Pienten tyttöjen isot tunteet

Rose Lagercrantz & Eva Eriksson: Onnentyttö Dunne, 137 sivua, suomentanut Raija Rintamäki, Kustannus-Mäkelä 2016.

Rouva Huu on marissut jo pitkään oikeasti helppolukuisten kirjojen vähentymisestä, varmasti jo jonkun mielestä hienoiseen kyllästymiseen asti.

Kustannus-Mäkelä on tällä haavaa ainoa suomalainen kustantamo, jossa on pidetty jo vuosikymmeniä yllä monipuolista lukutaidon eri vaiheisiin soveltuvaa runsasta käännöskirjatarjontaa.

Tammi ja WSOY ovat lanseeraamassa lähiaikoina uutta Lukupalat-sarjaa, joten kenties isotkin kustantajat parin vuoden ylimenovaiheen jälkeen ovat oivaltaneet, että tulevaisuuden lukijat eivät siirry aapisesta suoraan hotkimaan monisatasivuisia opuksia.

Onnentyttö Dunne on Rose Lagergrantzin & Eva Erikssonin vankkumattoman asiantuntemuksen ja tiimityön taidonnäyte.

Juuri tällaisia runsaasti ja selkeästi kuvitettuja, juonenkäänteiltään dynaamisia kirjoja tarvitaan siihen taianomaiseen vaiheeseen, kun lapsi vähitellen saa lukemastaan tolkun.

Välillä mökötetään ja sitten ollaan taas ylimmät ystävykset. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Kuva ja teksti kulkevat käsi kädessä, kuva tukee tekstiä ja aukeamalla ei välttämättä ole kuin pari–kolme virkettä, toisinaan jopa yksi virke. Niukasta tekstistä huolimatta annetaan lapselle elämyksiä, eheä tarina ja samastumispintaa omaan arkeen ja ajatuksiin.

Dunnea jännittää mennä kouluun ja ekalle luokalle. Saako hän siellä yhtään kavereita? Huojennus on valtaisa, kun Dunne kiinnittää huomionsa välitunnilla hauskannäköiseen tyttöön, joka seuraa muiden hauskanpitoa sivusta. Ja niin Dunnesta ja Ella Fridasta tulee erottamattomat ystävät.

Eva Eriksson on taituri kuvaamaan pienin vedoin suuria tunteita, jotka heijastuvat koko kehonkieleen. Eva Erikssonin kuvitusta Rose Lagergrantzin lastenromaaniin Onnentyttö Dunne (Kustannus-Mäkelä 2016).

Mutta sitten Dunne saa kuulla, että Ella Frida perheineen on muuttanut toiselle paikkakunnalle. 

Dunne on musertunut ikävästä.

Ella Fridan lähdön jälkeisenä päivänä Dunne vain istui ja tuijotti hänen tyhjää tuoliaan.  

Samana päivänä hän sattui liukastumaan koulun pihalla. Sukkahousut repesivät ja polveen tuli ruhje. 

Sattui niin kovasti, ettei hän unohda sitä ikinä.  

Ei ainakaan ennen kuin täyttää kolmekymmentäviisi tai jotain.  

Ei auttanut, vaikka opettaja laittoi polveen laastarin. Se oli surkean pieni ja irtosi yhtä mittaa.  

Dunne itki.  

Ei hän siksi itkenyt, että sattui.  

Hän itki siksi, että Ella Frida oli muuttanut pois.

Ella Fridan lähtö herkistää Dunnen myös muistamaan aiempaa isoa menetystään, äitinsä kuolemaa.  Isä väitti äidin nukkuneen pois.

Myöhemmin mummi selitti, että se on vain sellainen sanonta. 

Äiti ei ollut nukkunut. Hän oli saanut siivet ja lentänyt.

Mutta tietysti Dunne selviää Ella Fridan ikävästä. Isä suostuu hankkimaan hänelle kaksi marsua ja koulussakin sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, myös hauskoja asioita.  Pian tyttöjen kesken sukeutuu kirjeenvaihto, ja ystävyys jatkuu.

Tarinan lopussa kerrotaan vielä lasta kiinnostavalla tavalla kirjan tekijäparista ja kirjan syntyprosessista. Lastenkirjan tekijöiden päiväkoti- ja kouluvierailuilla kuulijoita kiinnostaa usein paljon nimenomaan kirjan syntyyn liittyvät yksityiskohdat, ja siksi on hauskaa, että vastauksia näihin aihepiireihin voi lukea myös suoraan kirjastakin.

