Maltti ja Valtti, nuo tohelot poliisit

Jerry Mikkelinen & Jussi Ollila: Maltti &  Valtti: tehtävä mummolassa, kuvittanut Teemu Åke, 36 sivua, Schildts & Söderströms 2014.

Jerry Mikkelinen & Jussi Ollila: Maltti & Valtti: Melkein autiolla saarella,  kuvittanut Teemu Åke, 32 sivua, Schildts & Söderströms 2015.

Näyttelijäkaksikon Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan luoma Maltti ja Valtti -tuoteperhe liittyy kiinnostavasti yhä uusia ulokkeita saavaan lastenkirjallisuuden tuotteistamiseen.

Maltti & Valtti perustuu Jerry Mikkelisen alkuperäisideaan. Toheloivat poliisit tulivat ensin tutuiksi  vuonna 2008 Pikku Kakkosen lastenohjelmista ja he ovat sittemmin kiertäneet myös live-tapahtumissa ja tilaisuuksissa. 

Tänä vuonna kaksikko seikkaili myös TV 2:n Kadonneiden lahjojen tapaus -nimisessä joulukalenterissa, jossa poliisit saavat testata myös salapoliisin taitojaan. Joulukalenterin käsikirjoituksesta vastasivat Aleksi Hyvärinen ja Taneli Mustonen. 

TV 2:n Joulukalenterissa Maltti ja Valtti työskentelevät salapoliiseina
ja latupoliiseina. Kuva Anssi Leino/ Yleisradio. 

Pyynikin kesäteatteriin Tampereelle on tulossa ensi kesäksi Tehtävä mummolassa -niminen lastennäytelmä.

Maltti ja Valtti ovat alun perin liikennepuistokonstaapeleita ja hahmojen kautta haluttiin ottaa myös kantaa poliisien vähentyneisiin työvoimaresursseihin!

Maltin ja Valtin äärimmilleen karrikoiduilla hahmoilla on kosolti vastineita aiemmassa lastenkirjallisuudessa: etsimättä tulevat mieleen Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu -kirjoista tuttu poliisikaksikko sekä Sinikka & Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen poliisit, Rillirousku ja Isonapa.

Partiovene Saukko matkalla kohti määränpäätä: terhakka naispoliisi,
poliisipäällikkö Anjala, on saanut ilmoituksen kiikkerällä puupöllillä
 seilaavasta miehestä. Teemu Åken kuvitusta Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan
kuvakirjaan Maltti ja Valtti melkein autiolla saarella 
(Schildts & Söderströms 2015). 

Ensimmäisessä kuvakirjassa Maltilla ja Valtilla on vastuullinen tehtävä mummolassa, mutta se menee tietysti vähän mönkään.

Tänä vuonna ilmestyneessä jatko-osassa poliisit saavat hälytyksen vesille, mutta tottumattomille siitäkin syntyy monenlaista kommellusta ja sähellystä. 

Juonenkäänteisiin on punottu näennäinen ympäristörikoksen epäilykin, kun poliisit ovat vähällä kompastua kakka-ansaan:

"Kakka-ansa", sopersi mies, eikä pystynyt lopettamaan nauruaan. 

"Lopettakaa!" Maltti sanoi ärsyyntyneenä. "Tämä ei ole mikään naurun asia." 

"Vai kakka-ansa", toisti mies pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään. 

"Onko hän aivan pöljä?" Valtti kuiskasi Maltille. 

"Kyllä, ilmiselvä pöpi. Valitettavasti meillä ei ole koulutusta pöpien kuulusteluun", Maltti vastasi. 

Miehen nauru laantui hihitykseksi. Hän sai vihdoin sanottua: 

"Kuulkaahan pojat. Ei se ole mikään kakka-ansa. Vaan eräolosuhteisiin tehty vessa. Täysin luonnonmukainen. Riuku on istumista eikä kompastumista varten.

