22. luukku: ”Jos jättää piparkakun tuoksut haistamatta, voi kokonaan myöhästyä Joulusta”

 

Hannele Huovi: Huuhuvuoren satuja. Valitut sadut 1979–2023. Kuvittanut Virpi Penna. Esipuhe lastenkirjallisuuden kriitikko Ismo Loivamaa. 240 sivua. Tammi 2023. 

 

Hannele Huovi on hyvä esimerkki kohderyhmäänsä sitoutuneesta, monipuolisesta ja taitavasta suomalaisesta lastenkirjailijasta. 

Huovin kieli on vivahteikasta, kuulasta ja on usein edukseen nimenomaan ääneen luettuna ja kuunneltuna. 

 

Ainakin osittain kuunnelluksi tehdyn tekstin tekemisen taito voi selittyä silläkin, että Huovi työskenteli 1960-luvun lopulta lähtien pitkälle 1980-luvulle freelance-toimittajana Yleisradiossa.  

 

Hannele Huovin esikoisteos, satujen ja runojen kokoelma Jos olet yksin ja salaa, ilmestyi 44 vuotta sitten, vuonna 1979. Siitä lähtien Huovi on satujen ja runojen lisäksi kirjoittanut myös kuvakirjoja, helppolukuisia lastenkirjoja lukutaidon alkuun ja nuortenromaaneja. Lelukarhut Urpo ja Turpo tunnetaan lastenkirjasarjan lisäksi myös nukkeanimaatiosarjana. Lisäksi Huovi on kirjoittanut tarinamaailmat Iloiseen aapiseen sekä Salaiseen aapiseen ja Salaiseen lukukirjaan. 

 

Huuhuvuoren satuihin Hannele Huovi on poiminut edustavan otoksen saduistaan ja tarinoistaan. 

Mukana on yli 70 satua. Antologia onkin kooltaan iso ja painava, eräänlainen sohva-, tai ehkä käyttötarkoitustaan ajatellen pikemminkin lapsen sängyn vieressä säilytettävä yöpöytäkirja, josta valitaan joka päivä yksi satu ääneen luettavaksi.

 

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Ismo Loivamaa luotaa esipuheessaan "Sadut täynnä lämmintä valoa" Huovin merkitystä suomalaisen modernin sadun keskeisenä uudistajana. Hän nimeää yhdeksi Huovin ansioksi maltin jättää satujen työstäminen lukijan omaksi iloksi ilman mitään opettavaisuutta tai ohjelmallisuutta. 

 

Virpi Penna on tuttu värikylläisistä kuvituksistaan, mutta
Hannele Huovin satuantologian kuvituksista löytyy myös
räyhäkkyyttä, kuten tästä Rauta-Seppo-sadun kuvituksesta. 
Pennan kuvitusta Hannele Huovin satujen antologiaan 
Huuhuvuoren satuja (Tammi 2023). 

Hannele Huovin lapsilähtöisyys näkyy mielestäni myös siinä, että hänen satunsa ovat usein kompaktiin määrämittaan kirjoitettuja. Maailman paras napa -kokoelma ilmestyi 2005 ja sen sadut on alunperin kirjoitettu Radio Suomen Viiden minuutin satu -ohjelmaformaattiin. 

Huuhuvuoren satujen lopussa on myös valikoima talveen ja joulun aikaan liittyviä satuja. 

Sadut ”Halla” ja ”Talvisalaisuus” hohkaavat paukkuvasta pakkasesta huolimatta sydämen lämpöä ja valoa. Matka joulun taloon -kirjasta (kuv. Virpi Talvitie, Lasten parhaat kirjat 2001)  on mukana useampi joulusatu, joissa seikkailee Tonttu tosi pikkuinen. 

Tuomas-tonttu opettaa pikkutontuille, että joulun alla ei
ole syytä kiirehtiä.Virpi Pennan kuvitusta satuun "Matka joulun taloon"
antologiaan Huuhuvuoren satuja (Tammi 2023). 

Huovin tuotannossa toistuu usein halu ja taito ihmetellä pientä ja vaatimatonta, joka kuitenkin nähdään osana maailmankaikkeutta.      