Sarjassa on ilmestynyt jo neljä uutta osaa, Livet enligt Dunne, Sist jag vars som lyckligast, Mitt hjärta hoppar och skrattar ja Vi ses när vi ses. Lisää vastuksia on luvassa Dunnen elämässä, mutta lukija vakuuttuu kyllä tämän ensimmäisenkin osan perusteella, että Dunne selviää niistäkin.

Mainio maanalaisseikkailu, kautta kruunupään peruukin ja Ehrensvärdin miekan!

Sanna Isto: Maan alaiset, kuvittanut Sami Saramäki, 335 sivua, WSOY 2016.

Hannele Huovilla on lastenruno, jossa ”Maan alla on matojen makuuhuone, / musta, hiljainen tupa”.

Tinka ja Taika -kirjoistaan aiemmin tutun Sanna Iston kevään uudessa saturomaanissa maan alta löytyy pulskien matojen lisäksi myös jotakin ihan muuta.

Luettuani Maan alaiset en voi kuin ihmetellä sitä, ettei Suomenlinna ole aiemmin päässyt näin näyttävästi arkea, fantasiaa ja paikallishistoriaa luontevasti yhdistävän lastenromaaniin miljööksi.

Vanhan linnoituksen maanpäälliset osat olivat aina olleet Metulin rakkainta Suomenlinnaa. Ruohokattoiset muurit ja satulinnamaiset sakarat. Mutta linnoituksen maanalaisiin osiin, sinne minne päivänvalo ei paistanut, hän ei ollut koskaan suostunut astumaan jalallaan. Hän oli uskaltautunut vain Susisaaren pohjoispäässä sijaitseviin käytävänpätkiin, niihin joihin jokainen turisti ensiäisenä kurkistaa. Mutta ne eivät olleet säkkipimeitä eivätkä pelottavia niin kuin monet muut syvälle linnoituksen syövereihin ulottuvat osat, puhumattakaan maanalaisista käytävistä ja jyrkästi pimeyteen viettävistä portaista.

 Suomenlinnan miljöö on tallentunut tunnistettavasti kuvitukseen. Sami Saramäen
kuvitusta Sanna Iston saturomaaniin Maan alaiset (WSOY 2016). 

Metuli, oikealta nimeltään Merituuli Miete, näkee unta, jossa isokokoinen rotta puree häntä. 

Herätessään hän tajuaa joutuneensa oikullisen muodonmuutoksen ja vaihtokaupan uhriksi. Hänestä on tullut erwin, hänellä on neljä jalkaa ja suippo kuono. Hulluinta on, että Metulin perhe ei huomaa vaihdosta lainkaan, sillä Lisko  erwin on vaihtokaupassa ottanut Metulin ihmishahmon. 

Lisko on huomattavasti räyhäkämpi persoona kuin ”maahan tuijottelija” Metuli, joka viihtyy parhaan  kaverinsa, Aman, seuraa lukuunottamatta mieluiten yksinään. Metulin perhe paneekin "Lisko-Metulin" muodonmuutoksen ja äkillisen tuittuilun ja räävin kielenkäytön alkavan murrosiän piikkiin.

Oliko oikeastaan mikään niin kuin Metuli oli kuvitellut? 

Suomenlinna ainakaan ei ollut sellainen kuin hän oli luullut. Maa hänen jalkojensa alla ei ollut tukeva tanner, se oli toisenlaisen maailman katto. Pimeä ei ollut pimeää vaan vain erilaista valoa. Entä hän itse? Oliko hän itsekään sellainen,  kuin oli uskonut olevansa? – – 

Erwinit kuuluvat Suomenlinnassa 1700-luvulta lähtien asuneeseen vyötiäisten (aik. armadillojen) ja ihmisten risteytymänä syntyneeseen  heimoon, joka on tarkka sukujuuristaan ja rakastaa materiaa. Maan alle onkin kertynyt mittavat valikoimat entisaikojen ja nykypäivän aarteita, turisteilta ja Suomenlinnnan asukkailta unohtuneita tai heidän hukkaamiaan esineitä.

Erwinit ovat saaneet nimensä näitä omituisia mutanttieläimiä tutkineen saksalaisen luonnontieteilijän, Erwin Fürthchegott von Bambergin, mukaan. Vaihtokauppoja ihmisten kanssa ei ole tehty yli 200 vuoteen, viimeisimmät muodonmuutokset ajoittuivat Suomen sodan  kahinoihin Viaporissa. 

