Liian nuori vankilaan

Kate Thompson: Yön eläjä. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 272 sivua. Gummerus 2010. Kansikuva Istockphoto.














Irlantilainen nuortenkirjailija Kate Thompson (s. 1956) tunnetaan meillä entuudestaan muutama vuosi sitten käännetystä fantasiakirjastaan Vihreän saaren laulu (Gummerus 2005). Äskettäin suomennettu uutuus Yön eläjä on lajityypiltään realistinen nuortenromaani, karuilla kasvukivuilla höystetty, mutta silti klassinen identiteetin etsintätarina.

14-vuotias Bobby on luuseri, jolle lain rajat ovat ylittämistä ja rikkomista varten. Äiti yrittää pelastaa poikansa suistumasta lopulliseen perikatoon ja muuttaa pienperheensä Dublinista maaseudulle. Bobbyn velipuoli oireilee levotonta lapsuuttaan yökastelulla ja takertuu äitiin uudessa kodissa entistä voimallisemmin. Bobby näkee äitinsä keskenkasvuisuuden ja oman epätoivon, eikä siksi voi juurikaan kunnioittaa äitinsä ponnisteluja perherauhan eheyttämiseksi.

… he raahasivat meidät asemalle ja rähjäsivät meille ja sanoivat että me olimme rikollisia ja pohjasakkaa, mutta meille se oli ihan sama. He soittivat meidän vanhemmillemme jos saivat heidät kiinni ja haukkuivat heidät ja käskivät heidän pitää meidät poissa kadulta. Äiti yritti, hän ihan oikeasti yritti, mutta ei hän minulle mitään voinut. Ei hän voinut minua vankina pitää.

Eivätkä voineet kytätkään, ja juuri se siinä oli hienoa. Olin liian nuori vankilaan, ja Saint Pat´s ja muut nuorisorikollisille tarkoitetut laitokset olivat tupaten täynnä kavereita, jotka olivat vielä pahempia kuin minä. Jos olisimme joskus jääneet kiinni autojen pöllimisestä, se olisi ollut toinen juttu, mutta niin meille ei käynyt. Kärysimme vain pikkujutuista. Meistä tuntui, että kukaan ei voinut meille mitään.

Bobby, äiti ja pikkuveli Dennis muuttavat taloon, jonka edellinen asukas on kadonnut, jälkiä jättämättä. Naapuri kertoo talossa asuneesta lapsesta, joka on myös kadonnut mystisesti. Pikkuveli väittää näkevänä öisin talon tienoilla vanhan pienen naisen, mutta Bobby kuittaa Dennisin puheet satuina, kunnes vähin erin kadonneen lapsen salaisuus ratkeaa.

Kate Thompson ei ole arkaillut säväyttää realistista perusjuonta sadunomaisilla irlantilaiseen kansanperinteeseen juontuvilla tarinan säikeillä. Bobbyn pakoyritys edellisen asukkaan autonrotiskolla päätyy kolariin, ja hänen on hyvitettävä auton romutus työllään naapurin tilalla. Poika tutustuu ikätoveriinsa Coley-poikaan ja vähin erin raskas fyysinen työ kypsyttää Bobbyn kantamaan vastuuta omasta elämästään.

Itse asiassa tällaisia nuorisorikollisuuteen ajautuneita sankareita ei hevillä nykyisin löydy kotimaisista nuortenromaaneista. Kertooko se jotain kirjailijoiden arkuudesta käsitellä huumeiden, alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttöön, pikkurikollisuuteen ja väkivaltaan ajautuneiden nuorten elämää, joka kuitenkin eittämättä on yhä ajankohtaista ja koskettaa aina vain nuorempia?

Esimerkiksi Margareta Keskitalon Tabut (1970), Kari Levolan Kattohaukka (Weilin+Göös 1982), Raili Mikkasen Koukussa (Otava 1997) edustavat eri vuosikymmenien nuortenkirjailijoiden rohkeutta työstää näitä aiheita. 2000-luvulta tulee mieleen Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä (WSOY 2001) ja eritoten Hannamarjut Marttilan Filmi poikki! Ensi-ilta tänään torstaina, (Otava 2007), mutta siinä alkoholistiperheen poika Torstai taittaa terän kipeimmiltä angsteilta hurtilla huumorilla.

Brittiläisestä lähes inhorealistisesta nuoruuskuvauksesta on jäänyt väkevinä lukukokemuksina mieleen Robert Swindellsin suomennetut romaanit: Kivikovat kadut (Otava 1997) ja Lärvit (Karisto 2003).

Paperinukkeleikkejä eri vuosikymmeniltä

Hilda Milóche & Wilma Kane: Paperinuket. Suomentanut Marjatta Kurenniemi. 24 sivua. Tammen kultaiset kirjat 27. Tammi 1955. 7. painos 2010.

Ervo Vesterinen: Musette ja Arlette. Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa. Päällyksen suunnittelu Kristina Segergrantz. 92 sivua. WSOY 1999.

Marianne Dupyy-Sauze ja työryhmä: Lili Chantilly: Pieni muotisuunnittelija. Suomentanut Lotta Heikkeri. 14 s. + 38 arkkia. Nemo 2010.

Marianne Dupyy-Sauze ja työryhmä: Lili Chantilly: Ihania iltapukuja. Suomentanut Lotta Heikkeri. 14 s. + 38 arkkia. Nemo 2010.

Paperinukkeleikit taitavat olla nykytyttöjen mielestä vähän vanhanaikaisia, mutta kustantajat ja nettimaailma keksivät jatkuvasti uusia täkyjä tämän perinteisen leluteollisuuden tiimoilta.

Rouva Huu kuuluu siihen ikäpolveen, joka odotti aina malttamattomasti Paraisten mummolaan menoa, jotta sai leikata Apu-lehdistä uusimmat Rauni Palosen piirtämät paperinuket. Kotona Juha Mieto, Tapani Kansa, Anne Pohtamo, Virve Rosti ja monet muut aikansa julkkikset leikkivät sitten sulassa sovussa keskenään.



Kaks plus –lehdessä joskus 1970-luvulla julkaistut paperinuket ydinperheestä, johon kuuluivat isä, äiti, kaksi lasta ja isoäiti sekä kotiapulainen ja eri maiden lapsia esittelevä paperinukkesarja oli myös tärkeä. Sen kuriositeettina oli, että nuket olivat alastomia! Yhdenlainen aikansa kuvastin tämäkin.

Muistaako kukaan näitä Kaks Plussan paperinukkeja? Rouva Huulla on hämärä aavistus, että niiden kuvittaja olisi ollut peräti Ilon Wikland tai joku muu tunnettu ruotsalainen lastenkirjakuvittaja. Tätä pitää joskus joutessaan selvittää lisää.




Tammen kultaiset kirjat –sarjassa ilmestynyt Paperinuket on alkuteoksen ilmestymisajankohtaan, vuoteen 1951, yllättävän moderni ja interaktiivinen kuvakirja.

Perustarinan lisäksi kirjassa on nimittäin pahvisella irtokartongilla tarinassa seikkailevat lapsihahmot paperinukkeina ja tarinan perässä on niille tehtyjä vaatteita, joiden erikoisuutena on, että ne ovat kaksipuolisia.




Paperinukkehahmot voi sijoittaa tarinan kuva-aukeamille niille varattuihin ja aukileikattaviin viilloksiin. Kirjassa on myös muutamia tekstittömiä kuva-aukeamia, jotka antavat lapselle mahdollisuuden kertoa itse tarinaa haluamallaan tavalla.

Ranskalaiset Lily Chantilly –kirjat hyödyntävät tyttöjen mieltymystä tarroihin ja kiinnostusta muotimaailmaan. Sabluunoita, tarroja ja eri tavoin kuvioituja papereita yhdistämällä voi näiden kierreselkäisten kirjasten sisällön avulla luoda omaleimaisia muotiunelmia paperinukkehamoille suuren maailman tyyliin. Ja itse asiassa tästä ideasta ei ole kuin pieni hyppäys klassisten paperinukkien ja niiden vaatteiden suunnitteluun.






