Huolenpito on tärkeä supervoima

Heli Koskinen & Sini Nihtilä: Superäiti. 37 sivua. Kustannus-Mäkelä 2026.

Perhedynamiikkaan liittyvät aiheet ovat lisääntyneet lastenkirjoissa. 

On jopa perusteltua sanoa, että lapsen arkea kuvataan nykyisin aiempaa maanläheisemmin ja entistä paremmin samastumiseen houkuttelevalla tavalla.

Lapsiperheköyhyyden kuvaaminen on sekin arkipäiväistynyt, joskin valtaosaa lastenkirjojen koteja asuttavat vielä kahden vanhemman vakavaraiset perheet. 

Heli Koskisen ja Sini Nihtilän Superäiti kertoo äidin ja pojan pienperheestä, jossa on taloudellisesti tiukkaa mutta tunteiden ja huolenpidon tasolla ei kitsastella. 

Koulussa keskustellaan vanhempien ammateista. Tosin lasten tekemät johtopäätökset vanhempiensa ammateista eivät ehkä ole aivan todenmukaisia.

– Mun isä on autonkuljettaja. Se lähtee joka aamu autolla töihin ja tulee sillä illalla takaisin. 

– Mun äiti on sanoittaja, kun se aina sanoo mitä minä sanoin. 

– Äiti korjaa tietokoneita. Ensin se huutaa, kun se rakkine ei toimi, ja sitten se soittaa jonnekin, ja lopulta kone alkaa toimia.  

– Isä on koodari. Mä luulen, että se on niin kuin kirjailija, mutta se kirjoittaa tekstiä salakielellä.  

 

Äidin hoivatyö sairaalassa näyttäytyy Milolle todellisen supersankarin
työnä. Sini Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Samassa hengessä Milokin kertoo oman äitinsä olevan superäiti: äiti nimittäin lähtee aina yöaikaan pelastamaan ihmisiä. 

Luokkakavereiden mielestä äidin ammatti kuulostaa todella coolilta.

Milolla on pian syntymäpäivät, ja hän haaveilee kellopuhelimesta ja kaverisynttäreistä maksullisessa tapahtumapuistossa. 

Äiti torppaa kuitenkin suunnitelmat: 

– Ei meillä ole varaa viedä koko luokkaa Simon Leikkimaahan, hän sanoo hiljaa. – Mutta jos kutsuttaisiin pari kaveria meille ja ostettaisiin kilo karkkia? 

– Mutta opettaja sanoi, ettei ketään saa jättää ulkopuolelle.

Poistotuotteiden ja tarjousten löytäminen ruokakaupassa vaatii
nopeutta ja hyvää havainnointikykyä. Sini Nihtilän
kuvitusta Heli Koskisen tekstiin kuvakirjassa Superäiti
 (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Milosta on jännittävää väijyä kaupassa alelaputettuja tuotteita, ja niiden turvin pystytäänkin järjestämään isot kaverisynttärit. 

Milo kokee olevansa koulussa pikemminkin tarkkailija; hän ei edes halua olla huomion keskipisteenä. Siksi hän jännittää erityisen paljon, tulevatko kaikki luokkakaverit syntymäpäiville.

Heli Koskinen kuvaa sydämellisesti Milon pienperheen tukiverkostoja. 

Kun äiti lähtee hoivatyöhön sairaalaan yövuoroon, mummo tulee heille aina yöksi. 

Sini Nihtilän kuvituksessa pienperhe näyttäytyy yhteen hiileen
puhaltavana tiiminä. Nihtilän kuvitusta Heli Koskisen tekstiin
kuvakirjassa Superäiti (Kustannus-Mäkelä 2026). 

Sini Nihtilän kuvitus tavoittaa keskushenkilöiden katseisiin ja ilmeisiin paljon rakkautta ja välittämistä. 
 
Koskinen on aiemmin kirjoittanut lapsille ja varhaisnuorille tietokonepelaamiseen keskittyvää Zeta-sarjaa (Kustannus-Mäkelä v:sta ,2022, kuv. Mari Luoma). Superäiti on hänen ensimmäinen kuvakirjansa.

Superäidin asetelmissa on paljon samaa kuin Jukka Laajarinteen ja Timo Mänttärin kuvakirjassa Isä vaihtaa vapaalle (WSOY 2019). 

Siinäkin päähenkilölapsi tekee nimittäin  päätelmiä isänsä työnkuvasta tavalla, jonka voi tulkita joko realistiseksi tai mielikuvitukseen perustuvaksi.

