Luottamuksen ketju ja lasten neuvokkuus selättävät lopulta juonittelevien aikuisten mielivallan Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan Kuun majatalon päätösosassa

Reetta Niemelä & Katri Kirkkopelto: Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu. 408 sivua. Lasten Keskus 2026.

 

Sinimäessä alkoi olla tukala salaväkeläisten lisäksi myös kaikille niille ihmisille, jotka eivät halunneet olla osa Albertin, Halla Haavan tai Quumestarin suunnitelmia. Isä oli viimeksi aamulla puhissut kiukusta luettuaan lehdestä kaupunginvaltuuston nykyisen puheenjohtajan Halla Haavan haastattelun, jossa Halla ilmoitti, että Sinimäessä siirryttäisiin kokonaan Quumestarin tehtaan tuottaman QUUVOIMAN käyttöön.

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon Mustan kuun majatalosta kertova lasten fantasiasarja saa nyt neljännessä osassaan komean päätöksen. 

Todennäköisesti Niemelä kaavaili alunperin sarjasta trilogiaa. Viime vuonna ilmestynyt Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu on nyt saanut päätösosakseen Umpiveden loihtun.

En voi kuin ihmetellä sitä, kuinka vaisusti huolella sommiteltu, kansainväliset standardit täyttävä lasten fantasiasarja on Suomessa sivuutettu. 

Vielä tovi sitten peräänkuulutettiin kovasti J. K. Rowlingin Harry Potterin veroisia vastineita, sekä käännöksiä että kotimaisia verrokkeja. 

Niemelän ja Kirkkopellon fantasiamaailma on hyvällä tavalla kotikutoinen sympaattisine taikahahmoineen. Juonesta puuttuvat kokonaan  Rowlingille tyypilliset tummat juonilinjastot ja lohduton angstisuus.   
 
Niemelän sarja ammentaa perinteisestä lasten fantasiasta, mutta höystää sitä ajankohtaisilla aiheilla: luonnonhenget ja haltiat on nimittäin ajettu ahtaalle, kun teknokraattiset ja diktaattorin elkein käyttäytyvät kaupungin mahtimiehet puuttuvat toimillaan luonnon tasapainosta huolehtivien salaväkeläisten toimiin. 

Quumestarin sutjakka ulkonäkö ei paljasta hänen itsekkäitä ja
salaväkeä uhkaavista aikeistaan. Katri Kirkkopellon
kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu
(Lasten Keskus 2026).

Kaupungissa kajastaa yöt läpeensä Quumestarin räikeä valaistus, joka haittaa eläimiä ja kasveja. Quuvoiman kylkiäisenä on myös kehkeytynyt Krakkeri, joka imee loihtua eli taikavoimaa salaväkeläisistä. 

Tarinan keskushenkilö, Saimi Salaper, ”vahva kuin narsissiin varsi”, on neljännessä osassa jo sinut oman salaväkeläisen taustansa kanssa. 

Myös Saimin isä vihitään nyt vähitellen samaan taikapiiriin. Aiemmissa osissa isä on ollut vielä autuaan tietämätön heidän uutta kotiaan ja eläinlääkärin vastaanottotilaa kansoittavista haltioista. 

Nyt Saimin ja Matin ja salaväkeläisten olisi tarkoitus järjestää Sinimäen kaupungissa ihmisten ja salaväkeläisten tapaaminen ja koota näin joukot yhteen vastustamaan Albert Valtion, Halla Haavan ja Quumestarin aikeita. 

Saimin ja isän kodista, Mustan Kuun majatalosta, tulee jännittävien tapahtumien keskus.

Saimi ja salaväkeläiset kehittävät erityisen luottamuksen ketjun, joka paljastaa Sinimäen asukkaiden todellisen vakaumuksen: kehen voi oikeasti luottaa ja kuka huijaa?

Fantasiaromaani huipentuu Saimin ja Matin yhdessä salaväkeläisten kanssa masinoimaan rauhanomaiseen vastarintaan. 