Isto piilottaa seikkailun lomaan ehtaa tietoa Viaporin historiasta.

”Meillä on puhuttu tästä koulussa”, Metuli kertoi. ”Opettaja sanoi, että vielä tänäkään päivänä ei voida käsittää, miksi linnoituksesta käsin ei puolustauduttu”.

– – Metuli tunsi itsensä aivan voimattomaksi. Hän oli juuri saanut harteilleen raskaimman mahdollisen taakan: sellaisen, jota kukaan muu ihminen koko maailmassa ei jakanut hänen kanssaan. Silä kukapa olisi voinut edes kuvitella, ettei komendantti Cronstedtin saappaissa ollutkaan astellut kokenut upseeri, niin kuin kaikki olivat olettaneet. Metuli käsitti nyt, että jo ennen kuin venäläiset olivat hyökänneet, komendantti Cronstedtin kimppuun oli hyökätty. Ei mereltä, vaan maan alta.

Maan alaisten yhtenä taitavasti työstettynä pääteemana kulkee lapsuudesta nuoruutta kohti kurkottelevan yksilön identiteetin rakentuminen sekä tämän suhteet läheisiin, ystäviin ja perheeseen.

Metulin boheemin ydinperheen vastinparina kuvataan Aman pienperhettä, johon kuuluvay vain äiti ja Ama. Aman mielestä ”Ihminen tarvitsee perheenjäseniä, ettei heti paljastuisi jokaisesta suklaanäpistyksestä tai rapaisesta jäljestä keittiön matolla.”

Vaikka Metulin välit isosisko Monnaan eivät ole kovin läheiset, niin Monnan muodonmuutoksen uhka saa Metulin toimimaan jopa oman henkensä kaupalla. Metuli saa tukijakseen Limpun, ruoalle person ja sydämeltään kokoaan huomattavasti suuremman erwinin.

Teos on varmasti todellinen helmi saaren vakituisille asukkaille, joille kirjan tapahtumapaikat ovat kiemurtelevia polun mutkia ja turisteilta suljettuja salapaikkoja myöten tuttuja. Lukija saa tietää, että Suomenlinnassa asuvia lapsia ja nuoria harmittaa, ettei saarella voi harrastaa rullaluistelua  eikä kävellä paljain jaloin, koska turistit rikkovat niin paljon lasia saaren luontoon.

Satunnaisen Suomenlinnassa kävijän riemuksi kirjan sisäkansissa on myös selkeä kartta tapahtumapaikoista. Toivonkin hartaasti, että Sanna Iston kirja päätyy Suomenlinnan turistimyymälän vakituiseksi myyntiartikkeliksi! 

Sami Saramäen tarkkapiirteinen kartta näyttää saturomaanin tapahtumapaikat ja niiden väliset etäisyydet. Sami Saramäen kuvitusta Sanna Iston saturomaaniin Maan alaiset (WSOY 2016). 

Isto kirjoittaa vetävästi, mutta sopivan verkkaisesti. Juonenkäänteitä ei vyörytetä lukijalle, vaan rytmi on välillä nautinnollisen viipyilevä ja mielikuvitusta kutkuttava. 

Vastaavan kaltaisesta, monenikäisiä fantasian ystäviä kiinnostavasta tuhdista kotimaisesta saturomaanista onkin aikaa. Lähimpänä verrokkina mieleen tulee yli kymmenen vuoden takaa Kaija Pispan Meiramiina ja metsän prinssi (WSOY 2004).

Sami Saramäen kuvitus kruunaa viimeistellyn kokonaisuuden. Saramäki on tehnyt kunkin luvun alkuun yhden palkkimaisen kuvituskuvan, joka sopivasti vihjaa tapahtumista ja tunnelmista mutta ei silti zuumaa keskushahmoja lähelle ja näin kukin voi työstää niitä mieleisikseen.  Sen sijaan Suomenlinnan miljöö näkyy tunnistettavana ja tarkkana.  

 Vyötiäistä muistuttavat erwinit ovat kukin omannäköisiään persoonia, mutta siluettikuvissa piirteet häivytetään kokonaan. Sami Saramäen kuvitusta Sanna Iston saturomaaniin Maan alaiset (WSOY 2016). 

Maan alinen toinen todellisuus on toki aina ollut lastenkirjallisuudessa suosittua, lähtien Lewis Carrollin tänä vuonna 150-juhlavuotta viettävästä Liisan seikkailut ihmemaassa -klassikosta lähtien. 

