”Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta”

  

Leena Krohn: Luuta. 40 sivua. Teos 2023.

 

 

Leena Krohn on yhtä tinkimätön sekä aikuisten- että lastenkirjoissaan.  

 

Krohnin uusin kuvakirja Luuta tuntuu heti tutulta. 

 

Jo kuvakirjaan valittu ilmaisun muoto vihjaa, että tämä lastenkirja tuskin avautuu nykylapselle ilman aikuisen myötävaikutusta ja auki selittämistä. Tarina etenee luku kerrallaan riimitettyinä runoina.  

 

Luuta palauttaa etsimättä mieleen lapsuuteni yhden merkkiteoksen, Leena ja Inari Krohnin tarinakokoelman  Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1973). 

Luuta ei peittele moraalista eetostaan: laajoin kaarin se tuo esille yhteiskunnan eriarvoisuuden, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun ja ihmisen ahneuden maalliseen mammonaan. 

Mikään pienten lasten kirja Luuta ei todellakaan ole, ja uskon että moni aikuinenkin on teoksen äärellä vähän ymmällään. 

 

Leena  Krohnin sekatekniikalla toteuttama kuvitus muistuttaa  värimaailmansa ja rosoisuutensa takia paljon hänen sisarensa Inari Krohnin kuvitusta 50 vuotta sitten ilmestyneeseen Tyttö joka kasvoi -kirjaan. 

Kahden erilaisen elämän ja aatteiden vastakkainasettelu
näkyy kuvituksessa. Kenraalittaren kehonkieleen tiivistyy tämän
kokema ylivertaisuus piikatyttöön verrattuna. Leena Krohnin kuvitusta
runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Tarina sijoittuu arkaaiseen miljööseen ja aikaan. 

Nuori piika on palkollisena kenraalittaren taloudessa. Emäntä hukkaa sormuksensa, ja epäilykset kohdistuvat tietysti piikaan. 

Piika saa lähtöpassit työpaikastaan. Hän lähtee luuta vaellussauvanaan avaraan maailmaan, kuten niin usein kansansaduissakin on ollut tapana. 

 

Tyttö kohtaa uutta työtä etsiessään karvajätin, päätyy lilliputtien kaupunkiin, kohtaa kirkonpaimenen ja kahvipannun muotoisessa talossa asuvan koketin rouvan. Hän kolkuttelee tehtaan ovea, mutta saa kuulla, että robotit hoitavat jo työt ihmisiä tehokkaammin. 

Karkaavan metsän kuvituskuvassa on aivan
poikkeuksellista allegoristakin jylhyyttä. Leena Krohnin
kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

Tyttö todistaa myös omituista näkyä, jossa metsä ottaa sananmukaisesti jalat alleen paeten miestä, joka on tullut kirves olallaan metsää kaatamaan. 

 

Kuvituskuva hylätystä kaupungista on sekin tehokas 
allegoria. Taustalla kajastelee Mannerheimin ratsastajapatsas. 
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Hylätyssä kaupungissa hän aistii hengettömyyttä ja autiutta. Tyttö kohtaa ynseyttä ja piittaamattomuutta ja on jo valmis antamaan periksi. 

Mutta juuri kun tyttö on hyppäämässä epätoivoisena kosken kuohuihin, kenraalitar saapuu paikalle ja kertoo, että sormusvaras, harakka, on saatu kiinni. Tyttö hyväksyy anteeksipyynnön, mutta asettaa takaisin paluulleen ehdon:

Ah, elämän kirjoihin vei taas neitosen reitti,

mutta uhkavaatimuksen hän rouvalle heitti:

”Minä palaan vain, rouva, jos askareet tasan me jaamme,

Ja kahvit ja kermat ja samat sapuskat saamme. 

Oikeudenmukaisemman työnjaon jälkeen piika pystyy toteuttamaan myös sisäistä kutsumustaan. Hän ryhtyy kirjoittamaan, ensin muistelmiaan ja sitten vielä lisää.: "Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, / on voittaja varma. / Ei taistoon tarvita muuta."

Näin Luudasta sukeutuu lastenkirjaksi naamioitu yhteiskuntapoliittinen traktaatti luovan työn kunnioittamisesta ja arvon antamisesta vähäväkisille ja syrjään sysityille. 

Piika palaa lähtöpisteeseen, palvelijan ja kenraalittaren
suhteesta on tullut tasa-arvoinen. Hiirtä jahtaavan kissan voi
tulkita kuitenkin vihjeeksi siitä,että yhden kenraalittaren
asennemuutos ei vielä poista yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
Leena Krohnin kuvitusta runokuvakirjaan Luuta (Teos 2023). 