 

Sadussa ”Matka joulun taloon” Tuomas-tonttu yrittää opettaa pienemmille tontuille malttia ja kärsivällisyyttä odottaa joulua: Tonttujen matka keskeytyy tuon tuostakin, jotta ennätetään aistia myös  piparien tuoksua ja kynttilöiden loistetta.

 

– – Kun he olivat aikansa ajaneet ja porontiuku tiukutellut, he kuulivat pienten kellojen helinää. Se oli ihmeellistä, kimmeltävää ääntä – ja ihan rauhassa he kaikki pysähtyivät. He seisoivat huurteisten puiden alla ja kuuntelivat. 

Pakkaskiteet ne puiden oksilla helisivät ja soivat. Puut soittivat joululauluja. Eivät tontut toki tahtoneet ajaa joululaulujen ohitse, vaan kuuntelivat ja hyräilivät  lumisten oksien alla koko päivän ja yön.  Vasta sitten he jatkoivat matkaa. 

Niin he saapuivat Joulun taloon aivan tarkalleen oikeaan aikaan. Ja Joulun talo hohti ja loisti ja soi ja kimmelsi ja oli salaisuuksia täynnä.

 

Virpi Penna on luonut Hannele Huovin saduille uuden värikylläisen, visuaalisen ja yhtenäisen ilmeen. 

Huovin tuotantoa ovat kuvittaneet monet tunnetut pitkän linjan kuvittajat, mm. Virpi Talvitie, Kristiina Louhi ja Jukka Lemmetty. Kaltaiseni lastenkirjafriikki saa myös hupia vertailemalla sitä, mitä kohtauksia kukin kuvittaja on halunnut omiin satukuvituksiinsa saduista valita. 

Päivittäisiä kulttuuritekoja

Toim. Sanna Jaatinen: Isoäitien iltasadut. Saatesanat Leeni Peltonen, kuvittanut Paula Mela, 159 sivua, Otava 2021.

 

Otava on pitänyt ansiokkaasti vanhaa satuperinnettä esillä eri vuosikymmeninä.

 

Isoäitien iltasadut -satuantologia on toteutettu yhteistyössä Kotilieden toimituksen ja lehden kummikerhon kanssa. 

 

Tunnettujen isoäitien (presidentti Tarja Halonen, näyttelijät Eila Roine ja Seela Sella, kirjailija Kirsti Manninen, Kotilieden toimittaja Leeni Peltonen, ravintoloitsija Sikke Sumari, poliitikot Eva-Riitta Siitonen ja Eija-Riitta Korhola, kilpatanssija Helena Ahti-Hallberg, iskelmälaulaja Anna Hanski ja toimittaja Salla Paajanen) lisäksi myös kahdeksan ”tavallista” isoäitiä esittelee kirjassa suosikkisatunsa ja kertoo lyhyessä johdannossa yhteisistä lukuhetkistä lapsenlapsiensa kanssa. 

Yhteiset satujen ääneen lukemiseen liiittyvät mieluisat rutiinit ja kiireettömyys korostuvat monen kohdalla.

Klassisten satujen tutut kohtaukset
näkyvät usein myös uusissa satukuvituksissa,
kuten tässä Paula Melan kuvituksessa Grimmin veljesten
Bremenin soittoniekat -satuun antologiassa 
Isoäitien satuja (Otava 2021).

 

Tarja Halonen ja Helena Ahti-Hallberg ovat tunteneet huonoa omaatuntoa siitä, että ovat olleet kiireisiä urakeskeisiä äitejä. Halonen kertoi Anna-tyttärelleen itse sepittämiään satuja, joihin saattoi punoa mukaan päivän tapahtumia. 

 

Emine Hetemaj, jalkapalloilija Perparim Hetemajn äiti, pahoittelee, ettei neljän lapsen äitinä ja Jugoslavian Kosovosta lähtemisen vuoksi juurikaan ennättänyt lukea omille lapsilleen, kun nämä olivat pieniä. 

Nyt hän hyvittää asian lukemalla lapsenlapsilleen jo odotusaikana runoja ja laulamalla lauluja!  Kotimaasta Suomeen kulkeutuivat myös rakkaat satuklassikot ja muut lastenkirjat, jotka tulevat nyt lapsenlapsillekin tutuiksi.