Muinaistekniikan tutkija Kari Karikko opastaa poliiseja luonnon ehdoilla elämiseen. Kun poliisivene Saukko ajautuu tuulen vietäväksi, Maltti ja Valtti morsettavat savumerkeillä kollegat apuun, ja poliisipäällikkö Anjala saapuu hätiin poliisihelikopterilla.   

Mummolassa otetaan rennosti ja luetaan vanhoja sarjakuvia. Teemu Åken
kuvitusta Jerry Mikkelisen ja Jussi Ollilan kuvakirjaan Maltti ja Valtti: Tehtävä
mummolassa (Schildts & Söderströms 2014).    

Teemu Åken karrikoiva ja velmuileva kuvitus pääsee kuvakirjoissa ansaitusti isoon osaan, joskin ensimmäisessä osassa on kuvittajan nimi unohtunut kokonaan kirjan kannesta! 

Räväkästä kuvituksesta huolimatta tekstiä on ääneen luettavaksi kerta kaikkiaan liikaa. 

  

Poliisikaksikon nimiä mukaillen voisikin sanoa, että tiivistäminen olisi ollut   valttia myös tarinan rakentamisessa – tai ainakin viimeistään sen kustannustoimittamisessa! – jotta myös kirjan ääneen lukua kuuntelevalla lapsella olisi säilynyt maltti seikkailun käänteissä. 

Kun kirjan varmasti on ajateltu vetoavan sukupuoleen katsomatta kaikkiin pieniin vauhtivilpertteihin ja -viiveihin, niin olisin toivonut  jahnailevaa kerrontaa vähän ryhdikkäämpään muotoon.

24. luukku: ”Kaikki tapahtuu aivan kohta – tapahtuu, jos vain jaksan odottaa”

Hannu Mäkelä & Kristiina Louhi: Niin kuin kaikki vasta alkaisi, 40 sivua, Kaisaniemen Dynamo 2000.

Tämä pieni kaunis kirja oli tarkoitus  esitellä jo vuosi sitten, mutta sitten se joutui kummasti hukan teille hetkeksi.  

Kirja on esineenä tavattoman kaunis: siinä on huurtunutta pakkaslasia jäljittelevä paperisuojus ja sen  alta paljastuu vielä kaunis kluuttipäällys, lukunauhoineen kaikkineen. 

Kaisaniemen Dynamo on Helsingin Vuorikadulla toimiva mainostoimisto, jolla on ollut omintakeinen liikelahja: vuodesta 1995 se on julkaissut suomalaisten kirjailijoiden aiemmin julkaisemattomia tekstejä painosmäärältään rajatussa ja numeroituina kappaleina julkaistussa Dynamon pienessä suomalaisessa kirjakerhossa.

Tätä kirjaa on painettu 700 kappaletta, ja rouva Huun kirja on 60. numeroitu kappale. 

Kirjasta löytyy omiste  Hannu Mäkelältä, muistona Lohjalla kesäkuussa 2014 järjestetystä Hannu Mäkelän tuotannon ympärille keskittyneestä seminaarista ja vierailusta Sitarlassa.

Tarina tai tuokiokuva on selvästi Mäkelän oma lapsuudenmuisto. Samoja aineksia ja välähdyksiä Helsingin Kalliossa vietetystä lapsuudesta löytyy myös hänen muistelmistaan. 

Pienen pojan elämä tihentyy kerrostalopihan kaverien kanssa vietettyihin hetkiin. 

Eräänä tiettynä joulukuisena päivänä kerrostalon piha on kuitenkin autiona. 

Tarinassa kuvataan yhden loputtoman pitkältä tuntuvan päivän kiertoa. Poika tarkkailee äitiään, tämän alati huolestunutta olemusta, ilmeitä ja eleitä, isoveljen levottomuutta ja pullopiiloa sohvan uumenissa ja isosiskon levollista keskittymistä käsityöhön.