”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”

Satu-Lotta Pitko: Ole minulle yöperhonen, 205 sivua, Myllylahti 2026. Kansikuva Riikka Pihlajamaa.
 
 

Salma ei voinut käsittää, miksi pitäisi sännätä pussailemaan ja tekemään muita rakkausjuttuja vain siksi, että kuudes luokka vaihtuisi seitsemänteen. Seitsemänhän olisi pelkkä numero koulukirjojen ja -vihkojen kansissa. Mikään muu ei muuttuisi, vaikka koko luokka olikin pauhannut yläkoulusta jo kutosen alusta asti. Melkein kaikilla oli kerrottavana kammottavia huhuja ilkeistä yseistä ja niiden pärisevästä mopojengistä, siitä kuinka poliisit tulisivat ratsaamaan repuista nuuskaa ja vapea, ja kirjoittamattomista säännöistä, joiden vuoksi hikarit ja muut luuserit löytäisivät varmuudella päänsä koulun vessanpöntöistä.

 

Alakoulun päättyminen näyttäytyy usein varhaisnuortenkirjoissa lapsuuden loppuna. 
 
Tällaistä siirtymää kuvaa myös Satu-Lotta Pitkon Ole minulle yöperhonen. 

Pitko debytoi pari vuotta sitten lastenromaanilla  Neela Neulansilmä (Aviador 2024). 

 Salma ja Meea ovat olleet erottamattomat ystävät jo eskarista alkaen. 

 

–      –  Paita ja peppu, raita ja reppu, tähtiin kirjoitetut ja yhteen kasvaneet, toistensa puutuvat palat ja kosmiset kaksoset.

 
Alakoulun viimeiselllä kevätlukukaudella Salma huomaa ystävässä tapahtuneen muutoksen: 
 

Hän oli huomannut tuhahdukset ja silmien pyörittelyn, pitkät katseet eri suuntiin kuin ennen, äänettömät kuiskaukset, jotka haikailivat jotain, mikä oli heille vielä tuntematonta. 

 
Meea kiinnostuu aiempien yhteisten rituaalien, mielenkiinnonkohteiden  ja höpöttelyn sijaan yht äkkiä samoista asioista kuin ”luokan kaaritukitytöt”, jotka vertailevat keskenään rintaliivien kuppikokoja.  
 
Koulun pihalla järjestetyt bileet sysäävät ystävykset hetkeksi erilleen. Tapa, jolla teos kuvaa murrosiän fyysistä ja psyykkistä eritahtisuutta ja luonteenpiirteistäkin johtuvia eroja, on oivaltava. 

Tytöillä on yhtäältä vimmainen halu tehdä pesäero lapsuuteen: ”Kolmetoista oli englanniksi thirteen, ja teen tarkoitti teiniä”, mutta kurssinmuutos tai kypsyminen  ei tapahdu hetkessä, ja toisalta  lapsuuden huolettomassa auvossakin olisi vielä mukava aika-ajoin viihähtää. 
 
 
Salma ja Meea pääsevät kumpikin vuorollaan kertomaan tapahtumista ja mielenliikkeistään omasta näkökulmastaan. 

Meealla on ylisuojelevat vanhemmat, joiden huomio tuntuu menevän autistisen isosiskon tarpeiden tyydyttämiseen. 

Salma puolestaan kipuilee häneen iskostetun hymytytön ja ”sääntösipulin” määreiden puristuksessa. 

Tyttöjen vanhemmat ilmoittavat heidät lupaa kysymättä kesäleirille, joka muodostuukin lopulta monella tapaa käänteentekeväksi. Salma saa huomata, että vanha sanonta ”hädässä ystävä tunnetaan”  pitää paikkaansa.
 
Ystävyyssuhteiden muuttumisen lisäksi Satu-Lotta Pitko kuvaa kouluyhteisöä sympaattisesti: oppilaiden ja opettajien suhde on luonteva ja molemmin puolin arvostava: tämä  tulee kauniisti esille luokanvalvojan (jolle oppilaat ovat antaneet lempinimen Liikkis) kirjallisesta tehtävästä laatia lista asioista, joita he oppilaat aikovat tehdä kesän aikana.  

Varhaisnuortenromaanin nimi viittaa Salman tavoitteeseen pongata kesällä kymmenen erilaista perhoslajia, mutta se antaa mielestäni Riikka Pihlajamaan haaveellisen kansikuvankin kanssa vähän väärän kuvan teoksen tunnelmasta ja keskeisistä aihepiireistä.

