Voiko huolilampun hehkua oppia säätelemään?

 

Sara Shepard: Pihla piirtää parhaan ystävän. Kuv. tekijän. Suomentanut Outi Järvinen. 256 sivua. Otava 2024. 

 

Kirjolla olevat ja eri tavoin erityisherkät päähenkilöt ovat havaintojeni mukaan tehneet  viime aikoina todellisen  invaasion lasten- ja nuortenkirjallisuuteen.

 

Esimerkkejä löytyy eri-ikäisille kohderyhmille julkaistuista teoksista. 

Maria Viljan kuvakirjat Näkymätön reppu ja Villikissareppu (Karisto 2022 ja 2023) kertovat erityisherkästä Rosali-tytöstä. 

Merja Jalon Terapiatalli Ponimaa -sarjan (Aurinko-kustannus ja Kvaliti) miljöönä on erityislasten kuntoutukseen tarkoitettu talli. 

Ruotsalaisen Sofie Sarenbrantin Mira ja Kuu (WSOY 2023) kertoo ratsastusta harrastavasta aistiyliherkästä ja sosiaalisista tilanteista helposti rasittuvasta Mirasta, jonka äiti käyttäytyy ylisuojelevasti tytärtään kohtaan. 

 

Eveliina Talvitien lastenkirjan Ai niin, minä olen muuten Lee (Enostone 2023, kuv. Jani Ikonen) päähenkilöinä on kaksi erityislasta. Lee ei kaipaa muiden ikätovereiden seuraa, kunnes hän kohtaa Liin, mutistin, joka välttää puhumista muiden kanssa.  

 

Yhdenlaisena alueenvaltaajana voi pitää yhdysvaltalaisen Sara Shepardin lastenromaania Pihla piirtää parhaan ystävän. 

 

Shepardin sarjakuvakuvitus ja elämänmakuinen huumori tekevät kirjasta verraten helppolukuisen, joten se muistuttaakin paljon Jeff Kinneyn Neropatin päiväkirja   ja Rachel René Russellin Nolo elämäni -sarjoja. 

 

Pelkistetty kuvitus ilmentää pienin elein mutta havainnollisesti 
keskushenkilöiden hämmennystä. Tässä Pihla keskustelee opettaja
Himasen kanssa paniikkitilanteesta ruokakaupassa.
Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024). 

Alakoulun kolmatta luokkaa aloittava Pihla on altis huolestumaan erilaisista arkisista asioista siinä määrin, että taipumus hankaloittaa arkea huomattavasti. 

Kun äiti myöhästyy sovitusta tapaamisesta, Pihlan mielikuvitus maalailee toinen toistaan dramaattisempia vaihtoehtoja. Pikkuveljen rakastama pallomeri on Pihlalle kauhistus, koska se on täynnä bakteereja. Ruokakaupassa Pihla kadottaa äidin ja joutuu paniikkiin. Pihlaa askarruttaa myös se, että äiti on ollut viime aikoina salamyhkäinen ja hajamielinen.

 

Vanhemmat tiedostavat toki asian, ja äiti on vienyt Pihlaa esimerkiksi meditaatiokurssille. Vanhemmat ovat myös valmiita hankkimaan tyttärelleen puhelimen, vaikka muiden luokkakaverien vanhempien mielestä kolmasluokkalaiset eivät vielä tarvitse puhelimia.

Piirustus on Pihlalle mieluista ajanvietettä ja hän käy koulun taidekerhossa sekä tunnetaitojen opettajan, Himasen, vastaanotolla. 

Ennen pitkää Pihla saa huomata, ettei hän olekaan ainoa koulun oppilas, joka käy säännöllisesti juttelemassa Himasen kanssa. 

 

Aikuiset eivät aina havaitse, että Pihla ottaa
kontolleen myös asioita, jotka eivät hänen ikäisellen lapselle
todellakaan kuulu. Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa 
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024).  

Todennäköisesti Pihlan oireilu johtuu suurelta osin hänen pikkuveljestään Nooasta, jota kutsutaan Mehupurkiksi. Pikkuveljen hengitystiehyet nimittäin menevät usein tukkoon ja koko perhe joutuu lähtemään jopa keskellä yötä sairaalaan. 