Malttamaton odotus tihentyy Kristiina Louhen sävykkäissä akvarelleissa.
Kristiina Louhen kuvitusta Hannu Mäkelän kirjaan Niin kuin kaikki vasta alkaisi 
(Kaisaniemen Dynamo 2000). 

 – – ja minä nojaan ikkunalautaan, katson ja katson. Piha on ja pysyy tyhjänä. Ilmassa on sadetta joka viiruttaa ikkunaa, sadetta joka muuttuu rännäksi, lumen näköiseksi. Sataa rättejä, niin kuin niitä jotka vastapäisen talon vanha nainen aina parvekkeella pudisti, nämä vain ovat valkeita.

Poika yrittää kirittää aikaa kulumaan nopeammin ja lukee Hector Henri Malot´n kirjaa Koditon. Ehkä poikakin on oikeasti löytölapsi, hän kuvittelee mielessään ja yrittää kai siten selittää kodin aika-ajoin itselleen vierasta ilmapiiriä ja tehdä arjesta vähän ylevämpää.

Tarinan tunnelma on melankolinen. 

Lukija herkistyy kuuntelemaan pojan tavoin vanhan kerrostalon äänimaisemaa.

 – – Täällä salissa on radio auki aina. Vakavaa laulua, pianoa, naisen ääntä. Maa on niin kaunis,  vaikka sataa räntää ja on pimeää, yksi kynttilä palaa jo, rätisee, kuusen oksilla toiset kynttilät,  odottavat että ne saa illalla sytyttää. Mutta siihen on aikaa. Katson kuusta, punaisia palloja ja pumpulia ja nauhoja ja hopeaa, ja lintuja, vielä niitä on jäljellä pari, sinisenhopeisia lintuja, punaista kyljessä ja pyrstönä höyhen, ohuen ohueita lintuja niin keveitä että lentävät melkein itse, ja särkyvät kun eivät jaksa enää – vuosi vuodelta niitä on aina vain vähemmän. Uusia ei saa, kukaan ei enää tee, sanoo äiti. Mutta silti ne lentävät vain, yhä vain, yhä tässäkin, pienen häipyvän hetken.

"Ovikello soi, kohta, soi se, vaikkei vielä soikaan… ja joku tulee ja pyykkikorissa
lahjat enkä minä näe, kuka siinä on, vaikka tiedänkin." Kristiina Louhen kuvitusta
Hannu Mäkelän kirjaan Niin kuin kaikki vasta alkaisi (Kaisaniemen Dynamo 2000). 

Ja lopulta aika joutuu. Veli häipyy tielleen, sillä äidin tuoksun ja ihon ja käden liikkeet poika tunnistaisi heti. 

Kenties pukin tuomasta pärekorista löytyy vielä sellaisiakin lahjoja, joita poika ei ole yläkaapista jo kertaalleen löytänyt?

Lastenkirjahylly ja rouva Huu toivottavat leppeää joulun aikaa kaikille.

23. luukku: Tonttu on Turun linnan talonmies

Nina Lepokorpi: Tonttu-ukko tarinoi, kuvittanut Kirsi Haapamäki, 58 sivua, Turun museokeskus, Turun museokeskuksen julkaisuja 73.

Tässä taas mainio todiste siitä, kuinka museot julkaisevat entistä enemmän kiinnostavaa ja mukavasti museoasiantuntemustaan hyödyntävää lastenkirjallisuutta.

Nina Lepokorven Tonttu-ukko tarinoi ammentaa samasta perinnearkusta kuin Zacharias Topeliuksen vuonna 1849 luoma satuhahmo, Turun linnan tonttu-ukko.

Linna kaipaa jatkuvasti huoltoa ja kivenmurikoiden muurausta.
Kirsi Haapamäen akvarellikuvitusta Nina Lepokorven tekstiin tarinakokoelmassa
Tonttu-ukko tarinoi (Turun museokeskus 2015). 