 

Salla Paajanen hellii jo nyt ajatusta siitä, ett hänen lapsenlapsensa oppii lukemaan ja osat vaihtuvat siten, että lapsi lukeekin mummolleen! 

 

Heli Tanner, neljän lapsenlapsen mummi Helsingistä, muistelee lämmöllä oman lapsuutensa onnenhetkiä, kun jouluisin vanhemmat veivät hänet kauppaan ja antoivat valita mieleisiä satukirjoja. 

Toivottavasti myös nykyiset isovanhemmat kartuttavat lapsenlapsiensa kirjahyllyjä kirjalahjoilla. 

Inkeroisissa asuva Liisa Tuominen puhuu viisaasti siitä, että ”lukeminen on kulttuuriteko lapsen hyväksi”. 

 

Paula Melan kuvituksissa on klassisten satujen
visuaalista patinaa. Melan kuvitusta satuantologiaan
Isoäitien satuja (Otava 2021).

Monissa muistoissa korostuu kirjoittajan oma nostalgia oman lapsuuden lempisatuihin, jotka halutaan välittää myös uusien sukupolvien nautittavaksi. 

Kansansatujen ja taidesatujen (H. C. Andersenin  ja Zacharias Topeliuksen klassiset sadut sekä Martti Haavion Kultainen koti -sarjasta tutut sadut Onnen tupa ja Porsas urhea) kupeessa on vain muutama uudempi satu, ja nekin jo edesmenneiltä sadunkertojilta, Mika Waltarilta, Marjatta Kurenniemeltä ja Kaarina Helakisalta. 

Isoäidit eivät selvästikään tunne uutta modernia sadunkerrontaa!

Eila Roine tuo nasevasti esiin sen, kuinka aikuisen oma innostuminen edistää myös lapsen kiinnostusta satujen maailmaan. 

Seela Sella on eläytynyt satujen hahmoihin äänin ja elein: 

”Uskon, että nuo jaetut hetket, jaetut sadut, kerivät minut lastenlasten kanssa sellaiseen yhteiseen kerään, ettei sitä saa auki kukaan.” 

 

Paula Melan kuvituksista löytyy erilaisia
prinsessoja.Melan kuvitusta
satuantologiaan Isoäitien satuja
(Otava 2021).

Muun muassa Arja ja Emma Puikkosen Äänihäkki- ja Löytölintu -saturomaanien (Otava 2017 ja 2020) kuvittajana minuun vaikutuksen tehnyt Paula Mela näyttää taitonsa myös klassisten satujen kuvittajana. 

Hän on valinnut ikonisia satujen kohtauksia, mutta maustaa niitä myös modernein vivahtein: prinsessojen iho ei esimerkiksi aina ole maidonvalkea. 

Samaa satujen visuaalista päivitystä teki myös muutama vuosi sitten Emmi Jormalainen Suomen lasten iltasatujen kuvittajana (Otava 2015). 

 

 

 

 

 

 

Tänään on Sadun nimipäivä ja samalla vietetään valtakunnallista sadun päivää.

 

 

 

 

 

 

21. luukku: Ei pidä etsiä joulua omaa sydäntään etäämpää

Marjatta Kurenniemi: Toivoisin että asuisin kuussa, Marjatta Kurenniemen satuja ja runoja, kuv. Sanna Mander, toim. Ismo Loivamaa, WSOY 2018.

Joulu on perinteisesti ollut satujen aikaa ja jouluun kuuluu myös sadun lumous ja ihmeiden ilmaantuminen harmaaseen arkeen.

Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten rakastetuilta satukirjailijoilta tilattiin joululehtiin jouluaiheisia satuja. Usein tilaus tehtiin kesällä ja kirjailijan oli viritettävä mieikuvituksensa jouluisiin tunnelmiin. 

Kurenniemen rakastetuin runo taitaa olla Zacharias Topeliukseltakin
inspiraatiota saanut Vattumadon talo. Sanna Manderin kuvitusta
Kurenniemen satujen ja runojen antologiaan
Toivoisin että asuisin kuussa (WSOY 2018). 