Kirjan lopussa äiti kertoo koko perheen tulevaisuuten liittyvän jymyuutisen. Nähtäväksi siis jää, kuinka Pihla reagoi perheen arkea mullistavaan asiaan sarjan myöhemmissä osissa. 

 

 

Sara Shepardin ensimmäinen suomennettu lastenkirja käsittelee useamman suomalaisen  lasten- ja varhaisnuortenkirjan tapaan yhä paineistetumpaa lapsuutta ja kaverien väliseen ryhmädynamiikkaan liittyviä hankauspisteitä, jossa äärimmäisenä ratkaisuna suljetaan eri tavoin toimiva, ajatteleva ja tunteva lapsi kokonaan joukon ulkopuolelle.  

 

Tyttöjen tylytys Pihlaa kohtaan näkyy katseessa ja
kehonkielessä. Sara Shepardin kuvitusta lastenkirjaansa 
Pihla piirtää ystävän (Otava 2024).  

Pihla ottaa etäisyyttä vanhoihin tyttökavereihinsa ja löytää uusia ja aidosti parempia ystäviä muista opettaja Himasen luotsaamista tunnetaitokerhoon osallistuvista koulun oppilaista. 

 

Pihla ei koe ihmeparantumista, mutta oppii kuitenkin säätelemään paremmin tunnetilojaan: 

 

Ehkä voisin kuitenkin oppia hallitsemaan pelkoani. Ehkä se on vain kuin lamppu, jonka saa klikattua päälle tai pois. Voisin yksin ollessani pitää huolilampun päällä, ja se sais loistaa miten kirkkaasti tahansa. Muiden ihmisten seurassa pitäisin sen kuitenkin sammutettuna – tai ainakin hyvin himmeällä. Ehkä voisi teeskennellä, ettei minua pelota ollenkaan. 

 

Shepard tunnetaan Suomessa entuudestaan Gummeruksen kustantamista Valehtelevat viettelijät -sarjan kirjoista. 

Lapset vallan kahvassa – uhka vai mahdollisuus?

Trygve Skaug & Ella Okstad: Jos olisin pääministeri. Suomentanut Iira Halttunen. 40 sivua. Arthouse 2023. 

 

Lastenkirjoissa on eri aikoina esiintynyt kaikkivoipaisia, taidoiltaan ja olemukseltaan eri tavoin ylivertaisia lapsisankareita. 

 

Norjalaisten Trygve Skaugin ja Ella Okstadin kuvakirja antaa lapsille mahdollisuuden visioida,  mitä he tekisivät, jos pääsisivät pääministeriksi.  

 

Lapsille ei Suomessa ole juurikaan kirjoitettu politiikasta, vallasta saati poliittisen päätöksenteon takaa löytyvistä kulisseista. 

Välillisesti aihe on kuitenkin ollut esillä varsinkin viime vuonna tietokuvakirjoissa, joissa pohditaan työn, rahan ja toimeentulon merkitystä.

 

Lasten pienuus isojen ja kiireisten aikuisten rinnalla
korostuu hauskasti aukeamalla, jossa kannustetaan
liikkumaan ympäristöä säästävästi jalan.
Ella Okstadin kuvitusta Trygve Skaugin tekstiin
kuvakirjassa Jos olisin pääministeri (Arthouse 2023).

Lasten spontaanien, mielihyvään, mukavuuteen ja viihtymiseen tähtäävien asioiden listauksen takaa norjalaisesta kuvakirjasta löytyy tolkun ääni: kirjastot voisivat olla aina auki ja joukkoliikenteessä suosittaisiin autojen sijaan muita ympäristöystävällisempiä liikennevälineitä. 

Lapsipääministeri tarttuisi myös toimeen merien pelastamiseksi ja pitäisi huolta siitä, että aikuiset eivät unohda leikkiä. 

 

Leikki tekee hyvää myös aikuisille! Ella Okstadin kuvitusta
Trygve Skaugin tekstiin kuvakirjassa  Jos olisin pääministeri
 (Arthouse 2023).