Ervo Vesterisen Musette ja Arlette on huolella koottu kulttuurihistoriallinen katsaus kuvittaja Rudolf Koivun (1890–1946) tuotantoon.

Kirjan ensimmäisessä osuudessa kerrotaan viehättäviä pikkutarinoita Rudolf Koivun kummitätinsä tyttärelle Maikki Salmensaarelle piirtämistä paperinukeista. Moni paperinukke lainasi tunnistettavia piirteitä olemassaolevilta taiteilijapersoonallisuuksilta ja ajan viihdekirjallisuuden sankareilta: esimerkiksi tanssijatar Musette on syntynyt Koivun pariisilaisen ystävättären inspiroimana ja Philip Morrison nuoruuden rakastettunsa Rosen kera ovat vaikutevelassa brittiläisen P. G. Wodehousen humorististen tarinoiden sankareille.

Vesterinen sommittelee paperinukketarinoita mielikuvitusta kiihottavalla ja hyvin menneen maailman ajankuvaa nykylukijalle valottavalla tavalla.

Teoksen toinen osa käsittelee Rudolf Koivun elämää ja kuvitustuotantoa hänen kirjeenvaihtonsa ja kuvitustensa valossa. Aikalaisdokumentit avaavat kiinnostavia näköaloja aikakauden taiteilijaelämään – sen jatkuvaan vippien ja kaukokaipuun värittämään arkeen, johon juhlat, ulkomaanmatkat ja boheemi taiteilijan vapaus loivat vain aika ajoin pientä piristystä.

Koivun taiteilijatovereilleen lähettämissä kirjeissä korostuu usein sisäinen kamppailu hänen taidemaalarikutsumuksen ja kuvittajanuransa välillä. Koivun elinaikana kuvittamisen katsottiin nimittäin jopa turmelevan taiteilijan luovuutta!

Vesterisen teos tuo havainnollisesti esille Koivun tyylin yhteydet saman ajan ulkomaisten taiteilijakollegojen, esimerkiksi tanskalaisen Kay Nielsenin, brittiläisen Arthur Rackhamin ja ranskalaisen Edmund Dulacin, kanssa.

Musette ja Arlette. Rudolf Koivun paperinukkien kertomaa on ulkoasultaan ja taitoltaan kunnianhimoisesti toteutettu kirja, jonka asiantunteva ote tyydyttää Koivu-entusiastien vaatimukset, mutta innostaa myös kuvittajamestarin tuotantoon aiemmin perehtymättömiä paneutumaan Koivun monipuoliseen tuotantoon. Kirja on itsessään kuin taideteos: pieteetillä koottu ja kaunis kuin koru.

Tänään tulee muuten illalla Teemalta uusintana Juho Gartzin pienoisdokumentti Rudolf Koivusta, jonka syntymästä tuli jouluaattona kuluneeksi 120 vuotta.

Ervo Vesterisen kirjan arvio on muokattu versio alunperin Onnimannissa 1/2001 julkaistusta kritiikistä.

Äiti, mitä minä tekisin?

Fiona Watt & työryhmä: 365 kivaa piirustus- ja maalaustehtävää. Suomentanut Päivi Lehtinen. 128 sivua. WSOY 2010.

Emily Bone, Rebecca Gilpin ja Leonie Pratt & työryhmä: Poikien paras puuhakirja. Suomentanut Päivi Lehtinen. 96 sivua. WSOY 2010.


Leonie Pratt, Rebecca Gilpin ja Ruth Brocklehurst: Tyttöjen ihana askartelukirja. Suomentanut Päivi Lehtinen. 96 sivua. WSOY 2010.



Joulunpyhät ovat ohi, mutta joululomaa on vielä kosolti jäljellä. Lumileikkien lomassa voi vaikka askarrella näiden hyvien ja innostavien kirjojen vinkkien avulla.

Mahtaako erilaisten piirustusoppaiden ja askartelukirjojen nykyinen tulva kertoa lähinnä lasten ja aikuisten uusavuttomuudesta ja mielikuvituksen puutteesta vai pikemminkin kädentaitojen uudesta tulemisesta?

365 kivaa piirustus- ja maalaustehtävää on todellinen runsauden sarvi, joka innostaa myös aikuista elvyttämään piirustustaitoaan.

Plussaa kirja saa siitä, että se ei sorru askartelussa nykyisin niin suosittuun välineurheiluun: sakset riittävät shapluunoiden tekoon, perinteiset puukynät, pastelliliidut, muste ja vesivärit väritykseen ja oma peukalo monien hahmojen sommitteluun. Perinteinen perunaleimasinpainantakin on edelleen muotia, tosin eettisen kulutuksen nimissä kirjassa kehotetaan, että ”Älä tuhlaa tuoreita kasviksia, vaan käytä painamiseen sellaisia, joita ei enää syödä.”

Kirjassa on myös kolmiulotteisen kaupungin rakennusvinkkejä, ohjeita maiseman tekemiseen, supersankarin ja prinsessoiden piirtämiseen.

Piirustus- ja maalaustehtävät ovat esteettisesti tyylikkäine ornamentteineen tarkkoja, mutta moni tekniikka antaa ideoita hyvinkin luoviin sovelluksiin.

Iso-britannialaiselta Fiona Wattilta on aiemmin ilmestynyt samalla konseptilla 365 hauskaa askartelutehtävää (WSOY 2008).

Tyttöjen ihana askartelukirja ja Poikien paras puuhakirja ovat nimiään ja värimaailmaansa myöten tiukan sukupuolisidonnaisia.

Tytöt askartelevat silkkipaperikukkia, prinsessan tornissa, kahisevan iltalaukun, veikeitä keijuja – eli sanalla sanoen kaikkea, mikä kimaltaa, säihkyy ja missä on paljon paljetteja ja muuta kruusausta.




Poikien taas ajatellaan innostuvan leijuvista lepakoista, taistelevista gladiaattoreista, aarrekartoista, muumioista, velhoista, hirviöistä ja katapulteista.

Ohjeissa on paljon askartelun perustekniikoita – paperintaittelua, kollaasitekniikkaa, pinnan kuvioimista ja värioppiakin. Eri asia on, kuinka lapsi mukautuu siihen tosiasiaan, että oman askartelun lopputulos ei ehkä ole yksi-yhteen kirjan aikuismaisen tarkasti toteutetun mallikuvan kanssa.

Tyttöjen ja poikien askartelukirjat soveltuvat parhaiten noin 8-10-vuotiaille. Uskoisin, että päiväkodeissa, kouluissa ja kerhoissa aikuiset ottavat näiden kirjojen konstailemattomat ideat avosylin vastaan.

Kaikkien kolmen kirjan käyttömukavuutta lisäävät kierresidos ja hakemisto.

24. luukku: Nyt hiljennytään jouluun

Fransesca Crespi & Veronica Heley: Oi jouluyö. Suomentanut Tanja Kanerva. Aurinko kustannus 2010.










Oi jouluyö on kolmiulotteinen näyttämökirja ensimmäisen jouluyön tapahtumista. Kirjan kuudella aukeamalla on myös pyöriviä osia, luukkuja ja vetoliuskoja. Näistä toiminnallisista elementeistä huolimatta tunnelma pysyy hartaana. Fransesca Crespin kuvitus ammentaa bysanttilaisesta tyylistä ja hyödyntää kauniisti erilaisia ornamentteja.



Kirjaa voi käyttää myös pöytäkoristeena ja viimeisellä aukeamalla on perinteinen seimiasetelma.

Rouva Huu toivottaa Lastenkirjahyllyn lukijoille, tutuille ja tuntemattomille, leppoisaa ja rauhallista joulua.

23. luukku: Joko olette varanneet joulupuuroa myös kotitontuille?