 

Kirjan jälkisanoissa Krohn kertoo tarinan synnystä: lapsenlapsen nukkekotiin  ei mahtunut kahta vanhaa nukkea, joten isoäidin piti päästää ne jatkamaan elämäänsä kirjan sivuilla. 

 

Kuulas romaani karusta tulevaisuudesta

 

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, 320 sivua, Otava 2021.

 

Kun vedestä kohoavat tornitalot tulevat pilviverhon takaa näkyvin, en tavoita heti mitään tunnetta. Odotin, että paluu tuntuisi edes joltakin, mutta kun katson alhaalla avautuvaa kaupunkia, en tunne katumusta, en helpotusta. Tyhjyys leviää kylkiluiden alla kuin tuore ruhje, katseilta piilossa. 

 

Näin kuvaa Anne-Maija Aallon Mistä valo pääsee sisään -romaanin keskushenkilö, 18-vuotias Aleksei, tuntojaan saapuessaan takaisin kotikaupunkiinsa Uus-Tokioon opiskeltuaan Moskovassa kolme vuotta. 

Pojan isä on mielenmanipulaatiota tutkivan yksikön johtaja. 

Yhteiskunta jakautuu kokokansalaisiin ja ulkokansalaisiin. Viimeksi mainittuja pyritään manipuloimaan, hyväksikäyttämään ja sortamaan monin eri tavoin. 

 

Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.

 

Mistä valo pääsee sisään on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Korennolle, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä romaanina. 

Korennon toinen keskushenkilö Satomi on tärkeässä roolissa myös tässä uutuudessa. 

Aleksein ihastuminen Marijaan, suomalaislähtöiseen ulkokansalaiseen, tuo romaanin muutoin angstintäyteiseen tunnelmaan hieman toiveikkuutta. 

Epäilemättä tarinalle on luvassa vielä jatkoa.  

 

En ihmettele, että lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-raati ihastui teokseen. 

Aalto kuljettaa romaanissaan ajankohtaisia ja tärkeitä teemoja (ilmastonmuutos, moraali, valta, lojaalisuus, aktivismi). Aallon kerronnassa on paljon temaattisia yhtäläisyyksiä esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin ja Emmi Itärannan Teemestarin kirjan kanssa.

 

Aleksei puhuttelee isäänsä vain sukunimellä Melnikoviksi eikä isäkään käytä koskaan poikansa etunimeä. Äiti on ollut jo vuosia ”toisessa todellisuudessa”. Näin karuista lähtökohdista huolimatta romaanin huipentuma liittyy nimenomaan perheenjäsenten väliseen lojaalisuuteen ja konkreettisiin rakkauden tekoihin. 

Aleksei saa isän johtamassa tutkimuslaitoksessa vastuulleen oman koeyksilön, jonka muistin tuhoamisen prosessi havahduttaa hänet valitsemaan puolensa.

 

Aalto kuvaa vaikuttavasti yksilön ja valtakoneiston välistä ristivetoa. ”Ihmisten on aina helpompi olla yhdessä, tiukassa muodostelmassa, erottumatta yksilöiksi”, toteaa Aleksei.

 

Valinnat vaativat kuitenkin veronsa. Aleksei siirtyy päätöksensä myötä holhouksen alaisesta nuorukaisesta aikuiseksi, joka ottaa vastuun omasta elämästään:

 

Olen ylpeä siitä, että minun maailmassani on aina tilaa erehdyksille. On aina tilaa muuttaa mieltään, vaihtaa suuntaa, oppia jotakin uutta. 

 

Romaanin rankat juonteet (kidutus, huumaavat aineet ja tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö ”tyttötaloissa” sekä ulkokansalaisen kastiin kuuluvien naisten päätyminen Nymfeiksi) voivat järkyttää kokematonta lukijaa.

Siihen vihjaa myös romaanin kaksoisluokitus: nuorille ja aikuisille. 

 

Laura Lähteenmäen Northend (WSOY 2012–2014) oli ensimmäisiä dystopiagenreä suomalaiseen nuortenkirjallisuuteen tuoneita sarjoja. Sarja käsitteli ympäristöteemoja ja vastuullista kuluttamista luontevasti yläkouluikäisiä kiinnostavalla tavalla. 

Luonnonkatastrofin ja ilmastonmuutoksen teemat puhuttelevat yhä yli 15  vuotta sitten ilmestyneessä Annika Lutherin Ivoriassa (Söderström 2005, suom. Raija Rintamäki, Teos 2009).