Trygve Skaugin teksti kiemurtelee Ella Okstadin kuvituksen lomassa ja luo näin kuvakirjaan karnevalistista tunnelmaa. 

Okstadin kuvituksessa valta ja päätöksenteko näyttäytyy lähinnä lasten aktiivisuutena ja toimeen tarttumisena. Yhtenä vallan symbolina nähdään tikapuut, joiden avulla lapsi voi kiivetä korkeammalle!  

 

Kirjan jujuna on houkuttaa lapsia vuorovaikutteiseen keskusteluun. 

 

Yksinkertainen konsepti havahduttaa lasta miettimään poliitikkojen vallankäyttöä ja päätöksenteon perusteita. 

 

Lapsen vaikutusvaltaa ja kaikkivoipaisuutta
tehostetaan aukeamalla, joka pitää kääntää
vaakatasosta pystysuuntaan. Ella Okstadin kuvitusta
Trygve Skaugin tekstiin kuvakirjassa 
Jos olisin pääministeri (Arthouse 2023).

Viime vuoden kuvakirjoissa käytettiin erityisen paljon erikoistehostetta, jossa kirjan lukijan ja kuvien katsojan on välillä käännettävä kuvakirja vaakatasosta pystyyn. 

 

 

Lisää lastenkirjoja, joissa pohditaan eri tavoin valtaa ja vallankäyttöä

 

Laura Ertimo & Mari Ahokoivu: Mikä mahti! Lotta ja Kasper luonnon puolella. Into 2023 / tietokuvakirja

 

Natalia Salmela, Jasmin Hamid & Anna Salmisalo: Työ. Miksi siellä käydään ja mitä siellä tehdään? WSOY 2023 / tietokuvakirja

Elina Lappalainen: Tornihuoneen salaseura: Rahan jäljillä. Kuvittanut Mitja Mikael Malin. Tammi 2023 / lastenromaani

 

Eddie Reynolds, Matthew Oldham & Lara Bryan: Mitä on raha? Kuvittanut Marco Bonatti. Suomentanut Mika Siimes. Nemo 2023 / lasten ja varhaisnuorten tietokirja

Anne Vasko: Hattu, Etana Editions 2023 / kuvakirja 

Veera Salmi & Matti Pikkujämsä: Sorsa Aaltonen ja riehuva Rotka, Otava 2023 / kuvakirja 

 

Natalia Salmela, Jasmin Hamid & Anna Salmisalo: Raha. Missä se kasvaa ja mihin se katoaa? WSOY 2022 / tietokuvakirja

 

Miikka Pörsti & Anne Vasko: Gorilla, S&S 2020 / kuvakirja kiusaamisesta

Timo Kalevi Forss & Aiju Salminen: Mitä on punk?, Rosebud ja Suomen Rauhanpuolustajat 2018 / lasten ja nuorten tietokirja 

 

Lasten eduskunta. Kuvitus Hanna Lahti. Eduskuntatiedotus 2012 / nidottu opaskirja eduskuntatalossa vieraileville lapsiryhmille

 

Kalle Güettler, Rakel Helmsdal, Áslaug Jónsdottir & Sari Peltonen: Ei! sanoi pieni hirviö. Suomennos Sari Peltonen. Pieni Karhu 2010 / kuvakirja kiusaamisesta ja pomottamisesta 

 

Ari Tammi: Nyt äänestetään! Lasten vaikuttamistaidot. Kuvitus Pekka Rahkonen. Lasten Keskus 2009 / tietovihkonen

 

Tohtori Gormander: Lastentarha Kanuuna. Kuvittanut Helena Henschen. Suomentanut Tuula Ikonen. Tammi 1971 / lastenromaani

 

Tytöt on ihmeellisiä, kauniita ja tuoksuvat hyvälle

Jukka-Pekka Palviainen: Koko pitkä yö. Nokkahiiri 2024. 118 sivua. Kansikuva Oona Liukkonen.

 

Yhden vuorokauden tapahtumia kuvaavissa nuortenkirjoissa on aina oma latauksensa. 