Maria Turtschaninoffin Underfors-romaanissa (Söderströms 2010, suom. Helsingin alla, Tammi 2012) murrosikäinen tyttö pääsi Helsingin alla sijaitsevvaan peikkojen valtakuntaan. Ilmeisen selvästi Salla Simukan ensi syksynä ilmestyvässä Salla Simukan Sisarlassa (Tammi) tehdään kunniaa Ihmemaan Liisalle, sillä 11-vuotias Aliisa putoaa lumikinosten läpi toiseen maahan, Sisarlaan, kokeakseen siellä monia seikkailuja.

Camilla, ihan tavallinen tallaaja vaan

Tamsyn Myrray: Kaikkien aikojen Camilla: Neronleimaus, suomentanut Sari Kumpulainen, 173 sivua, Tammi 2016.

Elämäni on täysi vitsi. Tai ei oikeastaan –  se on liian TRAAGISTA ollakseen hauskaa – mutta FIASKO se on. Saatan kuulostaa pikkiriikkisen huomiohakuiselta, mutta odottaahan vain, kun kuulette mitä joudun kestämään. Aloitan nimittäin huomenna yläkoulun ja tiedän jo etukäteen, että joudun kaikkien silmätikuksi. Sen rinnalla on pikkujuttu, että vilautin vahingossa nyppyisiä harmaita pikkareitani päiväkodin joulujuhlassa viisivuotiaana ja että minua kutsuttiin sen takia ALKKARISANKARIKSI. Sekin oli kyllä jo ihan tarpeeksi kurjaa.

Menestystä, fiksuutta ja kauneutta korostavassa nykymaailmassa pitäisi olla paljon nykyistä enemmän tarjolla myös tuiki-tavallisista lapsista ja nuorista kertovia kirjoja.

Camilla Bond (alkuperäisessä sarjassa Cassidy Bond) on kasvukivuissaan tempoileva yläluokan uudessa koulussa aloittava tyttö. Hän pelkää muiden ilkkuvan häntä HAISEVAN GORILLAN, eli isoveli Liamilta perityn ylisuuren koulutakin vuoksi.  

Väärinkäsityksen takia Camilla saa heti lukuvuoden alussa fiksun tytön paperit ja hänet nimitetään koulua edustavaan tietokilpailuryhmään, yhdessä ihanan Nathanin kanssa.

Camillalla on – ainakin omien sanojensa mukaan – outo perhe: isän harrastuksena on pukeutua Elvis Presleyksi ja esittää tämän hittibiisejä, äiti odottaa viimeisillään kaksosia, isoveli on oma typerä itsensä ja Camillan koira Rolo täystuho.

Camillan minämuotoinen tilitysromaani on täynnä arkisia sattumuksia, noloja tilanteita, ristivetoa kaverisuhteissa ja muita tyttöyden ääritunteita. Hieman tarpeeton, lukijaa aliarvioiva tehokeino on kirjoittaa korosteisia sanoja versaalikirjaimin.

Alkuperäisen sarjan nimi on Accidential genius, ja sankarittaren kilvoittelu näyttää jatkuvan myös seuraavissa osissa Star Reporter ja Drama Queen. 

Kaiken koohotuksenkin keskellä Camilla antaa vihjeitä siitä, että hän pitää lukemisesta. J. K. Rowlingin Harry Potter, Roald Dahlin Sulo ja Suklaatehdas ja P. M. Traversin Maija Poppanen mainitaan, ja Tylypahkan rehtorin täydellisen nimen tietäminen koituu lopulta Camillan ja koko koulun voitoksi!  

Tamsyn Murray on brittiläinen lasten- ja nuortenkirjailija, joka on Cassidy Bond -sarjan lisäksi kirjoittanut lukutaidon alkuun suunnattuja helppolukuisia kirjoja lapsille.

”Totta oli se, mikä sopi tarinaan”

Kalle Veirto: Kivimutka ja kaapattu Cake, 144 sivua, Karisto 2016. Kansikuva Jari Paananen.

Kirjailijat käyttävät nykyisin toinen toistaan kekseliäämpiä keinoja lukijakuntansa koukuttamiseksi. Kalle Veirto aloitti ensin  Henkka ja Kivimutka –sarjan (Karisto v:sta 2008), ja toinen parivaljakon sankareista on saanut vuonna 2013 vielä oman nimikkosarjansa.