Jokainen on tärkeä

Kristin Roskifte: Kaikki lasketaan, 59 sivua, suomentanut Arja Kantele, S&S 2020.

Hurmaava, yllättävä ja ajattelemaan sysäävä.

Nämä laatusanat nousivat päällimmäisiksi, kun tutustuin toissapäivänä heti tuoreeltaan norjalaisen Kristin Roskiften kuvakirjaan Kaikki lasketaan. 

Se ylsi  viime vuonna Pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjapalkinnon voittajaksi. 

Kyse ei ollutkaan taas yhdestä uudesta hulina-vilinä-kuvakirjasta, joka tykittää tapahtumantäyteisiä ja yksityiskohtia pakattuja aukeamia katsojan silmille. 

Näin staattisesta aukeamasta lähdetään liikkeelle. Taustan yksityiskohdat on
kekseliäästi piirretty yhdellä värillä ja huomio kiintyy näin olennaiseen.
Kristin Rosfkiften kuvitusta kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan on humaani moniarvoisuuden ja lähimmäisen rakkauden puolustuspuhe. 

Se havahduttaa lukijan ja katsojan vähäeleisellä kuvitustyylillään ja lähes lakonisella ilmaisullaan, joka onnistuu näin kyseenalaistamaan vallitsevia totuuksia.

Kuvakirja on myös hyvä osoitus siitä, kuinka monikäyttöinen lastenkirja voi parhaimmillaan olla.

Jonottaminen, rivissä oleminen ja odottaminen on yksi kirjan
keskeisistä vertauskuvista. Kristin Rosfkiften kuvitusta 
kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan on tietokirja: sen avulla voi opetella laskemaan yhdestä tuhanteen.

Se jumppaa lapsen, nuoren ja aikuisen havainnointikykyä harjaannuttaessaan keskittymään yksityiskohtiin, hahmottamaan isojen aukeamien tapahtumia.

Kaikki lasketaan on myös moraalin ja etiikan oppitunti ja tunnekasvatuskirja. 

Se puhuu kauniisti yhteiskunnan laitapuolen eläjistä, julkisuuden valokiilan ulkopuolelle ilman omaa syytään jäävistä pudokkaista. 

Seuraavan kerran, kun lapsi, nuori tai aikuinen valittaa, ettei hänellä ole mitään tekemistä, kannattaa antaa selailtavaksi tämä kirja.

Ilmaisunvapaus ja kansalaisvaikuttaminen näkyy taas
monin tavoin lastenkirjoissa. Kristin Rosfkiften kuvitusta
kuvakirjaan Kaikki lasketaan (S&S 2020). 

Kaikki lasketaan johdattaa myös  dynaamiseen tarinankerrontaan ja luovaan sepittämiseen: mitä on tapahtunut ennen esillä olevaa kohtausta, mitä tapahtuu sen jälkeen – miksi, kenen toimesta? 

Kirjan lopusta löytyvä pienellä präntillä tiuhaan ladottu tekstiosuus on koko kirjan dynamo. 

Sen avulla voi eri ikäisten lasten ja nuorten kanssa harjoitella monissa oppiaineissa tärkeitä havainnointitaitoja. 

Kuvittaja-kirjailija Kristin Roskifte (s. 1975) on julkaissut kuvakirjoja ja hän on opiskellut kuvittamista Lontoossa ja Cambridgessä. 

Erityiskiitosta ansaitsee myöstämän kuvakirjahelmen kustantaja S&S.   

Kun Pohjoismainen lasten- ja nuortenkrijallisuuspalkinto vuonna 2012 perustettiin ja olin mukana Suomen raadissa, kuvittelin naiivisti, että pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyyden takaamiseksi perustetun palkinnon KAIKKI EHDOKASKIRJAT myös käännettäisiin pohjoismaisille kielille.

No, nielaisin pettymykseni, mutta kuvittelin että edes voittajateokset läpäisisivät seulan kaikissa Pohjoismaissa. 

Tämäkin toiveeni oli ylimitoitettu. 

Ensimmäisen pohjoismaisen lasten- ja nuortenkirja-palkinnon sai Seita Vuorelan Karikko (WSOY 2012). Se on käännetty tanskaksi vuonna 2015.

Vuoden 2015 voittaja Martin Wegeliuksen Mördarens apa on käännetty suomeksi (Merten gorilla, suom. Kati Valli, Tammi 2017).

