Mummi pienenee mutta elämä jatkuu

Mari Kujanpää: 102 askelta mummilaan, kuvittanut Paula Mela, 203 sivua, Otava 2018.

Ihan aluksi haluan antaa virtuaalisen ansiomitalin tokaluokkalaisen Akselin vanhemmille.

Viisilapsisen suurperheen elämä on ainaista säätöä. Kaiken kukkuraksi vanhemmat ovat yrittäjiä, ja kierrätyshuonekalujen myynti ei enää elätä suurperhettä ja paineet toimeentulosta ovat kovat. 

Silti vanhemmilla, varsinkin äidillä, riittää aikaa lasten kanssa olemiseen. Kodinhoito on ihailtavasti organisoitu ja lapsilla on omat vaihtuvat kotityönsä. 

Kun ukkostaa, isä soittaa kotiin ja varmistaa, että lapset eivät pelkää. Äiti on tehnyt isosiskolle aikoinaan pussin, jossa on  puuhakortteja pitkästymisen varalle. Arkiset selviytymiskeinot ovat konstailemattomia ja siksi niin hellyttäviä.

Isosisko on reilulla päällä: hän on tehnyt välipalaksi smoothien ja
antaa Aleksin katsoa puhelimeltaan traktorivideoita. Paula Melan kuvitusta
Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).  

Mari Kujanpään kaksi edellistä lastenromaania kertoivat molemmat varsin rankoista aiheista: Minä ja Muro –kirjan (Otava 2009) tyttöä kohdeltiin omassa perheessä henkisesti kaltoin ja Emman salainen toive–kirjassa (Otava 2016) Emma-tyttö saa äidin päihdevieroituksen ajaksi uuden kodin isovanhempien luota.

102 askelta mummilaan on näiden lastenromaanien jälkeen luokiteltavissa varsin ”tavalliseksi”, vaikka siinäkin pohjajuonteena on isomummin alkava dementia.

Aleksin  mummi, tai oikeastaan siis isomummi, asuu melkein naapurissa, sinne on Aleksin mittausten mukaan matkaa 102 askelta.  

Mummilaan voi  kipaista koulun jälkeen, kun isommat sisarukset ovat vielä omilla teillään. Aleksi nauttii mummilan kiireettömästä ilmapiiiristä ja tietysti myös saamastaan jakamattomasta huomiosta. Vähitellen poika kuitenkin huomaa mummin käyttäytyvän välillä aivan hassusti ja väsyvän aikaisempaa nopeammin: 

Hypin, pompin ja loikin trampoliinilla pitkän aikaa. Muistan mummin. Häntä ei näy enää ikkunassa. Kurkistan ovesta sisään, enkä ylläty, kun mummi nukkuu sängyssä. Vilkaisen keittiöön. Seinäkellon putkilot lojuvat lattiassa saakka niin kuin ne olisivat yhtä väsyneitä kuin mummi. Kiskon ne ylös, etsin kaapista tussit ja piirrän mummin vaippoihin kukkia, traktoreita, aurinkoja, puita, taloja ja kaulimia. Toivottavasti mummi tulee iloiseksi vaippojen kuvista – tai edes huomaa kuvat.

Turvallisuuden tunne huokuu sekä Kujanpään tekstistä että Paula
Melan kuvista. Tässä Aleksi vilkuttaa mummille, joka katsoo pojan
tempuilua trampoliinilla. Paula Melan kuvitusta Mari Kujanpään lastenromaaniin 102 askelta mummilaan (Otava 2018).

Vaikka Aleksin on vaikea kertoa mummin muuttuneesta käytöksestä, hän ei kuitenkaan ota liian suurta taakkaa omille harteilleen. Mummin voinnin huononemisen huomaavat toki myös isommat sisarukset ja Aleksin vanhemmat, ja he ryhtyvät miettimään ratkaisua uuteen tilanteeseen. 