Sarjan neljäs osa työstää kiinnostavasti myös kykykilpailuiden kautta julkisuutta saaneiden lasten ja varhaisnuorten sukeutumista isojen fanijoukkojen palvonnan kohteeksi. Vasta 11-vuotiaasta Cakesta eli Kauko Mäyhköstä on tullut lyhyessä ajassa eri-ikäisten tyttöjen ja vanhempien naisten suosikki.

Kivimutkalle on kertynyt mainetta salapoliisina, ja Cake haluaa palkata hänet pääkaupunkiseudulle suuntautuvien keikkojen ja fanikirjan julkistustilaisuuden turvamieheksi. Nopeasti Kivimutka hoksaa julkisuuden pelisäännöt.

Caken manageri, eli koulun virkavapaalla oleva musiikinopettaja Naksu, ohjeistaa idolia antamaan tiedotusvälineille sellaisia vastauksia, joista on imagon rakennuksessa hyötyä:

”Hyvä”, Naksu sanoi. ”Muista kertoa rakkaasta mummostasi ja siitä, kuinka kävit laulamassa hänelle sairaalassa.” 

Mä en puuttunut keskusteluun. Totta oli se, mikä sopi tarinaan. Niin kuin Naksu sanoi, Cake oli rooli, jota Kauko esitti. Kauko, 11 vee, oli ehkä itkenyt rampilla, mutta Cake ei, se ei kaatuillut rullalaudalla. 

Välillä mä en ollut varma, pitikö mun sääliä vai kadehtia Cakea. Käsi sydämellä, mä en olisi vaihtanut Caken kanssa paikkoja. 

Mutta lompakon sisällön, pankkitilin ja kännykän mä olisin voinut vaihtaa. 

Kaikki ei kuitenkaan mene aivan suunnitelmien mukaan. Caken sijasta kaapataan Kivimutka ja Caken paras Kaveri Veka. Onko kaappaaja mokannut? Seurueen kaikki pojat on puettu samanlaisiin trendivaatteisiin, joten Caken faneja lukuun ottamatta tunnistus olikin varmasti ulkopuoliselle vaikeaa.

Veirto kirjoittaa nasevia, toiminnallisia ja tarinaa eteenpäin vieviä lyhyitä lukuja.

Hurtissa ja tapahtumarikkaassa tarinassa seikkailevat myös Joulupukki, Sauli Niinistö ja Cristiano Ronaldo, ja pommeja löytyy useampikin.

Veirtolla on selvä mieltymys nimetä päähenkilönsä koomisilla ja kertakaikkisen epämuodikkailla nimillä. Jiikoo Kivimutka on oikeasti Jorma-Kalevi.  

Erityiskiitoksen Veirto ansaitsee sujuvan kerronnan lisäksi myös siitä luontevuudesta, jolla hän suosittelee lukijoilleen kahta varteen otettavaa lehteä, Koululaista ja Lukufiilistä!

Kalisevat luurangot höystävät lasten kesäretkeä

Tiina Hautala: Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa, kuvittanut Suvi Kari, 38 sivua, Haamu kustannus 2015.

Tiina Hautala: Stammande dödskallen: ett äventyr i skärgården, ill. Suvi Kari, översättning Yvonne Hoffman, Haamu kustannus 2015.

Lastenkirjakustantamisen monipuolisuus havainnollistuu hyvin vaasalaisen Haamu kustannuksen kustannusprofiilissa.

Se on nimittäin erikoistunut aavetarinoihin, outoihin juttuihin ja kauhuun. 

Kotisivujensa mukaan ”Haamu tarjoaa hämäriä lukukokemuksia kaikenikäisille”. Haamu kustannus tekee kunniaa Pohjanmaan ja Vaasan rikkaalle aavetarinoiden perinteelle.

Leikkisä luuranko on monen lajin hybridi. Siinä on piirteitä kuvakirjasta, tietokirjasta, lastenromaanista ja askarteluoppaasta. Sinänsä hauskat ja toiminnalliset puuhavinkit sopivat hyvin innostamaan kirjaa lukevia lapsia heittäytymään tarinan vietäväksi, mutta puuhaosion olisi voinut sijoittaa vasta tarinan jälkeen, jotta tarinan intensiteetti ei olisi kärsinyt.

Saagan ja Veikon löytämä pääkallo ei ollut lainkaan yhtä vitivalkoinen kuin muiden lasten löytämä lelukaupan leikkipääkallo! Suvi Karin kuvitusta Tiina Hautalan tekstiin lastenkirjassa Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa (Haamu kustannus 2015).