Ehdokaskirjoista myös vuonna 2011 alun perin ilmestynyt Jessica Schiefauerin Pojkarna on tullut julki suomennoksena Kariston kautta (2015, Pojat, suom. Säde Loponen). 

Kaikki tänne heti nyt!

Anuska Allepuz: Se on minun! Suomentanut Arja Kanerva, 32 sivua, Lasten Keskus 2018.

Rachel Bright & Jim Field: Minun, sanoi orava! Suomeksi riimitellyt Katariina Kallio, 30 sivua, Kustannus-Mäkelä 2017.

Jo parin vuoden ajan on saatu nauttia tunnetaitoja työstävien kuvakirjojen runsaasta tarjonnasta. 

Tunnekasvatus on nostettu myös uusissa varhaiskasvatuksen ja alakoulun opetussuunnitelmissa isoon rooliin.

Länsimaissa eletään monenlaisen yltäkylläisyyden aikaa, joten ei ihme, että aiheen erilaiset variaatiot yltävät nyt myös lastenkirjoihin.

Nämä kaksi käännnöskuvakirjaa näyttävät taas toteen, että tietyt aiheet ovat yht äkkiä monen lastenkirjailijan ja -kuvittajan työpöydällä lähes samanaikaisesti.

Espanjassa syntynyt ja Iso-Britanniassa kuvittajan ammattiin kouluttautunut Anuska Allepuz on Suomessa entuudestaan tuntematon tekijä. 

Rachel Brightin & Jim Fieldin kirjoja on ilmestynyt pari aiemminkin. Samaan kirjaperheeseen kuuluu Orava-kirjan kanssa Kyllä, sanoi Koala (Mäkelä 2017).

Allepuzin Se on minun! kertoo viidestä viidakossa asuvasta elefantista, jotka rakastavat hedelmiä.

Mutta yhtenä päivänä elefantit äkkäsivät syvällä viidakossa uuden puun. Se oli valtavan iso.

Ja siinä valtavan isossa puussa kasvoi niin herkullisen näköinen eksoottinen hedelmä, etteivät elefantit olleet ikinä moista nähneet.
Kaikki halusivat maistaa sitä.

Konstit ovat monet, kun hedelmän himo iskee. Anuska Allepuziin kuvitusta
Se on minun! -kuvakirjaan (Lasten Keskus 2018), 

Kukin elefantti  yrittää vuorollaan tavoitella hedelmää, mutta tuloksetta.

Jokaisella aukeamalla kerrotaan kuvien ja niukan tekstin kautta rinnakkaistarinaa viidestä vikkelästä hiirestä, jotka puhaltavat yhteen hiileen ja pääsevät paljon nopeammin tavoitteeseensa.

Kirjan ”opetus” löytyy viimeiseltä sivulta.

Fiksuin viidestä elefantista nielee ylpeytensä ja antaa makeanhimolleen periksi ja niinpä se pääsee hiirien herkkupöytään! Tosin ratkaisu on moraalisesti hieman ongelmallinen: elefantin suu on huomattavasti hiiriä suurempi.

Toisessa kuvakirjassa sankarina on ”rasavilli viilettäjä, huoleton ja hurmaava” Oili Orava. Se lienee sukua Aisopoksen eläinsadun heinäsirkalle, joka vähän välittää maallisesta puurtamisesta. 

Oili Orava ei muiden eläinten tavoin ole kerännyt mitään talvivarastoa. Siksi se terhkakoituu nähdessään metsän viimeiden kävyn vielä roikkuvan puussa:

HETKINEN! Nyt näkyi jotain 

Oilin ruokatutkassa: 

Yksi pieni männynkäpy keikkui oksan mutkassa! 

Siitä Oili ilahtui, 

ja kyllähän tuon ymmärtää… 

Tämän jälkeen metsässä ei ollut muuta syötävää.

Jim Fieldin aukeamissa on rytmillistä eroa: tässä hyvinkin seesteinen
 lähtölaskenta tulevaan kilpailuun metsän viimeisestä kävystä. Syksyn ruska
 ja kiemurainen männyn oksa tekevät aukeamasta koristeellisen. Jim Fieldin
kuvitusta Rachen Brightin tekstiin kuvakirjassa Minun, sanoi orava
(Kustannus-Mäkelä 2017). 

Oilin aarteen on huomannut myös metsän kovimman keräilijän maineen saanut Sadan Kävyn Sakari, ja tästä käynnistyy tietysti huima kisa.

Kuvitus on takaa-ajon ansiosta poikkeuksellisen vauhdikas , kuvan kokoa ja näkökumaa vaihtava. Silti kuvituksen yleisilme on dynaaminen ja levollinen.