Sven Nordqvist: Joulupuuro. Suomentanut Tittamari Marttinen. 32 sivua. Tammi 2006. 3 painos 2010.






Monissa jouluaiheisissa lastenkirjoissa surraan nykyisin vanhojen perinteiden hiipumista. Niin myös tässä Sven Nordqvistin kuvakirjassa Joulupuuro.

Tapahtumat sijoittuvat vauraaseen maataloon, jonne koko suku on kokoontunut idylliseen ruotsalaiseen joulunviettoon. Herraskainen joulunvietto tuo mieleen Ingmar Bergmanin Fannny ja Alexander -elokuvan tunnelman.

Tahollaan talon kotitontut viettävät omaa jouluaan. Tonttuvaari olettaa saavansa tänäkin jouluna talon väeltä kiitokseksi vuoden palveluistaan kulhollisen joulupuuroa voinokareen kera. Nuorempi tonttupolvi ei ole asiasta niin varma. Tonttumuoreilla on myös ennalta näkemisen lahja, ja tonttumuori valjastaakin nuoremmat tontut pieneen huijaukseen, jonka silminnäkijäksi nelivuotias Anna-tyttö pääsee.

Tontut sekoittavat salin kaappikellon hetkeksi, ja juuri silloin tonttutyttö saa rauhan anastaa puurokupin joulupöydästä.



Sven Nordqvistin kuvitus on täynnä meheviä yksityiskohtia ja pieniä öttiäisiä, jotka järjestävät tapahtumantäyteisiin aukeamiin omia tempauksiaan. Ja tarkka kuvankatsoja löytää joulunvietosta myös Viiru-kissan!

22. luukku: Kaikki kiertää ja kierrättää: piparkakkukin

Erik Wahlström: Minä, piparkakku. Kuvat Simo Brotherus. Suomentanut Leena Vallisaari. 32 sivua. Schildts 2010. Ulkoasun suunnittelu Simo Brotherus.










Minä, piparkakku ansaitsee tämän vuoden vähäisen kotimaisen joulukirjatarjonnan joukossa tittelin "friikkikirja"

Se on saanut luokituksen lastenkirjaksi, mutta kuvataiteilija Simo Brotheruksen (s. 1973) roisin-reteä kuvitus ja aikuistenkirjailijana mainetta niittäneen Erik Wahlströmin aiempien teosten kaiku saavat varmasti hiukan varttuneemman nuorison ja aikuiset tarttumaan kirjaan pikkulapsia huomattavasti hanakammin.

Ilmitasollaan kuvakirja on vaikutevelassa H. C. Andersenin inhimillistetyistä esineistä kertoville moraalipaatoksella kuorrutetuille saduille. Etsimättä piparkakun tarina tuo mieleen myös norjalaisten Møen veljesten tarinan pullapojasta, joka karkasi paistopelliltä ja päätyi lopulta viekkaan ketun kitaan.



Piparkakku kokee ensimmäisen joulun Mäkisten perheessä. Lapset leipovat piparkakkutaikinasta piparkakkupojan, jonka jalka vinksahtaa leipomisen tuoksinassa hiukan vinoksi.

En tainnut olla kovinkaan kaunis piparkakku. Tärkeintä oli kuitenkin, että olin olemassa.

Pimeän tullen piparkakakut keskustelevat keskenään siitä, mitä tuleman pitää. Ne ovat hiukan peloissaan, koska ovat saaneet lasten puheista käsityksen, että tulevat syödyiksi jouluna. Sydänpiparkakku kuitenkin uskoo joulun jälkeiseen elämään.



Tämä käy toteen Piparkakkupojankin kohdalla. Se päätyy perheen pojan syömäksi ja pojan mahalaukkuun ja sieltä ulosteena ulkovessan säiliöön … ja sieltä sitten kompostiin ja aikanaan lannoitteeksi pellolle… ja pellolta vehnänjyvinä riiheen… ja sieltä myllyyn jauhettavaksi ja uudelleen vehnäjauhoina Mäkisten perheen piparkakun leivontaan. Tällä kertaa siitä tuleekin merirosvo!

Wahlströmin tarinan jujuna on havainnollistaa elämän kiertoa, ajan kulumista ja uuden alkua. Mäkisten perhe lisääntyy vuodenkierron mittaan uudelle perheenjäsenellä, mutta toisesta päästä iäkäs Kalle-setä kuolee.

Lastenkirja on ilmestynyt ruotsiksi (Jag, en pepparkaka) jo vuonna 1995, tuolloin Karin Ducanderin kuvittamana.

21. luukku: Kotimainen jouluversio Babe-possusta

Teija Rekola & Timo Kästämä: Kinkkulin jouluyllätys. 29 sivua. WSOY 2010. Graafinen suunnittelu Kirsikka Mänty.











Teija Rekolan (aik. Niemi) kuvakirja Kinkkulin jouluyllätys on yksi harvoista kotimaisista lasten jouluaiheisista kirjoista tänä vuonna.

Tarina itsessään on hiukan viisto: Rouva Huu hiukan aprikoi, kuinka herkempi lapsi mahtaa samaistua sympaattiseen Kinkkuli-possuun, joka odottaa malttamattomasti joulua kuullessaan että pääsee kunniapaikalle joulupöytään. Vähin erin erityisrooli kirkastuu Kinkkulille itselleen, ja se päättää karata. Se yrittää ansaita paikkansa Korvatunturin jouluvalmisteluissa, mutta armottomana tunarina aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä.

Kinkkuli päätyy Joulupukin kotiin ja löytää jouluaattona pukin sängyn pohjalta kovassa flunssassa.

Tuumasta toimeen, Kinkkuli ryhtyy Joulupukin sijaiseksi!

Timo Kästämä näyttää kyntensä isokokoisen kuvakirjan kuvituksessa. Nykykuvittajista Kästämä on Mauri Kunnaksen veroinen mestari vesivärikuvittajana, ja jos tämä roima rinnastus sallitaan, jopa Kunnasta sympaattisempien hahmojen luoja. Kästämä on luonut pohjoisen pakkasta tiukkuvan talvimaiseman jykevine hirsitaloineen ja puusepän taidonnäytteineen. Pienet viehättävät yksityiskohdat saavat riittävästi huomiota, kun kuvia ei ole tilkitty täyteen.

Enpä ole esimerkiksi ennen nähnyt näin viehkoa enkelipossua:

20. luukku: Kaikki sympatiat Joulupukille!

Raymond Briggs: Joulupukki. Suomentanut Panu Pekkanen. 32 sivua. WSOY 1974. 2. painos 1975.














Nyt on viimeistään aika uhrata muutama ajatus myös Joulupukille.

Kuinka hän orientoituu joulun viettoon ja kontolleen sälytettyyn suureen urakkaan?

Joulupukki havahtuu herätyskellon vaateliaaseen pirinään ja nousee ylös väärällä jalalla: hän on ärtynyt ihan kaikesta, mutta hoitaa kyllä poroille ensi töikseen apetta ennen omaa aamiaistaan. Aamiaista nauttiessaan hän kuulee säätiedotuksen, jossa luvataan pohjoiseen pakkasta, jäätä, rakeita ja räntää. Siitä ei mieliala juurikaan kohene!

Velvollisuudentuntoisesti Joulupukki lähtee matkaan porovaljakoineen, mitä nyt manailee välillä huonoa keliä ja muita vastuksia ja jupisee samperia tämän tästä. Välillä Pukki pitää evästauon savupiipun juurella: alhaalla levittäytyy komea kaupunkimaisema. Viimeiseksi Joulupukki käy Englannin kuningattaren luona.



Vihdoin Joulupukki on työnsä hoitanut ja pääsee palaamaan kotiinsa. Hän rentoutuu kuumassa kylvyssä piippua polttaen ja laulaa suihkussa Enkeli taivaan lausui näin. Sitten hän nauttii makoisan jouluaterian oluen, punaviinipullojen ja jälkiruokakonjakin kera.

