviot". 

  

Digilehden lukeneena ja katsoneena uumoilen lehden ulkokirjallisesta tavoitteesta testata klikkausten algoritmeja teosten tekijöiden, etenkin noiden ulkomaisten hyväraamisten miesolettetujen, valokuvien suhteen. 

 

 

 

Mitä puuttuu ja mikä ei kuulu joukkoon?

Näyttää siltä, että joka vuosi kehitetään jokin kärhämä lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon ehdokasasetteluun.

Nyt kuumaksi perunaksi on muodostunut Taru Anttosen & Milla Karppisen toimittama Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muillle). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan (Into Kustannus), jonka esivalintaraati nosti kuuden ehdokkaan joukkoon.

Kirjasta älähti ensin sosiaalisessa mediassa kirjailija Jussi Seppänen ja seuraavaksi kirjailija  Karo Hämäläinen Suomen Kuvalehden Kirjailijan päiväkirja -blogissaan. 

Lasten- ja nuortenkirjat ovat Finlandia-palkinnoissa kaikkein eniten variaatioita, ikäryhmiä, lajityyppejä ja porsaanreikiä sisältävä kirjallisuuden alue. 

Tämän haastavan dilemman myös esivalintaraati  muistaa vuosi toisensa jälkeen tuoda esiin. 

Tämänvuotisen raadin puheenjohtaja, kirjallisuudentutkija Myry Voipio,  luonnehti puheessaan lasten- ja nuortenkirjallisuutta ”kutkuttavana, säkenöivänä ja koskettavana” ja "mahdollisuuksien kenttänä”.

Lasten- ja nuortenkirjallisuutta on ollut kautta aikain tapana kirjoittaa vanhan perustan päälle. 

Myös Iltasatuja kapinallisille tytöille -kokoelmien (S&S 2017 ja 2018, suom. Maija Kauhanen) menestyskonseptin luoneet italialaiset Elena Favilli & Fransesca Cavallo ammentavat ikiaikaisesta sadunkerrontaperinteestä. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on aina ollut aikuistenkirjallisuuteen verrattuna rakenteiltaan, kerrontatavoiltaan ja muilta toistuvilta kliseiltään konventionaalista kirjallisuutta – osittain myös siksi, että lapsien ja nuorien ajatellaan olevan lukijoina konservatiivisia ja ilahtuvan usein siitä, että tietävät jo ennalta mitä tuleman pitää. 

Myös rohkeat lasten- ja nuortenkirjallisuuden rämäpäätkin ammentavat usein  vanhoista hyväksi havaituista käytänteistä, mutta jalostavat niitä sitten uuteen suuntaan, parhaimmillaan samalla uudistaen koko genreä.

Leena Virtasen & Sanna Pelliccionin tietokuvakirja Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja teot (Teos 2018) on sekin saanut innoitteensa Favillin ja Cavallon kokoelmasta, mutta lopputulos on raikas ja omintakeinen. 

Ja buumi jatkuu vielä ensi keväänä: Vilja-Tuulia Huotarisen & Riikka Sormusen Heistä tuli taiteilijoita -kirja (WSOY 2019) kertoo suomalaisten naistaiteilijoiden luovista heräämisistä. 

Kolmas kiinnostava esimerkki sankarinais-teeman toteutuksesta  tulee Ruotsista: Sara Lundbergin kuvaromaani Fågeln i mig flyger vart den vill (Mirando Bok 2017) kertoo ruotsalaisen kuvataiteilijan Berta Hanssonin lapsuudesta. Kirja palkittiin viime vuonna Ruotsin merkittävimmällä kirjallisuuspalkinnolla, August-prisetillä, lasten- ja nuortenkirjojen kategoriassa. 

Jokainen lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati nakuttaa pehmeään savitauluun omat valintaperusteensa kuudelle ehdokkaalle. 

Tämä pätee toki myös kahteen muuhun Finlandia-raatiin. Siksi jokaisen vuoden kirjakattaus on aina omanlaisensa. 

Osittain tässä piilee juuri kirjallisen julkisuuden kannalta suola ja sokeri: jos valintaproseduuri toistuisi vuodesta toiseen samankaltaisena, kiinnostaisivatko Finlandia-palkinnot enää ketään? 

Tämänvuotisen kuuden lasten- ja nuortenkirjan listauksen voi ajatella ottavan rivien välissä kantaa moneen asiaan. Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvä identiteetti ja tytön itsemääräämisoikeus omasta kehostaan on esillä muissakin kotimaisissa nuortenkirjoissa ehdolle asetettujen lisäksi.  