 

 

Yhteiskuntaluokkia ja jakolinjoja

Marja Aho: Chiaroscuro,  269 sivua, Myllylahti 2025. Kansikuva Karin Niemi.

 

Marja Ahon nuortenromaani Chiaroscuro on viihdyttävä joskin asetelmallinen kuvaus eri yhteiskuntaluokissa kasvavien nuorten yllättävästä ja eriparisesta rakkaudesta.  
 
16-vuotias  Fiona on vauraan kulttuurikodin kasvatti. Hänen isänsä on juuri saanut kiinnityksen Lontoon Philharmoniaan kapellimestariksi. Isän suhdeverkostojen ansiosta Fiona saa myös kesätyön kamarimusiikkifestivaaleilla. 
 
Yllättäen ja aluksi vähän itseltäänkin salaa hän ihastuu ja rakastuu pahamaineisessa kerrostalolähiössä varttuneeseen Rafaan, joka kantaa itsesuojelutarkoituksessa mukanaan viidakkoveistä.
 
Nuorten ensikohtaaminen on dramaattinen, sillä Rafa pelastaa Fionan laukkurosvon kynsistä. Sittemmin paljastuu, että Rafa tuntee ryöstelijän.
 
Fiona järkyttyy aluksi Rafan taustoista ja ymmärtää, miksi poika hymyilee niin harvoin. 
 
Turvallisessa pumpulissa kasvaneen Fionan mielestä Rafan elämä muistuttaa jopa enemmän gangsterielokuvaa kuin tavallisen nuoren elämää! 
 
Fionan maalausharrastus tuo romaaniin jännitettä. Kuvaamataidon opettaja antaa kesäläksyksi tehdä maalauksen, jossa leikitellään valoilla ja varjoilla. 
 
Romaanin nimi juontaa italialaisen renessanssiajan taiteilijan Caravaggion kehittelemästä valohämyn vaikulteman luovasta chiaroscuro-tekniikasta.
 
Aiemmin Fiona on käyttänyt maalauksissaan hempeitä ja kuulaita värejä, "– – 

 – –  romanttista vaaleanpunaista, herkkää shampanjaa ja viatonta valkoista. Värejä, jotka huokuvat puhtautta, rauhaa ja tyyneyttä. Iloa ja valoa."

Tutustuminen Rafaan tuo maalaamiseen kaivattuja tummempia sävyjä, yön hämyä ja jopa sysimustaa, eli samoja värejä, joita Fiona tunnistaa Rafan elämästä.  
 
Keskiviikkona julkaisin Lastenkirjahyllyssä arvion Tiia Mattilan säeromaanista Selviämisen soundtrack.  

 

Marja Ahon Chiaroscurossa on monin paikoin samankaltaista vastakkainasettelua liittyen keskushenkilöiden erilaisten elämänkokemusten ja yhteiskunnallisen aseman kuvaukseen.
 
Mattilan päähenkilön Iiron tavoin myös Fiona päätyy salailemaan suhdettaan Rafaan   luottoystävälleen Manuelalle ja vanhemmilleen. 

 

Hän tiedostaa, että jo lapsuudesta tuttu perheystävien poika Julius olisi läheisten mielestä monella tavalla varma ja turvallinen valinta. 
 
Manuelan mielestä Julius on ”aika hot” ja Fiona ja Julius olisivat ”cute couple”. 

 

Rafan tatuointeihin Manuela sen sijaan suhtautuu paheksuvasti. 
 

Ensivierailu Rafan kotiin avaa Fionan silmät lopullisesti. Hän ei voi käsittää, että Rafan perheessä on niin tiukkaa rahan kanssa. 
 
Rafa konkretisoi asiaa: 

–   Loppukuusta on aina sama homma, hän mutisi. – Joudutaan venaan, että faijan tilille kilahtaa Kelalta rahaa. Ei voida oikein ostaa mitään, saati mennä ulos syömään.  – – 

Fiona kuunteli Rafaa järkyttyneenä. Hän ei ollut tiennyt, että Rafan perhe eli näin niukasti. Kirjaimellisesti kädestä suuhun. 
 
Hän oli pahoillaan Rafan puolesta. Mitä ihmettä Rafan isä tekisi, jos joku perheestä sairastuisi vakavasti? Tai jos pyykkikone hajoaisi tai tapahtuisi jotakin muuta yllättävää? Säälin ja järkytyksen lisäksi Fiona tunsi halua auttaa.
 