Kenties satu "Riitta-Maija etsii joulua" on ilmestynyt alunperin jossakin lasten joululehdessä. Se on ensimäisen kerran ilmestynyt Kurenniemen satukokoelmassa Varpusprinsessa vuonna 1964.

Nyt satu on päässyt mukaan Ismo Loivamaan toimittamaan Marjatta Kurenniemen satujen ja runojen juhlavuosi-

antologiaan Toivoisin että asuisin kuussa. Kurenniemen syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. 

Riitta-Maija odottaa joulua malttamattomana. Hän havahtuu joulun tuloon jo kesäll ja äiti joutuu häntä vähän toppuuttelemaan: 

–    Minä tahdon, että joulu on pian, sanoi Riitta-Maija pahantuulisena. 

–     Joulu tulee aikanaan, äiti sanoi. – Se ei ollenkaan välitä, tahdotko vai et. 

Retronostalgiaa! Sanna Manderin kuvitusta 
Kurenniemen satujen ja runojen antologian 
Toivoisin että asuisin kuussa  satuun
 Riitta-Maija etsii joulua (WSOY 2018). 

Tyttö ei tyydy odottamaan toimettomana, vaan lähtee äitiin äkämystyneenä hakemaan joulua.

Riitta-Maija päätyy Tingelstiinan ja Tangelstiinan punaiseen tupaan. 

Onneli ja Anneli -kirjoista tutut joulukoristeiden ”viljelijät” ovat siis kokeneet ensitulemansa jo tässä yksittäisessä sadussa!

Tingelstiina ja Tangelstiina kertovat Riitta-Maijalle että ”ei joulu vielä ole valmis”. 

Ja tämän voi tyttö myös itse nähdä joulukoristepellolla: 

Siellä oli pitkä rivi puita, joissa kasvoi joulukuusen koristepalloja. Toiset olivat hopeanvärisiä, toiset kultaisia ja jotkut monenkirjavia. Mutta kaikki ne olivat vielä aivan pieniä. Toisissa puissa kasvoi joulukelloja, mutta nekin olivat vielä pieniä ja niiden reunat olivat supussa.   

Joulukynttilät kasvoivat pitkissä penkeissä suorissa riveissään vielä kovin hentoina ja heiveröisinä. – – 

Riitta-Maija palaa viisastuneena vierailultaan ja yrittää myös arjen tekojen kautta ymmärtää, että joulua ei pidä etsiä omaa sydäntään etäämpää.

Ruskean eri värit ovat oikeutetusti vallalla tässä moraalisestikin
ojentavassa sadussa. Sanna Manderin kuvitusta Kurenniemen satujen ja
unojen antologiasta  Toivoisin että asuisin kuussa  löydytään
satuun Karolus ja kivet (WSOY 2018).

Sanna Mander on kuvittanut antologian freesisti: kuvituksissa on ripaus retkohenkeä väreissä ja hahmoissa, riittävästi variaatiota erilaisten tekstien nyanssien ja tunnelman tavoittamisessa (esim. pitkä satu ”Karolus ja kivet” on saanut jykevän tulkinnan ja ”Rosvon tytär” ja Satu tavattoman tavallisesta prinsessasta” ovat tähänkin aikaan sopivia vahvojen tyttöjen kasvutarinoita). Satujen tytöt viis veisaavat klassisten satujen kliseisistä juoniaihelmista, vaan toimivat oman päänsä mukaan. 

Manderin kuvitukset tavoittavat hyvin myös Kurennniemen satujen ja runojen nonsense-hulluttelun. 

Lastenkirjallisuuden asiantuntija Ismo Loivamaa on perannut ansiokkaasti Kurenniemen laveaa tuotantoa ja tuonut kokoelmaan myös jo unohdettuja helmiä. 

WSOY ansaitsee erityiskiitoksen satuantologian kustantamisesta. Juuri näin pitää vanhaakin lastenkirjallisuutta aika ajoin pöyhiä ja tuoda sieltä kultajyviä myös uusien lukijasukupolvien tietoisuuteen. 