Raymond Briggs (s. 1934) on isobritannialainen kuvittaja, kirjailija ja sarjakuvataiteilija. Briggs tunnetaan parhaiten lastenkirjasta Lumiukko (1978), josta on tehty myös joka jouluaatto Suomessakin televisiossa esitettävä animaatioelokuva.

Briggs teki Joulupukki-kirjalle vielä jatko-osan Joulupukki kesälomalla (WSOY 1975).

19. luukku: Mintun joulu on itse tehty

Maikki Harjanne: Mintun joulukirja. 32 sivua. Otava 1989. 2. painos Lasten Parhaat Kirjat 1990.















Maikki Harjanteen Minttu-kirjat ovat ylläpitäneet boheemin lapsiperheen auvoista idylliä vuodesta 1978. Sarjalla on edelleen vankka suosio ja se karttuu uusilla osilla.

Mintun ja Villen jouluvalmisteluista kertova Mintun joulukirja hehkuttaa itse tehdyn ja kiireettömän joulun nimeen. Jouluvalmistelut käynnistyvät luontevasti, kun mummo lähettää kirjeen ja laatikollisen jouluomenoita.

Jouluaiheisen lastenkirjallisuuden sääntöjen mukaisesti lapset ovat yhä vähään tyytyviä ja lahjatoiveissaan vaatimattomia. Minttu toivoo lahjaksi luistimia ja kirjan ja Ville toivoo kitaraa. Mintun ja Villen perheessä asuu oma kotitonttu Folke, joka vie lasten kirjeen Joulupukille. Vaari on kirjoittanut Folkesta lapsille tarinoita, joita isä lukee heille ääneen.




Villen ja Mintun joulutunnelma syntyy itsetehdyistä joulukoristeista, joulupaperin teosta, joulukarkeista, joulusiivouksesta, piparinleivonnasta ja itse valmistetuista lahjoista.

Ohjelmallista tahi ei, mutta Mintun ja Villen isä ottaa hämmästyttävän aktiivisesti osaa jouluvalmisteluihin. Niinpä äidillekin jää aikaa vain makoilla sohvalla ja nautiskella, mitä lapset tosin vähän ihmettelevät…

18. luukku: Vanha tuttu Peke ystävineen rämpii lumessa

Michael ja Joanne Cole: Peken lahja. Suomentanut Jukka Kemppinen. 36 sivua. Otava 1966.














Tämä hauska jouluaiheinen pienikokoinen kuvakirja on näytteillä Lastenkirjainstituutin pienessä joulukirjanäyttelyssä, johon kirjastonhoitaja Päivi Nordling on koonnut otoksen 1940–80-luvulla ilmestyneistä jouluaiheisista lastenkirjoista.

Vitriinin kappaleeseen en päässyt käsiksi, mutta onneksi kirjaston hyllyssä oli kakkoskappale.

Kirjaa selatessa lävitseni kävi epämääräinen kihelmöivä väristys: tämä kirjahan on minulle tuttu ennestään!

Sen pelkistetyt hahmot olivat kuin vanhoja ystäviä ikään, ja viimeistään, kun päästiin kohtaan, missä Sylvi-täti on avannut kaikki saamansa joululahjapaketit, niin lapsuuden elämys vahvistui entisestään.

Peke – jonka sukupuoli ei käy kuvituksesta ilmi – taivaltaa sankassa lumipyryssä lahjapaketin kanssa. Hän kohtaa konstaapeli Pollarin, joka on samoissa toimissa. Peke ja Pollari ovat molemmat matkalla yhteisen ystävänsä Sylvi-tädin luokse. Sitten he kohtaavat vielä kirjeenkantaja Postin ja maanviljelijä Möyrilän, jotka ovat hekin matkalla Sylvin luokse. Lumipyry pahenee, ja viimein toverukset kahlaavat jo kainaloitaan myöten lumessa ja lopulta he peittyvät kokonaan lumeen.




Onneksi joulupukki poroineen on juuri kulkemassa ohi ja poimii lumesta törröttävät lahjapaketit ja toverukset rekeensä. Vaivanpalkaksi he saavat auttaa joulupukkia lahjojen jakamisessa.

Viimein he päätyvät Sylvi-tädin luokse ja antavat kukin oman pakettinsa hänelle. Jokaisesta paljastuu samanlainen kukikas lierihattu! Sylvi-täti antaa ystävilleen kullekin joululahjan, nenäliinan. Ja sille onkin käyttöä, sillä lahjoja tuodessaan kaikki ovat saaneet tuiman nuhan.




Jukka Kemppinen on informaatio- teknologiaoikeuden professori, dosentti, filosofian tohtori, varatuomari, kirjailija ja suomentaja. Hänet tunnetaan myös taajaan päivittyvästä ja suositusta blogistaan.

Kemppinen on tehnyt mittavan työn myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden suomentajana. Hän on suomentanut klassikoista mm. R. L. Stevensonin Aarresaaren 1970-luvulla, Ulf Löfgrenin Albin-kuvakirjasarjaa, Barbapapa-kirjoja ja Hergén Tintti-sarjakuvia. Lastenkirjallisuuden käännökset selittyvät suurelta osin Kemppisen vaimon, Marja Kemppisen, toimijataustalla: hän oli pitkään Otavalla lasten- ja nuortenkirjaosaston vastaavana päällikkönä.

17. luukku: Taina Tomera tekee joulun

Astrid Lindgren & Ilon Wikland: Taina Tomera auttaa mummia. Suomentanut Marja Makkonen. WSOY 1963. Taikalyhty-sarja.
Ilmestynyt myös Katrin Engelkingin kuvittamana laitoksena Luen jo itse –sarjassa. WSOY 2. painos 2002.










Tässä taas taattua ruotsalaista joulunostalgiaa. Vuotuisjuhlien perinteet ja joulun rekvisiitta lienevät Suomen ja Ruotsin kesken sen verran samanlaisia, että aikojen saatossa on ollut luontevinta kääntää jouluaiheista lastenkirjallisuutta nimenomaan Ruotsista.

Kuvakirjan kotoinen tunnelma syntyy Astrid Lindgrenille niin tyypillisestä jutustelevasta sävystä, joka auttaa lapsen samaistumista tarinaan.

Taina on pieni terhakka tyttö, joka on tuotu vanhan naisen, jota kirjassa mummiksi kutsutaan, porraspieleen pienenä vauvana ja kehotettu ”pitämään huolta tästä tytöstä, sillä ketään muuta hänellä ei ole”.

Tainasta varttuu tomera tyttö, joka auttaa parhaansa mukaan kasvattiäitiään arjen askareissa. Ilon Wiklandin kuvitus antaa vakuuttavan hahmon sirpakalle tytölle.




Juuri kun on enää viikko jouluun, mummi liukastuu keittiön lattialla ja loukkaa jalkansa. Ja kaikki jouluvalmistelut ovat tekemättä!

Taina tarttuu toimeen, mutta saa totuuden nimessä vähän apua myös naapurista, Larssonin tädiltä. Ja mummin on pakko puuskahtaa sänkynsä uumenista: ”Siunattu lapsi, miten minä tulisin toimeen ilman sinua!”

Mummi hankkii elantonsa myymällä piparkakkutankoja torilla, ja tottahan Taina toimertuu tähänkin työhön turhia siekailematta.

Kaiken tohotuksen keskellä Taina kyllä hiukan huolestuu joululahjojen hankinnasta. Taina haaveilee vähän salaa itseltäänkin neiti Lehtosen myymälän ikkunassa näkemästään nukesta, jota hän on useasti käynyt mummin kanssa ihailemassa. Mummin ja neiti Lehtosen juonikkuuden ansiosta Tainan unelma tietenkin toteutuu.