Äkkiä Silkin sarvi alkoi loistaa sateisessa käytävässä, ja sen valossa Saimi näki ystäviensä ääriviivat. Ja siinä samassa pelko hävisi. Saimi tunsi syvää tyyneyttä vaaran edessä. Vielä kerran salakerholaiset juoksivat kohti suurta seikkailua, ehkä suurinta tähän mennessä. Salaväen aikuiset olivat aivan heidän kintereillään. Anskariina höpötti edelleen jotain hatuista. Saimin sydän jyskytti yhä, mutta hän tarttui vuorostaan Anskariinan käpälään. Parhaan ystävänsä lämpimään ja vahvaan käpälään. Lopulta Anskariinakin vaikeni. 

Toinen toistaan hurmaavammat salaväkeläiset puhuvat kukin omintakeista, poljennoltaan vanhahtavaa tai onnahtelevaa kieltä.

Niemelä vihjaa hyvisten ja pahisten nimissä heidän toimijarooleistaan. 

Jos kaupunginjohtajan nimi on Pia Pahkapää, hänellä ei voi olla kovin pyyteettömiä aikeita kaupunkilaisten hyvinvoinnin edistämisessä. Quumestarin lapsille perustama P.Ö.S.I.L.Ö-kerho on pelottava ajankuva siitä, kuinka aikuiset voivat ajamansa aatteen nimissä valjastaa lapsetkin osaksi eettisesti kyseenalaista toimintaansa. 

Noita Beller tarjoaa Halla Haavalle paikkaansa
salaneuvoston johtajana. Katri Kirkkopellon
kuvitus on taitettu tehokkaasti aukeaman oikeaan yläkulmaan. 
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026). 

Teknokraattisen ja häikäilemättömästi omaa etuaan ajavan kaupungin johdon kuvauksesta voi halutessaan löytää viitteitä jopa maailmanpolitiikkaan, jossa vähäväkisiä sorretaan ja luonnonvaroja riistetään. 

Quuvoimaa tuottavan Quumestarin energiatuotantoyksikkö, Peilitehdas,  vertautuu   Suomeen kaavailtuihin datakeskuksiin. 

Quumestarin ja muiden kaupungin ökyjohtajien tapa ylenkatsoa vierasolentoja hyysääviä kaupunkilaisia ei liioin ole kaukana Donald Trumpin vähemmistöjä syrjivästä politiikasta. 
 

Katri Kirkkopelto luo myös sarjan neljänteen osaan
hellyttäviä tyyppejä: tässä otus hillovarastosta.
Kirkkopellon kuvitusta Reetta Niemelän fantasiaromaaniin
Mustan Kuun salamieli: Umpiveden loihtu (Lasten Keskus 2026).   

 
Katri Kirkkopellon sävykäs akvarellikuvitus luo meheviä karikatyyrejä salaväkeläisistä ja heidän vastustajistaan. 

Tässä neljännessä osassa kuvitusta on näppituntumani mukaan kuitenkin hieman vähemmän kuin edellisissä osissa.   

Lastenkirjahyllyssä on arvioitu Mustan Kuun majatalo -sarjan  aiemmat osat: 
Mustan Kuun majatalo, Mustan Kuun majakka ja Mustan Kuun salamieli: Puuhkisten laulu.
 

Sarjan avausosa Mustan kuun majatalo (Lasten Keskus 2021) nimettiin poikkeuksellisesti Finlandia Junior -ehdokkaaksi vasta seuraavana vuonna 2022, koska se ei ennättänyt ilmestymisvuotenaan ehdokasasetteluun. 

Ounailen, että vast´ikään ilmestynyt päätösosakaan ei tänä vuonna ennättänyt lainkaan Finlandia-mittelöön. 

Neljäs osa toiminee myös itsenäisenä fantasiaseikkailuna. 

Tukea keskushenkilöiden hahmottamiseen lukija saa kirjan lopun henkilögallerian esittelystä, joskin lapsen itse lukemaksi kirja saattaa olla monipolvisessa juonenrakennuksessaan hivenen haastava. Uskon Mustan Kuun majatalon  toimivan parhaiten aikuisen ääneen lukemana jatkokertomuksena. 

Mopot, tytöt ja muut elämän suuret mysteerit

 

Jukka-Pekka Palviainen: Anna palaa, Kosonen, 130 sivua, Karisto 2021. Kansikuva Reetta Niemensivu.

 

 

Jukka-Pekka Palviaisen Kosos-sarja on letkeä yhdistelmä yläkouluikäisten arkea ja unelmia seurustelukuvioineen ja mopon päristelyineen.