Kujanpään romaani on mukavalla tavalla verkkainen. Tällaisia kotikeskeisiä arkisia lastenkertomuksia ilmestyi vielä muutama vuosikymmen sitten todella paljon. Nyt kirja tuntuu harvinaiselta helmeltä. Kaikki lapset eivät käsitykseni mukaan edelleenkään pidä jatkuvasta remellyksestä ja juonen äkkikäänteistä. 

Romaanin vanhanaikaisuus on tässä tapauksessa yksinomaan hyvästä: sen verkkainen tempo ja perheyhteydestä huokuva lähimmäisenrakkaus lämmittävät lukijaa vielä pitkään kirjan lukemisenkin jälkeen.  

Kujanpää kuvaa upeasti lapsen sisäistä todellisuutta, mielikuvitusleikkejä ja arjen pieniä iloja. Pehmolelu Lepakko Lee on usein leikeissä mukana ja paras kaveri on samalla luokalla oleva Mitja, joka vasta opettelee suomen kielen puhumista.

Aleksin perheessä yritteliäisyys ja suorittaminen on läsnä myös urheiluharrastuksen kautta. Samaan aikaan mummin voinnin huononemisen kanssa vanhemmat tekevät myös vaikean päätöksen luopua firmasta ja myydä kotitalo. Perhe muuttaa kerrostaloon ja mummi palvelutaloon.

Vaikka muutos on iso, Aleksi ei lannistu. Vaikka jostain pitää luopua, paljon uutta ja kivaa tulee myös tilalle:

Meillä ei ole enää pihaa, mutta nyt on parveke. Se on tosi hauska ja korkealla, siellä voi istua lukemassa tai katsella taloja ja puita. Kannan mummin kaktuksen minun ja Vilhelmiinan huoneen ikkunalaudalle. Siinä sen on hyvä kasvaa isommaksi, ja se muistuttaa minua mummista, joka tuli pienemmäksi. 

Tähystän parvekkeelta ulos. Kerrostalot venyttelevät kohti pilviä, ja valtava nosturi häämöttää taivaanrannassa. Mitjan koti on korkeassa kerrostalossa aivan naapurissa, ja Mitja leikkii nyt pihalla, kohta minäkin. Tulen kyllä pian kotiin, koska on meidän koko perheen lautapeli-ilta. Sellaista ei ole ennen ollutkaan.

Paula Mela teki debyyttikuvituksen Arja & Emma Puikkosen saturomaaniin Äänihäkki. 

Hänen tarkkaviivainen mustepiirtimensä taipuu hyvin myös arkisemman miljöön kuvaukseen.

Kaverikarusellin pyörteissä

Tittamari Marttinen: Aurinkoa, Linnea! 203 sivua,  Karisto 2018. Kansikuva Aino Ahtiainen.

Tittamari Marttisen viime vuonna alkanut Linnea-sarja on jälleen hyvä esimerkki nuortenkirjallisuuden uudesta vuorovaikutteisuudesta.

Lukijat voivat nimittäin vaikuttaa kirjojen sisältöön lähettämällä kysymyksiä osoitteeseen linneanlaiskanlinna@gmail.com.

Linnea on siirtymässä kesän jälkeen yläkoulusta lukioon. Hän asuu pohjois-Suomessa pikkukaupungissa ja on päässyt paikallislehteen pitämään nuortenpalstaa, missä vastailee ikätovereitaan askarruttaviin kysymyksiin.

Linnea-kirjat liittyvät vanhaan tyttökirjallisuuden traditioon, mutta henkilögalleria on edeltäjiään ulokkeisempi ja niinpä sarja antaa myös kepeää   chick lit -tyttökirjallisuutta huomattavasti enemmän ajattelun aihetta lukijalleen.   

Linnean paras ystävä Sini on kotiutunut Suomeen Iranista veljensä Bahramin  kanssa. Bahram tykkää pojista, mutta empii kertoa asiasta vanhemmilleen. 