Ja kun vihdoin tulee jouluaatto, Tainan unelma toteutuu yltäkylläisesti:

Etkö usko, että Taina Tomeralla ja mummilla oli oikea joulu sinä vuonna? Olisitpa kurkistanut pikku ikkunasta sisään jouluaattona. Olisit nähnyt puhtaat ikkunaverhot ja riepumatot lattialla ja hienon joulukuusen, joka oli ihan mummin sängyn vieressä.
Olisit nähnyt myös joululahjat mummin vihreällä peitolla. Ja miten Taina istui sängyn laidalla mummin vieressä ja miten hänen silmänsä tuikkivat, kun hän avasi paketin ja näki nuken. Mutta ehkä ne tuikkivat vielä kirkkaammin silloin, kun mummi avasi oman pakettinsa.
Ja isolla pyöreällä pöydällä loistivat kynttilät punaisessa kynttilänjalassa, ja pöydälle oli katettu kaikki jouluruoat, jotka Taina oli valmistanut. Mummi oli tietysti neuvonut, mitä piti tehdä.
Ja Taina lauloi mummille monta joululaulua, ja mummi huojutti vähän väliä päätään ja sanoi:
– Onpa siunattu joulu!

Iloa uudesta kirjasta, osa 2

Päivi Heikkilä-Halttunen: Minttu, Jason ja Peikonhäntä: Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista. Kansikuva Virpi Talvitie. 467 sivua. Avain 2010.














Postin jakelupalvelu toi eilen iltapäivällä Rouva Huulle ison paketin: tekijänkappaleet painotuoreesta Avain-kustantamon kautta ilmestyneestä kirjasta Minttu, Jason ja Peikonhäntä. Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista.

Yli kolmen vuoden urakka on nyt onnellisesti ohi. Tämä kirjalapsi painaa 560 grammaa ja on 467 sivua pitkä.

Lastenkirjallisuus heijastelee aina kirjoittamisajankohtansa käsityksiä lapsuudesta. Erityisen hyvin tämä näkyy ongelmalähtöisissä kotimaisissa ja käännetyissä kuvakirjoissa, joitka käsittelevät lapsen arkeen liittyviä ohimeneviä tai pitkäkestoisempia vaikeuksia – esimerkiksi sisarkateutta, avioeroa tai läheisen kuolemaa.

Teos havainnollistaa sekä aihealueen lastenkirjojen runsautta että käsittelytapojen monipuolisuutta ja luotaa aihealueesta tehtyä aiempaa tutkimusta Suomessa ja ulkomailla.

Tutkimuksen aikajana ulottuu 1960-luvulta tähän päivään. Niinpä teos tarjoaa nostalgiaa monelle eri lukijasukupolvelle. Tutkimuksen lopussa esitellään erilaisia tapoja, joilla lastenkirjallisuutta voidaan terapeuttisesti hyödyntää lapsiperheen arkisissa pulmatilanteissa. Konkreettisena apuneuvona on kipeitä aiheita käsittelevien kuvakirjojen valikoimaluettelo.

Toivon kirjan antavan virikkeitä lasten vanhemmille, päiväkotien ja koulujen opettajille, kirjastonhoitajille, kirjavinkkareille sekä lastensuojelun piirissä työskenteleville.

16. luukku: Joulupukkiusko koetuksella

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu. Kuvittanut Sirja Iisakka. 133 sivua. Saarni kirjat 2010.















Tänä vuonna on ilmestynyt moneen edellisvuoteen nähden yllättävän vähän jouluaiheisia lastenkirjoja.

Meri Savosen esikoisteos Tonttulapset ja seikkailujen joulu ammentaa klassisen saturomaanin perinteestä, mutta höystää tarinaa ripauksella tonttukoululaisten lentoharjoituksia porojen kanssa vähän J. K. Rowlingin Harry Potterin velhokoulumaiseenkin tapaan sekä kartuttaa tietämystä myös supisuomalaisten joulu-, sauna- ja maatonttujen tavoista ja tottumuksista.



Saturomaanin asetelma on samankaltainen kuin aiemmin Lastenkirjahyllyn joulukirjakalenterissa esitellyssä saksalaisessa Joulupukkien lakko -kuvakirjassa. Tontut ja joulupukki ovat vaipua epätoivoon, sillä lapset eivät lähetä enää edellisvuosien tapaan lahjatoivekirjeitä Korvatunturille:

... – Jolleivät lapset usko meihin, on kaikki turhaa. Emme me voi tehdä lapsille lahjoja, elleivät he toivo niitä. Emme me voi vastata kirjeisiin, ellemme ensin saa niitä. Ei, sanon minä. Jolleivät lapset usko Joulupukkiin, on meidän aherruksemme täysin turhaa. Koko Korvatunturi voisi saman tien luhistua tehtaineen, verstaineen, luolineen.

Terhakas Tiitu-tonttutyttö päättää yhdessä Timi-veljensä ja ystäviensä Tuiskun ja Vernen kanssa yrittää tehdä voitavansa tilanteen korjaamiseksi. Ne lähtevät uhkarohkealle ja vaaralliselle matkalle pelastaakseen joulun. Tonttulapset liikkuvat lentävillä poroillaan, mutta matka ei tietenkään suju aivan suunnitelmien mukaan.

Tyttö- ja poikatonttujen tiet erkanevat ja ne ovat vaarassa joutua ihmisten paljastamiksi. Onneksi ne päätyvät piileskelemään lapsenmielensä säilyttäneen Oskarin perheen latoon ja vähin erin poika vihitään luottamuksen osoituksena Korvatunturien salaisuuksien taikapiiriin. Lopulta kaikki kääntyy odotuksen mukaisesti parhain päin, ja aikuisetkin saavuttavat kauan kadoksissa olleen joulumielen.

Savosen tarina kulkee vetävästi ja kieli on selkeää ja viimeisteltyä. Sirja Iisakan harmaalla toonattu vesivärikuvitus on mustavalkokuvituksena melko staattista: toiminnallisempaa kuvitusta olisi voinut olla kosolti nykyistä enemmän. Tarkemmin harkitulla typografialla ja tekstin väljemmällä asettelulla olisi kokonaisuudesta saanut vielä nykyistä helppolukuisemman.

Kirja on ilmestynyt uuden vast ikään perustetun turkulaisen pienkustantamon, Saarni kirjojen , kautta. Kustantamo pitää yllä myös lastenkirjojen nettikirjakauppaa.

15. luukku: Sympaattinen Otso-herra valloittaa myös seimen lapsena

Chizuko Kuratomi & Kozo Kakimoto: Otso-herran joulu. Suomentanut Kari Vaijärvi. 26 sivua. Lasten Keskus 1977.














Japanilainen Otso-herra -sarja on kiinnostava esimerkki 1970-luvun kuvakirjasarjasta, jonka osia suomennettiin parhaimmillaan parinkin kirjan vuosivahtia.

Chizuko Kuratomin ja Kozo Kakimoton sarjan lumo selittyy isokokoisen, kömpelön ja inhimillisen Otso-herran karismalla.

Otso-herran joulu –kirjassa Otso on lähdössä kanikaupunkiin toivottamaan sen asukkaille ennen talviuniaan ”Näkemiin kevääseen asti”. Sitä nukuttaa jo aivan vietävästi.

Otso-herra haltioituu läheisestä kanikoulusta kuulemastaan joululaulusta ja intoutuu laulamaan möreällä äänellään mukana. Kanikoululaiset pyytävät sitä joulukuvaelmaansa paimenen rooliin. Otso-herra on kuitenkin kömpelö ja kaatuu kuonolleen.



Ystävällisesti mutta päätäväisesti kanit hätistävät Otson pois aiheuttamasta lisää hämminkiä ja kehottavat sitä hakemaan joulukuusen. No, aivan linjakkaasti ei tämäkään tehtävä Otsolta onnistu…

Tässä vaiheessa Otso on jo aivan uupunut, mutta nyt kanit keksivät sille sopivan roolin: Otso saa esittää joulukuvaelmassa seimen lasta: tässä roolissa ei ole vuorosanoja ja Otson on vain pysyttävä hiljaa paikallaan…



Ja niine hyvineen Otso nukahtaa seimeen syvään uneen.