–  Tilataanko jotain syötävää? hän ehdotti. – Vaikka susheja. Mä tarjoan.

Fionan maailmankuva avartuu ja samalla hän huomaa vanhempiensa luutuneet asenteet. 
 
Tytär katsoo isäänsä uusin silmin: 

Kuinka vähän isä tiesikään toisenlaisesta elämästä. Siitä maailmasta, jossa Rafa eli. 
 
Se ei ollut Rafan syytä, että hän oli erilainen. Kukaan ei voinut vaikuttaa siihen, millaiseen kotiin sattui syntymään. Miten isä, joka oli viisas ja sivistynyt, ei ymmärtänyt sitä.

Rafan moottoripyöräharrastuksen kautta Fiona tutustuu itselleen vieraaseen alakulttuuriin. 

 

Eroottinen lataus välittyy tavassa, jolla Aho kuvaa Fionan herkkkyyttä aistia Rafan kehon tuoksuja:

Fiona nojasi päätään Rafan paljaaseen rintaan. Iho oli kuuma, ja se tuoksui auringolta, hieltä ja energiajuomalta.
 
–  –  Hän otti hupparin vastaan ja puki sen suosiolla yllensä. Se tuoksui öljylle, bensalle ja tupakalle.

Isovanhemmilla on nuortenkirjoissa edelleen tärkeä tehtävä kannatella nuoria päähenkilöitä erilaisissa vastoinkäymisissä. 

 

Rafan mummi ja Fionan isoisä kannustavat kumpaakin nuorta välillisesti ja suoraan kuuntelemaan paremmin sydämensä ääntä.
 
Romaanin loppu kiertyy lopulta seesteiseksi dramaattisen moottoripyöräonnettomuuden ja ylisukupolvisten  perheselkkausten purkautumisen jälkeen. 

 

Joskus lastenkirja voi olla mielenterveysteko

 

Päivi Vainio & Lilli Daruish: Hilla ja muutosten kesä. Kuvittanut Matti Pikkujämsä. 32 sivua. Vinha 2025. 
 
Elina Komulainen: Kaisla ja kissankäpälä. Kuvittanut Tanja Riutta. 48 sivua. Kaarna Kustannus 2025. 
 
Elina Komulainen: Ansa kengänpauloissa. Kuvittanut Johanna Pekkala. 33 sivua. Lenninsiivet 2025. 
 
 

Kerronnaltaan hyvällä tavalla verkkaiset lapsen arkeen keskittyvät lastenkirjat ovat nykyisin entistä harvinaisempia.  
 
Tässä kolme syksyn uutuutta, joissa kaikissa näkyy myös kirjoittajien oma asiantuntijatyö  lapsiperheiden parissa.   
 
Lilli Daruish on kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi ja Päivi Vainio työskenteee sosiaalityöntekijänä ja uusperheneuvojana. 

Hilla ja muutosten kesä on syntynyt heidän työssään ja koulutuksissa havaitsemistaan tarpeista. 
 
Vanhempien avioerosta on toki kirjoitettu lastenkirjoja aiemminkin, mutta Hilla-kirja lunastaa kyllä paikkansa valikoimassa. 
 
Kuusivuotias Hilla on ajautunut uuteen elämänvaiheeseen:  äiti ja Hilla muuttavat uuteen kotiin, jossa asuvat on  äidin uusi miesystävä Tommi ja vuoroviikoin myös Tommin lapset, Hillaa huomattavasti vanhemmat Aapo ja Veera.
 

Arkinen ruokailuhetki, jossa yhdellä perheenjäsenellä
on apea mieli. Matti Pikkujämsän kuvitusta Päivi Vainion
ja Lilli Daruishin  tekstiin lastenkirjassa
Hilla ja muutosten kesä (Vinha 2025). 

Veerasta tulee kuitenkin Hillan tuki ja turva. Hänen kanssaan voi jopa vähän vitsailla Tommin omintakeisesta käytöksestä ja huumorista. 

Hillan pehmolelu Lumo-pöllö on myös tärkeässä roolissa tunteiden säätelyssä. 

Sivumäärältään maltilliseksi rajatussa tarinassa samastutaan kaikkien tunteisiin, vaikka fokus pidetäänkin Hillassa. 