Kaveriporukassa hengailu on tärkeää vertaistukea pienissä ja vähän isommissakin murheissa.

 

 

Sarjan toisessa osassa Kaapon ukki on muuttanut palvelutaloon ja puhuu pojan mielestä usein levottomia.

 

Äiti on kieltänyt ukkia pimuttelemasta nuoria naisia. Ukki ei usko. Sillä on kolmas uhmaikä. Edellisestä on vierähtänyt pitkälle yli seitsemänkymmentä vuotta. Tosin ukki sanoo, että sen nuoruudessa ei ollut uhma- eikä murrosikiä. Ikkunat oli kuulemma metsään päin, hiekkalaatikossa sepeliä ja ainoa lelu oli rautakanki ja sitäkään ei saanut rikkoa.

 

Ukki pyytää Kaapoa pitämään omakotitaloaan silmällä. 

 

Joku viettää siellä aikaa, vaikka ei mitään omaisuutta tärvelekään. 

 

Tästä asetelmasta kirjan juoneen punoutuu dekkarihenkistä kierrettä.

 

Toinen jännityselementti liittyy poikienväliseen mopolla ajon nopeuskilpailuun. 

 

Jannika aiheuttaa edelleen sydämentykytystä Kaapolle, vaikka urheilijanuorukainen Lauri tuntuu vietelleen Jannikan peruuttamattomasti. 

Jannika ja Lauri ovat myös koulun näytelmäkerhon esityksessä rakastavaiset, Romeo ja Julia.

 

 

Palviaisen sarjan ansiona on luontevasti rullaava dialogi ja hieman viisto huumori.

 

Velmuun tyyliin kuuluu jälleen yllättävä loppuratkaisu, joka koukuttaa lukijan odottamaan malttamattomasti seuraavaa osaa, jossa – toivon mukaan – annetaan vastauksia aukkoiseen tarinaan.

Pornoaddiktio ei ole nuortenromaaneissakaan mikään vitsi

 

Jyri Paretskoi: K15: Pornoa ja sirkushuveja, 95 sivua, Otava 2020.

 

 

Kesä oli lämpimimmillään, ja muutenkin kaikki oli hyvin. Saran testitulos oli osoittautunut negatiiviseksi, kaikki olivat saaneet vanhemmiltaan luvan lähteä, ja kaiken kukkuraksi Roni oli hammasta purren pystynyt monena päivänä pidättäytymään pornosta.

 

Jyri Paretskoi lähti uudistamaan Shell´s Angles -sarjallaan (Karisto v:sta 2013) varhaisnuortenkirjallisuuden poikakuvausta: sarja kertoo murkkuikäisistä mopopojista, jotka vilkuilevat jo välillä tyttöjenkin perään. Silti kaverien kesken riittää vielä jäynää ja kohellusta. 

Kohderyhmä tykkäsi sarjasta ja äidinkielenopettajat kiittivät. 

 

Shell´s Angles -sarjan nosteessa Otava tilasi Paretskoilta K15-sarjan.

Tavoitteena oli tarjota pojille sivumäärältään riittävän ohutta ja viihdyttävää luettavaa. 

Pisimmilläänkin sarjan osissa on vain 100 sivua.  

 

Kuudenteen päätösosaan ladataan kirjan nimen osalta isoimmat paukut: aiempien lakonisesti nimettyjen osien (K15, Salaisuuksia, Vahinkoja, Lupauksia, Muutoksia) sijaan ei enää kursailla lainkaan.

 

Päähenkilö Roni jumittaa sarjan aikana monia asioita keskivertonuorta antaumuksellisemmin ja toisaalta käyttäytyy usein hyvinkin estottomasti. Onneksi kukaan tai mikään taho ei silti anna hänelle mitään virallista diagnoosia. 

Parhaat ystävät Niko ja Sara puolustavat Ronia ja ottavat tarvittaessa pahimmat kiusaajat vakavaan puhutteluun. Näiltä osin K15-sarja kuvaakin hienosti ystävyyden ydintä.

 

Roni on saanut yläkoulun päätökseen.  Hän on koukuttunut nettipornoon ja yrittää suurentaa kiinalaisesta verkkokaupasta tilatulla pumpullla peniksensä, Vesselin, kokoa.  