Niin pikkukanit esittivät joulukuvaelmansa ja lauloivat joululaulut Otso-herran nukkuessa. Hän ei liikahtanutkaan, mutta uneen hän kuuli kaiken ja oli tyytyväinen.

Otso-herra ei herännyt edes kuvaelman lopussa, kun kaikki taputtivat. Silloin pikkukanit tiesivät, että hän oli todella vaipunut talviuneen. Oli myöhäistä ja hyvin pimeää, mutta heillä oli paljon kynttilöitä. Niinpä he nostivat Otso-herran hellävaroen seimestä ja kantoivat hänet vuorenrinteelle kotiluolaan.

Kakimoton selkeät, väliin jopa veistokselliset hahmot ja Kuratomin niukka, pelkistetty teksti tekevät Otso-kirjasarjasta ajattoman ja yhä sympaattisen. Näistäkin kirjoista olisi lysti saada uusintapainoksia.

Kun rakkauskin menee överiksi

Mimmu Tihinen: Virkkunen ja sata sydäntä. 179 sivua. Kansikuva Niina Yli-Karjala. WSOY 2010.









Mimmu Tihisen Virkkus-sarjan Marjutissa on ripaus Anni Polvan Tiinaa ja Merri Vikin Lottaa. Marjut Virkkunen on käsittämätön koheltaja ja sählääjä, ja varmasti juuri siksi niin läpeensä sympaattinen viihteellisen tyttöromaanin sankari.

Sarjan ensimmäisessä osassa Virkkunen ja viisitoista valetta Marjut muutti vastahankaisesti perheensä kanssa pikkupaikkakunnalle ja onnistui myöhästymään äidin kömmähdyksen takia uudesta koulusta yhdellä viikolla. Julkisivun luominen uudessa kaveriyhteisössä ei käynyt käden käänteessä ja Marjut päätyi monenlaisiin valheisiin ja vippaskonsteihin.

Uudessa osassa Virkkunen ja sata sydäntä juuri 13-vuotta täyttänyt Marjut kohtaa Elämänsä Rakkauden proosallisesti kotitalon roskakatoksessa.

Salskea Tuomo asuu vanhempien ulkomaan komennuksen takia mummonsa luona, ja Marjut kerii vilkkaassa mielikuvituksessaan heidän välilleen oitis romanssin, tosin valitettavan yksipuolisen sellaisen.

Tihinen vetää Marjutin ensirakkauden huuman reippaasti överiksi. Hiukan mietityttää, miten varsinainen kohdeyleisö osaa suhtautua tähän ilkamoivaan liioitteluun. Toisaalta, Rouva Huu nauroi makeat naurut erityisesti kohtaukselle, jossa Marjut tarkastelee äitiään kriittisesti ”tulevan puolisonsa anoppina”.

Tihinen kuvaa letkeästi koulunkäyntiä ja keskittyy luonnollisesti enemmän koulun oheistoimintoihin: esimerkiksi koulun diskon järjestelyihin ja leipomiseen koulun retkikassan kartuttamiseksi. Kohelluksen rinnalla Tihinen peilailee myös kaveruuden erilaisia kääntöpuolia. Uusi kaveri Emmi kipuilee isänsä vakavaa sairautta ja entinen bestis Sanni suhtautuu turhan tuttavallisesti Marjutin sydämen valittuun.

Letkeästi Tihinen myös käsittelee Emmin kautta prometheus-leiriä. Emmi kertoo Marjutille eronneensa vanhempiensa luvalla kirkosta voidakseen osallistua kuvataidepainotteiselle prometheus-leirille, sillä

… Prometheus-leirille tulee parhaimman näköiset pojat. Se on totta ja todistettu. Kaikki tietää sen. Kaikki meidän luokkalaiset tytöt sanoo niin. Protu hakkaa riparin kuus nolla, kun vertaillaan miespuolisten osallistujien ulkonäköä.

Pieni lapsus Tihisen väitteeseen sisältyy: Prometheus-leirille osallistuminen ei vaadi kirkosta eroamista.

Karrikointi ja överiksi vetäminen ulottuu myös – viihteellisen tyttökirjan lajityypille ominaisesti – vanhempiin ja perhekuvaukseen ylisummaan. Marjutin täti, isän sisko, muuttaa leikki-ikäisen tyttärensä kanssa heille asumaan ja nuolemaan haavojaan. Marjutin äiti ja täti viettävät hyvin huoletonta hällä-väliä –elämää television taikapiirissä ja äiti polkee tyttärensä oikeuksia mennen-tullen yleiseen vieraanvaraisuuteen vedoten. Isän rooliksi jää kuskata tytärtään harvaan asutulla maaseudulla paikasta toiseen autolla.

Ja lopun kliimaksissa ollaan elämän ja kuoleman ja rakkauden peruskysymysten äärellä. Se tosirakkaus tulee nimittäin Marjutin eteen kuin salama kirkkaalta taivaalta…

14. luukku: Tästä ei herrasväen jouluidylli enää parane

Elsa Beskow: Petterin ja Lotan joulu. Suomentanut Eila Kivikkaho. Gummerus 1975. Teos sisältyy myös kolmen kirjan yhteislaitokseen Petteri ja Lotta. Gummerus 2008.





Ruotsalaisen Elsa Beskowin (1874-1953) kuvakirjat pysyvät uusintapainoksina edelleen uusien lapsisukupolvien ulottuvilla. Käsittääkseni niiden kantovoimaa pitävät yllä myös aika-ajoin televisiossakin yhä pyörivät dramatisoinnit ja edelleen saatavilla olevat videot.

Beskowin ammatillinen läpimurto tapahtui 1901 kirjalla Puttes äventyr i blåbärsskogen (suom. Pikku-Matin marjamatka, 1954; Pikku-Puten seikkailu mustikkametsässä, 1974). Beskow teki yhteistyötä muun muassa opettaja-kirjailija Jeanna Oterdahlin kanssa ja kuvitti Oterdahlin laulutekstejä kirjaan Blommornas bok. Ensimmäinen Beskowin oma kuvakirja Sagan om den lilla, lilla gumman ilmestyi 1897 ja viimeinen kirja Röda bussen och gröna bilen ilmestyi 1952, vain vuosi ennen kuvittajan kuolemaa.

On yllättävää, että Beskowin runsasta kuvakirjatuotantoa ryhdyttiin systemaattisesti suomentamaan vasta 1970-luvulla. Koettiinko hänen kuvakirjoissaan välittämänsä maailmankuva liian yläluokkaiseksi suomalaiseen elämänmenoon verrattuna?

Petterin ja Lotan joulu (alk. Petters och Lottas jul, 1947) on täpötäynnä ruotsalaisen herrasväen joulun valmistelua, salaisuuksia ja yllätyksiä.

Petteri ja Lotta viettävät ensimmäistä jouluaan tätien hoteissa ja kaikki on heille niin uutta ja ihmeellistä. Täti Sinipunainen kertoo, että Joulupukki on oikeasti lumottu prinssi, joka asuu metsässä ja muuttuu aina joulun aikaan joulupukiksi.

Kuvakirjan rakenne on kiinnostava: kahden joulun väliin mahtuu pitkä aurinkoinen kesä vaiherikkaine tapahtumineen.

Lapset tapaavat kesäisellä maidonhakumatkalla omasta mielestään prikulleen Täti Sinipunaisen tarinan kaltaisen prinssin… Totuus joulupukista paljastuu seuraavana jouluna Petterille ja Lotalle, kun heille tuleekin aattoiltana yhden joulupukin sijasta kaksi joulupukkia! Salaperäinen prinssikin paljastuu tuolloin miilunpolttajaksi, jonka perhettä Petteri ja Lotta ovat tätien kanssa auttaneet.