Tontulla on mahdollisuus sukkuloida sujuvasti historian eri aikakerrostumissa. Tontulla on taito loitsia itsensä näkymättömäksi, ja niin se pääsee todistamaan montaa kiinnostavaa arkista tai vähän juhlavampaakin tapahtumaa linnan vaiherikkaan historian käänteissä. Samalla saadaan tarinoiden lomassa tietoa Turun linnan vaiheista ja asukkaista.

Kustaa-kuningas kielsi ankarasti tavallista kansaa vaatteilla koreilemasta. Määräsi niitä pysymään samanlaisessa vaatetuksessa, jota olivat esi-isät käyttäneet. Tästä asiasta minä olen jetsulleen samaa meiltä. Mutta eipä ylettynyt tämmöinen komento itse hallitsijaan, päinvastoin. Hän käski toimittaa kaikki Ruotsin valtakunnan jokihelmisimpukat kuninkaanlinnaan, että hoviväki saisi niillä vaatteitaan koristella – – Minua eivät muotiasiat pahemmin kiinnosta. Minä poika vedän jalkaani sarkahousuni ja puen päälleni nuttuni. Niiden päälle tulee vielä lammasnahkainen liivi, päähän turkisreuhka ja jalkaan tukevat lapikkaat. Siinä sitä on muotia, joka pysyy vuosisadasta toiseen.

Joulun aikaan myös linnan liinavaatteet ja ylhäisen asut on tontun tarkistettava. Kirsi Haapamäen akvarellikuvitusta Nina Lepokorven tekstiin tarinakokoelmassa 
Tonttu-ukko tarinoi (Turun museokeskus 2015). 

Turun linnatontun tärkein tehtävä on pitää huolta linnan asioista, mutta joulun aikaan sillä on mieluinen tehtävä katsastaa myös jouluruokavarastojen riittävyys. 

Tällaisia herkkuja oli varattu vuoden 1562 joulun juhlijoille:

Huomasin heti, että ei hätäpäivää, ei täällä nälkäkuolema uhkaa. Tiinuissa oli suolattua lihaa ja kalaa ylin kyllin. Savustetut makkarat riippuivat orsilla hyvässä järjestyksessä kinkkujen, sianpotkien ja sorkkien vieressä.  Omalla puolellaan olivat voipytyt, kananmunat ja juustot sievissä riveissä, ja leipäorret notkuivat leipien painosta. Laarit olivat täynnä viljaa, ja jauho- ja hernesäkit pulleita kuin hyvin syöneet porsaat.

Toivottavasti kirja löytää tiensä Turun linnassa vierailevien päiväkoti- ja koululaisryhmien oheislukemistoksi.

22. luukku: "Minun heleä himmelini"

Jalmari Sauli: Himmeli. Kertomuksia luonnosta ja luonnonlapsista, 146 sivua, Gummerus 1928.

Tämän kirjan esille nostosta on kiittäminen lasten- ja nuortenkirjailija Maijaliisa Dieckmannia, joka mainitsi kirjan muistelmissaan Kirjailija ja lettupannu. Kirjailija muistelee (Cultura 2015). Olen esitellyt Dieckmannin muistelmat Onnimannin painotuoreessa nelosnumerossa.

Jalmari Sauli (1889–1957) muistetaan kirjailijauransa lisäksi myös olympiaurheilijana. Lontoon vuoden 1908 olympiakisoissa hän sijoittui keihäänheitossa ja kuulantyönnössä seitsemänneksi ja vapaan tyylin keihäänheitossa kahdeksanneksi.

Sauli oli varhaisia poikien eräkirjallisuuden suomalaisia edustajia. Ketunlukon oravapojat, seikkailu talvisella salolla ja Erämaan kasvatit, seikkailuja suvisilla selillä (1923) edustavat puhdaspiirteistä eräseikkailua, jossa pojat miehistyvät ankarasti kurittavan luonnon armoilla.