Iltasatu rauhoittaa, myös televisiosta kuunneltuna ja katsottuna

Pirkka-Pekka Petelius. Kuvan copyright/ TV 2 Yleisradio 

 7 minuutin mittainen Iltasatu-sarja TV 2:n Pikku Kakkosessa keskiviikkoisin. Näyttelijä Pirkka-Pekka Petelius, satujen sovitus Juuso Räsänen ja Rami Saarijärvi, musiikki Jyrki Nevala, äänisuunnitelu Mika Hautamäki, graafikko Sirpa Sälliluoma ja tuottaja Juuso Räsänen. 

Rouva Huu katsasti päivän viipeellä näyttelijä Pirkka-Pekka Peteliuksen eilen Pikku Kakkosen ohjelmakokonaisuudessa lukeman ensimmäisen iltasadun.

Ja hienostihan se meni. Tempo oli mukavan verkkainen ja sadunkertoja aidosti läsnä hetkessä.

Kiinnostuksesta kertoo sekin, että tätä iltapäivällä kirjoitettaessa ensimmäisen iltasadun on netin kautta käynyt netin kautta käynyt katsomassa ja kuuntelemassa jo yli 10 000 ihmistä!

Pikku Kakkosen vuonna 1977 startannut ja  yhä käytössä oleva ohjelmaformaatti täyttää parahiksi itsenäisyyden juhlavuonna 40 vuotta. Pikku Kakkosen brändi on kestänyt hyvin aikaansa. Sillä on lapsiperheiden keskuudessa jo institutionaalinen asema.

kuvan copyright Deutscher Fernsehfunk, ARD

Iltasatu-ohjelman äiti on pitkän uran Pikku Kakkosessa tehnyt Maija Koivula. Iltasatu-osion kimmokkeena oli toimittaja Lisa Hovinheimon näkemä itä-saksalainen Sandmann-nukkeanimaatio, jossa Nukkumatti seikkailee aina eri miljöissä ja heittää lopuksi unihiekkaa.

TV 2:n johtaja Hanno Leminen innostui animaatiosta, toi sen Koivulalle ja kehotti tekemään sen pohjalta ”jotain”.

Jukka Siikavireen sanoittama ja säveltämä tunnusmelodia, "Päivän leikit aika lopettaa on,kun tv:n iltasatu alkaa…"  on syöpynyt useammankin lapsisukupolven muistiin.

Sandmann-animaatioiden laadusta kertoo se, että niitä tehtiin Itä-Saksassa maltillisesti ja pieteetillä yhden episodin kuukausivauhtia! 

Nykykatsoja saattaa huvittua animaatioiden läpinäkyvästä propagandistisuudesta: Nukkumatti vieraili usein pioreerileireillä. Animaatiossa esiintyvillä lapsilla ei juurikaan näy olevan vanhempia – useimmiten heistä huolehtivat isovanhemmat.    

Nukkumatti lensi lasten luokse Interflogin lentokoneella tai venäläisellä avaruusraketilla ja ajoi Wartburg-merkkistä henkilöautoa. 

Lastentarhanopettajataustansa vuoksi Maija Koivulalla oli heti selkeä visio Nukkumatin hyötykäytöstä: hän halusi luoda televisioon rauhallisen sadunkerrontatilanteen, jossa lapsi voi visualisoida sadut omassa mielikuvituksessaan. 

Iltasatu-ohjelman sadunkertojana ennen Pikku Kakkosen perustamista oli TV 2:n lastenohjelmissa aluksi näyttelijä Reino Manner. Hän luki Annami Poivaaran ja Kirsti Kivisen kirjoittamia 1970-luvulle hyvin tyypillisiä puolisatuja sekä siloiteltuja versioita Grimmin veljesten saduista, joissa susi oli niin ystävällinen Punahilkan mummolle, että hakkasi halot hänen puolestaan eikä tietenkään syönyt mummoa suihinsa. 

Lasse Pöystin iltasatuaikaan 1970-luvulla oltiin vielä usein sormi pystyssä,
kun kerrottiin satuja lapsille. Se ei silti lainkaan laimentanut satuhetkien lumousta. Valokuva copyright Yleisradio/ TV 2. 