Linnea saa sydämentykytystä tutustuessaan Ruskaan, joka suunnittelee täysi-ikäiseksi tultuaan sukupuolenvaihdosleikkausta. Hyvä ystävä Elsa kärsii bulimiasta. Linnean vanhemmat ovat eroamassa ja äiti on löytänyt uuden rakkauden lentokapteeni Annasta. 

Näistä ja monista muista kaverien pulmista voisi saada angstintäyteisen nuortenkirjakipuilun, mutta Linnean neuvokkuuden ja optimismin ansiosta asiat kääntyvät aina parhain päin.   

Aurinkoa, Linnea! puhuu elämänmakuisesti moniarvoisen nuoruuden puolesta.

Linnea on nuoreen ikäänsä nähden varsin pätevä ihmistuntija.  

Jokaisen luvun alussa on Linnealle lähetetty kysymys, joka sidotaan melko saumattomasti Linnean ja hänen ystäviensä edesottamuksia kuvaavaan pääjuoneen.

Linnea on pirskahteleva ja elämäniloinen nuori, joka ei jumita ulkonäkö- tai seurustelupaineissa tai elämän suorittamisessa ylipääätään:

–   Kai me harrastetaan elämästä nauttimista, minä sanoin. 

Hämmästyin vähän itsekin, kun sanoin sen ääneen. Mutta niinhän se oli. Napakymppi. 

– Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin hyviä kavereita ja kivaa tekemistä, Sini pohti, – ja välillä vähän merta ja aurinkoa.
  

Valosta varjoon ja takaisin

Salla Simukka: Sammuta valot! Pieniä kauheita tarinoita, 66 sivua, / Sytytä valot! Pieniä kauniita tarinoita, 77 sivua, Tammi 2018. Kansikuvat Laura Lyytinen.

Vuorovaikutteisuus, kerronnalliset jipot ja näkökulmatekniikat ovat nykynuortenromaanin täkyjä, joilla halutaan saada vähän lukevat nuoret kirjan ääreen.

Salla Simukka nostaa kierteitä vielä entisestään käyttämällä lyhyen kertomuksen muotoa.  Kääntökirjassa  on kaksi tarinakokoelmaa samoissa kansissa, Sammuta valot/ Sytytä valot, miksaa eri lajityyppejä keskenään. 

Tarinoista löytyy kauhua, scifiä, uuskummaa, mutta myös romantiikkaa ja perinteisen realistisen nuortenkirjan kasvukipuilua. 

Päähenkilöiden ikäjakauma ulottuuu varhaisnuorista nuoriin aikuisiin.

Samannimiset tarinat,  joissa on kuitenkin tyyten eri aiheet sekä toisiinsa kytkeytyvät, erilaisen tulkinnan tai näkökulman tarjoavat tarinat pitävät lukijan valppaana.

Kaikki tarinat eivät kuitenkaan suoraan ”seurustele keskenään”. 

Nimitarinan heleämmässä versiossa toinen haluaa rakastella valot päällä, toinen pimeässä. Mollisointuisemmassa tarinassa 15 vuotta täyttänyt pääsee ensimmäistä kertaa käymään kotitalonsa kellarissa.

– – Se oli iso juttu, sillä kellarista oli ainut käynti viereisin taloihin. Niitä kauemmas en saanut vielä kulkea, sillä lopullisesti maanalainen kulkuverkosto avautuisi minulle vasta sitten, kun täyttäisin kahdeksantoista vuotta. Turvamääräykset, kuulemma. Lapsia ja nuoria pidettiin liian arvaamattomina, että he saisivat ryntäillä vapaasti tunneleita pitkin. Aivan niin kuin aikuiset muka olisivat sen viisaampia. – –
 

Toinen Ariel-tarinoista allusoi vahvasti H. C. Andersenin satuun Pieni merenneito.  Samaa klassisten satujen viittauskudelmaa Simukka on  rakentanut myös aiemmassa Lumikki-trilogiassa ja teosparissa Jäljellä ja Toisaalla.