 

Paretskoi tuo pornoon addiktoitumisen esille yliampuvan huumorin kautta ja omintakeisen päähenkilön erityispiirteenä. 

Paljon rohkeampaa olisi mielestäni ollut kuvata kiinnostusta pornoon ”tavallisen”, omaan seksuaalisuuteensa uteliaasti suhtautuvan nuoren arkisempana kokemuksena.

 

Nettiporno ilmiönä on ollut aiemmin esillä kotimaisissa nuortenromaaneissa lähinnä tyttöjen kokeman seksuaalisen ahdistelun kuvauksissa. 

Marja-Leena Lempisen  Punainen lumme (WSOY 2008) kertoo 16-vuotiaasta Ellasta. Hän saa bloginsa kautta yhteydenoton valokuvaajalta, joka haluaisi ottaa tytöstä rohkeita valokuvia. Ella traumatisoituu ja sen seurauksena mieleen nousee muistoja muutaman vuoden takaisesta raiskauksesta. 

Jukka Behmin Pehmolelutyttö (WSOY 2017) kertoo 15-vuotiaasta Emiliasta, joka katsoo netistä pornoa, lataa itsestään kuvia verkkoon ja ansaitsee niillä rahaa.   

 

Vähän yli 20 vuotta sitten ilmestyneestä Uolevi Nojosen Kumipallopeli-nuortenromaanista (WSOY 1999) löytyy kohtaus, jossa 17-vuotias Mike katsoo hotellin maksukanavalta pornoa saadakseen vinkkejä siihen, kuinka lähestyä hänen ihailemaansa tyttöä. Pornon katselun jälkeen Mike oksentaa... tosin raju reaktio saattoi johtua myös hotellin baarikaapista juoduista viskeistä. 

 

Paretskoin ronskin aiheen työstäminen K15-sarjan päätösosassa nivoutuu myös kehopositiivisuuden viestiin. Nolotkin tilanteet voi kokea – ainakin jälkeen päin – jopa voimaannuttavina. 

 

Kohkaamisen, koululaisvitsien ja ronskin kerronnan ohella Pornoja ja sirkushuveja tallentaa koronasta johtuvaa poikkeusajan arkea. Nuoret soittavat toisilleen Netflix-sessioiden välissä videopuheluja, lähettävät tekstiviestejä ja stressaavat läheisten ja oman terveytensä puolesta.

 

Nuoret lähtevät yhdessä maaseudun rauhaan ja raflaavat teemat työnnetään sivuun, kun ystävykset addiktoituvat yhteen ikiaikaiseen ajanvietteeseen eli tarinankerrontaan. Tällä koukulla Paretskoi saa jälleen taatun hyväksynnän kaikilta opettajakollegoiltaan.

 

Sen sijaan kirjan varsinaisen kohderyhmän mielenkiinto kohdistunee enemmän härskiin visaan, johon liittyvät 1) Huutokauppakeisari, Sauli Niinistö ja Tuure Boelius, 2) Aku Hirviniemi, Minni Hiiri ja Tarja Halonen, 3) Tarzan, Batman ja Roni sekä 4) Sanna Marin, Kim Kardashian ja Kimi Räikkönen.

  

Katsaukseni kotimaisesta pojille suunnatusta varhaisnuortenkirjatarjonnasta löytyy eilisestä Helsingin Sanomista. 

Muistojen äärellä, lapset, aikuiset ja ikäihmiset

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Eeva! Kirjailija Eeva kilven polut, muistot ja viisaat sanat, 37 sivua, Teos 2020.

Teini-iässä kirjoitin runovihkooni monia Eeva Kilven runoja. Niiden siekailematon elämänasenne ja naisen arjen kuvaus tekivät minuun vaikutuksen. 

Luin paljon runoja, laidasta laitaan, mutta Kilven vähäeleinen mutta silti hiljaa julistava ote oli jotakin sellaista, johon en ollut aiemmin törmännyt.

Jälkeen päin olen miettinyt, että Kilven runot maadoittivat minua suomalaiseen naiseuteen ja antoivat paremman samaistumispinnan kuin lukemani Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli tai Marilyn Frenchin Naistenhuone.