Metsän eläinten kestit päättyvät tässä kirjassa iloiseen pitopöytään. Viimeisellä aukeamalla muistutetaan vielä, että hyvän ystävän kanssa voi kuitata menneet nahistelutkin vapauttavala naurulla.

Katariina Kallion riimittelemä teksti kulkee hyvässä poljennossa. Joskus riimirunous toimii suorasanaista kertovaa tekstiä nasevammin. Ääneenlukeva aikuinen pääsee myös nauttimaan tekstin rytmistä ja luentaan voi tulla näin jopa enemmän eloisuutta.

Samaa teemaa löytyy myös näistä aiemmin ilmestyneistä kuvakirjoista:

Sanna Pelliccioni: Onni-poika tahtoo kaiken, Minerva 2013

Lena Frölander-Ulf: Kurre Keikari ja popcornit, S & S 2017

Johanna Venho & Annastiina Syväjärvi: Yllin kyllin, WSOY 2012

Lapsuudestani muistan myös hyvin Leena Krohnin tarinan Tavaran Taarasta kokoelmassa Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia (Tammi 1974, kuv. Inari Krohn).

Eettistä pohdintaa rahasta ja menestyksestä

David Walliams: Maailman rikkain poika, kuvittanut Tony Ross, suomentanut Kaisa Kattelus, 252 sivua, Tammi 2018.

12-vuotiaalla Joe Spudilla on ulkoisesti kaikki reilassa.

Isä on tienannut tsiljoonansa vessapaperibisneksellä ja hukuttaa poikansa tavaroihin.

Vaan yksi Joelta puuttuu: ystävä.

Joen isälle oli täydellinen yllätys, että hänen poikaansa kiusattiin koulussa. Koulukiusaaminenhan oli vain köyhien riesa. Mutta totuus oli, että Joea oli härnätty heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hienostoperheiden lapset inhosivat häntä, koska hänen isänsä oli ansainnut rahansa vessapaperilla. Heidän mielestään sellainen oli ”kauhean rahvaanomaista”.

”Peppuporho, Pyllyperijä, Herra Kakkapaperi”, Joe jatkoi. ”Ja nuo ovat vasta opettajien antamia nimiä.”

Niinpä poika vaihtaa kalliista yksityiskoulusta tavalliseen kouluun. Hän yrittää ensin pitää matalaa profiilia äveriäästä isästään, mutta epäonnistuu tietysti heti ensimmäisellä viikolla. 

Onneksi Joe saa yhden ystävän, Bobin, joka viis veisaa hänen äveriäästä taustastaan. Ja Joe on unelmiensa kukkulolila, kun kouluun tulee uusi oppilas, Lauren, joka iskee oitis silmänsä häneen. Mutta auvoa ei kestä kauan…

Brittiläisen Roald Dahlin manttelin perijällä ja maanmiehellä David Walliamsilla on hyvä, toimiva konsepti. Hän kirjoittaa itsellisiä lasten- ja varhaisnuortenromaaneja, mutta ne kaikki sijoittuvat samaan kaupunkiin, jossa herra Rajn kioskikauppa jatkaa absurdia liiketoimintaansa kirjasta toiseen. 

Rajlla on psykologista silmää lasten arkisille asioille, ja niinpä hän toimii menestyksellisesti myös tässä Walliamsin lastenromaanin uusimmassa suomennoksessa kuuntelevana olkapäänä ja keittiöpsykologina.   

Muhevia karikatyyrejä ovat herra Rajn lisäksi myös koulun ruokalan rouva Trafe, jonka ruokalistan ällöttävät kuriositeetit ovat vertaansa vailla sekä isän bimbo naisystävä Safiiri.  

Me aikuiset haaveilemme äkkirikastumisesta viikottain, ja aiheesta on tehty useampia dramatisointejakin, viimeksi Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein -romaanista (Otava 2014)  Lenka Hellstedtin ohjaama samanniminen elokuva. 

Walliamsin Maailman rikkain poika antaa meheviä tulokulmia koko perheen yhteisiin eettis-moraalisiin keskusteluihin rahan ja toimeentulon dilemmoista.

Suomentaja Kaisa Kattelus näyttää kyntensä listatessaan rumia uudissanoja sekä opettajille sopimattomia etu- ja sukunimien yhdistelmiä.  

Romaanin tihentyvässä loppukohtauksessa Joen isän elämän arvot loksahtavat – tietysti ! – oikeille kohdilleen.