 

Jukka-Pekka Palviaisen uusin nuortenkirja Koko pitkä yö kertoo jo nimessään, että sen keskeiset tapahtumat tihentyvät rajattuun ajanjaksoon.

 

Romaanin keskushenkilö Matias on saanut ajokortin poikkeusluvalla hieman aikaisemmin. Lukion ensimmäinen vuosi on ohi ja kesä edessä. 

 

Kompaktin, vain hieman yli 100-sivuisen, romaanin luvuissa vaihtelevat Matiaksen ja Vilman näkökulmat.

Sivuhenkilöinä ovat pari vuotta vanhempi naapurin Kaisa sekä Elisa, Ansku, Lunki ja Venni, jonka järjestämät koulun päätösbileet sähköistävät eri tavoin tunnelmaa.  

 

Suuri osa nuorista on ollut  ystäviä päiväkodista asti, ja ehkä juuri siksi heidän on vaikea välillä asemoida suhteitaan uudelleen, kun tunteiden vuoristorataan ilmaantuu myös orastavaa ihastumista. 

 

Palviainen viljelee nuortenkirjoissaan huumoria, joka tulee välillä aivan ”puun takaa” ja saa lukijan naurahtamaan ääneen. Tässä kaksi esimerkkiä. 

 

Vilma muistelee, kuinka 

 

Piirsin kotona ulkomuistista Elisan seisomassa suihkussa. Äiti näki kuvan ja kysyi, olenko lesbo. Kohautin hartioitani. Äiti sanoi, että ihan sama, kunhan se ei häiritse koulunkäyntiä. Olin kaksitoista.

 

Matias on isänsä kanssa autokaupoilla ja isä tinkaa vanhan Volvon hintaa alemmaksi: 

 

Myyjä vilkaisee kelloaan ja huokaisee. Se sanoo, että rouva odottaa sängyssä ja ovuloi. Pitäisi kuulemma panna perijä tulille. 

 

Huumori ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista, sillä Palviainen tekee myös  tarkkoja psykologisia havaintoja ja purkaa kliseitä.

 

Lunkin ”taakkana” mainitaan hänen kaksi äitiään. Vilma perustelee Matiakselle Lunkin uhon johtuvan siitä, että poika epäilee miehisyytensä joutuvan kyseenalaistetuksi.

 

Katson Lunkin lihaksikasta ylävartaloa ja mietin, voiko Vilma olla oikeassa. Ainakin Lunki on ylikorostetun maskuliininen. Sen kaksi äitiä on onnistuneet kasvattamaan siitä sovinistin. – – 

 

Nykyisin nuortenkirjojen sankarit hakeutuvat entistä useammin terapiaan. 

Vilma käy samalla terapeutilla kuin ystävänsä Ansku. Ansku tosin käy terapiassa vastentahtoisesti ja vanhempiensa pakottamana, mutta Vilmasta on ”ihanaa, kun saa kerrankin puhua suunsa puhtaaksi niin, että toinen ei koko ajan keskeytä ja arvostele”. Vilma on ahdistunut pandemioista ja sodista. 

 

Parastaan Palviaisen nuortenromaani antaa seurustelusuhteen hapuilevan alun kuvauksessa. Matias ja Vilma testaavat toisiaan, tenttaavat tulevaisuudensuunnitelmia, kertovat ammatinvalinta-aikeistaan ja haaveilevat interrailista.

 

Matiaksen ja Vilman lempi ei todellakaan leiskahda hetkessä täyteen liekkiin, vaan kumpikin kuulostelee tuntojaan.

 

 

Palviainen luonnostelee Matiaksesta herkän, pohdiskelevan pojan, joka uskaltaa sanoittaa tunteitaan siekailematta: 

 

Musta tuntuu, että mä haaveilin tyttöystävästä paljon aikaisemmin kuin muut kaverit. Lunki ja muut oli sitä mieltä, että tytöt ei kuuluneet meidän juttuihin vaan oli lähinnä tiellä. Mä joskus jopa leikin tyttöjen kanssa vaan sen takia, että sain viettää aikaa niiden seurassa. Mun mielestä tytöt oli ihmeellisiä. Ne oli kauniita ja tuoksui hyvälle. 