Muutaman hellepäivän aikana olen kuunnellut perä jälkeen äänikirjoina Eeva Kilven Punaisen muistikirjan, Sinisen muistikirjan ja Kuolinsiivouksen ja tunnistanut niistäkin nuoruudestani tutun kilpimäisen tavan puhutella naista. 

Kesämökin lähiluonto ja sen eläimet ovat tärkeässä osassa 

myös Eeva Kilven teoksissa Punainen muistikirja ja 

Sininen muistikirja. Sanna Pelliccionin kuvitusta 

Leena Virtasen tekstiin kuvatietokirjassa Eeva!

 (Teos 2020).

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin tietokuvakirja Eeva! todistaa ehkä Suomen supernaisia -sarjan kolmesta kirjasta parhaiten sen, kuinka henkilön elämään perustuva kuvakirja todellakin on monenikäisiä puhutteleva, ikärajaton teos.

Edelliset osat  jo edesmenneistä kirjailija ja kansalaisaktivisti Minna Canthista ja taiteilija Ellen Thesleffistä eivät välttämättä tämän uutuuden tavoin aiheensa tai kohdehenkilöiden elämänvaiheiden puolesta itsestään selvästi kiinnosta lasta. 

Leena Virtanen on kuitenkin löytänyt ällistyttävän paljon kuvaamiensa naisten elämästä yleisiä, vastaanottajan ikään sitoutumattomia huomioita tai tilanteita, jotka havahduttavat myös pienen lapsen. 

Lapsi on vain ensin jollakin konstilla viekoiteltava tietokuvakirjan äärelle. 

Kodin lämpö ja turva saa kontrastikseen pommikoneiden 

aikaansaaman tuhon.Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena Virtasen 

tekstiin kuvatietokirjassa Eeva! (Teos 2020).

Leena Virtanen on tiheällä kammalla seulonut aineistoaan, josta kuultaa hienosti Eeva Kilven oma humaani ääni. 

Vaikeat ja traumaattiset muistot, kuten lapsuuden perheen evakkomatka   Hiitolasta Karjalasta sodan jaloista on kuvattu pääosin Sanna Pelliccionin kuvituksen kautta – ikkunoista näkyvinä pommikoneina ja Viipurin evakkojunan saapumisena. 

Ulkopuolisuuden, vierauden ja surun tunnot aistii varmasti parhaiten se, joka on itse näitä suuria tunteita elämässään kokenut.

Sarjan kirjoista Eeva! koskettaa eittämättä ikäihmisiä. Kirja voisi toimia myös kannustimena muistella omaa elämäänsä erilaisissa ikäihmisten hoitolaitoksissa. 

Pelliccioni hyödyntää osittaisessa kollaasikuvituksessaan valokuvaa, päiväkirjan lehtiä ja kankaita. 

Väreillä on edellisten osien tapaan iso symbolinen merkitys. 

Vasemmalla Eeva Kilven runo "Lapseni pöydän ympärillä: nämä ovat
 niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu olemaan hyvä" Sanna Pelliccionin 

koskettavana tulkintana. Pelliccionin kuvitusta Leena 

Virtasen tekstiin kuvatietokirjassa Eeva! (Teos 2020).

Kirjassa on myös muutamia Kilven runoja. 

Erityisen koskettava on Pelliccionin kuvituskuva runoon ”Lapseni pöydän ympärillä” . Sen  äärellä jälleen esitän hartaan toiveen siitä, että runoutta ryhdyttäisiin paljon enemmän kuvittamaan myös aikuisille. 

Virpi Talvitien kuvitus aikuisten runokokoelmaan, Tittamari Marttisen Äidin karkkipäivään, on edelleen yksinäinen helmi kotimaisessa tarjonnassa. 

Leena Virtanen puhuttelee – ikään kuin Kilven suulla – sukupolvien ketjuun liittyviä  lapsilukijoita:

Te suloiset hurjat lapset. Jonakin päivänä te ymmärrätte paremmin, mitä tarkoittaa muistaminen ja ikävöiminen. Mutta ette ihan vielä. (Sitten te voitte lukea lisää minun sanojani.

Kirja huokuu kiireetöntä yhdessäoloa, kuten tässä isoäidin ja 

lastenlastenlasten yhteisessä pihakeinukuvassa. 

Sanna Pelliccionin kuvitusta Leena 

Virtasen tekstiin kuvatietokirjassa Eeva! (Teos 2020).