Saaga ja Veikko osallistuvat interaktiiviseen lasten teemapäivään, joka suuntautuu Majakkasaarelle. Lasten pitää ratkoa reitin mittaan erilaisia sanallisia tehtäviä löytääkseen lopulta pääkallon.

Saaga ja Veikko lähtevät välillä omille teilleen, ja tekevät vähän erikoisemman löydön. Kummittelevan luurangon käänteisestä sanajärjestyksestä syntyy pikantilla tavalla vanhanaikainen tunnelma:

Luuranko lysähtää kiven päälle istumaan, solisluut painavat ja selkäranka kääntyy alakuloiselle kaarelle. 

–  Me näimme hautapaikan! Mutta miksi et lepää rauhassa? Kysyy Saaga ja taputtaa luurankoa olkaniveleen. 

–  Kevättulva kroppani kauaksi kuljetti. Kalloni kurja kummittelemassa kulki. Kulki kevään, kulki kaksisataa. Kulki kevään, kulki kaksisataa. Kerran kulkija kuiskeeni kuuli. Kantarellin kulmiltani kahmaisi. 

–  Luusi ovat varmasti yhteishaudassa, innostuu Veikko. 

–  Koitatko kalmoa kunnioittaa, kallon kehoonsa kuljettaa? 

– Me autamme sinua, kuiskaavat Saaga ja Veikko.

Suvi Karin akvarellikuvitus vaikuttaa vähän amatöörimäiseltä. Askartelu- ja toimintavinkkien kuvitus toimii koko sivun kuvituskuvia paremmin, johtuen myös selkeämmästä ääriviivasta ja tarkemmasta aiheen rajauksesta.

Suvi Kari (s. 1981) on lähtöisin Vaasasta ja asuu nykyisin Sipoossa. Hän työskentelee kuvittajana ja graafisena suunnittelijana. Kari on kuvittanut myös kaksi aiempaa Saaristoseikkailu-sarjassa ilmestynyttä lastenkirjaa Jättiläisen jalanjälki ja Kivikkosaaren kummitus ovat ilmestyneet Österbottens hantverkin kautta vuosina 2012 ja 2014.

Askartelu- ja puuhavinkit on kuvitettu tarinakuvitusta selkeämmin. Suvi Karin kuvitusta Tiina Hautalan tekstiin lastenkirjassa Leikkisä luuranko: seikkailu saaristossa (Haamu kustannus 2015).

Kautta rantain asiaan vihkiytymättömälle lukijalle selviää, että kirjan tapahtumat sijoittuvat oikeille paikoille, joilla on värikäs Suomen sodan aikainen historia. Paikallisuutta olisi voinut sisään kirjoittaa kirjaan enemmän ja kartta olisi innostanut myös kesämatkailijoita paneutumaan alueeseen. 

Aikuinen lukija innostuu oitis maininnasta, että Majakkasaaren eli Valassaarten majakan on suunnitellut sama arkkitehti kuin Pariisin Eiffel-tornin!  

Leikkisä luuranko -kirja puhuu myös rivien välissä Suomen ainoan luonnonperintökohteen, Merenkurkun saariston, herkän luonnon puolesta.

Ruotsinkielisen käännöksen kirjasta on tehnyt lasten- ja nuortenkirjailijana hyvin tunnettu Yvonne Hoffman. Hän on myös omassa tuotannossaan tuntenut viehtymystä kummituksiin ja mystisiin seikkailuihin (esim. Pojken i dimman och andra skymningsberättelser, Schildts 2006). 

Kulttuurimatkailua Ainolassa

Maijaliisa Dieckmann: Ville Romunen ja Sibeliuksen kadonnut sävel, kuv. Raimo Huittinen, 123 sivua, Kustannus-Mäkelä 2016.

Maijaliisa Dieckmann (s. 1934) on ikäänsä nähden yhä ällistyttävän tuottelias. Hän on kirjoittanut pitkän uransa aikana lukuisia historiaan sijoittuvia lasten- ja nuortenromaaneja.

2000-luvun vahvaa myöhäistuotantoa edustavat suurmiesten ja -naisten henkilöhistoriaa elävöittävät romaanit,  Fredrika Runebergista kertova Fredrika-rouvan koulu, Tapani Löfvingistä kertova Kerjäläistyttö ja sissipäällikkö, Väläys pimeässä: Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina, Satujen kuningas: Sakari Topeliuksen tarina ja Metsän poika tahdon olla: Aleksis kiven tarina.