Matti Pikkujämsän nelivärinen kuvitus vahvistaa toiveikasta ja elämänmyönteistä tunnelmaa.
 

Ansa kengänpauloissa -kirjassa on myös kyse sopeutumisesta uuteen elämäntilanteeseen. 

Ansa on aloittamassa koulun ja häntä jännittää moni asia – ennen kaikkea se, että hän ei ole oppinut koulua edeltävän kesän aikana solmimaan kengännauhojaan. 

Äidillä on Ansan mielestä niin paljon muutakin mielen päällä, joten asia on jäänyt tytön yksityiseksi murheeksi. 
 
Hyvin viitteellisesti mainitaan, että isä on lähtenyt perheestä. 

Isältä jääneet muistivihkot ja valokuvat avaavat kuitenkin Hillan mielen lukot ja hän lopulta hän pääsee keskustelemaan äidin kanssa isän retkeilyharrastuksesta ja samalla omasta taitamattomuudestaan kengännauhojen kanssa. 

Solmuun menneet kengännauhat vangitsevat
tässä kuvituskuvassa havainnollisesti myös päähenkilön ajattelun ja toiminnan jumittamista. Elina Pekkalan kuvitusta Elina Komulaisen lastenkirjaan
Ansa kengänpauloissa (Lenninsiivet 2025).

 
Elina Komulaisen lapsipsykologia on oivaltavaa. 

Pelkistetty tarina osoittaa, että kipeistäkin asioista pääsee yli, kun rohkaisee mielensä ja on valmis tunnustamaan avuntarpeen. Taito solmia kengännauhat toimii kirjassa myös vertauskuvana päättäväisyydestä ja toimeen tarttumisesta.  
 

Toinen Komulaisen lastenkirja, Kaisla ja kissankäpälä, kertoo 8-vuotiaasta Kaislasta, joka viihtyy paljon omissa oloissaan, kun perheen tasapaino ja vanhempien voimavarat ovat vähentyneet. 

Kaislasta tuntuu, että mummo, kummi Riitta ja Raita-kissa ymmärtävät häntä paljon omia vanhempia enemmän. 

Kaisla aavistaa, että vanhempien huoli liittyy isoveljeen, mutta kenelläkään aikuisella ei ole halua tai keinoja sanoittaa asiaa  suoraan hänelle: 
 

Eräänä päivänä äiti vei Kallen lääkäriin. Sen jälkeen Kallea on näkynyt kotona vain harvoin. Joskus viikonloppuna Kalle on käynyt pikaisesti. En ole ollut mukana, kun isä tai äiti on hakenut Kallen käymään. Kotona Kalle on istunut huppu tiiviisti päässään, lähes puhumattomana. Tuolloin minun on tehnyt mieli juosta halaamaan Kallea ja selvittää koko kiperä salaisuus. Mutta aina kun Kalle tulee käymään, jähmetyn. Minusta tulee silloin kova ja tiivis savikokkare. 

 
Kirjan nimi juontuu kohtauksesta, jossa Kaisla muistelee isoäidin kertoneen, kuinka uhanalaisia kasveja on vaalittava, etteivät ne häviäisi kokonaan. Esimerkiksi kissankäpälä on tällainen silmälläpidettävä kasvi. Kaisla tekee jatkuvasti huomioita vanhemmistaan ja miettii, kuinka äidin ja isän huomion saisi pois arjen harmaasta pyörityksestä.

Tanja Riutan kuvitus on parhaimmillaan herkissä tuokiokuvissa, joissa
hän tuo  viitteellisesti esille päähenkilön tunnetiloja. Riutan kuvitusa
Elina komulaisen lastenromaaniin Kaisla ja kissankäpälä
(Kaarna Kustannus 2025). 

Ansa kengänpauloissa -kirjaan verrattuna Kaisla ja kissankäpälä puhuttelee painotuksissaan todennäköisesti enemmän aikuista osoittaessaan, että perheen kriisiytymisen juurisyiden avaaminen kaikille perheejänsenille traumauttaa lopulta koko perheen.  
 

Välillä mietin, pitäisikö minun huutaa kotoa ääneen kaikki nämä huoliajatukseni. Silloi muistan, että silmällä pitäminen on hiljaista vaalimista. Mummu on niin sanonut. Silmälläpidettäviä ei voi repiä juurineen irti sieltä missä he ovat ja istuttaa uuteen paikkaan. Siksi liikun kotona varovaisin askelin. 