No niin, mutta takaisin Himmeliin.

Rouva Huu opetteli aikaisemmin syksyllä tekemään himmeleitä Tampereen työväenopiston viikonloppukurssilla. Alakoulun viimeisillä luokilla ja yläkoulussa trigonometria ja geometria tuottivat tuskaa: kolmiulotteinen hahmottaminen ja avaruudellinen ajattelu ei ole koskaan ollut minun juttuni.

Mutta kuten niin usein uusien kädentaitojen kohdalla, vaikeudet oli tässäkin tehty voitettaviksi. Ja kuinka huiman meditatiivista himmelien tekeminen onkaan!

Jalmari Saulin tarinakokoelman nimitarina Himmeli kertoo kahdesta veljeksestä, jotka muistelevat vanhan lastenhoitajansa, Mary-mummun,  mökissä aatonaattona näkemäänsä ensimmäistä himmeliä, joka oli nuorille pojille lähes hengellinen kokemus:

Minä pysähdyin kynnykselle kuin salaman satuttamana: meidän satumme oli sittenkin totta! Siinä istui Mary-mummu suunnattoman suuri, kultainen kruunu kimmeltäen päälaellaan. 

–     Mummu, mikä,  mikä tuo on? änkytin minä, huomaamatta edes hyvää huomenta toivottaa. 

–      Sehän on lapsi-kulta, himmeli – hymyili mummu – näillä main on se jouluna jokaisessa kodissa. 

–     Mutta sekään selitys ei saanut minun lumoustani laukeamaan. 

Aamun punertava aurinko sattui siihen ja sai sen sadat sokkelot loistaman kuin lumotut lyhdyt. Asetuin sen alle, henkäisin hiljaa – ja sen lyhdyt liekkuivat ja välkkyivät kuin virvatulet – 

–     Voi, miten kaunista, kaunista! huudahdin aivan kuin hengästyneenä.

Ja voi sitä autuutta, kun minäkertoja saa veljeltään myöhemmin oman himmelin.

Vielä yli sata vuotta sitten himmelit korvasivat monessa maalaistalossa herraskaisemman joulukuusen.

Rouva Huu on tehnyt joulun alla useammankin yksinkertaisen olkihimmelin ystävilleen. Trenditietoiset suvun nuoret saavat modernin version, joka on tehty mustista mehupilleistä. 

Viime vuosina on ilmestynyt monia himmelin tekoon innostavia kirjoja, mm. Pirkko Kuuselan Himmelikirja (Moreeni 2014) ja Eija Kosken Himmeli (Maahenki 2012). 

21. luukku: Paras lahja on aineeton elämys

John Prater: Lahja, 26 sivua, Kustannus-Mäkelä 1985.

Tämä kuvakirja on ilmestynyt jo 30 vuotta sitten, mutta aika ei ole syönyt sen sanomaa, pikemminkin päinvastoin.

Tänä jouluna on paljon aiempaa enemmän puhuttu aineettomista joululahjoista ja elämyslahjoista. Niitä suositellaan annettavaksi ystävälle, jolla on jo kaikkea mahdollista.

Poika ja tyttö saavat ison lahjapaketin. Sen sisältä löytyy kaksi puutuolia, mutta iso pahvilaatikko onkin oiva kulkupeli. 

Suurkaupungin humusta lentävä pahvilaatikko pääsee pian avarammille vesille.
John Praterin kuvitusta kirjaan Lahja (Kustannus-Mäkelä 1985). 

Lapset lähtevät laatikon kyydissä ilmaan. Ja mitä kaikkea he kokevatkaan! 

Seikkailun voi sepittää itse mieleisekseen tässä tekstittömässä, kuvasarjoina etenevässä kirjassa.

Kyllikseen seikkailtuaan lapset palaavat takaisin kotiin.