Pikku Kakkosen perustamisen yhteydessä 1977 iltasatujen uudeksi kertojaksi pestattiin näyttelijä Lasse Pöysti. Pöystin aikana iltasaduissa kuultiin paljon tilaussatuja, kirjoittajina jo entuudestaan tunnetut (Marjatta Kurenniemi ja Lea Pennanen) ja vasta uraansa aloittelevat lastenkirjailijat, (mm. Hannele Huovi, Leena Erkkilä ja Ritva Luostarinen). Sadun määrämitta oli sidottu 1,5 liuskaan. Kotimaisten kirjailijoiden nykysatujen rinnalla Lasse Pöysti luki myös vanhoja kansansatuja.  

Samaan aikaan Tampereen työväen teatterin johtajana aloittanut Lasse Pöysti otti tehtävänsä tosissaan. Hän ajatteli, että säännöllisesti televisioruutuun ilmestyvä sadunkertoja, joka on aidosti kiinnostunut kertomistaan saduista ja niiden henkilöistä, voi tulla kodeissa yksikseen oleville lapsille kaveriksi ja turvallisuuden luojaksi. Elettiinhän 1970-luvulla vielä avainkaulalapsien aikaa. 

Pöystin Iltasatu-kiinnitys jatkui vuoteen 1978 asti. Tänä aikana hän luki yhteensä hieman yli sata satua.

Myöhemmin ohjelmaformaattia jatkettiin Iltarunojen ja -laulujen muodossa. Vuonna 1985 Pikku Kakkosella oli vielä yksi satuprojekti, jossa näyttelijät Hanne Savolainen, Anneli Ranta ja Erkki Pajala esittivät Grimmin veljesten klassikkosatuja niukoissa lavasteissa. 

Sadunkerrontaperinteeseen palattiin jälleen 2000-luvun alussa. Vuonna 2002 Grimmin sadut olivat näyttävästi esillä näyttelijä Sinikka Sokan yhden naisen teatteriesityksinä. Puvustus ja lavasteet olivat upeat ja Sokan näyttelijäntyö omaa luokkaansa.

Ja nyt siis Pikku kakkosessa on startannut tämä Pirkka-Pekka Peteliuksen Iltasatu-sarja. Luvassa on kevään ja kesän aikana 20 iltasatua, aina keskiviikkoisin Pikku Kakkosen päätteeksi. 

Kaikki sadut ovat katsottavissa Lasten Areenan kautta vuoden ajan ensilähetyksen jälkeen. Sadut ovat klassisia, tekijänoikeuksista vapaita ja tuotantotiimin muokkaamia versioita. 

Eilisessä ensilähetyksessä tosin unohdettiin kokonaan kertoa, kuka on alkuperäisen taidesadun kirjoittaja, siis H. C. Andersen. Toivon mukaan tämä ilmeinen ja tekijänoikeuttakin polkeva puute tulee korjatuksi, tavalla tai toisella.  

Pirkka-Pekka Peteliuksen omia ajatuksia saduista ja sadun kertomisesta on luettavissa täältä.    

Iltasatu-ohjelman historiaa koskeva osuus muokattu PHH:n artikkelista Itasadusta etsiväkerhoon, Maija Koivulan haastattelu, joka on julkaistu Lastenkirjainstituutin Onnimanni-lehdessä 4/2004.

18. luukku: Tontun paikka on sadun valtakunnassa

Tampereen Työväen Teatteri: Mestaritontun seikkailut, ohjaus Minna Hokkanen, sovitus Elisa Määttänen, sävellys Petri Juutilainen, koreaografia Hanna Brotherus.

Perustuu Aili Somersalon saturomaaniin. 

Rooleissa: Matti Pussinen-Eloranta, Heidi Kiviharju, Elina Saarela, Mikko Kauppila, Marketta Tikkanen, Pihla Pohjolainen ja Atte Antikainen. Mukana yhteistyössä Pirkanmaan musiikkiopisto, Tampereen konservatorio ja Näty. Kesto noin 2 tuntia, ikäsuositus +6. Kantaesitys 17.12.2015.