Olen usein esittänyt toivomuksen, että raadit uskaltaisivat tehdä syvemmälle luotaavia analyysejä vuoden kirjasadosta ja rohkenisivat tuoda esille myös teoksia, tekijöitä  ja ajan kiinnostavia ilmiöitä, jotka eivät syystä tai toisesta yltäneet kuusikkoon asti. 

Jokainen lasten ja nuorten Finlandia -ehdokaslista on myös ajankuva. 

Ehkä nämä suuret linjat näkyvät kirkkaampina vasta ajan päästä. 

Jo entuudestaan olemassa olevaan ja "keskittyyn" formaattiin kirjoittaminen on lasten- ja nuortenkirjoissa tätä päivää: norjalainen tv-sarja Skam tai Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirjat ilmoitetaan avoimesti kotimaisen nuortenkirjan esikuvina kirjojen ennakkomarkkinoinnissa.

Jälkiviisaasti voisi ajatella, että Fransesco Cavallon ja Elena Favillin olisi pitänyt patentoida ideansa, jotta tällaiselta kopiointibuumilta olisi vältytty. 

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi muutakin samaa konseptia varioivaa kotimaista naissankarikokoelmaa: Elina Tuomen Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa sekä Iida & Riikka Salmisen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Into Kustannuksen kokoelman valttina näihin nähden on kirjoittajien ja kuvittajien erilaiset tyylit ja näkökulmat. 

                                        * * * * * * * 

Lasten ja nuorten tietokirjoja on nostettu aika ajoin ehdokkaiksi jo 1990-luvulla, mm. Marjatta Levannon &  Julia Vuoren Nykytaide suurin piirtein vuonna 1998 ja seuraavana vuonna Tuula Korolaisen, Riitta Tuluston & Leena Lumpeen Mansikkaheinä, lasten oma marjakirja.

2000-luvulla kotimainen lasten ja nuorten tietokirjallisuus on petrannut entisestään ja kirjojen teemat ovat laajentuneet: tietokirja tehdään nopeasti mutta paneutuneesti ajankohtaisista aiheista ja ilmiöistä ja parhaimmillaan isonkin asiantuntijajoukon yhteistyön tuloksena. 

Entistä useammin tietokirja yhdistää faktan ja fiktion, hyvä esimerkki myös ehdokkaana vuonna 2015 ollut Elina Lappalaisen & Christel Rönnsin tietokuvakirja Nakki lautasella. Mistä ruoka tulee? (Tammi). 

Laadukas lasten tai nuorten tietokirja voisi laatunsa takia yltää vallan hyvin myös Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Tänä vuonna yksi potentiaali teos olisi ollut Maiju Ristkarin, Nina Sunin & Vesa Tynin Sukupuolena ihminen: tietokrija transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta (Tammi).

Finlandian viilausta

Ruotsissa osataan tarttua härkää sarvista. Svenska Barnboksinstitutet järjesti viime viikolla monella tapaa ajankohtaisen seminaarin otsikolla Kvalitet eller kvantitet? Barn- och ungdomslitteraturens dilemma.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden nimekemäärät ovat Ruotsissa 2000-luvun taitteen jälkeen kasvaneet suuremmiksi kuin koskaan ennen. Sama kehitys näkyy myös Suomessa.

Paneeleissa ja asiantuntija-alustuksissa puhuttiin mm. siitä,  kuinka laatua pitäisi mitata, kenellä on lupa tai velvoite määritellä, mikä on hyväksi lapsille ja nuorille? Millainen lapsikuva kirjoista näyttäytyy? Saako kuka tahansa kirjoittaa ja kuvittaa lapsille ja nuorille? Mihin kustantajia ja kustannustoimittajia tarvitaan? Kuinka ja kenen toimesta lasten- ja nuortenkirjallisuutta arvioidaan?

Parin viikon takainen Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -ehdokasjulkistus on kirvoittanut minua miettimään taas tähän palkintoon ja sen nostattamaan mediajulkisuuteen liittyviä pulmakohtia.

Suomen Kirjasäätiö ei nyttemmin enää näe lisäarvoa sille, että esivalintaraatiin valittaisiin lasten- ja nuortenkirja-alan asiantuntijoita, joilla olisi näkemystä alan kehityksestä ja trendeistä. Raatilaiset työskentelevät toki lasten ja nuorten kulttuurin parissa, mutta lukevat usein "matkan päästä" ja toisesta toimijataustasta käsin. Parhaimmillaan tämä lukutapa voi toki tuottaa hyvinkin virkeitä nostoja uutustarjonnasta. 