 
Vasta kun Kallen tilanne kriisiytyy, Kaislalle selviävät syyt  isoveljen apeaan olemukseen. 

Sen jälkeen savimöykyt, betoni ja ahdistus vaihtuvat vähitellen isän rauhoittavaan silitykseen, äidin ostamaan pehmeään uuteen tyynyyn. 

Aistivoimaiset metaforat tyynnyttävät samalla lukijankin uskomaan, että perheen asiat hoituvat. 

Elina Komulainen on kiteyttänyt oman johtoajatuksensa lastenkirjailijana kutsumalla vaikeita tai haastavia  asioita työstävää lastenkirjaa mielenterveysteoksi. 
 
Johanna Pekkalan ja Tanja Riutan kuvitukset Elina Komulaisen lastenkirjoihin pehmentävät pastellisävyissään ja arkisuudessaan teosten rankkoja tuntoja. 

Kun kirjan aihe on lähtökohdiltaan rankka ja ravisteleva, pelkistetty kuvitus voi tyytyä havainnollistamaan ilmeitä, pieniä yksityiskohtia ja vähittäisen toiveikkuuden lisääntymistä. 
  
Pieniä ja eri tavoin erikoistuneita kustantamoita  on perustettu viime aikoina poikkeuksellisen tiuhaan tahtiin. Ilmiö kertoo kustannuskentän turbulenssista: entistä useampi pitkänkin linjan tekijä etsii käsikirjoituksilleen uusia julkaisukanavia. 
 
Turkulainen vuonna 2020 perustettu Kaarna Kustannus kertoo verkkosivuillaan olevansa ”pieni ja vihreä indiekustantamo”, jossa tehdään työtä vapaa-ehtoistyönä rakkaudesta ja intohimosta kirjallisuuteen. Toimintaa ohjaavat vihreät arvot, joten suurten painosmäärien sijaan kustantamo keskittyy tarvepainatukseen ja e-kirjoihin.   

 
Lenninsiivet on Elina Komulaisen tänä vuonna perustama pienkustantamo ja psykologin asiantuntijapalveluita tarjoava yritys, jonka osuva nimi kertoo olennaisen: toiminnan tavoitteena on vahvistaa lapsuuden ymmärrystä ja arvostusta antamalla mm. eväitä arkiseen kasvun tukemiseen ja psyykkisen hyvinvoinnin vaalimiseen luottaen tarinoiden voimaan. Lenninsiipien kustantamissa kirjoissa halutaan tarttua lapsen mieltä kuormittaviin teemoihin, mutta tarjota silti toivoa ja selviytymisen näkökulmia. 
 
Vinhan kustantamo  on niin ikään perustettu kuluvana vuonna Ruovedellä toimivan Vinhan kirjakaupan kupeeseen. Kustantamo luonnehtii itseään yleiskustantamoksi, joka keskittyy kaunokirjallisuuteen, lasten- ja nuortenkirjallsiuuteen, tietokirjoihin, runouteen ja sarjakuviin.

 

   

 
 
 

”Varastoituja lapsia läpikulkumatkalla”

 

Ote melkein piti. Teatteri Siperian ja Tampereen Työväenteatterin yhteistuotanto. Käsikirjoitus Veera Tyhtilä. Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila. Ääni- ja lavastussuunnittelu Mikko Hynninen. Valosuunnittelu TJ Mäkinen. Rooleissa Tuukka Huttunen (Jake) ja Milla Tissari (Anni). Kantaesitys Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterissa 28.8.2025. Kesto 1 h 40 min. Ei väliaikaa. Ikäsuositus K16.

Näytelmässä seurataan Annin ja sosiaalityöntekijä Jaken pitkää hoitosuhdetta, joka alkaa vuonna 2013, kun Anni on vasta 6-vuotias ja joutunut huostaanotetuksi haastavien kotiolojen takia. Näytelmän lopussa eletään vuotta 2024 ja Anni on täyttänyt 18-vuotta. 

Anni (Milla Tissari) verhoaa kasvonsa usein hiuksien ja hupun suojaan.
© valokuva Kari Sunnari.

Teatteri Siperia on tamperelainen ammattiteatteri, jolla ei ole ”omia seiniä”. Se haluaa tehdä kantaesityksiä ajankohtaisista aiheista. 

Niinpä teatterin 20-vuotisjuhlavuoden näytelmä, Veera Tyhtilän kirjoittama ja Tuomas Rinta-Panttilan ohjaama Ote melkein piti on syntynyt lastensuojelualan ammattilaisten toiveesta nostaa lastensuojelun nykyiset haasteet esille. 