Tampereen Työväen Teatteri hemmottelee joulun aikaan lapsia ja lapsenmielisiä Aili Somersalon Mestaritontun seikkailuista tehdyllä satumusikaalilla.

Eilisen ensi-illan yleisössä oli paljon lapsia. He myötäelivät yllättävänkin hyvin Somersalon satumaailman käänteitä. Somersalon jo vuonna 1919 alun perin ilmestynyt ja 19:ään painokseen yltänyt satuklassikko on nimittäin rakenteeltaan melko vaativa, intensiivistä keskittymistä ja heittäytymistäkin vaativa teos. 

Lukijasukupolvesta toiseen jatkuneen saturomaanin suosion yksi keskeinen selittäjä on arvatenkin ollut myös Onni Mansneruksen nelivärikuvituksessa.  

Toisaalta Aili Somersalon kerronta on sekin hyvin visuaalista ja runollista, sanalla sanoen maagista. Ja tätä huiman visuaalista satukuvastoa TTT:n satumusikaali kyllä onnistuu upeasti toisintamaan. 

Hahmona Mestaritonttu on alkuteoksessa varsin jörö, mutta Matti Pussinen-Elorannan tulkinnassa liikekielellä ja maneereilla häneen tulee vähän enemmän eloa ja humoristisuuttakin. Toisaalta on muistettava, että suomalaisen kansanperinteen ja satumaailman tontut olivat ennen vanhaan hyvin arvonsa tuntevaa väkeä.

Mestaritonttu (Matti Pussinen-Eloranta) pitelee käsissään koko musikaalin liikkeelle
panevaa taikaesinettä, Päivikki-prinsessalta saamaansa helmeä.
Valokuva TTT: Kari Sunnari & Ilkka Eklund. 

Seikkailu käynnistyy, kun Mestaritonttu pahoittaa kerta kaikkiaan mielensä Satumaan kuninkaan sanoista ja päättää lähteä pois Satumaasta. Se kohtaa noita Sammaleisen, joka kertoo Aamuruskonmaan Sarasteen (Elina Saarela) olevan lumottuna kallion sisällä. Vapauttamiseen tarvitaan Päivikki-prinsessan (Elina Saarela) taikahelmeä, taikuutta ja prinssi Yönsilmän apua.

Työväen teatterin isolle näyttämölle tuodun satumusikaalin keskiössä ovat ansaitusti Mestaritonttu ja noita Sammaleinen (Heidi Kiviharju). Sammaleisen hahmo on myös näytelmän keskeinen jännitysmuuttuja: kenen puolelle kliseinen noitahahmo lopulta asettuu, Mestaritontun vai noitatovereiden, Pataposken (Marketta Tikkanen) ja Luuta-Lempin (Pihla Pohjolainen).  

Muut   sivuhenkilöt  jäävät pikemminkin somisteiksi. Prinssi Yönsilmästä (Mikko Kauppila) on jopa tehty hiukan koominen satuprinssin parodia, ja vapautettava prinsessa Saraste on juuri niin ihana prinsessa kuin satuprinsessojen pitääkin olla.

Heidi Kiviharjun tulkitsema noita Sammaleinen on särmikäs ja
hiukan arvaamatonkin satuhahmo. Valokuva TTT: Kari Sunnari & Ilkka Eklund. 

Suurimman kiitoksen Mestaritontun seikkailujen esillepanosta ja toteutuksesta ansaitsevat ilman muuta Annukka Pykäläisen jylhän-kaunis, riittävän yksinkertainen lavastus sekä Erika Turusen puvustus. Erityisesti Kyöpelivuoren lohikäärme on hienosti toteutettu, samaan aikaan pakahduttavan kaunis ja pelottava!

Sami Rautanevan videoprojisoinnit ovat sadunomaisia liikkuvia utukuvia (prinsessa Päivikin vedenalaisen maailman meduusat ja vesikuplat, näyttämölle piirtyvät sanat ja luudalla lentokohtaukset…), joilla on aina jokin lisäarvo esitykselle, ilman mitään maireaa kosiskelua. 