Dieckmannin viime vuonna ilmestyneistä muistelmista Kirja ja lettupannu. Lastenkirjailija muistelee (Cultura) käy myös ilmi, että suunnitteli samantyyppistä teosta Tove Janssonista juhlavuodeksi, mutta Janssonin oikeuden omistajat eivät antaneet hankkeelle lupaa!

Viime vuonna vietetty Jean Sibeliuksen juhlavuosi tuotti peräti kolme lastenkirjaa säveltäjänerosta: Katri Kirkkopellon Soiva metsä: Jean Sibeliuksen matkassa ja Tapani Baggen & Salla Savolaisen Hämeenlinnan Janne: kuinka Jannesta tuli Jean Sibelius tukeutuivat Sibeliuksen henkilöhistoriaan, kun taas Paula Norosen Supermarsu ja jääräpää Janne ottaa enemmän taiteellisia vapauksia Sibelius-tulkinnoissaan.

Ville Romunen ja Sibeliuksen kadonnut sävel on muodoltaan sarjan aiempien osien tapaan täynnä kohellusta ja hassua sattumuksia, mutta niidenkin kupeessa Dieckmann tarjoilee silti onnistuneesti myös historiallista faktaa ja hauskaa triviatietoa Sibeliuksen Tuusulassa sijaitsevasta kotimuseosta, Ainolasta, jonne Ville ja naapurin Lilli tekevät mummon kanssa kesäretken. 

Mummolla on päähänpinttymä, että Sibelius olisi tehnyt yhteensä 110 laulua, ja tämä viimeisin ja vielä tuntematon kappale on mummon uskomuksen mukaan piilotettu kotimuseoon. 

Ville on pian 12 vuotta täyttävä poika, jonka vanhemmat ovat niin romukauppansa lumoissa, että hädin-tuskin huomaavat poikansa olemassaoloa.

Kumpikin rakastaa Villeä aivan älyttömästi, mutta kun he rakastavat älyttömästi myös romujaan, Ville saa tyytyä pitämään huolta itse itsestään ja siinä sivussa myös vanhemmistaan.

Onneksi Villen elämään ilmaantuu mummo, joka tosin ei vanhempien ilmoituksen mukaan ole heille mitään sukua. Ville on mielissään mummon hulluttelun halusta ja siitä, että mummo haluaa viettää paljon aikaa Villen kanssa.

Ville Romunen -kirjat sopivat selkeän typografiankin takia hyvin lukutaidon
alkuvaiheeseen ja ne ovat muotonsa puolesta luokiteltavissa helppolukuisiksi kirjoiksi.
 Raimo Huittisen kuvitus ei juurikaan anna tukea luetun ymmärrykselle, sen verran pikkupiirteisiä kuvia Huittinen tekee. Raimo Huittisen kuvitusta Maijaliisa Dieckmannin lastenromaaniin Ville Romunen ja Sibeliuksen kadonnut sävel (Kustannus-Mäkelä 2016). 

Pientä jännitystä ja huumoria tarinaan tulee englantilaisesta herraskaisesta pojasta, joka urkkii Villen, Lillin ja mummon kantapäillä kadonneen laulun etsintää.

Oman hauskuutensa tuo myös museon oppaiden ja vahtien hermostuminen joka paikkaan nenänsä työntävän mummon edesottamusten takia. Dieckmann on itsekin toiminut oppaana Porvoon kaupungin oppaana.

Raimo Huittisen mustavalkoista tussikuvitusta on sen verran vähän, että se ei oikein puolla paikkaansa; varsinkin, kun kuvien yksityiskohtia ja tapahtumia on perin vaikea erottaa!

  

Naantalissa pyörähtää tänään käyntiin kolmipäiväinen Kirjahyrrä-lastenkirjafestivaali, joka järjestetään toista kertaa. 

Kirjahyrrässä on monipuolista ohjelmaa koululaisille ja aikuisille torstaista lauantaihin asti. 

Kirjahyrrän kunniaksi Lastenkirjahyllyssä arvioidaan Kirjahyrrässä vierailevien lastenkirjailijoiden uutuuksia. 

Tuotteistettu Caru seikkaili myös animaatiossa ja seinälautasissa

Kristiina Taivalvuo, Jyrki Joensuu & Auvo Taivalvuo: Caru, Lasten Keskus 1981.

Pikkuruiset eläinsankarit ovat aina olleet lastenkirjoissa suosittuja. 

Muistetaanpa vaikka itävaltalais-saksalaisen Waldemar Bonselsin Maija mehiläinen (alk. Die Biene Maja, 1912) ja Marjatta Kurenniemen esikoisteos Pukke Punamuurahaisen seikkailut (Valistus 1946).  