 

Mutta oli niitä toisenlaisiakin tyttöjä. Sellaisia, jotka halusi olla ihmeellisiä omilla ehdoillaan. Sellaisia, jotka kiipesi niin korkealle puuhun, että niiden kanssa oli mahdotonta leikkiä. Sieltä ne huuteli kirosanoja ja syljeskeli klimppejä, jotka jäi roikkumaan puiden oksille.

 

Vilma oli juuri sellainen tyttö. Siksi mä en ollut kiinnostunut siitä vielä silloin. Mutta sitten me muutuimme varmaan molemmat. – – 

 

Kiinnostavana sivujuonteena kerrotaan Vilman isänlomautuksesta. Isä kiteyttää asian toteamalla että ”nyt ei ole sitten vähään aikaan Netflixiä ja juustosuikeroita”.

 

 

Ihmissuhdepohdintojen kupeeseen viritellään myös – kenties katu-uskottavuuden nimissä ?  – hieman vaisuksi jääviä jännityskertoimia Vennin bileissä sattuneen yhteenoton ympärille. 

Lasten- ja nuortenkirjapalkintoja riittää vielä uudellekin vuodelle

 

Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n Topelius-palkinto on myönnetty Jukka Behmille nuortenkirjasta Ihmepoika Leon (Tammi 2023).
 
Ohessa raadin perustelut: 

Sujuva ja vetäväjuoninen romaani sijoittuu lontoolaisen jalkapalloseuran junioriakatemiaan ja kertoo lahjakkaan nuorukaisen nopeasta noususta brittifutiksen huipulle. 
    Behmin vakuuttavasti kuvaamien pelikenttien tapahtumien lisäksi Ihmepoika Leon on uskottava kuvaus myös ammattijalkapalloilun raadollisesta maailmasta, hankalista perhesuhteista ja kulissien takaisesta pelistä, jossa raha ratkaisee. Koskettava kasvutarina kulkee kohti uutta maailmaa ja samalla Leonin sisimpään. 

 
Lastenkirjallisuudelle jaettavan Arvid Lydecken -palkinnon on saanut Taru Viinikainen saturomaanistaan Saapastalon Aurora ja pelkojen pelko (WSOY, kuv. Silja-Maria Wihersaari).

 

Kiehtova saturomaani vanhassa saappaassa isoäitinsä kanssa asuvasta piiskuhäntäoravasta. Saapastalon Aurorassa on jotain perinteisellä tavalla kaunista, se suorastaan pursuaa satujen ja tarinoiden lumoa ja on täynnä tunteiden vuoristorataa. 
    Tosipaikan tullen pikkuruinen päähenkilö voittaa pelkonsa ja hänestä löytyy urhea sankari, joka muiden vuoksi uskaltautuu vaaraan ja samalla saa arvaamattoman palkinnon.

 
Lisäksi kirjailijayhdistys on myöntänyt Pääskynen-kunniakirjan lukuaktivisti Henriika Tulivirralle, joka on tehnyt lasten- ja nuortenkirjallisuutta tunnetuksi  eri tahoilla.  
 
Topelius- ja Lydecken-palkintoja rahoitetaan Kopioston keräämillä tekijänoikeuskorvauksilla. Palkintojen summa määräytyy jakovuoden vuosiluvun mukaan, eli vuosinousua on aina yhden euron verran, tänä vuonna 2024 euroa. 
 
Kummankin palkinnon ehdokkaiksi asetettiin viisi teosta.
 
Palkintoraatiin kuuluivat kirjastonjohtaja Henna Kaukoniemi, erityisopettaja Helena Siitonen ja kirjailija Petteri Paksuniemi. 
 
Olen monesti aiemminkin harmitellut sitä, että Suomen lasten- ja nuortenkirjailijat ry:n palkintoraadit eivät ole hoksanneet tehdä summausta päättyneen kirjavuoden annista, joko ehdokasjulkistuksen yhteydessä joulukuussa tai varsinaisten palkintojen uutisoinnin ja tiedotuksen yhteydessä. 
 