Tarinoiden avauksissa olisi varmasti ollut potentiaalia myös pidemmiksi romaaneiksi. Joissakin jännite on kouriintuntuvampaa kuin toisissa, yksi omista suosikeistani oli Kutsu/ Viesti –tarinaparit.

Tuntuu siltä, että  Simukka olisi sormiverrytellyt useampaakin aihiota, mutta päätynyt silti lyhyeen muotoon.

Monessa tarinassa päähenkilö työstää seksuaalista identiteettiään. Esimerkiksi Sytytä valot -osion Ariel–tarinassa Arista sukeutuu koulun kykykilpailussa drag queen. Moniarvoisuus ja uteliaisuus myös valtavirran ulkopuolisiin asioihin sävyttää kokoelman kaikkia tarinoita.

Uskon äidinkielen opettajien oitis nappaavan Simukan tarinat yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneille hienosyisen tekstianalyysin aineistoksi. 

Toki niiden keikaukset ja viittausverkostot viihdyttävät myös oivaltavaan ja sopivasti haastavaan kerrontaan koukuttuvaa vapaa-ajan lukijaa. 

Lastenkirja rauhan asialla

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Laakson kehtolaulu, WickWick 2017.

Tuula Pere & Andrea Alemanno: Muurien välissä, WickWick 2018.

Suomalainen nykylastenkirjallisuus karttaa poliittista kannanottoa.

Poliittisesti aktiivisella 1960–70-luvullakin lastenkirjojen mielenilmaukset olivat maltillisia verrattuna vaikkapa naapurimaan Ruotsin tilanteeseen. Siellä perustettiin jopa vasemmistolaista kantaa edustaville kirjoille oma kustantamo, joka julkaisi paljon myös lastenkirjoja.

Yhden naisen pienkustantamoa luotsaava Tuula Pere on organisoinut ”pienimmän ja ystävällisimmän mielenosoituksen” Helsingin huippukokouksen alla. 

Hän on lähettänyt huomenna Helsingissä tapaaville suurvaltajohtajille, Vladimir Putinille ja Donald Trumpille,   kirjeen sekä kirjoittamansa ja italialaisen  Andrea Alemannon myös englanniksi ilmestyneet kuvakirjat Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä.

“Jokainen meistä on ollut lapsi, ja lapset ovat lähellä sydäntämme. Uskon, että meillä kaikilla on pohjimmiltaan yhteinen päämäärä. Haluamme tehdä maailmasta paremman ja turvallisemman paikan. Lapset tarvitsevat turvakseen luotettavia aikuisia, jotka huolehtivat heidän hyvinvoinnistaan ja tekevät viisaita ratkaisuja. Ne syntyvät sydämen diplomatiasta. Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua. Vaikka en olekaan samaa mieltä, niin uskon, että kaikki keinot lastenkirjojen hyvien viestien välittämisessä ovat tarpeen”, toteaa  Tuula Pere tiedotteessaan.

Laakson kehtolaulu ja Muurien välissä ovat vahvan allegorisia tarinoita, jotka eivät alleviivaa sanomaansa. 

Laakson kehtolaulussa  rauhanrakentajina toimivat isoäidit ja Muurien välisssä –kuvakirjassa aloiteen sovintoon tekevät lapset.

Syrjäisessä vuorenlaaksossa on kaksi kylää, jotka ovat riidoissa keskenään. Kaina-muorin aikuinen poika Karam on sotimassa ikätoveitaan vastaan.

Miesten lähdettyä matkaan äidit ja isovanhemmat yrittivät huolehtia perheistään parhaansa mukaan, mutta mikään ei ollut entisellään.

Isoäitien rakkaus ilmenee lyhdyn valossa ja teekannun lämpönä.
Kaina-muori huokuu sydämen viisautta keskenään sotiviin nuoriin miehiin.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
  Laakson kehtolaulu (WickWick 2017).

Lapset lymyilevät apeina kodeissaan suljettujen ikkunoiden takana.

Kylän asumusten piipuista tupruava savu ja Kaina-muodin teekupin höyry ilmentävät toivoa ja sisukkuutta Alemannon kuvituksessa.