Kristiina Taivalvuon alkuperäiseen tarinaan pohjaava kuvakirja Caru on kiinnostava kuriositeetti 1980-luvulta.

Näkymä muurahaispesän käytäväverkostoon on huikaisevan hieno. Auvo Taivalvuonkuvitusta Kristiina Taivalvuon ja Jyrki Joensuun tekstiin kuvakirjassa Caru(Lasten Keskus 1981). 

Kuvakirja kertoo yhden version H. C. Andersenin Rumasta ankanpoikasesta. Caru syntyy muurahaispesään mutta aiheuttaa erilaisella olemuksellaan paljon hämmästystä.

Sen pieni koko, vikkelyys ja tuntosarvet muistuttavat muurahaista, mutta paksu pörröinen tukka ja kädet jalat ovat kuin ihmisellä.

Hoitajamuurahainen toteaa Carun terveeksi ja siten työkelpoiseksi ja patistaa tämän muitten muurahaisten joukkoon uurastamaan.

Caru aiheuttaa kuitenkin monenlaista hämmennystä, kun se ei osaakaan vaistonvaraisesti käyttäytyä muiden muurahaisten lailla. Caru saa keon valtiattarelta, kuningatar Carufalta,  luvan mennä ”katsomaan ja kokemaan, ettei tämä keko ole koko maailma”.  

Caru tekee tuttavuutta perhosentoukan kanssa. Taivalvuon kuvituksissa
tausta jää usein epätarkaksi ja synnyttää kolmiulotteista vaikutelmaa.
Auvo Taivalvuon kuvitusta Kristiina Taivalvuon ja Jyrki Joensuun tekstiin
kuvakirjassa Caru (Lasten Keskus 1981).

Lastenkirjan klassisen kaavan mukaan Caru lähtee etsimään itseään ja se kohtaa matkallaan monia hyönteisiä sekä kauneutta, rumuutta, julmuutta ja ystävällisyyttä. Kokemuksistaan kiitollisena se palaa takaisin muurahaiskekoon ja luottaa, että löytää vielä oman paikkansa maailmassa.

Carun visuaalisen hahmon on tehnyt Auvo Taivalvuo. Caru seikkaili ensin samannimisessä tv-sarjassa, jota esitettiin lastenohjelmissa ensimmäisen kerran vuosina 1980–1981.

Caru onkin kiinnostava esimerkki tuotteistamisesta: Taivalvuo nimittäin suunnitteli Arabialle myös Caru-seinälautassarjan, jolle löytyy vieläkin keräilijöitä.

Taivalvuon piirtimen jälki liittyy myös kiinnostavasti Fauni-peikkojen historiaan. Aviopari Martti & Helena Kuuskoski perustivat Atelier Faunin Järvenpäähän vuonna 1954 ja ryhtyivät valmistamaan peikkoja työllistäen näin lähes 200 ihmistä.    

Peikot esiintyivät figuurien lisäksi sarjakuvissa, lyhytelokuvissa, tekstiileissä ja kirjoissa (esim. Martti Kuuskoski: Peikot, kuv. Auvo Taivalvuo & Marja-Liisa Kaitala, 1984). Peikot levisivät noin 40 maahan, ja Englannissa suosittuja Tivvy-kirjoja painettiin satoja tuhansia.

Peikkofiguureita myytiin miljoonia, ja suurimman suosion ne saavuttivat ulkomailla.  

Kuuskosket perustivat Järvenpäähän Peikkopuiston vuonna 1957 ja sen toiminta jatkui 1970-luvun alkupuolelle asti.  Huippuvuosinaan se oli Suomen suosituin turistikohde heti Linnanmäen jälkeen! Vuonna 1965 lasten televisio-ohjelma Sirkus Papukaija teki  tunnin mittaisen ohjelman Peikkometsästä. Ohjelmaa varten Helena Kuuskoski halusi kansoittaa puiston elävillä peikoilla!  

Suomalaisessa turismissa osattiin hyödyntää peikkoja jo ennen Naantalin Muumilaaksoa. Järvenpään Peikkometsässä elokuussa 1972. Valokuvat Pekka Heikkilä.  

Muistan hyvin sinne perheen kanssa tehdyn kesäretken.    

Taivalvuo on kuvittanut myös Anni Swanin sadut Vuorenkuninkaan poika ja Kesätarina joulu-ukosta (WSOY 1982).