Pimeän ja valon kontrastit, piilossa oleminen ja näkyville ja samalla näkyväksi tuleminen ovat olennainen osa näytelmän dramaturgiaa. 

Näytelmän alussa on hieno kohtaus, jossa Annista (Milla Tissari) näkyvät sermin takaa vain hellyttävät pupuaamutossut ja nilkat. 

Kohtaus synnyttää assosiaation Tove Janssonin Näkymätön lapsi -novellikokoelman Ninniin, joka tuli näkyväksi vasta, kun sai osakseen huomiota ja rakkautta.

Jake (Tuukka Huttunen) suhtautuu työhönsä kunnianhimoisesti ja joutuu
siksi myös miettimään työn eettisiä rajoja. © valokuva Kari Sunnari.

Jaken monologeissa tiivistetään lastensuojelun ammattilaisten turhautuminen nykytilanteeseen, jossa  lastensuojelun asiakkaana olevalla lapsella tai nuorella ei välttämättä ole pitkissä hoitosuhteissa lainkaan yhtä luottoaikuista. 

Jaken luottamus Anniin rakentuu vähitellen ja toisinaan hän ylittää myös ammattimaisen ja rationaalisen hoitosuhteen rajoja kyseenalaistaessaan ajatuksen lastensuojelulaitokseen varastoiduista lapsista läpikulkumatkalla: 

Välittämisen pitää tapahtua siinä hetkessä, kun se nuori on siinä. Ja kun mä olen töissä. Muuna aikana ne ei oo mun toimintaoikeuden piirissä. Niiden kanssa ei saa ystävystyä. Niitä ei missään tapauksessa saa rakastaa. Ja silleen näiden sitte pitäs kasvaa. Maailmassa, jossa joku välittää susta vain silloin, ku se saa siitä palkkaa.

Kasvamisen vertauskuvana toimii mainiosti kohtaus, jossa Jake yrittää houkutella Annia istuttamaan herneen multaan. Annin on vaikea ymmärtää, että uutta kasvua pitää odottaa  pitkään.

Anni (Milla Tissari) odottaa malttamattomasti
herneen kasvua mullasta. © valokuva Kari Sunnari. 

 
Esityksessä ei ole väliaikaa, mikä on viisas ratkaisu jännitteen säilyttämisen kannalta. Tuukka Huttusen ja Milla Tissarin intensiivinen tulkinta pitää katsojan hyvin otteessaan. 

Näytelmää suositellaan yli 16-vuotiaille ja Teatteri Siperian sivuilta löytyy varoitus näytelmän sisällöstä, joka saattaa järkyttää joitakin katsojia. 
 
 
 

 

Äiti ylikierroksilla, lapset Tiikerin hoidossa

 

Liisa Louhela: Ronttiäiti ja ahkera tiikeri. Kuvittanut Elina Johanna Ahonen. 108 sivua. WSOY 2025. 

 

 

Liisa Louhelan ensimmäinen lastenromaani Ronttiäiti ja ahkera tiikeri tarjoaa yhden kiinnostavan kulman suomalaiseen perhe-elämään. 
 
Rosa ja Hiski asuvat äitinsä, Ronttiäidin, kanssa. 

Äidillä on erilaisia elämänhallintaongelmia, jotka heijastuvat myös lasten turvallisuuden tunteeseen.

Mainoksessa kerrotaan Ahkeran Tiikerin olevan joka lapsen ja vanhemman pelastus, joka huolehtii siitä, että lapsella on aina mielekästä tekemistä.
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Lapset kärttävät itselleen verkkomyynnistä tiikerilelua, mutta se paljastuukin oikeaksi tiikeriksi, joka pistää koko perheen arjen uuteen kuosiin.
 
Kustantaja vertaa kirjan takakannessa tiikeriä Pamela L. Traversin omalaatuiseen lastenhoitajaan, Maija Poppaseen. 

Mielestäni lähin vertailukohta löytyy pikemminkin Supernanny-ohjelmaformaatista, jonka kotimaisessa versiossa perhe- ja psykoterapeutti Pia Penttala auttaa lapsiperhearjessa kamppailevia vanhempia rajojen, rakkauden ja tunnesäätelyn kurimuksessa.