Kaina kiipeää kylän korkeimmalle vuorelle ja ryhtyy laulamaan pojalleen kehtolaulua. Lauluun yhtyy viholliskylän isoäiti ja tämä havahduttaa taistelijat sodan mielettömyydestä.

Kehtolaulun lohdulliset sävelet havahduttavat sotilaat.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Laakson kehtolaulu (WickWick 2017). 

Muurien välissä -kirjan lähtötilanne on hyvin samankaltainen.  

Vastakkaisilla rannoilla lahden pohjukassa elää kaksi kaupunkia, jotka saavat elantonsa kalastuksesta.  Asukkaat ovat riittaantuneet: ahneus, kyräily ja oman edun tavoittelut ovat turmelleet asukkaat. 

Lännen ja idän kaupunkien pormestarit mittelevät, kumpi on isompi.
Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Riita  johtaa muurin rakentamiseen.

Itäisten ja läntisten kaupunkien pormestarit kisaavat siitä, kumpi onnistuu rakentamaan paksumman ja korkeamman muurin. Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään.

Muurit muuttivat kaupunkien elämää. Entiset ystävät ja tuttavat eivät pässeet enää tapaamaan toisiaan. Vaikka asukkaita oli kielletty nousemasta muureille, he kiipesivät usein iltaisin ylös ja huutelivat toisen muurin takana asuville.

Lauri-poika tuo sananmukaisesti värit kahden toisiaan kyräilevän kaupungin
elämään. Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa
Muurien välissä (WickWick 2018).

Väliin jätettiin kuitenkin maa-alue, joka ei kuulunut kenellekään. Tälle rantakaistaleelle ilmaantuu muukalainen, pieni Lauri-poika, joka ei ole tietoinen rajanaapureiden vihanpidosta. Lauri saa pitkällisten neuvotteluiden jälkeen luvan rakentaa mökin, puutarhan ja laituripaikan.

Alemannon kuvitukseen tulee Laurin myötä hentoisesti väriä ja sen myötä myös toiveikkuutta. Sinnikkäästä, työtä pelkäämättömästä ja ennakkoluulottomasta lapsesta tulee tarinassa toivon symboli. Laurin aloitteesta kaupunkien väliselle rajalle rakennetaan uusi laituri talkootyönä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pormestarit ymmärtävät yhteisen edun ja
 tekevät sovinnon.Andrea Alemannon kuvitusta Tuula Peren tekstiin kuvakirjassa Muurien välissä (WickWick 2018). 

Ja työn tehtyään Lauri lähtee jonnekin muualle rauhaa sovittelemaan.

Tuula Peren ja Andrea Alemannon kuvakirjat sopivat mainiosti eri ikäisten lasten kanssa yhdessä luettaviksi.  

Ääneen lukevan aikuisen on syytä varata riittävästi aikaa kirjan lukemisen jälkeiseen keskusteluun.  

Muita lastenkirjoja, joissa pohditaan valtaa ja sodankäyntiä:

Leena ja Inari Krohn: Tyttö joka kasvoi ja muita kertomuksia, Tammi 1973.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär, suomentanut Tuula Taanila, WSOY 1981.

Janosch: Urhea pikku räätäli, suomentanut Riitta Mäyrälä, WSOY 1988.

Gunilla Bergström: Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, suomentanut Sanna Uimonen, Tammi 2006.

Alessandro Pelliccioni & Katri Tapola: Pelätin ja rastas, Mirri Creative 2015.

Lapsuuden kesä ei lopu koskaan

Pauli Kallio & Reetta Niemensivu: Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää, 80 sivua, Suuri Kurpitsa 2018.

Pauli Kallion & Reetta Niemensivun Lyhenevä kesä on karttunut jo toisella osalla Riemua ja rähinää.

Albumi edeltäjänsä tavoin  ehtaa lasten ja varhaisnuorten sarjakuvaa, mutta vähän erikoisemmalla twistillä. 

Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle, josta nykylapsilla ei ole mitään kokemusta.

Kuuden kuvan stripeissä päästään seuraamaan Jaakon, Anteron ja Annikin kesänviettoa maalla. 

Pojat joutuvat usein altavastaajiksi nokkelamman ja sanavalmiin tytön kanssa.

Anterolla on myös  mielikuvituskaveri, joka soittaa kitaraa ja on jo jättänyt pikkupitäjän pölyt taakseen.

Mustikkapiirakan syönti sysää Anteron Tarzaniksi ja lilliputiksi. Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).

Kolmikko nauhoittaa ja kuuntelee c-kasetteja, käy mustikassa, onkimassa ja uimassa. Majakin rakennetaan ja sinne tehdään evääksi voileivät, jotka kääritään voipaperiin. 

Tietoa etsitään tietosanakirjoista. Sarjakuvista mieluisia ovat Tenavat, Tex Willer ja Musta Naamio.  Aikansa merkkimiehet, Urho Kekkonen ja Juha Väätäinen vilahtelevat lasten puheissa.

Pauli Kallion tarinoissa arki nytkähtää tarvittaessa raiteiltaan mielikuvituksen ja  leikin puolelle. Reetta Niemensivu tallettaa lasten kasvoille ällistyttävän monia ilmeitä ja eleitä.

Sarjakuvat on julkaistu alun perin Kalevassa ja sittemmin myös Nivala-lehdessä ja Ylä-Satakunnassa.

Lyhenevä kesä on retrohenkisen fiilistelyn ansiosta erityisesti meidän 1970-luvulla lapsuutensa eläineiden mieleen, mutta se sopii vallan mainiosti eri sukupolvien yhteiseksi lukukokemukseksi.  

Sateisen päivän joutilaisuuden pelastaa käynti kirjastossa! Reetta Niemensivun kuvitusta Pauli Kallion sarjakuvatarinaan 
Lyhenevä kesä 2, Riemua ja rähinää (Suuri Kurpitsa 2018).

Ala- ja yläpääasiat balanssissa

Jyri Paretskoi: K15, 80 sivua, Otava 2018.

Jyri Paretskoi  murtautui lupaa kysymättä nuorten vähän lukevien poikien tajuntaan Shells Angles –sarjallaan (Karisto vuodesta 2013).  

Siitä on kehkeytynyt jo ilmiö: avausosasta on otettu tänä vuonna jo kuudes painos ja tekeillä on myös tv-sarja.

On kiinnostavaa, että Otavan kautta ilmestyvän uuden sarjan avausta, K15, markkinoidaan sanoilla ”uusi sarja Skamin hengessä” ja viitataan näin viime vuonna sekä nuorten että aikuisten keskuudessa megailmiöksi muodostuneeseen norjalaiseen draamasarjaan, joka on Suomessa katsottavissa vielä joulukuun alkuun asti Yle Areenan kautta.

Vähän lukevien nuorten lukuinnostus täytyy siis herättää jostain muusta mediasta suositun brändin kautta. Näin se menee.

Sarjan avausosan kannessa on Skamin tyyliin tekstiviestittelyä, johon on saatu tiivistettyä myös tärkeä siivu Paretskoin vetävästä ja savolaisittain sutkista sanailusta. Onneksi tekstiviestit jäävät varsinaisessa tarinassa sivuosaan.

Ei asiat parane jaarittelemalla. Toivottavasti tästä alle sadan sivun nuortenromaanista tulee pian vakiintunut konsepti. Paretskoin K15 on tiiviistä sivumäärästään huolimatta tuhti tiivistys yläkouluikäisten mielenmaisemasta.

Roni ja Niko eivät ole luokan suosituimpien joukossa, mutta asia muuttuu, kun luokalle tulee uutena oppilaana  Sara, joka lyöttäytyy sujuvasti poikien seuraan. 

Muualta tulleena Sara näkee heti luokan vinoutuneet valtasuhteet ja vähitellen hän  pitkäjänteisellä toiminnallaan pystyy niitä myös muuttamaan.