Kun raati tekee ison työn paneutuen vuoden kotimaiseen tarjontaan, niin havaintojen kiteyttämisen  ja yhteenvetämisen luulisi syntyvän melko vaivattomasti. Yhteenvedoilla on nykyisin vielä entistäkin isompi merkitys, kun lasten- ja nuortenkirjallisuuden näkyvyys eri medioissa on vähentynyt.  
 
 
Ihmepoika Leonin olen arvioinut  Lastenkirjahyllyssä viime vuoden lokakuussa ja Saapastalon Auroran marraskuussa.

Karu kasvutarina mediakulttuurin nurjasta puolesta

Pinja Sanaksenaho & Tiina Luhtanen: Aurora. 176 sivua. Otava 2024.

 

 

Siinä samassa tein koko prosessista kivan pikku stoorin, jossa ihan viimeisenä lirutin hitaasti päälle agavesiirappia – ehdottomasti luomua, mikään muu ei kelvannut. Sitten vielä pala leipää paahtimesta lautaselle, pari ohutta juustosiivua päälle ja kaikki oli valmista.

 

Tutkin asetelmaa hetken näytön kautta. Jotain siitä puuttui. Haukkasin vielä leivästä somasti palan pois. Ihan vain aitouden vuoksi. Otin muutaman kuvan, todisteeksi myös leivänmurusista suupielessäni, valitsin parhaat ja postasin ne. Katsoin uudestaan tyytyväisenä brekusettiäni, joka näytti ekstrahyvältä. Annoin hyvän olon hyökyä lämpimänä mieleeni. Kuinka kukaan saattoi viettää tällaista elämää. Jos tämä ei ollut täydellistä, niin mikä sitten?

 

Palasin ajatuksistani tähän maailmaan. Luurini välähteli, ja se oli kuin mini-ilotulitus mielessäni, koska tiesin, että ensimmäisiä tykkäyksiä tuli jo.

 

 

Somevaikuttaja Pinkku Pinskun eli Pinja Sanaksenahon nuortenkirja kertoo lukiota käyvästä somevaikuttajasta, Aurorasta, jonka kulissit kaatuvat. 

Kirjan tekijöiksi nimetään kannessa ja esilehdellä Sanaksenaho ja kirjailija Sari Luhtanen. Työnjako on sujunut Otavan tiedotteen mukaan siten, että Sanaksenaho on sepittänyt kirjan tarinan tuoden siihen ”ainutlaatuista näkemystään vaikuttajamaailmasta” ja Luhtasen vastuulla on ollut kirjoittaa tarina valmiiksi kirjaksi. Oman twistinsä tuotepakettiin tuo vielä se, että myös Sanaksenahon someseuraajat ovat saaneet vaikuttaa kirjan yksityiskohtiin. 

Tällainen käytäntö joukkoistaa mukaan kirjan potentiaalisia lukijoita ei toki ole sinänsä uusi. 

 

Ronja Salmen varhaisnuortenkirjaan Ystäväni hevonen (Otava 2015) saivat toiveitaan esittää myös ratsastuksen harrastajat Salmen Ystäväni hevonen -blogin kautta. 

 

Samana vuonna 2015 ilmestyi myös Tatu Kokon Rob MacCool -sarjan ensimmäinen osa, Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos), jonka juonenkäänteisiin ja yksityiskohtiin myös Kokko pyysi Ronja Salmen tavoin bloginsa kautta ja kirjailijavierailuillaan apua pojilta. 

 

Lahtelaisen Merkityskirjat-kustantamon mesenaattikampanjalla rahoitetuissa kuvakirjoissa (mm. Terhi Kangas & Anna Aalto: Helga Hidalmiina kissojen kunniavieraana, Merkityskirjat 2017) rahoittajat ovat voineet vaikuttaa kuvakirjojen yksityiskohtiin.

 

Aurora näyttäytyy lukijalle ensin tavoittelemisen arvoisena esikuvana: hänellä on sosiaalisen median alustoilla laaja fanikunta. Paineet kasvavat vielä entisestään, kun hän saa manageritoimistolta kutsun markkinoida tunnettua uutta hiusmuotoilumerkkiä.