Vaiherikkaan matkan jälkeen päädytään tietysti takaisin kotiin. Ja huimasta
matkasta tietämätön isä heittää mainion kulkupelin roskiseen. John Praterin
kuvitusta kirjaan Lahja (Kustannus-Mäkelä 1985).  

Isä korjaa ison pahvilaatikon lastenhuoneen lattialta ja vie sen ulos roskikseen.

Laatikko on täyttänyt tehtävänsä ja lapset vetäytyvät leikkeihinsä.

Katti Matikainen paneutuu lukemissysteemeihin

Valokuvan copyright: Yleisradio 

Katti Matikaisen kirjamylly. Pikku Kakkosen lastenohjelmissa sunnuntaisin klo 8.15. Käsikirjoitus Silja Sillanpää. Ohjaus Johanna Smith ja tuottaja Saila Lintula.  Katsottavissa Yle areenan kautta. kesto 9 min.

Pikku Kakkosen lastenohjelmat, Tampereelta nääs, osuu jälleen suoraan ajan hermoon.

Katti Matikaisen 10-osainen Kirjamylly puhuu lukemisen ja kotimaisten lastenkirjojen puolesta elämyksellisesti ja hilpeästi.

Jokaisessa osassa on oma teemansa.

Katti Matikainen suhtautuu kirjoihin kuin ulkoavaruudesta tullut muukalainen, mutta onneksi Nakkirakki oikoo pahimpia väärinkäsityksiä. 

Nakkirakki muun muassa toteaa, että kuvien  katselukin on lukemista. 

Kaikki mukana olevat kirjat ovat ilmestyneet 2000-luvulla. Ne eivät välttämättä ole ihan uuden-uutukaisia, mutta ei ole tarkoituskaan.

Seinäjoen hulppeassa kirjasto Apilassa kuvatut osuudet innostavat menemään omaan lähikirjastoon näitä kirjoja lainaamaan.

Kirjojen juonista kerrotaan suurpiirteisesti ja kuvituksiin tulee aika-ajoin eloa ja pienimuotoista animointia Matikaisen kirjamyllyn ansiosta. 

Toki voi miettiä, onko kuvakirjan kuvankin nykyisin televisiossa pakko liikkua, mutta melko nopeatempoiseen formaattiin pysähtyneen kuvan katsominen ei varmasti olisi sopinutkaan.

Tänään esitetyssä ensimmäisessä osassa tutustuttiin Nina Reittu-Kuurilan Messi ja Mysteeri: Kaikki järjestyy - ja Hannu Hirvosen Virtahepojen laulujuhlat -kuvakirjoihin.

Katti Matikaisen kirjamyllyn jaksot ovat katsottavissa heti ensiesityksen jälkeen myös Yle areenan   kautta

Erityiskiitos ohjelman tekijöille siitä, että myös lastenkirjojen tekijät tulevat selkeästi mainituksi.

20. luukku: Maailman viisain pieni aasi

Gunhild Sehlin: Marian pieni aasi, kuvittanut Olle Poignant, 119 sivua, suomentanut Aila Meriluoto, WSOY 1964.

Gunhild Sehlin: Pieni aasi ja lapsi , kuvittanut Olle Poignant, 127 sivua, suomentanut Aila Järnefelt, WSOY 1982.

Nämä kaksi vanhempaa kuriositeettia löytyivät Tampereen Sampolan lähikirjaston lastenosaston joulukirjahyllystä ja pakkohan ne on esitellä.

Ruotsalaiset lastenromaanit kertovat Nasaretissa asuvista Joosefista ja Mariasta. Maria odottaa lasta ja Joosef haluaisi helpottaa Marian uurastusta ja hankkii perheelle aasin.

Rikas kauppias myy aasin Joosefille halvalla, sillä aasi on vikuripää ja vähän nukkavieru eikä osaa käyttäytyä alhaisen arvonsa mukaisesti.