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian ja aikaisemman Junior Finlandian -esivalintaraati on puheenjohtajansa suulla useampana viime vuotena ällistellyt suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden runsautta, laatua ja moniulokkeisuutta. Ei ole vielä ilmaantunut sellaista raatia, joka ei olisi ihmetellyt  valinnan vaikeutta vauvojen kartonkikirjoista nuorten aikuisten romaaneihin asti. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati joutuu pähkäilemään Finlandia- ja Tieto Finlandia -raateja ankarammin arvoasetelmiaan.

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden tarjonnan laatu ja monipuolisuus pitäisi mielestäni olla jo kaikkien tiedossa ja fokusta voisi suunnata tärkeämpiinkin näkökohtiin. 

Kuluvan syksyn aikana on uutisoitu jo kolmesta uudesta lasten- ja nuortenkirjapalkinnosta. 

Suomenruotsalainen Förlaget-kustantamo ja Moomin Characters perustivat Vanessa-palkinnon, joka jaetaan joka toinen vuosi ansiokkaalle suomenruotsalaiselle lastenkulttuurihankkeelle. Ensimmäisen 10 000 euron suuruisen Vanessa-palkinnon sai kuvittaja Linda Bondestam. 

Porvoon kaupunki ja paikallinen sanomalehti Östnyland  ovat perustaneet Runeberg Junior -lastenkirjallisuuspalkinnon.  Niin ikään 10 000 euron suuruinen palkinto jaetaan ensimmäistä kertaa Runebergin päivänä 2017. Palkinto voidaan myöntää  suomen- tai ruotsinkieliselle lastenkirjalle, jonka kohderyhmänä ovat 6–9-vuotiaat lapset ja sen avulla halutaan edistää lasten lukuintoa. Esiraati nimeää enintään 10 ehdokasta, joista  porvoolaiset päiväkotiryhmät ja 1.–2.-luokkaiset valitsevat omia suosikkejaan. Ensimmäisen palkinnon saajasta päättää elokuvaohjaaja Saara Cantell.   

Lastenkirjainstituutti  ryhtyy ensi vuonna jakamaan ainakin seuraavien neljän vuoden ajan lahjoitusvaroin perustettua 4000 euron arvoista Punni-palkintoa, joka on kohdennettu esikoisteokselle tai rohkealle avaukselle. Palkinnon linjauksen tarkempia yksityiskohtia ei ole vielä julkistettu. 

Tulkitsen niin, että näiden palkintojen perustaminen on saanut sytykettä Finlandia-palkinnon valintaproseduurin aukkopaikoista: suomenruotsalainen, ruotsiksi kirjoitettu lasten- ja nuortenkirjallisuus, lasten lukutaidon petrauksen  kannalta tuiki tärkeät lastenromaanit ja esikoiset ovat jääneet usein katveeseen ehdokkaita nimettäessä. 

Kirjaäätiö kokeili tänä vuonna ensimmäistä kertaa ns. keskitettyä medianäkyvyyttä, kun kaikki kolme Finlandia-palkintoa julkistetiin saman viikon aikana. Oman näppituntumani mukaan Tieto- ja lasten- ja nuortenkirja-Finlandioiden uutisjulkisuus ei ole keskityksen jälkeen juurikaan lisääntynyt. 

Olisiko siis lasten- ja nuortenkirjapalkintojen määrällisen runsastamisen sijasta sittenkin fiksumpaa profiloida sitä rahallisesti suurinta, arvostetuinta ja tunnetuinta aiempaa paremmaksi?

Profilointi olisi enemmän kuin paikallaan, kun lasten- ja nuortenkirjallisuudelle jaettava Finlandia-palkinto ensi vuonna ehättää täysi-ikäiseksi  eli 21 vuoden ikään. 

Entä jos Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandiassa pyrittäisiin ehdokasasettelussa haarukoimaan koko lavea ikäryhmä, vauvasta aikuisuuteen jo kurkottavaan nuoreen asti? Eli ehdolle asetettaisiin  joka vuosi laadukas kotimainen teos 1) vauvalle ja tai  taaperolle, 2) leikki-ikäiselle, 3) lukemaan opettelevalle ja 4) itsenäisesti luettavansa jo valitsevalle lapselle  sekä 5)  varhaisnuorelle ja nuorelle.  Ja vuosittain haravoitaisiin tiheällä kammalla myös 6) lasten/nuortenlyriikan ja tietokirjallisuuden tarjontaa ja nostettaisiin niistäkin laatukirjat ehdolle.  

Ja kuuden eri kirjakategorian alle voisi laatia vielä ns. short listin neljästä–viidestä muustakin laadukkaasta uutuudesta.

Näin saataisiin nykyistä isompi ja pidempään leiskuva spottivalo kotimaiselle lasten- ja nuortenkirjallisuudelle ja jokaiselle ikäryhmälle löytyisi sopivaa ja laadukasta luettavaa.