Jäntevään 80 sivun mittaan tiivistetyssä avauksessa keskiössä ovat neuroottisen Ronin edesottamukset. Poika täyttää pian 15 vuotta ja sen jälkeen hän haluaa saada yksinhuoltajaäidiltään vastaukset moniin vastausta vaille jääneisiin elämän peruskysymyksiin.

Paretskoi tuntee kohderyhmänsä: hän työskentelee Iisalmessa yläkoulun äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Paretskoilla on siis siviiliammattinsakin takia ilmeinen agenda saada paitsi omat oppilaansa niin siinä sivussa myös mahdollisimman laajat joukot koko Suomen yläkoululaisista lukemaan.

Tapahtumat käynnistyvät ainekirjoitustunnista. Ei  todellakaan mikään dramaturgisesti kohottava lähtötilanne, mutta siekailemattomasti Paretskoi rakentaa jännitteen tarinaan.

Hänen metodinsa ovat toki perinteisiä: Ronin ja Nikon keskinäisessä sanailussa huomio on usein alapään asioissa, mutta ennen pitkää kolmikon ja koko luokan aivotoiminnassa tapahtuu hyvää tekeviä liikahduksia monella muullakin tasolla. 

Sarjan kakkososa, Salaisuuksia, ilmestyy jo kesän lopulla. 

Kesän lystejä saarella

Heikki Niska: Lystisaaren kesä, kuvittanut Hannamari Ruohonen, 64 sivua, S & S 2017.

Kotimaisten lastenkirjojen rakastetuin vuodenaika on eittämättä kesä. 

Toisaalta suomalaisen kuvakirjallisuuden yksi tärkein vientivaltti maailmalla on edelleen talviset, runsaslumiset maisemat.

Tänään suven ja runon päivänä luetaan tietysti kesäaiheisia lastenrunoja.

Heikki Niska tunnetaan sekä aikuisten- että lastenlyyrikkona.

Lapsille hän kirjoittaa  tiukkaan sidottua loppusointua, mistä syntyy hiukan vanhanaikainen ja nostalginen klangi.

Ville jekuttaa välillä siskoaan, mutta sopu säilyy silti. Hannamari Ruohosen
kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017). 

Ville ja Siiri viettävät koko kesän mummolan Lystisaarella. Saaren   miljöö eläimineen ja kasveineen, suloinen joutenolo ja asioiden ihmettely antavat kokoelmalle seesteiset kehykset.

Lasten aistit ovat herkkinä ja saarella leijailee sadunomainen tuntu: he näkevät näkkejä ja vedenneitojakin.  

Välillä leikitään ihan perinteisiä kesäleikkejä, kuten runossa Loistokaupat:

– – Siiri näyttää marjaheinää.  

Ville sanoo: Se on timanttikoru.  

Saat sen eurolla, ei tule poru.

Unen ja valveen rajalla näkee metsän ihmeitä. Hannamari
Ruohosen kuvitusta Heikki Niskan runoihin kokoelmassa
Lystisaaren kesä (S & S 2017).    

Vähitellen kesä kallistuu syksyyn ja Lystisaarelle on sanottava hyvästit. 

Syyssaari  

Laiturilla on sumua 

ja askelten kumua.  

Mummo sanoo: Meitä halatkaa  

ja jouluksi palatkaa!   

Kipin kapin kohti laivaa,  

pieni ikävä jo vaivaa.  

Vaarin olalla on orava,  

sekin meille huiskuttaa. 

Hannamari Ruohosen kuvitus on mustavalkoista selkeää viivapiirrosta. 

Kansikuvan puuvärikuvitus vihjaa, että kuvia on lupa värittää. 

Välillä runoistakin tulee vihjeitä väritykseen, kun kuvaillaan aurinkoa keltaisena pallona ja simpukan helmen punaisuutta. 

Toki runokirjan voi värittää myös mielikuvissaan.