Beskowin kuvakirjojen viehätys perustuu herttaisen-herraskaiseen idylliin: Täti Vihreä, Täti Sinipunainen ja Täti Ruskea ovat sisustaneet ison kotinsa tyylikkään persoonallisesti. (Rouva Huu kadehtii erityisesti Täti Vihreän askarteluhuonetta, jossa kaikki purkit ja purnukat ja työvälineet ovat siististi järjestyksessä!) Setä Sininen hoitaa hillitysti miehisiä toimia: käy kuusimetsällä lasten kanssa, hoitaa joulupukin velvollisuudet ja laskee lasten kanssa huimasti mäkeä suksilla.

Taidokkaat mustavalko- ja värikuvitukset vaihtelevat ja tekevät kokonaisuudesta sävykkään ja … sanalla sanoen vastustamattoman.

Viiden naiskirjailijan kärki Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaiksi

Suomen Nuorisokirjailijat ry:n palkintoraati on tänään julkistanut Arvid Lydecken- ja Topelius-palkintoehdokkaat.

Tässä viiden kirjan ehdokaslistat lyhyine perusteluineen:

Arvid Lydecken -palkinnolle

Dieckmann, Maijaliisa: Väläys pimeässä, Avain

Sujuvasti kahdessa eri tasossa kulkeva kirja: tositarina sokeainkirjoituksen keksijän Louis Braillen lapsuudesta ja toisaalta oman aikaamme sijoittuva näkövammaisen Leon koulukuvaus. Periksiantamattomuus loistaa molemmista lapsista.

Hakalahti, Niina: Tuukka-Omar. Kuvitus Jukka Lemmetty, Tammi

Kaksi eri kulttuuria kohtaavat Tuukka-Omarin perheessä. Arkielämä hohtaa seikkailua, isä ja Tuukka-Omar ratkovat yhdessä salaista ongelmaa. Myös Tuukan kaverin huolet hoidetaan.

Kanto, Anneli: FC Tytsyt, Karisto

Oona jatkaa jalkapalloharrastustaan, tuskailee äidin uutta miesystävää ja saa ihailijoita kentän laidalta. Myönteisyyttä puhkuva päähenkilö luo yhteishenkeä ympäristöönsä.

Romppainen, Katariina: Roolipeliä, Otava

Poikatyttö Venla herättää uudessa koulussaan kiusaajien huomion. Hän puolustaa itseään rohkeasti. Sattumien kautta hän löytää mieluisan harrastuksen ja vihdoinkin ystävän.

Voipio, Myry: Ylipainoinen yksisarvinen ja muita kertomuksia. Kuvitus Christel Rönns, Lasten Keskus

Yhdeksän maagista tai hauskaa kertomusta arjesta. Kaikki ei aina ole miltä aluksi näyttää! Kurkut muuttuvat makkaroiksi, lohikäärme uiskentelee salaojissa... Mukavaa ääneenluettavaa koko perheen yhdessäoloon.

Topelius-palkinnolle:


Kuronen, Kirsti: Piruettiystävyys, Karisto

Kun täydellisyyttä tavoitteleva balettityttö Elli uskaltaa olla epätäydellinen, hän löytää oman itsensä. Salaperäinen ystävä jää syrjään. Elli oppii arvostamaan lähellään olevia oikeita ihmisiä.

Laijärvi, Marika: Vaihtoaskelia, WSOY

Opiskelijatyttö lähtee vaihtariksi Saksaan – rikkomaan rajojaan, vahvistamaan itsetuntoaan. Samalla tulevaisuuden suunnitelmat selkiytyvät.

Lähteenmäki, Laura: Aleksandra Suuri, WSOY

Aleksandra on tottunut olemaan perheen keskipiste ja seurapiirinsä tähti. Vaihto-oppilas Tim vie hänen paikkansa. Aleksandran näkökulmasta kerrottu sujuva tarina antaa mietittävää.

Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä, Otava

Letkeää kerrontaa kaverusten Lapinmatkasta. Nuorten oma ääni on luontevaa. Tärkeitä, ajankohtaisia teemoja erilaisuudesta.

Valmu, Leena: Veera tiellä, WSOY

10-vuotias Veera on äidin kuoltua muutosten edessä: hän ei tyydy sukulaisten järjestelyihin, vaan lähtee etsimään isäänsä. Alkaa vaiherikas matka: selviytymistarina.

Palkintoraadin puheenjohtajana on toiminut kirjastonhoitaja Katariina Ahtiainen ja jäseninä kirjastovirkailija, lasten ja nuortenkirjallisuuden kriitikko Marja Welin, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Marja Rikaniemi sekä freelancer-kriitikko Emma Saure. Voittajat julkistetaan 14. tammikuuta 2011.


Lastenkirjahyllyssä on vuoden mittaan arvioitu Väläys pimeässä, FC Tytsyt, Jäämeri, jäähyväiset ja minä sekä Veera tiellä. Arvioiden jäljille pääsee sivun vasemmasta yläkulmasta hakutoiminnon kautta.

Muut ehdokaskirjat Rouva Huu on arvioinut Helsingin Sanomissa. Hesarin arviot löytyvät helposti kirjan nimen mukaan Kritiikkiportista.

Anneli Kannon FC Tytsyt on asetettu äskettäin myös ehdolle Suomen Urheilumuseosäätiön Vuoden urheilukirjaksi yhdessä viiden muun ehdokaskirjan kanssa. Avarakatseisesta ehdokasasettelusta on varmasti kiittäminen paljolti lasten- ja nuortenkirjailijanakin tunnettua Mika Wickströmiä, joka on yksi raatilaisista. Vuonna 1998 Wickströmin Kunniakierros sai samaisen Vuoden urheilukirja -tunnustuksen.

Rouva Huu jäi kaipaamaan Arvid Lydecken -palkintoehdokkaiden listalta Sari Peltoniemen Kissataksia (Tammi), syrjäytyneiden ja muutoin vähäväkisten puolesta kauniisti puhuvaa lastenromaania.

Ja harmillisesti katveeseen ovat jääneet myös lasten runokirjat. Reetta Niemelän ja Salla Savolaisen Sinisen kärpäsen sirkus (Otava) on kokonaistaideteos, jolle ei näköjään palkintoraadeilta ole tänä vuonna löytynyt ymmärrystä.

On hyvä, että Arvid Lydecken- ja Topelius-palkintoehdokkaat julkistetaan hyvän matkaa Finlandia Juniorien mediahässäkän jälkeen. Jossain määrin näillä Nuorisokirjailijat ry:n jakamilla palkinnoilla on myös FJ-kisaa korjaava merkitys, joka laventaa vuoden kärkikirjojen luetteloa ja poimii laajasta valikoimasta joukon varteenotettavia lukuelämyksiä. Topelius- ja Lydecken –ehdokkaista ainoastaan Laura Lähteenmäen Aleksandra Suuri oli mukana myös Finlandia Junior -kisassa.

Sekä lastenkirjojen Lydecken- että nuortenkirjojen Topelius-listalla on mukana myös sarjakirjoja: Hakalahden Tuukka-Omar on uuden sarjan aloitusosa, Rannelan Jäämeri, jäähyväiset ja minä kolmiosaisen sarjan päätösosa ja FC Tytsyt sarjan kolmas osa.

Sattuman summaa vai oire jostakin muutoksesta, mutta kaikki ehdokaskirjailijat ovat naisia. Pitäisikö asiasta huolestua?

13. luukku: Lucian ja lähimmäisen rakkauden äärellä

Hans Peterson: Markun joululahja. Kuvittanut Ilon Wikland. Suomentanut Eila Leinonen. 32 sivua. Weilin+Göös 1969. 2. painos 1984.









Tästä ei pohjoismainen joulukuvakirja parane.

Ruotsalaisen Hans Petersonin (s. 1922) Markun joululahja on toivekirja kaikille niille, jotka haikailevat vanhanaikaisen kunnon joulumielen perään.

Keskiviikkoaamuna, kolmantenatoista joulukuuta, Markkku heräsi ja alkoi ihmetellä, mitä oli tapahtunut.