Sanaksenahon ja Luhtasen nuortenkirja taitaa olla lajissaan ensimmäinen, jossa some-kulttuurin nurjiakin puolia käsitellään pidäkkeettömästi. Alaikäisyytensä takia  Auroran tulisi saada lupa kaupalliseen yhteistyöhön vanhemmiltaan, mutta asia kuittaantuu nähtävästi väärennetyillä nimikirjoituksilla. 

 

 

Kuulin sanat ”tuotteet”, ”yhteistyö” ja ”konsepti”. Juuri jotain tällaista olin halunnut jo pitkään, olin odottanut ja odottanut tilaisuutta. Seurasin itse monia tyyppejä, jotka tekivät kaikkea sellaista, olivat influenssereita. Nyt minä pääsisin näkemään sen maailman, oikeasti tekemään jotain. Tuuletin äänettömästi.

 

Lukijalle tosin selviää melko pian, että kulissien takana kaikki ei todellakaan ole hyvin. Aurora on jo pitkään tuntenut ”putoavansa todellisuuden ulkopuolelle”. 

 

Tarkentamatta tai lukijan omien johtopäätösten kehittelyn varaan jää, missä määrin tämä johtuu myös hänen nappailemistaan ”onnellisuuspillereistä” tai tunneköyhästä perheestä ja kasvattajan vastuuta pakoilevista vanhemmista. 

Auroran oman luonnehdinnan mukaan vanhemmille koti oli vain eräänlainen ”varikko, jossa käytiin kääntymässä kaiken kiireen keskellä ja yleensä myös valittamassa jostain, mitä olin tehnyt tai en ollut tehnyt”.

 

Aurora kuvaa raadollisesti tyttöporukoiden välistä skismaa, juonittelua ja valtapeliä. Näiltä osin kirjan maailmassa on paljon samaa useammankin viime vuonna ilmestyneen kotimaisen  lasten- ja nuortenromaanin kanssa (esim. Laura Lähteenmäen Laske salaa kymmeneen,  WSOY ja Mari Kujanpään Rumuuspäiväkirja, Otava).

 

Auroran luottoystävä Sara on muuttanut muualle. Minean ja Aadan kanssa pitäisi nyt rakentaa keskinäinen luottamus ja kolmiyhteys, mutta Aurora epäilee Aadan trollaavan hänen some-päivityksiään. Ahdistuksen keskellä Aurora muistaa lapsuuden luottoystävän, Rosan, jonka kanssa hän koki olevansa parhaiten oma itsensä ja joka ymmärsi yhteisten leikkien idean jo puolesta sanasta. 

 

Ennen mielensä lopullista hajoamista Aurora tunnistaa itsekin, kuinka tähtisädetikun loisto muuttuu nopeasti tuhoa aiheuttavaksi dynamiittipötköksi

 

Jani Kiiskilän esikoisen, Huppu seiskalla (Otava 2023), päähenkilön tavoin myös Aurora pakenee murrosiän tunnekuohuja lapsuuden leikkeihin. Kiiskilän varhaisnuortenromaanin yläkouluikäinen keskushenkilö haikailee legorakentamista. Auroralla on vielä tallessa My little pony -lelut, joiden kanssa puuhastelu rauhoittaa hänen levotonta mieltään.

 

Romaanin jännityskertointa nostatetaan urbexin eli urbaanin autiotaloihin ja hylättyjen rakennelmien tutkimiseen liittyvän löytöretkeilyn avulla. 

Puoli seitsemän -makasiiniohjelmassa Pinja Sanaksenaho kertoi tällä viikolla, että hän on ylpeä nuortenkirjasta, se on jotain konkreettista, joka jää jäljelle, vaikka netti katoaisikin. 

Hän myös vihjaa, että Auroran tarina saattaa saada vielä jatko-osankin. 

”Urut ovat kuin taikalaatikko”

Liisa Lauerma: Villit pillit. Lasten urkukirja. Kuvitus Ismo Rekola.  68 sivua. Lasten Keskus 2007.