Maria rakastaa aasia ja siitä tulee Marian uskottu palvelija. Aasi auttaa perhettä myös Beetlehemissä ja johdattaa sopivaan talliin. Ja kun kuningas Herodes aloittaa vainonsa juuri syntynyttä Jeesus-lasta kohtaan, niin silloinkin aasi pelastaa monesta pälkähästä.

Olle Poignantin tussipiirrokset ovat tarkkapiirteisiä ja niistä henkii sama 
hartaus kuin tekstistäkin. Poignantin kuvitusta Gunhild Sehlinin lastenromaaniin
 Pieni aasi ja lapsi (WSOY 1964).  

Näissä viehättävissä kirjoissa eläimet puhuvat ja huudahtelevat tämän tästä. Tyyli on arkinen, mutta silti ylevä.

Gunhild Sehliniltä on suomennettu myös kuvakirja Beetlehemin tyttö ja Jeesus-lapsi (Kirjaneliö 1973), jonka valokuvakuvitus on Karin ja Henry Pederbyn.

Suomen Lähetysseura on julkaissut vuonna 2016 Marian pienestä aasista Eeva Moritzin uudelleen kuvittaman laitoksen. 

Muokattu 17.2.2017

19. luukku: Jouluruokaa tarjoo kunnon väki

Paavo Halonen, Antti Kauppinen & Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu,  250 sivua, Schildts & Söderströms 2015. Kansi ja ulkoasu Tuija Kuusela.

Kuvataiteilija Paavo Halosen ja tietokirjailija-toimittaja Antti Kauppisen Armas aika, intohimona joulu on kirja, jonka pelkästä selailusta tulee kummallisella tavalla kylläinen olo.

Kaksikko nimittäin suhtautuu jouluun intohimoisesti  ja jopa hurmoshenkisesti.

Tämä kirja ei todellakaan ole mikään perinteinen jouluruokakirja.

Siinä kiteytyy koko joulun ydin: ystävien ja läheisten kanssa yhdessä vietetty leppoisa joutenolo sekä ympäri maailmaa matkoilta kertyneet herkulliset ruokareseptit, unohtamatta silti suomalaisen joulun perusherkkuja, joita on tarpeen mukaan vähän tuunattu modernimpaan suuntaan.

Mukana on myös kiireetöntä jouluaskartelua: muun muassa ohjeet perushimmelimodulin tekoon ja origamilintuun.

Joulukoristeiden ja koristeltujen joulupipareiden hulvatonta eleganssia.
Ulla Kokin valokuvakuvitusta Paavo Halosen ja Antti Kauppisen kirjaan
  Armas aika, intohimona joulu (Schildts & Söderströms 2015). 

Antti Kauppinen on laatinut kuhunkin reseptikokonaisuuteen johdantotekstit, jotka jo sellaisenaan nostattavat joulumieltä ja virittävät joulun odotukseen. 

Paavo Halosen vastuualueena on ollut teoksen visualisointi, johon kuuluu sopiva ripaus retrohenkeä, pieteetillä sommiteltuja esineasetelmia ja täyteläisten värien leikkiä. 

Jokainen aukeama on itsessään taideteos, jossa ruokien, astioiden ja kankaiden värit keskustelevat raikkaasti keskenään. Resepteissä on mukana paljon kasvisvaihtoehtoja. Tämä tomaatinen linssipyree on kokeiltava jo ennen joulua! Ulla Kokin valokuvakuvitusta Paavo Halosen ja Antti Kauppisen kirjaan Armas aika, intohimona joulu (Schildts & Söderströms 2015). 

Valokuvat on ottanut tänä vuonna Turun taideakatemiasta kuvataiteilijaksi valmistunut Ulla Kokki.

Ja näille miehille tulevan joulun suunnittelu alkaa jo rääppiäisten, välipäivien ja uudenvuoden jälkeen!