Oli niin hiljaista. Alhaalta kadunkulmastakaan ei kuulunut raitiovaunun kolistelua niin kuin tavallisesti. Kaikki äänet olivat pehmeitä.

Markku ryntäsi ikkunaan ja kurkisti ulos.

Satoi lunta. Ihan totta, satoi lunta.

Markku on hiukan yksinäinen koulupoika. Matkalla kouluun hän kohtaa Lindbergin sedän, joka kuljettaa Mari-hevosen vetämillä rattailla tavaraa ihmisille ympäri kaupunkia. Markku säälii Lindbergiä ja hevosta, jotka joutuvat värjöttelemään kylmässä koko päivän.



Koulussa vietetään Lucian päivää. Markku herkistyy Lucia-kulkueen aikana, mutta epäonnekseen aivastaa kesken kauniin laulun, ja säikähtää pahanpäiväisesti.

Päästyään koulusta Markku tapaa Lindbergin uudelleen. Mies pyytää poikaa kanssaan ajelulle ympäri pikkukaupunkia. Mies tokaisee Markulle

”Kyllähän sinun, Markku, kelpaa, kun voit juosta äidin luokse lämmitelemään”, hän sanoi. ”Mutta uskotkos, toista on meillä. Ja monilla muilla, joilla ei ole kattoa päänsä päällä.”

Markku miettii miehen lausumaa mielessään. Hän uskoo Lindbergin olevan koditon, ja monet ristiriitaiset ajatukset pyörivät hänen päässään. Setä kutsuu Markun kahville kotiinsa, ja Markku luulee päätyvänsä pensaan alle johonkin kurjaan hökkeliin, mutta yllätyksekseen hän saakin huomata, että Lindbergillä on viihtyisä pieni lämmin kotimökki, jonka puuliedessä hohkaa lämmin tuli.

Väärinkäsitys selviää ja Markku ymmärtää arvostaa omaa hyväosaisuuttaan aivan uudella tavalla. Asiaa ei tekstissä korosteta millään lailla, mutta valpas kuvan katsoja osaa tulkita Ilon Wiklandin herkistä kuvista kaiken olennaisen.



Ilon Wikland on käsittämättömän herkkä tunteiden ja tunnelmien kuvaaja. Hän onnistuu kiteyttämään lapsen mielialat tämän olemukseen: ryhtiin, hiukan lunuttaviin villasukkiin ja jopa nenän asentoon.

Markun joululahja vertautuu hyvin myös Viktor Rydbergin satuun Pikku Villen seikkailu jouluaattona. Myös Markku tekee Villen tavoin matkaa halki talvisen maiseman, lunta sataa sakeasti ja samalla lapsi työstää joulun ydinasioita mielessään: lähimmäisen rakkauden ja pyyteettömyyden keskeisiä arvoja.

12. luukku: Kadonneiden alushameiden jäljillä...

Pekka Vuori: Kadonneet alushameet. 32 sivua. Otava 1987.











Tässä taas kuvakirja, jota ei ensikatsomalta arvaisikaan jouluun liittyväksi.

Kukalla ja Tupsulla on todella isokokoinen isoäiti. Isoäidillä on erivärisiä alushameita ja pyykkipäivänä ne kaikki liehuvat uhkeasti pyykkinarulla. Mutta oikukas myrskytuuli nappaa alushameet matkaansa. Kukka ja Tupsu lähtevät alushamejahtiin.

… ja löytyväthän ne kaikki isoäidin alushameet, punaista lukuun ottamatta. Kunnes tulee jouluaatto ja joulupukki.

Silkkinen säkki on pullollaan lahjoja. Koko perhettä jo naurattaa: Joulupukilla on pussina – isoäidin punainen alushame!

Pekka Vuoren kuvakirja on tekstiltään niukka ja kuvallisesti runsas pikkulasten salapoliisitarina, josta olisi lysti saada uusi painos!

Kadonneet alushameet on käännetty myös tanskaksi ja italiaksi.

11. luukku: Moraalisesti ojentava jouluseikkailu

Viktor Rydberg & Harald Wiberg: Pikku Villen seikkailu jouluaattona. Suomentanut Eila Kivikkaho. 37 sivua. Tammi 1981.









Ruotsin tunnetuin ja rakastetuin joulusatu, Viktor Rydbergin Lille Viggs äventyr på julaftonen, ilmestyi alunperin kirjan muodossa vuonna 1875.

Satu kertoo orvosta pojasta, Villestä, joka pääsee aattoiltana joulutontun matkassa jakamaan lahjoja rikkaisiin ja köyhiin koteihin. Samalla Ville oppii jotakin tärkeää yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja oman sydämensä puhtoisuudesta.



Jylhän vuoren sisällä Ville kohtaa ruman rupikonnan. Tonttu kertoo, että Ville on ollut osallinen sen kasvamiseen niin suureksi ja iljettäväksi, koska hän oli ajatellut matkansa aikana kademielisiä ja tyytymättömiä ajatuksia.

Menninkäiset punnitsevat lopulta Villen hyvät ajatukset kuitenkin kultapunnuksilla ilkeitä ajatuksia suuremmiksi, ja niin Villekin pääsee nauttimaan täysin rinnoin jouluaattoillasta yhdessä Kerttu-muorin kanssa.

Sadusta tuli nopeasti ruotsalaisten kotien jouluaaton vieton vakiintunut perinne: sitä luettiin jouluaattoiltana ääneen samaan tapaan kuin jouluevankeliumia.

Harald Wibergin kuvituksissa riittää jylhiä metsämaisemia silmänkantamattomiin. Pakkanen on kuurannut puut ja tähdittänyt ikkunatkin kauniin lumikitein.

Satuja suurella sydämellä … ja siveltimellä

Tänään vietetään kolmatta kertaa valtakunnallista Satupäivää. Tapahtuman on alun perin ideoinut Suomen Teatterit ry, joka on innostanut mukaan ison joukon alan erilaisia toimijoita ja teatterin ammattilaisia.

Satupäivän aikana eri puolilla Suomea luetaan, kuullaan, koetaan ja esitetään satuja eri muodoissa ja herätellään aikuisia oivaltamaan satujen iso merkitys lapsen kehitykselle.

Ja pienen aasinsillan kautta Lastenkirjahylly uutisoi parin päivän viipeellä myös Kylli Koski –seuran keskiviikkona Yleisradion tiloissa Helsingissä jakamasta palkinnosta: Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallio (s. 1968) sai nimittäin seuran jakaman kolmannen ja tällä erää valitettavasti viimeisen Kylli Koski –palkinnon (10 000 euroa). Palkinto myönnettiin nyt kolmannen kerran. Aiemmin sen ovat saaneet Christel Rönns ja Katri Kirkkopelto.

Vuonna 1998 perustettu Kylli Koski seura on edistänyt lastenkulttuuria taiteilija Kylli Kosken (1906–1997) elämäntyön hengessä. Seura perusti Suomen Kulttuurirahaston yhteyteen Kylli Kosken nimikkorahaston, jota on kartutettu seuran järjestämillä tapahtumilla, julkaisuilla ja myyntituotteilla. Kylli Koski –palkinnon saajiksi on haluttu valita tekijöitä, jotka kuvittavat ja kirjoittavat lapsille. Tällä tavoin heidän työnsä rinnastuu Kylli Kosken elämänuraan monien lapsisukupolvien rakastamana television Kylli-tätinä.

Kylli Koski –palkinto myönnettiin Liisa Kalliolle erityisesti hänen kuvakirjastaan Pikku Papu (Tammi 2010).

Näemme hänessä Kylli Kosken henkeä. Kylli-täti piirsi, maalasi siveltimellä ja kertoi sadun. Nyt palkitaan ihminen, joka ilmaisee sadun tekstinä ja siveltimellä

todettiin perusteluissa.

Pikku Papu on arvioitu Lastenkirjahyllyssä lokakuussa.