 

 

– Mistä niitä urkuja hankitaan, kysyi pikku Jaakko. – Tilaatko netistä? 

 

– Urkuja ei osteta postimyynnistä eikä kaupan hyllyltä, sanoi Bertta ja päästi helisevän naurun. 

 

Lapset eivät olleet aikoihin nähneet häntä näin hyväntuulisena. 

– Urut rakennetaan aina tilaustyönä. Jokainen soitin on ihan omanlaisensa. Olen meilaillut vanhan ystäväni Marcelin kanssa ja minulla alkaa olla jo paljon ideoita.

 

– Bertta-urut, nyökkäsi Pate. – Voin kuvitella. Ja minne ne rakennetaan?

 

– Monitoimitalon juhlasaliin, Bertta sanoi, sulki läppärinsä ja pisti aurinkolasit takaisin nenälleen.

 

 

Joululomalla luin Aino Vähäpesolan yhdellä adjektiivilla ilmaistuna hienovireisen romaanin Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023). Se kertoo nuoresta naisesta, Viivistä, joka saa kustannustoimitettavakseen kirjan urkujen historiasta. 

 

Helsingin Musiikkitalon uudet, viime vuonna edesmenneen säveltäjän Kaija Saariahon aloitteesta hankitut ja osin rahoittamatkin urut vihittiin käyttöön vuoden taitteessa.

 

Mieleeni palautui Liisa Lauerman lasten tarinallinen tietokirja Villit pillit. 

Se on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka lapsille tehdään kotimaisia tietokirjoja myös hieman marginaalisemmista aiheista.

 

Erilaisten soittimien joukossa urut ovat aivan oma alalukunsa niiden suuren koon ja erityisen rakenteen ansiosta:

 

– Mutta kukaan ei näe, mitä tapahtuu piilossa urkujen uumenissa: kuinka ilma muuttuu pilleissä säveliksi. Kymmeniksi, sadoiksi, tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Urut ovat kuin taikalaatikko, ja minun taikalaatikkoni taikoo tänään eläimiä, sanoi Bertta.

 

 

Alakouluikäiset lapset, Reeta, Ripa ja Pate, käyvät urkuri Bertan kesäkoulua ja oppivat askartelun ja muun puuhastelun ohessa myös kiinnostavaa tietoa uruista ja niiden rakentamisesta. Uusien urkujen hankkimiseksi järjestetään kansalaiskeräys, ja lapset ovat innokkaasti mukana talkoissa.

 

Bertta konsultoi urkujen rakentamisen yhteydessä myös hyvää ystäväänsä ja kollegaansa Marcelia, joka on Pariisin Notre Damen kirkon urkuri. 

 

 

Uusien urkujen kunniaksi järjestetään tietysti juhlat.
Ismo Rekolan kuvitusta Liisa Lauerman tarinalliseen
tietokirjaan Villit pillit. Lasten urkukirja (Lasten Keskus 2007). 

Lopun tietoisku, Pillistä päähän,  jakaa teknisempää urkutietoutta urkujen rakenteesta ja erityisominaisuuksista sekä niiden soittamisesta. Suomen merkittävimmät urutkin esitellään ja kerrotaan, kuka henkilö tai mikä urkutehdas ne on rakentanut. 

Tieto-osuudessa selviää sekin, mihin tarvitaan viittä lampaannahkaa, jotka Bertta tilaa maanviljelijä Mäkelältä. 

 

Lähdeluettelon lisäksi saadaan  myös Bertan suosituksia hyvästä urkumusiikista.  

 

Liisa Lauerman kirjan lukemisen jälkeen uskon olevan paljon vaivattomampaa houkutella lapsi tai varhaisnuori mukaan urkukonserttiin. Tällä tavoin lastenkirja kannustaa luontevasti taidekasvatukseen.

 

Ismo Rekolan kuvitus on omintakeinen. Pallopäisten ihmishahmojen luomisessa on todennäköisesti käytetty ruiskutekniikkaa. Kasvoissa on tavallaan varjostuksena myös sivuprofiili, myös silloin, kun henkilöitä kuvataan suoraan edestä.