Satumusikaali on tehty yhteistyössä Tampereen konservatorion ja Näyttelijätyönlaitoksen kanssa. Näyttämöllä soittaa 35-henkinen sinfoniaorkesteri, joka koostuu Tampereen musiikkiopiston nuorista soittajista. Kapellimestareina vuorottelevat Kimmo Tullilla ja Anna-Leena Lumme

On hienoa, että Tampereen Työväen Teatteri tekee kunniaa tamperelaissyntyisen Aili Somersalon (1887–1957) tuotannolle näin komeasti ja pieteetillä. 

Ja olen varma, että TTT:n visuaalisesti huima tulkinta madaltaa osaltaan myös uusien lapsisukupolvien tutustumista alkuteokseen. Uusin painos on otettu WSOY:n kustantamana vuonna 2007 ja teos on saatavana myös e-kirjana.

19. luukku: ”Taivaalta putoilee suuria tanssivia lumihiutaleita”

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus  tanssijasta, joka unohti roolinsa. Kuvittanut Ulla Sainio. Valokuvat Sakari Viika. 96 sivua. Aurinkokustannus 2014.

Kyllä, tämäkin kirja on ihan pätevästä syystä mukana Lastenkirjahyllyn joulukirjakalenterissa. 

Kansallisbaletti tuottaa joka joulu uuden balettiesityksen lapsiperheiden ja muiden baletin harrastajien iloksi. Tämänvuotinen esitys on Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas, ja juuri tämä E. T. A. Hoffmannin satunakin tunnettu tarina on taustatekstinä Kanslallisbaletin päädramaturgin Juhani Koiviston tekstiin perustuvassa Baletin tähdessä.

Baletin täpö-täydessä tarpeistovarastossa puunukke kopsahtaa  hyllyltä alas ja menettää muistinsa. Se kiertää ympäri balettia ja kuulee samalla monta kiehtovaa tarinaa klassisista balettiesityksistä (mukana on Kansallisbaletin ohjelmistossa olleet Don Quijote, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo, Coppelia, Joutsenlampi, Lumikuningatar, Kaunotar ja hirviö ja Pähkinänsärkijä).

Tässä vaiheessa Fredriksoniksi itseään kutsuva ja muistinmenetyksestä kärsivä puunukke ei vielä ole ihan varma osallisuudestaan tähän balettikohtaukseen. Ulla Sainion ja Sakari Viikan kuvitusta Juhani Koiviston lasten kuvatietokirjaan Baletin tähti (Aurinko kustannus 2014).  

Niin, lopulta tämä muistinsa menettänyt puunukke löytää oman roolinsa nimenomaan Pähkinänsärkijästä.

Kehystarinan kupeessa saadaan johdatus ja tiivistelmä kunkin baletin juonenkäänteistä ja hahmoista.

Baletin tähti on tervetullut lasten tietokirja baletin maailmasta. Sen  toteutustapa on samankaltainen kuin Lisbeth Landefortin ja Seppo Nurmimaan pari vuotta sitten Lastenkirjapöllö-palkinnon saanut Oopperaa, oopperaa! Löytöretki lavasteiden taakse: sanoin ja kuvin oopperan maailmasta (Schildt 1997).

Yltiömakea ja romanttinen kuvamaailma sopii tähän tietokirjaan. Sainion visuaalisesti värikylläisiin taustamaisemiin upotetaan Sakari Viikan valokuvia Kansallisbaletin esityksistä. Ulla Sainion ja Sakari Viikan kuvitusta Juhani Koiviston lasten kuvatietokirjaan Baletin tähti (Aurinko kustannus 2014).   

Ulla Sainion digitaalinen kuvitus on värikylläisen sadunomaista. Siinä on ripaus tingelis-tangelista, mutta oikeastaan tällainen ylenpalttinen kimallus kuuluukin baletin visuaaliseen maailmaan. Sakari Viikan Kansallisbaletin esityksistä ottamat värivalokuvat ja Sainion kuvitus  saavat usein samaa värimaailmaa olevan taustan, joka tekee katsomiskokemuksesta levollisen ja … juuri sopivan romanttisen.

Kannattaa muistaa tässä yhteydessä myös Matti Kodan huima kuvitus E. T. A. Hoffmannin Pähkinänsärkijään (Gummerus 1992).