Äiti on hyvä lepäilemään. Aina ei lapsen protestikaan
tuota tulosta, jotta äiti saisi katseensa irti puhelimesta. 
Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan
lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Äiti on kehittänyt omien sanojensa mukaan ”lepäilytaitojaan jo vuosia”. 

Äidin itsensä mielestä se on tarpeellinen taito, jota monikaan ei enää osaa.
 
Tiikeri palauttaa  nopeasti kakofoniseksi äityneen kotiin järjestyksen. 

Se tarttuu siekailematta imuriin, kokoaa trampoliinin käden käänteessä, maalaa talon julkisivun ja hoitaa puutarhan sekä huolehtii siinä sivussa myös monipuolisesti lasten virikkeistä ja terveestä ruokavaliosta. Tiikeri opettaa lapsille myös samuraitaitoja. 

Tiikerin ystävällinen, letkeä ja leppoisa olemus
tiivistyy hyvin Elina Johanna Ahosen kuvitukseen.
Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin
 Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

 
Äiti tuntee olonsa pian ulkopuoliseksi omassa kodissaan tiikerin ylivoimaisen kaikkivoipuuden takia. 

Tiikerin tavoin äitikin haluaisi olla ”ihan paras”.
 

Tiikerin hääräillessä tontilla lasten kanssa Ronttiäiti oli ehtinyt lukea kaikki suunnittelemansa kesälomakirjat. Hän oli katsonut tv-sarjat, joiden katsomisen lapset yleensä keskeyttivät, ja soitellut läpi kaikki tuttavansa. Hän oli opetellut kirjomaan anarkistisia huoneentauluja. Lopulta hän oli kyllästynyt viettämään aikaa itsekseen ja päättänyt liittyä pihalla touhuilevaan porukkaan, joka oli hänen perheensä.

 

Lapsia äidin yht´äkkinen aktiivisuus tuntuu jopa vähän huolettavan.
 

–  Äiti, pitäiskö sun vähän rauhoittua? kysyi Hiski. 

–   Muista tunnetaidot, äiti. Ota iisisti, sanoi Rosa.
 

Äidin huonommuuden- ja sivullisuudentunne vain pahenee, ja hän hakeutuu hyvän ystävänsä Sanna Salaman terapeuttiseen hemmotteluhoitolaan. 
 
Äiti päättää järjestää naapurustolle isot yllätysjuhlat, pikkaribileet. 

Paikalle tulee lähinnä ikäihmisiä, joilla on päähineenä vaippoja, kun taas äiti on asettanut päähänsä hienoimmat pikkuhousunsa. Originellit pihajuhlat kärjistyvät oikeasti vaaralliseen puukonheittokisaan. 
 

Onnelliseksi kiertyvässä lopussa äiti ottaa lapsensa kainaloon.
Lapset ilmaisevat iloaan, mutta vannottavat, ettei äiti enää koskaan
järjestä yllätysjuhlia. Elina Johanna Ahosen kuvitusta Liisa Louhelan lastenromaaniin Ronttiäiti ja Ahkera Tiikeri (WSOY 2025).

Ronttiäiti ja ahkera Tiikeri on uuden lastenkirjasarjan avausosa. 

Sen huumori viistää vähän kaltevalla pinnalla: ovatko hupsusti käyttäytyvien aikuisten edesottamukset oikeasti lapsen näkökulmasta hauskoja? 
 
Tamperelaisen Elina Johanna Ahosen kuvitus tavoittaa oivaltavasti teoksen viiston huumorin: hahmojen ilmeissä on vinkeyttä ja rouheutta. Tiikerin olemukseen on ladattu turvaa, lempeyttä ja humaanisuutta, joka taas ulkonäöltään ja luonteeltaan kulmikkaalta äidiltä tuntuu kokonaan puuttuvan.
 
 

Lisää lastenkirjoja, joissa äiti on vähän väsynyt tai muutoin hukassa: 

Hannamari Ruohonen: Kadonnut äitini, S&S 2017
 
Sanna Tahvanainen & Jenny Lucander: Lohikäärmeunia, suomentanut Katriina Huttunen, Schildts & Söderströms 2015
 
Sanna Tahvanainen & Sari Airola: Silva ja kadonnut teeastiasto, joka otti jalat alleen, Schildts 2011
 
Anja Erämaja: Hilu, Hippu ja äiti Valtava, WSOY 2008
 
Salla Savolainen: Milla ja pohjaton pyykkikori, WSOY 2007
 
Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti, suom. Päivö Taubert, WSOY 2006